Saavut tuntemattomaan paikkaa, jossa on ihmisiä joita et tunne entuudestaan. Tiedät nimiä, tiedät minkä nimisiä tyyppejä siellä pitäisi olla. Esittäydyt muille, “olen Mona”, olen iloinen, reipas, pystyvä enkä todellakaan näytä ulospäin, että pelkään ja jännitän. Kaikki on illalla vihdoin koolla, istutaan iltanuotiolla.

Huomaan olevani yksi yhdeksästä. Enää en pelkää. Esittäytymiskierros, jokainen sanoo sen minkä tuntee sopivaksi siinä kohtaa. Vaikeinta on kertoa odotuksista leiristä, sitä miettiessä osat huutaa eri asioita mitä odottaa seuraavilta päiviltä. Vaiennan heidät ja totean olevani avoimin mielin, se on kaikenkattava ja neutraali vastaus.
Jännitys väistyi todella pian ja huomasinkin olevani vertaisten joukossa, huomasin, ettei mun tarvikkaa olla se pärjäävä, jaksava, Reipas Mona, sain olla kaikkea mitä sisälläni oli. Ensimmäistä kertaa koin, ettei mun tarvinnut selitellä, miksi itkettää, miksi jokin asia saa vedet nousemaan silmiin, miksi jokin asia saa kauhun tai pelon tunteet pintaan. 

Leiripäivät koostui yhteisistä hetkistä. Yhteisöllisyydestä. Suurista tunteista ja vapaudesta olla juuri se  mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä olla. Koin suurta yhteenkuuluvuutta ja ymmärrystä leirillä. Jokainen meistä kulkee omaa matkaansa omassa kohdassaan, kantaa omia kipujaan mukana. Jokainen meistä antoi varmasti jokaiselle jotain, jotain kotiin viemisiksi. 
Minä sain toivoa, tietoa, tanssin voimaa, ymmärrystä, yhteisöllisyyttä, tunnetta kuulua johonkin. Sain varmastikin elinikäisiä ystäviä, mukana kulkijoita. Toivon, että mullakin oli jotain annettavaa jokaiselle jotain. 
Kiitollisuus on nyt päällimmäinen tunne koetusta leiristä. Kiitos kaikille jotka tämän mahdollisti. Haluan sen kantavan pitkään.  –MONA-

 

 Sievin leirikeskus sijaitsee omassa rauhassaan

Leirin jälkeen: Nyt netti pursuaa leirikuvista. Pysähdyn oman kuvani kohdalla. Sitä on vaikea katsoa. Minulla ei ole ilmeitä. En näytä oikein elävältä. Minä olen ruma.
Olin erilainen leiriläinen. Tätä en osannut odottaa. Tällä kertaa vain kävi näin. Olin jähmettynyt, jäätynyt. Leukaperät kouristuksista kipeät ja ajatukset karussa. Mutta onneksi kuitenkin olin mukana. Jääkalikallekin oli ryhmässä oma paikkansa.

Ryhmä oli minulle peili, tärkeä peili. Nyt kun täältä kotoa katselen ryhmäämme – matkan päästä, kuulen tuon peilin kutsun: ”Tule lähemmäs! Katso tarkemmin! Hivele poskea! Itke ihan rauhassa! Itku sulattaa sinut. Se parantaa ja jonakin päivänä huomaat olevasi ihan oikea.”

Tällä tarinallani haluan sanoa, että leirillämme jokainen piti huolta siitä, että erilaisuudelle annettiin tilaa, mikä kosketti minua. Vertaistukiryhmissä yleensäkin erilaisten kokemusten ja mielipiteiden kunnioittaminen on tärkeää, vaikkakaan ei aina helppoa. -SIRU-

 Pitkällä matkallani olen kysynyt kuka olen, juossut itseäni karkuun samalla kun olen ollut itsessäni. Olen kantanut monia minäpalasia mukanani jotka pilkkoutuivat  osiin elämäni alkutaipaleella. Palasia, jotka odottivat kohtaamista peilinä muista ihmisistä. 
Taitavana palataiturina saavuin leirille. Näkemään itseni vertaisissani. Ymmärtämään monien haavojen voiman siitäkin huolimatta että joinakin päivinä voima vielä ottaa vallan kipujen muodossa.

 Yhteisestä, silti jokaisen omasta ainutlaatuisesta tarinasta, sain tuntea kannattelevan tuen, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen taikavoiman. Näkymättömäksi verkostoksi kutoutuneen rakkauden joka meissä jokaisessa on. Nyt elämässäni on syvempi ymmärrys osistani, puheistani, lauluistani ja kertomuksistani minussa. Kiitos että sain saapua kotiin. Kiitos jokaiselle että olette. Että olemme ♥️♥️♥ –EIJA-

 Paikka oli kaunis ja rauhallinen. Pitkän soratien päässä niemessä suuri hirsitalo, jota ympäröi suuret puut ja vesi. Leirin ryhmät, ruoat ja toiminnat suunnittelimme facessa ja viikonloppuna viilattiin yksityiskohtia yhdessä. Kukaan ei johtanut leiriä. Sovimme yhdessä aikataulut ja tekemiset ehdottelemalla ja neuvottelemalla. Kaikki osallistuivat yhdenvertaisina. 

Tanssia auringon laskeutuessa. Metsäkävelyä ja tuumailua. Tunteita laidasta laitaan. Keskusteluja ja käsitöitä. Joka ilta lämmitettiin sauna. Rohkeimmat kävivät uimassa. Heti alusta asti oli jännittävää, kun asioista puhuttiin suoraan. Vuorovaikutus oli rehellistä ja lempeää. Tuntui, että ymmärsimme toisiamme helposti.  Joukkoon mahtui hyvinkin erilaisia mielipiteitä, mutta se ei haitannut. 

Kuuntelin ja tulin kuulluksi. Rentouduin, koska tunsin itseni normaaliksi, ei tarvinnut pinnistellä ja olla täydellinen ihminen. Sain olla omanlaiseni ja riittävän hyvä. Leiri oli onnistunut ja tuntui turvalliselta. -NINA-

 KIITOS MEILLE IHANILLE TRAUMASELVIYTYJILLE! Ensi kesänä 2020 mahdollisesti järjestämme leirin taas!

 Vuoden 2019 (1-4.8) vertaisleiri oli järjestyksessä kolmas vertaisleirimme. Ensimmäinen oli kesän 2018 Sievin leiri ja toinen kevään 2019 vertaisleiri Italiassa. Leirit järjestetään disso- ja traumayhteisömme parissa vapaaehtoistyönä