Lapsuus

Tulen yksinhuoltajaperheestä. Vanhempani erosivat kun olin pieni, äiti jäi yksin huolehtimaan 13-vuotiasta siskostani ja 2-vuotiaasta isoveljestäni ja minusta, olin vuoden vanha. Minulle on kerrottu varhaislapsuudestani tosi vähän mitään, enkä siitä juurikaan mitään muista. Sen tiedän, että siskoni huolehti paljon minusta ja veljestäni, äitini ollessa töissä. Olen olettanut, että mitään ylimääräistä ei ollut, vaatteet äiti teki itse ja samaa ruokaa syötiin useampana päivänä. En myöskään muista aikaa, kun isosisko on asunut meidän kanssamme. Hän oli 19-vuotias, kun muutti pois kotoa, toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Sisko löysi miehen opiskeluaikoinaan ja perusti perheen hänen kanssaan. 

Turvapaikka 

Saimme veljeni kanssa tukiperheen minun ollessani 4- vuotias, vuonna 1984. Perheessä ei ollut omia biologisia lapsia, joten meistä tuli heille kuin omat lapset. Tuosta paikasta tuli kuin toinen kotini. Siellä oli myös se isä, mikä minulta oli aina puuttunut ja toinen äiti, joka huolehti minusta kuin omasta tytöstään. Se paikka oli maalla. Naapurissa asui minun ikäinen tyttö, josta tui pian minun paras kaverini. Siellä lähinaapureissa oli melkein jokaisessa navetta ja paljon karjaa, oli peltoja, metsiä. Ensimmäisenä kesänä oltiin siellä n. kaksi viikkoa ja varmaan vielä seuraavanakin kesänä. Jossain vaiheessa käynnit kesäpaikassamme lisääntyivät käynteihin koulun loma-aikoina ja joululomilla ja kesällä oltiin pidempiä aikoja.

En tiedä, varmaan jossain kohtaa sosiaalitoimi lopetti meistä maksamisen. Minusta ja veljestäni tuli kuin omia lapsia heille. Siellä olimme aina turvassa. Minulla ja minun kesäisällä oli erityisen läheinen suhde, jossa ei ollut mitään pelottavaa tai pahaa. Hän oli minulle se isä, joka suojeli ja huolehti. Minulla oli isä, joka saattoi minut alttarille ja luovutti minut miehelleni. Kesäkoti oli paikka missä olin aina turvassa, missä minulla oi rakastavat ja välittävät “vanhemmat”.

Yksi turvallinen aikuinen lapsuudessani ja nuoruudessani oli minun mummi, äidinäiti. En tarkkaan muista kaikkia kuvioita miten silloin lapsena on asuttu. Sen muistan, että useasti on muutettu, muistan ainakin kuusi kotia, jossain kohtaa alkoi mummi muuttamaan meidän kanssa. Asuttiin siis mummi, äiti, isoveli ja minä, neljästään.  

Kouluikä

Ensimmäisenluokan kävin Oulussa koulua. Toiselle luokalle muutimme ja vaihdoimme paikkakuntaa samalla. Tokalla alkoi koulukiusaaminen, olinhan erilainen kun puhuin eri murretta kuin muut, eikä minulla aluksi ollut yhtään kavereita luokallani saati koko paikkakunnalla. Olin yksin. Kuitenkin sain yhden hyvän ystävän toiselta luokalta. Ystävystyimme kovan riidan seurauksena, mulla on vieläkin arpi silmäluomessa muistutuksena ystävyytemme alkuajasta. Olemme edelleen hyviä ystäviä. Ala-asteella vaihdoin koulua useasti, niitä oli yhteensä kuusi. 

Kun kaikki muuttui

Olin 8-vuotias tokaluokkalainen, kiltti, koulukiusattu, mutta siltikin varmaan ihan onnellinen lapsi. Jostain syystä äiti vei minut ja veljeni yökylään perhetutulle. Se oli ollut perhetuttu ilmeisesti jo ennen minun syntymääni, se oli joku biologisen isäni muusikkokaveri. Sillä oli vaimo ja jo aikuisia lapsia, poikia.

Menimme sinne yökylään. Siellä oli pyöreä keittiönpöytä, jossa oli kukallinen liina. En tiedä mikä vuodenaika silloin oli, mutta muistan, kun se mies oli parvekkeella tupakilla alasti. Muistan kuinka se ällötti mua. Illalla hampaidenpesun jälkeen mies käski minua ottamaan pikkuhousut pois yöksi. Se sanoi, että ne hiertää yöllä. Minusta se oli outoa, koska en tehnyt niin koskaan. Mutta en vastustellut, en uskaltanut. Pikkuhousut jäivät vessan lattialle yöksi. Minulla oli päällä vaaleanpunainen yökkärimekko. Ihmettelin nukkumaan mennessämme, että miksi isoveli saa mennä laverin seinänpuolelle nukkumaan ja minun piti nukkua reunalla, se harmitti hieman.  

Heräsin yöllä tukehtumisentunteeseen, minulla oli hirveän paljon peittoa kasvojen päällä. Sitten tuli kipu. Se mies nosti päätään mun jalkojen välistä ja katsoi minua ja käski olemaan hiljaa. Vaistomaisesti aloin pyrkimään karkuun, pakoon siitä tilanteesta, mutta en päässyt liikkumaan mihinkään. Itkin, käskin sitä miestä lopettaman, sanoin, että minuun käy kipeää! Se mies nosti päänsä uudelleen jalkojeni välistä ja käski rauhoittua. Se sanoi, että “näin kuuluu tehdä”, “tytöt tykkää tällaisesta”, “sää tykkäät tästä”.

Sanoin, etten tykkää ja minuun sattuu, koitin entistä enemmän päästä sen miehen otteesta, mutta en vain päässyt mihinkään. Itkin hiljaa, eihän vieressä nukkuvaa isoveljeä saanut herättää. En tiedä mitä se mies teki, en tiedä mitä se työnsi sisääni, se nuoli myös minua. En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Tuntui kuin olisin irtautunut itsestäni ja katsellut sitä sieltä yläpuolelta. Katsoin sitä kukkataulua, joka oli siinä television yläpuolella ja telkkarin alla oli kukallinen pöytäliina. Joskus kun se viimein lopetti, se istui siihen mun viereen ja se pakotti mua koskemaan sitä. En enää tuntenut mitään muuta kuin kipua ja häpeää. Olin jo huomannut, etten voi laittaa hanttiin, en pääse pakoon, eikä kukaan tule minua pelastamaan. Luovutin.  En ollut enää itsessäni. 

Herätessä minulla oli vaaleanpunainen muovirannekello kädessäni, oliko se sitten palkinto reippaudestani. Aamulla en suostunut syömään puuroa. Miehen vaimo ihmetteli tätä, mutta antoi minun olla. Kyyhötin ulko-ovella sikiöasennossa ja itkin äitiä. Itkin, että joku tulisi hakemaan minut sieltä pois. Minuun sattui vieläkin. Minun jalkoväliini sattui. En tiedä miten olen päässyt kotiin sieltä, hakiko äiti tai mummi vai veikö se mies meidät kotiin. Kotona laitoin likaiset pikkuhousut roskikseen, ettei äiti tai mummi huomaisi. Mutta toivoin, että joku huomaisi kuinka paha minulla oli olla. En halunnut kertoa äidilleni tai mummille mitä se mies oli mulle tehnyt. Mua niin hävetti! Olin niin heikko, että annoin tuollaista tapahtua. Jos kertoisin äiti tai mummi voisi loukkaantua tai suuttua. 

 Tämä mies oli mummini ystävä ja näin ollen kulki paljon meillä. He mummin kanssa polttelivat tupakkaa ja pelasivat korttia ja joivat kahvia. En tiedä miksi se kulki meillä nii paljon, halusiko se varmistaa, etten puhu vai halusiko se vain jatkaa tekosiaan, mitä se tekikin. Kun mummi meni jonnekin, vaikkapa vessaan, se mies tuli viereeni, painautui kiinni minuun ja alkoi koskemaan. Jähmetyin. Aivan kuin olisin kuollut siihen paikkaan hetkeksi. Se kosketteli jalkoväliäni ja huokaili korvaani, kuinka tykkään siitä. Inhosin sitä. Vihasin sitä. Välillä se muistutti kuinka meillä on yhteinen salaisuus. Mummin kuullen se puhui mun kropasta ja rinnoista, joita ei siis ollut vielä: “kyllä tuosta tytöstä vielä nainen tulee, kun sille kasvaa tissit” -se sanoi. Tätä kesti vuosia, vuosien ajan luulin, että tuollainen koskettelu oli ihan normaalia. Joka kerta kun se mies koski minuun, opin poistumaan itsestäni. En vain kestänyt sitä.

Nuoruus

8-luokalla alkoi koulussa terveystieto ja siellä puhuttiin koskemattomuudesta ja omasta alueesta, johon kukaan ei saanut ilman minun lupaani koskea. Silloin tajusin! Tajusin, ettei se mies olisi saanutkaan tehdä niin! Silloin tajusin, että se kuusi vuotta kestänyt koskettaminen ja satuttaminen ei ollutkaan oikein, niin ei olisikaan saanut tehdä.  Silloin tajusin, että se raiskasi minut kun olin 8-vuotias.

Hävetti. Suututti. Ahdisti. Inhotti. Pelotti. Se mies edelleen kulki meillä, viikottain. 

Silloin aloin itse juomaan ja polttamaan. Kaveripiiri muuttui, kuvioihin tuli täysi-ikäisiä poikia, jotka sai haettua kaljaa ja viinaakin. Silloin oli vain helpompi olla pois kotoa, humalassa jossain, kuin kotona missä se mies oli. Viina turrutti. Ei ollut mennyttä, ei ollut sitä hirviötä ja sen tekoja enää. Olin ihan joku toinen tyttö. Kapinallinen teini, todella pelokas teini. Palasiksi hajotettu.  

Mutta n.15-vuotias oli helppoa seuraa aikuisille miehille. Helppo hyväksikäyttää. Minulla oli jos jonkinlaista “poikaystävää” silloin. Kukaan ei kohdellut minua oikein, mutta en tiennyt mitä se oli. Tiesin vain, että minuun sattuu ja se mitä minulle tehtiin oli väärin. Olin oppinut pakokeinoni, poistuin itsestäni, kun olo kävi sietämättömäksi tai kipu oli liikaa.  

Yhden kerran muistan, kun lähdin jonkun pojan matkaan kaupungista sen kämpille. Muistan, että sillä oli vaalean ruskeat lakanat sängyssään ja ruskeat peitot. Aloin pian nukkumaan humalaani pois. Se poika tuli minua vasten, sillä seisoi. Se kuiskasi “jos et anna mulla, raiskaan sut” En tiedä mitä tapahtui, en ollut enää itsessäni sen jälkeen. Oli vain nii likainen olo.  

Aikuisuus

Vihdoinkin turvassa. Tätä kaikkea kauheutta kesti yhteensä yhdeksän vuotta. Se alkoi kun olin 8-vuotias ja loppui kun olin 17-vuotta.  

Silloin tapasin mieheni. Sinäkin iltana silloinen “poikaystäväni” oli jo sammunut, olin vain niin lopen uupunut siihen kaikkeen kauheuteen mitä koin viikoittain, joskus jopa päivittäin. Menin ystäväni kutsusta hänen luokseen kotibileisiin, minulla oli salmiakkikossupullo mukana. Sinä iltana tapasin pojan, kiltin pojan. Hän ei edes yrittänyt pussata, arkaillen illan lopussa kysyi, saisiko hän soittaa minulle huomenna. Vaihdettiin puhelinnumerot, tiesin, että hän ei satuttaisi minua koskaan.  

Kerroin tuolle pojalle mun lapsuuden kauheuksista ja sen jälkeen aivan kuin ne asiat olisivat lakanneet olemasta. Blokkasin ne asiat mun mielestä, pahaa oli tapahtunut, mutta jollekin joskus. Minä olin nyt vihdoin turvassa. 

Samoihin aikoihin myös äitini sai tietää minun tupakanpoltosta, viinanjuonnista ja epämääräisestä miesseurasta. Silloin huusin sille suoraan, kuinka en halua elää, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kerroin sen miehen raiskauksesta, kerroin siitä kuinka en ole mitään. Äitini pakotti minut perheneuvolaan juttelemaan, kävin kerran. Silloin se mies “kuoli”. Se kuoli mun päässä, ei oikeasti. Mutta tiesin, että enää se ei satuta mua. Enää mua ei satuta kukaan!  

Saimme mieheni kanssa pian ensimmäisen tyttären, ostimme talon ja menimme naimisiin ja kohta syntyikin toinen tytär. Minulla oli aikanaan jäänyt opiskelut välistä, niin nyt oli niiden aika. Opiskelin yhden ammatin ja sitten olikin taas lapsen vuoro, saimme ensimmäisen pojan. Minä jatkoin opiskeluja ja sainkin ammatin, josta olin haaveillut, minusta tuli hoitaja. Elämä rullasi omalla painollaan, sain töitä ja olimme onnellisia. Saimme neljännen lapsen, sanoimme, että iltatähden ja pian aloinkin odottamaan viidettä lastamme. 

Viidennen odotusaika oli raskas, silloin aloin valvomaan ja mieleni valtasi paha olo. Paha olo oli samantyylistä kuin silloin teininä, pelkoja, ahdistusta ja irtonaisuuden tunnetta. Pääsin pian terapiaan perheneuvolan kautta. Ehdin käydä n. puoli vuotta terapiassa, kunnes terapeutti kysyi, että onko joskus jotain sattunut? Vastasin heti, että EI! Ei tietenkään. Siltä reissulta kun pääsin kotiin alkoi kaikki purkaantumaan, menneisyys, lapsuus vyöryi mieleen tulivuorenpurkauksen lailla. Silloin aloin kirjoittaa, kirjoitin kaiken mitä siinä muistin ja vein sen kirjoituksen terapeutilleni seuraavalla kerralla, pyysin anteeksi, että oli valehdellut. 

Hiljalleen aloin ymmärtämään asioita, joissa minussa oli. Itse pidin niitä ihan normaaleina asioina, mutta monet ympärilläni ihmettelivät niitä. Minulta kysyttiin, että onko ihanaa kun miehesi hieroo jalkojasi raskausaikana ja he kehuivat kuinka hyvältä se tuntui. En voinut kuvitellakaan, että kukaan koskisi jalkoihini ja sanoinkin sen, ettei mun jalkoihin saa koskea. Se oli monen mielestä omituista. Minulle se oli kipua. 

Omistuista oli myös mieheni ja lasten mielestä, ettei äiti leiki piilosta peiton alla. Jos jouduin peiton alle sain hirveän paniikkikohtauksen. Myöskään en voi pitää rannekoruja. Olen yrittänyt, mutta se saa minut ahdistuneeksi ja en ole aiemmin tiennyt mistä se johtuu. Kun olin sairaalassa ja minut nukutettiin useasti sähköhoidon takia, niin hoitajat jo tiesivät leikata tunnisterannekkeen pois ennen kuin heräsin. Muutamaan kertaan sain siinä sitä repiessäni hirvittävän paniikin. 

Nämä kaikki on ollut mun mielessä aina vain mun jotain omituisia höpötyksiä, mutta nyt tiedän, että niille on ihan oikea syy ja selitys, miksi ne ahdistaa.

Terapiaa ja erilaisia hoitoja

Hiljalleen tuosta alkoi tiiviimpi terapia ja yhteistyö työterveyshuollon kanssa. Luottamussuhde molempiin oli vahva ja voimaannuttava. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, mutta paljon oli huonoja vaihtoehtoja. Ihan valtava pettymys oli luopua toimivasta terapia suhteesta. Pienesti yhteydenpito on onneksi voinut jatkua. Onnekseni sain Kela tukemana psykoterapian ja tämäkin terapiasuhde on toimiva. Työterveyslääkärin kanssa on toimiva ja luottamuksellinen hoitosuhde. Näiden suhteen koen olevani hyvin onnekas, olen saanut olla tuen piirissä koko ajan. 

Lukuisten lääkekokeilujen jälkeen toivottua toimintakykyä ei saavutettu ja ahdistus ja dissosisaatiot pahenivat ja päätettiin kokeilla aivojen magneettihoitoa. Päädyin siis pariksi kuukaudeksi suljetulle osastolle hoitoon. Hoidon jälkeen jatkettiin hoitoa psykoterapiassa ja työterveyslääkärin käynneillä. Satunnaisesti myös työterveyspsykologi oli hoidossa mukana. 

Tämän vuoden alussa vointini meni taas erityisen huonoksi ja päädyin osastohoitoon ja siellä annettavaan aivojen sähköhoitoon. Näiden lääkekokeilujen ja osastohoitojen mukana tuli myös paljon pahaa. Pahoja kokemuksia ja paljon aktivoituneita muistoja ja paljon myös muistamattomuutta. 

Dissosisaatio on muuttanut muotoaan, pystyn käymään esim. luvatuissa kokouksissa ja koulutuksissa, pystyn olemaan se entinen minä. Ulkoistan itsestäni kaiken sen pahan olon. Aina se ei onnistu, mutta yritän. Saan välillä valtavia paniikkikohtauksia ja silloin olen täysin varma, että lapsuuden kauheudet toistuu ja voin jopa tuntea sen fyysisenä kipuna. Välillä minulla on tuntopuutoksia, hengenahdistusta ja tuntuu kuin sydän tulisi ulos rinnasta ihan silkasta pelosta. 

Osat

Yksi osa kaipaa kipeästi sitä sosiaalista elämää mikä ennen oli, hän haluaa pärjätä työssään ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hän pystyy käymään luvattuja kokouksia ja koulutuksia. Hän on huoliteltu ja hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin. Toinen osa eristäytyy ja pelkää. Se pelkää ihmisiä ja elämää. Saattaa olla, että jossain ihmisessä, yleensä miehessä, on jotain mikä saa minut kauhun valtaan. En osaa sano mitä tai mikä se on, mutta silloin olen pieni 8-vuotias joka pelkää kuollakseen, että häntä satutetaan.

Kolmas osa minua haluaa pois, hänellä on valtavat kuolemantoiveet. Tämä osa ei usko, että tästä koskaan enää voisi toipua toimintakykyiseksi. Tämä osa satuttaa itseään, viiltelee. Luulen, että hän on nuori. Tämä osa ei näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. On vain kipua, ihan fyysistä kipua ja valtavan suurta ahdistusta. Tämä osa ei ole ansainnut lapsia tai tätä perhettä. Vain kuolema voi pelastaa. 

Mutta jatkan yrittämistä, jatkan ilmeisesti lääkekokeilujakin. Toivon, että ahdistukseni helpottaisi ja syvä masennukseni helpottaisi, edes sen verran, että uskaltaisin käydä kaupassa. Toivon, että saisin vielä olla lapsilleni hyvä äiti ja miehelleni kelvollinen vaimo. Toivon, että joskus vielä voisin tehdä työtäni. 

Vielä ei ole näiden aika. Vielä olen ihan liian peloissani, olen liian ahdistunut ja aivan liian rikki. Ihan pieninä palasina, mutta en ehkä enää ole yksin. 

Teksti: ~Mona~

Kuvat: Salla Pulkkinen

Samankaltaisia postauksia