Ulkopuolisuus on kokemus. Se voi olla pelkoa, vaistomaista toimintaa ja selviytymistä – olla kuulumatta ja sitoutumatta, halua pysyä piilossa eikä paljastua. Paljastua sellaiseksi kuin oikeasti on. Sellaiseksi, mitä uskoo olevansa. Sellaiseksi, millaiseksi on sanottu. Sellaiseksi, millaisena on kohdeltu. Sellaiseksi, millaisena on nähty ja miten on katsottu.

Olla varuillaan ja piilossa kuin huonosti kohdeltu koira – mutta valmiina puolustautumaan, hyökkäämään ja satuttamaan, jos ärsytetään.

Minulla ei ollut lapsena ketään, joka olisi ollut kiinnostunut minusta tai kiinnostunut tuntemaan minut. Minulla oli muutamia kavereita ja harrastuksia, jotka olivat yksilölajeja, ei koskaan joukkueessa. Tulin toimeen ihmisten kanssa. Minut valittiin erilaisten ryhmien johtajaksi, myöhemmin työryhmien vetäjäksi ja puheenjohtajaksi. Kukaan ei huomannut ulkopuolisuuttani. Menin täydestä kuin väärä raha. 

Tarkkailin muita. Osasin toimia sosiaalisesti sopivasti. Opettelin vuorovaikutustaitoja ja itsehillintää. Tarkkailin itseäni. Soimasin, kun omasta mielestäni mokasin, vaikka vain vähän. Kun pysyttiin asiassa ja tilanne oli jonkun hallinnassa, onnistuin. Luin ja olin mielestäni älykäs. Keskustelu ja toisten kanssa oleminen sujui, kun keskusteltiin aiheista, joihin olin perehtynyt. Minua pidettiin hyvänä kouluttajana ja organisoijana.

Ns. small talk ja kahvipöytärupattelu olivat minulle ahdistavia ja kamalia. Tunsin olevani hukassa ja osaamaton tällaisissa vapaissa tilanteissa. Opiskeluaikoina aina sairastuin ennen illanistujaisia. Jossain vaiheessa huomasin selviytyväni alkoholin avulla. Se lääke kuitenkin petti ja alkoholi tuhosi minua ja elämääni kymmeniä vuosia. Alkoholistien vertaisryhmät pelastivat henkeni. Vertaisryhmien samanlaiset rutiinit, sisältö ja rakenne kasasivat kaaostani turvallisuudeksi ja luottamukseksi.

Aloin kuitenkin eristäytyä ja erakoitua. Niin oli helpompaa. Pelkäsin mm. työhön kuuluvia sosiaalisia tilanteita ja omia reaktioitani. Kun koin, etten kykene enkä osaa, pelkäsin ja ennakoin, niin mokien ja ei-toivottujen reaktioideni määrä lisääntyi. Olin umpikujassa ja vähitellen työkyvytön. 

Työyhteisössä minun olisi pitänyt joustaa, hoitaa asioita jatkuvasti lisääntyvien ihmisten kanssa, ymmärtää ja ottaa huomioon työtovereiden persoonat ja pystyä työskentelemään epämääräisessä johtamiskulttuurissa. Lisäksi olisi pitänyt osallistua ”kaikkien” hyvinvointia edistäviin yhteisiin kahvitteluihin, kekkereihin ja aktiviteetteihin. Minä taas olisin kyennyt tekemään ammatillisesti erinomaista työtä ammatillisesti orientoituneiden kollegojen kanssa työkulttuurissa, jossa olisi ollut selkeä rakenne, sitoutuminen normeihin ja yhdessä sovittuihin käytänteisiin sekä tätä tukeva johtaminen.

Tänään elän yksin ja yksinäisenä. Eristäytyneenä ja erakoituneena. Syrjässä ja syrjäytyneenä. Olen menettänyt sosiaalisen kanssakäymisen taidot. Arjen tavalliset ihmisten kohtaamistilanteet ovat vaikeita ja vältän niitä. Luimistelen paikoissa kuin piesty koira Läheiseni moittivat minua epäkohteliaaksi ja röyhkeäksi, kun tokaisen asiat enkä osaa esittää niitä ihmisten lailla nätisti. Läheiset kaikkoavat yhä kauemmas. 

Onhan minut aikoinaan monin tavoin piesty pilalle. Arvet ovat olemassa, nyt jotkut tulehtuneet ja märkivät. Kukapa kutsuisi luokseen, silittäisi, puhuisi nätisti ja ottaisi kaverikseen tällaisen märkivän ja peloissaan räksyttävän rakin.

–Anne–
“Tällä hetkellä osallisuus, osallistaminen ja niihin liittyvät lähikäsitteet ja tavoitteet ovat keskiössä. Traumaselvityjänä pohdiskelen elämänpolkuani tästä lähestymistavasta käsin ja toisaalta ulkopuolisuuden kokemuksena – omana haluna pysyä ulkopuolisena. Sehän on ollut keinoni selvityä – etten taas kokisi jätetyksi, hylätyksi enkä petetyksi tulemista.
Miksei minulla ole kykyä osallistua ja olla osallinen? Oletan, että lähtökohtana ovat varhaiset liittymisen kokemukset. Niiden puuttumisen tai vaurioiden korjaaminen voi olla lähes mahdotonta tai ainakin siihen tarvitaan aikaa ja luotettavia ihmisiä.”

Photo by Roman Kraft on Unsplash