Kasvoin hiljaisuudessa, kasvoin hiljaisuuden vallitessa ja kasvoin hiljaisuuteen. Osaan arvostaa hiljaisuutta merkittävänä voimanlähteenä. Kuvittelen, että avaruudessa vallitsee hiljaisuus. Aina se ei kuitenkaan ole kaunista, eikä voimauttavaa, vaan myös hiljaisuudessa piilee ahdistava, pimeä puoli.
Sotia, kriisejä ja konflikteja kohdanneet ihmiset tuntevat hiljaisuuteen liittyvän ahdistuksen ja pelon. Heille hiljaisuus voi tarkoittaa kahta asiaa: jotain pahaa on juuri tapahtunut, tai jotain pahaa on tapahtumassa. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai väkivaltaan liittyvissä tilanteissa hiljaisuus voi enteillä hyökkäystä. Se voi aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kohdanneessa. Sota- ja kriisialueilla hiljaisuus on yleensä merkki siitä, että konflikti on ohi, mutta se on myös merkki elämän päättymisestä, sillä väkivaltaiset yhteydenotot yleensä vaativat kuolonuhreja. Tuolloin hiljaisuuteen liittyy helpotuksen lisäksi myös pelko ja ahdistus, syvä yksinäisyyden tunne. Olen elossa, mutta olenko yksin? Selviytyivätkö lähimmäiseni?
Minulle ja monille muille suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneille hiljaisuus voi merkitä henkistä väkivaltaa. Tällä tarkoitan ilmapiiriä, jossa vaikeista asioista vaietaan. Perheen sisällä tapahtuneesta väkivallasta, väärinkäytöstä tai hyväksikäytöstä ei puhuta. Häpeä vaientaa kaikki yritykset käsitellä asiaa. Häpeän aiheuttamasta hiljaisuudestakaan ei puhuta, vaan siitä vaietaan. On yleisesti hyväksyttävämpää hävetä hiljaisuudessa kuin puhua asioista ääneen.
Mieleen nousee kysymys siitä, kuinka paljon yhteiskunnassamme vaikuttavat mielenterveyshäiriöt ja fyysiset sairaudet ovat saaneet vaikutteita vallitsevasta hiljaisuuden kulttuurista? Mitä jos rohkaistuisimme puhumaan enemmän kipeistä kokemuksistamme, avoimesti muiden ihmisten kanssa. Auttaisiko se parantamaan kansamme masentavana ja masentuneena tunnettua mielialaa?
Photo by Maria Krisanova on Unsplash
Puhuminen voi vahvistaa läheisiä suhteita
Olen ihmissuhteissani opetellut avoimmuutta. Puhuminen on aluksi vaikeaa, mutta itse koen puhumisen helpottavan. Jostain sisältä kumpuaa pieni ääni, joka on kauan ollut hiljaa. Ensiksi sanat tulevat väristen, mutta joka kerta vaikeista asioista puhuessa ääni vahvistuu. Sisälle syntyy varmuus siitä, että teen jotain oikein. Puhuminen helpottaa oloa ja hiljaisuuden tuoma jännitys ihmissuhteissa laukeaa.
Raskaat asiat on helpompaa käsitellä, kun niistä puhuu. Myös lähimmäisten kanssa suhteita on yksinkertaisempaa pitää yllä puhumalla asioista avoimesti ja rohkeasti. Helppoa se ei aina ole, mutta mielestäni kannattaa aina. Puhumista voi harjoitella ensin sellaisissa tilanteissa, joissa se tuntuu turvalliselta. Vertaisryhmät ja terapeutin sohva voivat olla aluksi ainoita paikkoja, joissa puhuminen onnistuu, mutta hyvä ja luotettu ystävä voi myös tarjota tukea myötätuntoisena kuuntelijana. Silloin täytyy myös osata kunnioittaa tuon ihmisen rajoja ystävyyssuhdetta vaaliakseen. Etäisyys antaa tilaa hengittää ja tuoda keveyttä jälleen ystävyyssuhteeseen.
Hiljaisuus raskaiden asioiden edessä voi olla ahdistava kokemus. Jokaisella meistä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus keskustella meitä ja läheisiämme koskettavista asioista turvallisessa ympäristössä, jossa pelko arvostelluksi tai tuomituksi tulemisesta on poissa. Jakaessamme vaikeat ja raskaat asiat toisten kanssa, olo helpottuu, taakka kevenee. Se ei tietenkään vähennä vastuuta omasta elämästämme, mutta ainakaan emme ole meitä painavien asioiden kanssa yksin.
Raskaat asiat käsiteltyään on myös helpompaa nauttia läheisyydestä ja ilon aiheista läheisissä ihmissuhteissa. Jakaminen voi aluksi tuntua raskaalta. En haluaisi tuoda mukavaan suhteeseen kipeitä asioita, jännitän toisen ihmisen reaktioita. Kokeeko hän olevansa jonkinlainen emotionaalinen kaatopaikka? En kiellä sitä, miltä se tuntuu, eikä aina haluaisi tai huvittaisi puhua ja käsitellä vaikeita asioita. Elämässä on niin paljon kaikkea mukavaa. Mutta olen myös sitä mieltä, että mitä nopeammin ne asiat saa käsiteltyä, sitä nopeammin voi nauttia elämästä täysin rinnoin. Se on se, mikä minua pohjimmiltaan ajaa puhumaan. Sillä koen asioista puhumisen eheyttävänä asiana, minua ja läheisiäni lähentävänä seikkana.
Tullessani kuulluksi koen olevani merkittävä, osa tätä yhteiskuntaa ja minua ympäröivää yhteisöä. Koen kokemuksillani olevan muutakin merkitystä kuin niiden aiheuttama kärsimys. Kuunnellessani muita voin tuntea myötätuntoa ja empatiaa, ja myös se tuo minulle merkitystä elämään. Koen näin voivani auttaa myös muita ihmisiä eheytymään, kuuntelemalla. Aina ei tarvitse puhua tai vastata mitään, sillä kuulluksi tuleminen voi jo sinänsä olla syvästi koskettava ja eheyttävä kokemus. Kokemus siitä, että joku toinen on todella läsnä.
Photo by Samuel Austin on Unsplash
Hiljaisuuden voimauttava puoli
Hiljaisuus on kaunista. Usein kaipaan syvää hiljaisuutta kuunnellessani oman pään sisäistä hälinää. On ihanaa vetäytyä luontoon, keskelle ei mitään, ja nauttia hiljaisuudesta, luonnon äänistä. On myös ihanaa löytää tila toisen ihmisen kanssa, jossa hiljaisuus tuntuu oikealta, miellyttävältä, eikä sitä tarvitse täyttää puheella. Silloin voi tuntea syvän yhteyden.
Puhukaamme siis mieltä painavista asioista, jotta voisimme nauttia hiljaisuudesta ja sen kauneudesta. Hiljaisuuden ei tarvitse olla painostavaa eikä raskasta, se täytyy vain oivaltaa oikein. Painostavan hiljaisuuden voi halkaista rohkaistumalla puhumaan asioista, jolloin paineet katoavat ja asiat, jotka ovat ehkä tuntuneet vaikeilta tai pelottavilta, saavat äänen ja muodon. Lopulta on jäljellä vain keveys, rakkaus.
Kirjoittaja: Anna Paldanius
Kansikuva: Kristina Flour on Unsplash
Viimeisimmät kommentit