Kotini on suljettu ulkopuolisilta. Mieleni ei kestä enää yhtään hyökkäystä kotiini. Ovikellon soidessa yllättäen, tai hälytysajoneuvon ääni ja valot, saavat minut paniikkitilaan ja valmistaudun puolustamaan kotiani ja henkeäni. Jopa puhelimen soidessa hätkähdän ja tunnen, kuinka sydän alkaa lyömään voimakkaasti valmistaen minua taisteluun. 

Mieleeni alkaa tulvimaan kohtaamisia psykiatrian hoitoyksiköissä. Kuinka minua raahataan, pakkolääkitään, ylilääkitään minulle järkyttävin seurauksin, eristetään, sidotaan lepositeisiin ja jätetään yksin makaamaan tuntikausiksi. Sitten, kun osaan taas käyttäytyä, pääsen pois lepositeistä. Eli sitten, kun osaan valehdella, etten halua enää kuolla, pääsen eristyksistä pois. Sillä, mikä johti kuoleman haluuni, ei ole mitään väliä. Osastolla ei haeta syitä, vaan hiljennetään kaikki negatiiviset oireet. Hoitohenkilökuntaa ei saa häiritä pahalla olollaan tai saa toimiston oven naamalleen, huokauksia tai lopulta piikin, jos ei onnistu olemaan hiljaa muita kuormittamatta. 

Psykiatrinen hoito on opettanut minua häpeämään voimakkaita tunnetilojani ja syyllistämään itseäni itsemurha-ajatuksistani. Minä olen oppinut kaltoinkohtelemaan itseäni kaikista näistä negatiivisista piirteistäni. Olen lyönyt ja piiskannut itseäni vyöllä, jos olen ajatellut näin väärin. Minä olen oppinut, että sairastan väärin. 

Joudun pakottamaan itseni aika ajoin psykiatriseen yksikköön lääkäri- tai hoitajatapaamisiin. Ne päivät ovat rankkoja. Usein en edes muista, mitä vastaanotolla keskusteltiin. Keskityn vain rauhoittamaan kehoani, sillä ylikuormitustila on järjetön. Vastaanoton jälkeen hoipertelen kotiin kera huimauksen, tärinän, pahoinvoinnin ja päänsäryn.

Syystäkin siis välttelen näitä rakennuksia ja siellä työskenteleviä ihmisiä. Minä pelkään heitä. Minä pelkään omia reaktioitani, sillä jos minua ahdistetaan nurkkaan, en tiedä alistunko vain lisää. Tässä minulla on paljon prosessoitavaa ja se kuluttaa valtavasti voimavarojani. 

Olen silti hiljalleen uskaltautunut puhumaan hoitotaholle kokemuksistani psykiatrisesta hoidosta. Valitettavasti tätä traumatisointia heidän on vaikea ymmärtää eikä osa halua edes kuulla näitä kokemuksia. Niinpä minulle piirtyy ihooni vanhan arven päälle uusi haava. Minulta kielletään kokemukseni ja niiden aiheuttamat seuraukset. Jälleen kerran minua vähätellään ja hiljennetään. En tule kuulluksi, kohdatuksi enkä ymmärretyksi.

Itsemurhayritys on jo itsessään traumatisoivaa sitä yrittävälle. Siihen yhteiskunta ja jopa hoitotaho lisää vielä syyllistämisen ja tuomitsemisen ja itsemurhaa yrittävä joutuu tilanteeseen, jossa kukaan ei ymmärrä eikä auta. Se on yksinäisin tunne ikinä ja hyvin hajottava kokemus, kun ihmishengellä ei ole mitään arvoa.

Olen kärsinyt ptsd-oireista jo yli kolme vuotta ja joutunut takaumien ja painajaisten kautta elämään niitä yhä uudelleen läpi täysin yksin. 

Saan päivittäin pahoinvointikohtauksia, kärsin kroonisesta kivusta, olen menettänyt ruokahaluni taistellessani jatkuvasti siitä, tulenko koskaan kuulluksi. Kun jokin asia muistuttaa hoitotraumoista kehoni alkaa kouristamaan ja mielen valtaa sekavuus, kehollinen uupumus hävittää kaikki voimat kehostani ja valahdan lattialle jolloin jopa puhekin alkaa sammaltaa. Paniikkikohtaukset ovat kaventaneet elämäni lähes kokonaan kotiini sillä pelkään ihmisiä, olen menettänyt luottamuksen hoitotahoon.

Tiuhtinen
Photo by DDP on Unsplash

Samankaltaisia postauksia