Lahkosta kuoleman porteille – siitä alkoi eheytymiseni

Olen traumaselviytyjä, kahden lapsen yksinhuoltajaäiti ja päässyt vihdoin eroon lahkosta, joka oli tuhota elämäni kokonaan. Taide, terapia ja lääkkeet ovat auttaneet minua toipumaan. Kuvataide on minulle erittäin tärkeä voimavara, sen avulla pääsen pois ahdistuneisuudesta, joka valtaa usein mieleni.

Trauma eskaloituu välillä dissosiaatiokohtauksiksi ja sen kanssa on tasapainottelemista elämässä. Dissosiaatio on aiheuttanut mm. taloudellisia vaikeuksia ja sekaannuksia perheen ja ystävien välillä, mutta onneksi mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Toivon, että tulevaisuudessa kohtaukset laantuvat ja voin elää normaalia elämää.

Lapsuus

Lapsuuteni oli rauhallinen ja onnellinen. Kasvoin Jehovan todistaja-perheessä Turun seudulla. Olin kiltti, ujo ja eristäytynyt tyttö. Olen ollut taiteellinen pienestä asti; piirsin, maalasin ja kuuntelin klassista musiikkia jo lapsena. Ajoittain tunsin olevani yksinäinen, mikä johtui siitä, että meidät kasvatettiin erossa ”maailmallisista” eli lapsista, jotka eivät olleet Jehovan todistajia. Koulua inhosin. Minusta tuli outolintu ja kiusattu heti ensimmäisestä päivästä lähtien. 

Vanhempani laittoivat minut viemään opettajille Jehovan todistajien lehtisiä, joissa kerrotaan miten emme saa viettää syntymäpäiviä, joulua, pääsiäistä, vappua tai joulua. Emme saa syödä veriruokia, tervehtiä lippua, laulaa kansallislaulua tai osallistua uskonnon tunneille. Kiusaamiseeni ei juurikaan puututtu. Taideaineissa olin hyvä ja niistä nautin. 

Vanhemmat

Vanhempani olivat etäisiä, he keskittyivät työhön sekä uskonnollisiin menoihin. Vartiotornin tutkistelut, kokoukset ja kirjantutkistelut ja ovelta ovelle saarnaamistyö rytmittivät elämäämme. Jouduin käymään kentällä usein lauantaisin. En koskaan pitänyt siitä, koska pelkäsin, että oven avaa joku koulukaveri. 

Minulle oli vaikeaa istua konventeissa ja kokouksissa tuntikausia paikallaan ja hiljaa. En osannut käyttäytyä niin kuin olisi pitänyt. Touhusin papereiden ja kynien kanssa, pälätin kovaan ääneen, en jaksanut pysyä aloillani. Sain tukkapöllyä takahuoneessa ja selkäsaunan kotona. Siskoni ei joutunut väkivallan kohteeksi, hän oli helpompi lapsi kuin minä.

Iltasaduksi meille luettiin lapsille suunnattuja Raamatun kertomuksia. Minua kertomukset pelottivat, kysymykset jäivät pyörimään mieleeni – tapetaankohan minutkin koska olen esikoinen? Tuhoudunko harmagedonissa koska olen niin tuhma? 

Teini-iässä vanhempieni etäisyys ja kylmyys nosti kapinan minussa. Jälkeen päin ymmärrän, että kapinointini oli reagointia huomion nälkään, jonka etäisyys minussa kasvatti. Klassinen musiikki vaihtui reggaeen. Aloin kirjeenvaihtoon ikäisteni, maailmallisten nuorten kanssa ympäri Eurooppaa. Äiti salli kirjeenvaihdon sillä ehdolla, että saarnasin kirjeissä. 

Isälleni maistui alkoholi. Stressaavan työpäivän jälkeen isä purki kiukkunsa minuun. Usein pakenimme isää kavereiden kanssa vintille. Isä ”opetti” minulle matematiikkaa huutamalla ja haukkumalla tyhmäksi. Muistan miten isä vaani selkäni takana ja hoki numeroita, joista en ymmärtänyt mitään. Isää harmitti, etten ymmärtänyt ja sain tuntea typeryyteni nahoissani – läimäisyinä päähän. Matikan läksyjen yhteydessä itkin usein tai leijailin ulos itsestäni. 

Muistan leijailleeni itsestäni pois ensimmäisiä kertoja 5-vuotiaana. ”Äiti, osaan lentää!” Äiti oli todella vihainen ja käski heti lopettaa demonistiset puheet lentämisestä. Säikähdin äitini reaktiota, koska minusta todella tuntui, että osasin lentää. Se oli viimeinen kerta, kun kerroin äidilleni leijailuista, vaikka ruumiista irtautumisen kokemuksia tapahtui vielä usein.

Alaikäisen raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö

Ollessani 17-vuotias, eräs mies ulkopuolelta yhteisöämme pyysi kaveriani lapsenvahdiksi kotiinsa. Kaverini ei halunnut mennä yksin, joten lähdin hänen seurakseen.

Mies lupasi palkita työmme seuraavana viikonloppuna. Hän pyysi meitä kertomaan kotona, että olemme yön poissa, mutta emme saaneet kertoa että menisimme hänen kanssaan. Puhe oli ollut elokuvissa käymisestä, mutta huomasin hänen pakkaavan auton takaluukun täyteen alkoholia. Kun olimme tarpeeksi humalassa, hän alkoi lähennellä.

Seuraavalla kerralla mies kutsui taas luokseen jollain verukkeella, juotti humalaan keskellä päivää ja raiskasi. Huusin koska minuun sattui, mies käski minun olla hiljaa. Pelkäsin ja yritin olla hiljaa.

Tähän tapaan elämä kulki noin puolen vuoden ajan. Olin epätoivoisesti ”rakastunut” tähän 32-vuotiaaseen mieheen. Kotona saamani huomio oli hyvin negatiivista ja väkivaltaista, tältä mieheltä sain toisenlaista huomiota. Mies kyseli seurakunnan tytöistä: ketkä olivat neitsyitä, minkä ikäisiä he olivat?  Voisinkohan ottaa jonkun heistä mukaan seuraavalla kerralla? Mies oli ovela, hän esitti kysymykset tavalla, jolla sai kaiken tiedon irti minusta. Lopputuloksena oli se, että raiskattuja tyttöjä oli kolme. Tunnen edelleen valtavaa syyllisyyttä siitä, että kerroin tytöistä miehelle. Ajattelin naiivisti, että mies rakasti minua, eikä tekisi muille tytöille mitään.

Ihmettelin aina, miksi suostuin kaikkeen? Miksen lopettanut sitä, miksi annoin kaiken jatkua? Hän uhkaili, että jos avaisin suuni ja kertoisin kaiken, hän tuhoaisi elämäni voodoon avulla. Mies havainnollisti vaimonsa avulla joitakin voodoo-temppuja. Mies näytti miten narun päässä oleva vanhanaikainen avain laitetaan Raamatun väliin sivulle 666 ja miten se alkaa pyörimään itsestään, kun siltä kysyy kysymyksiä. Tämä järkytti minua syvästi, koska meille oli opetettu, että kaikki tällainen on suoraan demonien ohjaamaa ja pahojen henkien kutsumista.

Olin kuullut demonien voimasta Jehovan todistajien kokouksissa koko lapsuuden, joten minulla ei ollut epäilystäkään, etteikö voodoo olisi totta ja sen voima erittäin tuhoisa. Minulla oli myös vakaa ajatus siitä, että olin syntinen Jehovan silmissä ja näin ollen toivoton tapaus – harmagedonissa kuolisin joka tapauksessa.

Kaikki tuli ilmi, kun yksi tytöistä kertoi tapahtumista vanhemmilleen ja sitten vanhimmistolle. Minä kieltäydyin puhumasta. Mies piilotti minut kaverinsa asuntoon moneksi päiväksi, kunnes ymmärsi, että jopa poliisi etsii minua. Hän päästi lopulta minut vapaaehtoisesti, kun isäni tuli hakemaan minua ja koska miehen vaimo oli mukana, hänellä ei ollut enää vaihtoehtoja.

Tulin kotiin, missä jouduin kuulusteluihin. Ensin miehen vaimo ja vaimon perhe sekä omat vanhempani kuulustelivat minua. Yksi tytöistä, joka oli jo tunnustanut, oli kuulusteluissa mukana. Kaikki painostivat minua tunnustamaan, että osallistuin haureuteen. Mies uhkasi edelleen voodoolla. Pelkäsin kuollakseni mitä minulle tapahtuu, mutta tunnustin viimein. Miehen vaimo kävi kimppuuni, haukkui huoraksi ja aviorikkojaksi. Nainen raapaisi minua niin, että kädessäni on edelleen arpi. Miehessään hän ei nähnyt vikaa, eikä sen kummemmin kukaan muukaan.

Olin toiminnallani kuulemma tuonut demonit kotiin. Äitini sanoi, että olen täysin demonien vallassa ja että demonien läsnäolo näkyy silmistäni. Aloin itsekin pelätä itseäni.

Yhden tytön vanhemmat olisivat halunneet viedä asian poliisille. Vanhimmisto kielsi tämän, koska pelkäsi maineen menettämistä. Asia hoidettiin seurakunnan sisällä. Jehovan todistajien oikeuskomiteoissa minulta kysyttiin moneen kertaan: huusitko lujaa kun mies raiskasi sinut? Vastustitko miestä kaikin mahdollisin tavoin?

Raiskausta ei katsottu tapahtuneen, koska en ollut pistänyt tarpeeksi kovasti vastaan isolle miehelle! Kerroin sanoneeni miehelle, että minuun sattuu ja pyytäneeni häntä lopettamaan ja työntänyt häntä pois, mutta tämä ei riittänyt Jehovan todistajien sääntöjen mukaan. Säännöt raiskaustapauksissa luetaan Mooseksen kirjasta. Minut katsottiin haureuden tekijäksi ja erotettiin seurakunnasta sekä passitettiin pois kotoa.

Kaikki mieheltä saadut tavarat piti polttaa, koska niissä voi olla demoneita. Moni muukin seurakunnassa joutui vanhimmiston syyniin. Nuorison kasetit, levyt, kirjallisuus – kaikki tavarat käytiin läpi. Tavaroita ja jopa vaatteita käskettiin tuhota. Poikia kuulusteltiin erilaisten rikkomusten takia, esim. vihkoon kirjoitettujen runojen takia. Uskon, että tämä tehtiin, jotta saataisi harhautettua seurakuntalaisten mielet muualle meistä tytöistä joille raiskaus tapahtui. Raiskaaja ei koskaan joutunut minkäänlaiseen vastuuseen teoistaan.

Ystäväksi luulemani mies raiskasi minut. Olin ollut naiivi ja luullut kontrolloivaa, alistavaa hyväksikäyttöä rakkaudeksi. Jäin pitkäksi aikaa siihen uskoon että miehen ja naisen välisen suhteen kuuluukin olla juuri sellainen. Tämä johti useampaan raiskaukseen, hyväksikäyttöön, rikkinäiseen ja itsetuhoiseen elämään.

Mies tiesi mitä teki. Hän oli 32-vuotias, minä olin 17. Äitini ei myönnä tapahtuneita tänä päivänäkään. Isäni haluaisi lähteä Jehovan todistajista, mutta äiti ei anna siihen lupaa. Isä on pyytänyt anteeksi tapahtunutta, joka tuhosi ison osan elämääni. Jäin ilman koulutusta, sain paniikkihäiriön, valtavan sosiaalisten tilanteiden pelon, yleisen ahdistuneisuuden ja masennuksen. Olen syyttänyt itseäni tapahtuneesta kaikki nämä vuodet, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, ettei syy ollut minun. Olin manipuloinnin ja hyväksikäytön uhri.

Vanhempani odottivat, että täytän 18, jotta voivat laillisesti heittää minut pois kotoa. Asuin mummon luona jonkin aikaa odotellen, että tulisin täysi-ikäiseksi. Vanhempani sanoivat minulle, että minun tulee lähteä pois ja mahdollisimman kauas, jotta en enää koskaan tapaa ihmisiä, jotka tällä kylällä asuvat. Lähtöä tehdessäni äitini katsoi minua ja sanoi: ”Me ei sitten koskaan enää nähdä”.

Alistunut – yksinäisyys, masennus ja avuttomuus jotka seuraa erottamisesta. Ahdistuneisuus, joka koituu rangaistuksista kun joutuu silmätikuksi eivätkä edes omat perheenjäsenet pidä yhteyttä. Olet koko maailmassa yksin! Täysin yksin!

Erottamisen jälkeen

Minua ei opastettu mihinkään, käskettiin vain lähteä pois kotoa. Olin täysin omillani. Etsin lehdestä työpaikkoja ulkomailta, koska se oli ainoa asia joka tuli mieleen, kun käskettiin lähteä niin kauas, ettei kukaan tunnista minua. Löysin Turun Sanomista ilmoituksen, että suomalainen perhe etsii au pairia Sveitsiin Gossauhun. Kävin haastattelussa ja he valitsivat minut. Lähdin heidän mukaansa.

Gossaussa jouduin asumaan kosteassa kellarissa. Matkustin Istanbuliin lomalle ja epäonnekseni sain reissussa ruokamyrkytyksen. Minulla ei tietenkään ollut sairausvakuutusta, joten minua ei voitu hoitaa sveitsiläisessä sairaalassa. Koska olin Jehovan todistajista erotettu, en saanut puhua vanhempieni kanssa. Pomoni soitti puolestani, voisinko palata kotiin, koska olin hyvin sairas. Äitini soitti vanhimmistolle ja kertoi tilanteen. Sain luvan palata kotiin siksi ajaksi, että paranen. Tervehdyttyäni minun olisi lähdettävä.

Etsin uuden au pair paikan tällä kertaa Englannista, mutten viihtynyt siellä kauaa, koska olin hyvin yksinäinen. Palasin Sveitsiin muutaman kuukauden jälkeen, siellä oli sentään kehittynyt muutama tuttavuus.

Minut oli irrotettu kaikesta tutusta. Perheestäni, ystävistäni, seurakunnasta ja tutuista rutiineista. Olin yksin maailmassa. Kuljin St. Gallenin katuja kielitaidottomana, masentuneena, epätoivoisena, yksinäisenä ja itsetuhoisena. Kaipasin epätoivoisesti rakkautta ja lempeää hyväksyntää, mutta en osannut etsiä niitä. En tunnistanut mitä rakkaus on. Päinvastoin asetin itseni usein hengenvaaraan.

En välittänyt oikein mistään, tunsin vain itseni äärettömän yksinäiseksi ja päädyin pahan ihmisen käsiin. Hän näki minussa rikkinäisen ihmisen, jota on helppo vetää nenästä. Yksinäinen nuori tyttö vieraassa maassa, oikea saalis pedoille! Rakastuin minua vanhempaan nigerialaiseen mieheen. Hän oli 38-vuotias, kun minä olin vasta 19. Ihastuin häneen ensisilmäykseltä – hänellä oli samaa parfyymia kuin aikaisemmalla hyväksikäyttäjälläni Suomessa. Jokin alkukantainen reaktio, joka otti vallan heti ovella. Tämä mies oli myös naimisissa oleva, joten noudatin samaa kaavaa, johon olin jo oppinut Suomessa.

Kaikki miehet, joita olen rakastanut koko sydämestäni, ovat tehneet minulle pahaa. Pyysin anteeksi mieheltä paniikkikohtauksiani, pyysin anteeksi pahoinpitelyjen ja raiskausten jälkeen, niin kipeästi kaipasin hyväksyntää. Edelleen ajattelin, että se oli normaalia elämää, sellaisen mallin olin saanut.

Asiat eivät menneet työn osaltakaan kuten suunnittelin. Koska Sveitsi ei ole EU-maa, oli vaikea löytää töitä. Suomessa tapahtuneiden asioiden vuoksi ajattelin, että minut oli kirottu voodoon avulla. Minulle oli lapsesta asti opetettu, että demonien avulla voi tehdä mitä vain. Minulle oli luonnollista uskoa voodoon voimaan. Vastoinkäymiset olivat todiste kirouksen toimivuudesta.

Poikaystäväni oli käynyt poppamiehen luona ja väitti saaneensa selville, että minulle oli langetettu vakava kirous. Minun tulisi matkustaa Nigeriaan tapaamaan poppamiestä, joka poistaisi kirouksen.

Nigeria ja voodoo-seremonia 

Matkustin poikaystäväni Peterin kanssa Nigeriaan, pieneen kylään nimeltä Auchi. Matkalla Auchiin järkytyksekseni näimme kadulla makaavan miehen. Luulin hänen olleen vain loukkaantunut, mutta ensimmäinen auto ajoi raa´asti miehen yli! Sanoin, että mennään auttamaan häntä, mutta mukana ollut ystäväni kielsi minua tiukasti. Emme mitenkään voisi mennä auttamaan, jos mies on kuollut. Armeijan miehet tulisivat ja syyttäisivät meitä murhasta ja meidät pidätettäisiin. En uskonut heitä tuolloin, mutta myöhemmin sain kokea itse sotilaiden ”vieraanvaraisuuden”. Nigeriassa armeija on kaikkea muuta kuin turva tavalliselle kaduntallaajalle.

Matkalla kylään armeijan miehet pysäyttivät automme ja pyysivät korkeita tiemaksuja. Miehet ajattelivat, että valkoisen naisen ollessa kyydissä matkustajilla on paljon rahaa. He osoittelivat meitä kaikkia vuorotellen kivääreillään ja käskivät miehet ulos autosta. Jäin yksin autoon ja kuuntelin miesten riitelyä. Kun uskalsin kurkistaa taakseni ja näin miten poikaystäväni heilui vyön kanssa kiväärimiehiä vastaan, olin varma että meidän loppumme oli tullut. Mutta hän karjui olevansa kenraali armeijassa ja näytti kenraalin korttiaan sotilaille, ja he päästivät meidät menemään.

Kun viimein pääsimme kylään, piti odottaa seuraavaan yöhön, jolloin olisi täysikuu. Join olutta paikallisessa kuppilassa, jossa oli vain miehiä. Oli todella yksinäinen ja pelokas olo, kurkin kuuta herkeämättä. Unet jäivät vähiin sinä yönä. Seuraava yö koitti, kello kahden aikaan aamuyöllä minua lähdettiin viemään autolla keskelle viidakkoa kuoppaista tietä pitkin. Minua pelotti. Perillä meitä odotti pienen majan vierellä valkoisiin pukeutunut vanha mies, voodoo-pappi. Minun käskettiin riisuutua. Päälleni puettiin valkoinen kaapu, joka tuoksui omituiselle, mutta hyvälle. Hermostuneisuus katosi ja tuntui kuin olisin ollut unessa.

Minua kiellettiin tiukasti koskaan kertomasta tapahtuneesta kenellekään. Minulle sanottiin, että minulle tapahtuisi jotain hirveää tai kuolisin, jos kerron, joten jotain jätän kertomatta ihan vain kaiken varalta.

Minut johdateltiin vielä syvemmälle viidakkoon pientä polkua pitkin. Kulkuamme valaisi kuu, taskulamppu sekä soihtu, jota voodoo-pappi kantoi. Saavuimme aukeamalle, jossa kasvoi iso puu. Minun käskettiin riisua kaapu päältäni ja jouduin olemaan täysin alasti kahden ventovieraan miehen edessä. He sanoivat, että nyt ei ollut aika hävetä, vaan tuli tehdä juuri niin kuin pappi sanoi. Tein siis työtä käskettyä. Minun tuli seistä alasti isoa puuta vasten, kun pappi otti esille partakoneen terän ja alkoi viillellä ihooni kauttaaltaan haavoja. Pappi käsitteli huolellisesti kädet, jalat, vatsan, selän, rinnat, viillellen kehoni täyteen haavoja. Kun pappi siirtyi viiltelemään päänahkaani, minua alkoi pyörryttää. Minun käskettiin pysyä paikallaan. Yritin parhaani, mutta silmissä musteni ja minun oli vaikea hengittää. Juuri ennen kuin menetin tajuntani, muistan papin hieroneen jotain ruskeaa tahnaa haavoihini ja käskeneen olla liikkumatta.

Minulla ei ole tietoa, mitä minulle tarkalleen tapahtui, mutta uskon käyneeni ”rajan toisella puolella”. Hetken oli ihan pimeää, täysin mustaa, kunnes paikalle ilmaantui hahmoja, afrikkalaisia ihmisiä, jotka toivottivat minut tervetulleeksi. He eivät puhuneet minulle, vilkuttivat vain ja hymyilivät. He näyttivät hyvin empaattisilta, minulle tuli aivan ihanan helpottava olo, oli kuin olisin tullut kotiin!

Samalla kuulin häiritseviä ääniä jostain hyvin kaukaa. Olin lähdössä näiden hahmojen matkaan, mutta ääni käski tulemaan takaisin. ”Herää, et voi kuolla tänne!” Tajusin, että joku takoi rintaani hurjana, ravisteli ja läimäytteli kasvoille, yritti herätellä minua. Halusin hahmojen mukaan, sinne missä oli hyvä olla, mutta kiusaajani ei jättänyt minua rauhaan. Lopulta havahduin todellisuuteen. Olin hämmästynyt ja todella vihainen siitä, että minut herätettiin.

Mies, joka minua oli elvyttänyt, oli todella helpottunut ja halasi lujasti ja sanoi: ”Ihanaa, olet elossa, tervetuloa takaisin! Olin jo varma, että kuolit!”. Olin ollut tajuttomana noin 10 minuuttia. Olo oli todella hutera ja heikko, oksetti ja halusin vain nukkumaan. Minut talutettiin pois viidakosta.

Ajoimme autolla takaisin hotellille, jossa poikaystäväni makasi kahden naisen välissä tyytyväisen näköisenä. Mies, joka oli vienyt minut viidakkoon, oli hyvin vihainen. Hän ei pitänyt siitä, että poikaystäväni oli pistänyt hänet toimittamaan tällaisen tehtävän, jossa olin kuolla! He riitelivät aikansa. Pääsin nukkumaan vasta kun riita oli ohi ja naiset olivat lähteneet. Myöhemmin kysyin poikaystävältäni, mitä olisit tehnyt jos olisin kuollut viidakkoon? ”Normaali juttu, sinut olisi haudattu viidakkoon, kukaan ei olisi saanut koskaan tietää”, poikaystäväni vastasi.

Myöhemmin kuulin, että tuon kaltaisiin voodoo-seremonioihin halutaan usein vaaleaihoinen henkilö, joka uhrataan rahan ja vallan toivossa. Nigeriassa elää voimakkaasti usko, että jos omistaa valkoisen ihmisen ruumiin osia, ne auttavat rikastumaan. Esimerkiksi Tansaniassa albiinoja jahdataan ihonvärin vuoksi. He pelkäävät henkensä edestä ”headhuntereita”, jotka tekevät raharituaaleja.

En tiedä mikä tarkoitus ex-poikaystävälläni oli, mutta hän ei odottanut minun palaavan. Seremonia meni ehkä pieleen, koska sydämeni pysähtyi kesken kaiken.

Ajattelen, että edelleenkin suonissani virtaa se outo ”myrkky”, mitä poppamies laittoi minuun. Haluaisin kovasti tietää mitä minulle aiottiin tehdä, mutta luultavasti joudun elämään epätietoisuudessa loppuikäni. Olen tutkinut asiaa, katsonut videoita ja lukenut lehtiartikkeleita ja etsinyt käsiini tietoa internetistä. Niissä kaikki voodoo-seremoniat ovat tapahtuneet keskellä päivää. Minulle seremonia tehtiin keskellä yötä. Tansanian seremonioissa, joissa on ollut tarkoitus paloitella ruumiit, seremoniat on tehty keskellä yötä. Epäilen siis, että minulle haluttiin tehdä sama kuin Tansanian albiinoille.

Katso mitä löysin – rikkinäisyyden tunne on todella voimakas

Kodittomana ulkomailla

Seremonian jälkeen muutin Englantiin, jossa työskentelin jonkin aikaa eri ravintoloissa tarjoilijana. Olin ehtinyt Sveitsissä tutustua ihmisiin, ja olin muuton jälkeen todella yksinäinen, kaipasin ystäviäni, joten palasin Sveitsiin. Harmikseni sain huomata, että ystäväni olivat muuttaneet pois. Asetuin kuitenkin Geneveen, jossa työskentelin rikkaassa perheessä. Pelkäsin perheen koiraa. Se murisi minulle aina kun kuljin ohi.  Kerran koira pääsi puremaan minua pohkeeseen. Seuraavan yön aikana minulle nousi kuume. Aamulla minulle kerrottiin, että perhe on löytänyt uuden lastenhoitajan ja minun tulee pakata tavarani heti.

Pyysin, että voisin jäädä kunnes paranen kuumeesta, mutta perheeltä ei herunut armoa.  He veivät minut kuumeisena juna-asemalle. Otin junan Aarauhun, jossa uuden poikakaverini piti olla minua vastassa. Saavuin Aarauhun keskiyöllä. Poikaystävääni ei näkynyt, kello läheni aamuyön tunteja ja tärisin kylmästä. Asema oli kiinni. Selitin tilanteen kierroksella olevalle vartijalle ja kysyin olisiko mitään paikkaa missä voisin yöpyä. Vartija vain kohautti olkapäitään ja sanoi että hotellit ovat jo kiinni, ei voi mitään!

Elettiin 90-luvun loppua, eikä meillä tietenkään ollut matkapuhelimia. Olin epätoivoinen, kuumeesta sekava ja palelin järjettömästi, kun poikakaverini kaveri ilmestyi asemalle ja vei minut kotiinsa. Poikakaveri, jonka piti tulla minua vastaan, makasi kuulemma puolitajuttomana pilvenpoltosta ja humalasta. Jossain kohtaa päivää hän oli muistanut mainita tulostani ja kaveri muistanut minun noutamiseni.

Siitä alkoi elämäni kodittomana. Sain olla poikakaverin kaverilla kunnes paranin. Poikakaverini asui pakolaiskodissa aina silloin, kun ei ollut sotkenut asioitaan alkoholilla ja huumeilla. Sillä aikaa kun minä olin toipilaana, hän kävi pelaamassa ja juomassa viimeiset rahani. Minulla ei ollut mitään paikkaa, mihin mennä.

En ymmärtänyt, että olisin voinut mennä Suomen suurlähetystöön, enkä luottanut viranomaisiin.

Kuljin pakolaiskodista toiseen poikakaverini kanssa. Minua piiloteltiin Sveitsin sosiaaliviranomaisilta, koska olisin saanut lähtöpassit heti, jos olisin jäänyt kiinni pakolaiskodissa asumisesta ilman papereita. Kerran aikaisemmin minut oli jo pidätetty pelkästään oleskelusta pakolaiskodissa. Silloin minulla oli työlupa ja pääsin nuhteilla, mutta sain porttikiellon pakolaiskotiin, jossa poikaystäväni asui. Pelkäsin kuollakseni poliisin ratsiaa, sitä että minut löydettäisiin ja karkotettaisiin Suomeen. Nyt ajattelen, että sehän olisi ollut hyvä asia, mutta silloin en osannut ajatella niin. Minua pelotti ajatus palaamisesta Suomeen. Olisin joutunut vanhimmiston eteen kuulusteluihin, en olisi kestänyt sitä taas.

Poikaystäväni jäi kiinni jostain – huumeseulasta, varastelusta tai alkoholista – en muista, mikä syy oli. Hän joutui lähtemään pakolaiskodista. Tämä tarkoitti lähtöä siis minullekin. Sen jälkeen asuimme muutaman viikon pakolaiskodissa, joka oli suljettu ja tultaisiin purkamaan. Vaikka talossa oli kyltit ”pääsy kielletty” ja talo oli ympäröity ei pääsyä-teipeillä, kuljimme niiden ali ja nukuimme yöt siellä. Talossa ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä. Pelkäsin, että taloa aletaan purkaa meidän vielä nukkuessamme. Jäisimme alle, jos he eivät tarkistaisi taloa ennen kuin aloittavat. Otimme riskin vaikka pelotti, koska muuta paikkaa ei ollut.

Poikakaverini kanssa menimme kauppaan kuin ostoksille konsanaan, pistimme vain ostokset suoraan muovipussiin ja kävelimme ulos. Olin siis koditon ja varas. Tätä on vaikea myöntää itselle. Oli hirvittävää huomata, miten helposti tilanne tekee varkaaksi. Rahattomana ei ole ruokaa ja ruokaa tarvitaan.

Lopulta poikakaverini alkoi käyttää kovia huumeita ja kävi jatkuvasti väkivaltaisemmaksi. Kerran hän raiskasi minut todella raa’asti ja olin varma, että kuolen. Menetin hetkeksi tajuntani ja kun heräsin, hiivin ulos ja lähdin junalla Zürichiin ilman matkalippua. Menin miehen luo, jonka käsissä olin kuolla Nigeriassa. En halunnut jäädä enää pakolaiskotiin väkivaltaisen poikakaverini kanssa.

Työskentelin ravintolassa pimeästi, sain kasaan rahaa ja ostin lipun Suomeen. Asuin ulkomailla yhteensä noin kahdeksan vuotta, siitä ajasta Englannissa vähän yli vuoden. Kolmisen kuukautta sinnittelin kodittomana. Muutin takaisin Suomeen vuosien 1999-2000 välissä.

Äiti pakotti minut Jehovan todistajien valtakunnansalille. Seurakuntaan takaisin tuleminen oli äidin ehto sille, että voin asua kotona kunnes löydän oman asunnon ja että perhe voi olla kanssani tekemisissä. Kävin kokouksissa puoli vuotta osoittaakseni katuvani ensimmäistä raiskausta. Kukaan siellä ei puhunut minulle ennen kuin minut otettiin takaisin. En tosin edes kaivannut Jehovan todistajien juttuseuraa, syyt mennä takaisin lahkoon olivat pelkästään käytännön syitä. En etsinyt ystäviä sieltä, vaikka lopulta sainkin ystäviä seurakunnasta. He erosivat myöhemmin lahkosta jokainen vuorollaan. Minä erosin vuonna 2014 omasta tahdostani, kerrottuani ensimmäisestä raiskauksesta Ylen tv-uutisissa.

Minusta tuli äiti

Vuonna 2002 minusta tuli äiti ja se muutti elämäni kokonaan, paljon iloisempaan suuntaan. Aloin maalata enemmän ja myöhemmin pidin myös näyttelyitä. Aloitin opiskelun ja sain kuin sainkin suoritettua opinnot loppuun, vaikka pienen lapsen yksinhuoltajana oli rankkaa. Opiskeluaikana sairastuin masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Lapsen syntymä antoi kuitenkin alkusysäyksen parantumiseen. Lapsen takia piti toipua.

Vasta 2013, muutettuani vanhempieni läheisyydestä kauemmas, aloin pohtia kaikkea mitä minulle on tapahtunut. Seuraavana vuonna erosin itse Jehovan todistajista. Uskonnon jättäminen on varmasti parasta mitä minulle on tapahtunut!

Se on kuitenkin aiheuttanut paljon yksinäisyyttä. Olin oireillut jo 5-vuotiaasta asti irtautumalla ruumiistani, mutta vasta vuonna 2016 alettiin ajatella, että traumataustastani johtuen minulla voisi olla dissosiaatiota sekä PTSD (trauman jälkeinen stressihäiriö). Pääsin traumaterapiaan ja käyn siellä edelleen. Terapia on ollut erittäin hyödyllistä ja olen edistynyt. Olen oppinut sanomaan ei kaikkein pahimmissa tilanteissa, mutta matka on kesken ja paljon töitä on vielä tehtävänä. Jokainen takaisku laukaisee uuden kierteen PTSD:ssä.

Tämänhetkinen elämäntilanteeni on loistava verrattuna kodittomuusvuosiin tai au pair -aikoihin. En enää joudu kokemaan väkivaltaa tai kuoleman uhkaa, mutta kaikesta jäi kauhea pelko. Pelkään ihmisiä, enkä pysty tekemään töitä kodin ulkopuolella. Bussimatkat ovat minulle koettelemus. Olen uuvuksissa, kun pääsen vihdoin kotiin turvaan ihmisten katseilta. Olen silti onnellinen, että minulla on kaksi ihanaa lasta ja taide ja olen edelleen elossa kaikesta huolimatta! Vaikeuksia kohdatessani mietin, että selvisin kodittomuudesta ja monesta muustakin, joten eiköhän arkielämän ongelmistakin selvitä. Minulla varmasti on jonkinlainen suojelusenkeli, en mitenkään muuten voisi olla elossa kaiken tapahtuneen jälkeen.

Herra lääketeollisuus – Jouduin lääkäreiden koekaniiniksi, kokeiltiin kymmeniä ja kymmeniä eri lääkkeitä joista kaikista sain
pelkät sivuoireet. Lääkärit levittelivät käsiään ja totesivat, että olen mahdoton tapaus, mutta dissosiaatioon ei ole lääkettä.

Traumastani

Aikuisena minulla on esiintynyt ns. Tukholma-syndroomaa ja trauman toistoa, jolloin hakeudun samankaltaisiin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Se johtaa ongelmiin, joita toisten on mahdoton ymmärtää. Dissosiatiivisessa tilassa saatan toimia erittäin lapsenomaisesti tai niin kuin olisin teini. Esimerkiksi ostan yhtäkkiä matkalipun ulkomaille tapaamaan tuntemattomia ihmisiä. Myöhemmin tuntuu kuin heräisin unesta ja ihmettelen mitä taas tuli tehtyä ja miksi ihmeessä toimin niin hullusti. Näitä käymme läpi terapiassa paljonkin ja olen saanut selityksiä sille, miksi toimin jopa itsetuhoisesti.

Dissosiaatio on auttanut minua selviytymään erittäin uhkaavista tilanteista. Kun olin kodittomana, pahoinpideltynä jne., siirryin toiseen persoonaan, joka pärjää missä tahansa tilanteessa. Dissosiaatio on mielen puolustusmekanismi, jossa oikea minä menee piiloon ja tilalle astuu selviytyjä.

Normaaliarjessa dissosiaatio aiheuttaa hankaluuksia, kun selviytyjälle kaikki on se ja sama, mikään ei tunnu miltään.

Julkisesta terveydenhuollosta en ole saanut paljonkaan apua. Lääkekokeiluja on ollut yli 20. Rauhoittavat lääkkeet ovat ainoat jotka toimivat, kun ahdistus nousee pahaksi. Olen taistellut julkisen puolen lääkärien kanssa vuosia lääkkeistä, jotka eivät sovi minulle. Lääkärit eivät usko, että olen erittäin herkkä psykoosi-, SSRI- sekä SNRI-lääkkeille ja että ne lisäävät dissosiaatiota ja tukahduttavat luovuuden. Ainoa vaihtoehto on mennä yksityiselle lääkärille, jotta saan lääkkeet, jotka oikeasti auttavat, eivätkä sekoita vielä enemmän elämääni. Valitettavasti tällä hetkellä minulla on väärät lääkkeet, jotka lisäävät dissosiaatiota ja impulsiivisuutta.

Aiemmin kun minulle pakotettiin väärät lääkkeet tuloksena oli se, että menin naimisiin hetken mielijohteesta Afrikan matkalla. Lääke purettiin todella nopeasti, ja se aiheutti voimakkaita oireita – depersonalisaatiokohtauksia, sähköiskuja, tuskanhikeä ja sietämätöntä ahdistusta. Lääkekokeiluja jatketaan vieläkin.

Usein minulle tulee hirveä tyhjyyden tunne, jota yritän paeta jollain toiminnalla. Terveimmillään se on ollut maalaamista, mutta olen joutunut lopettamaan sen tällä hetkellä  Kelan ja Te-toimiston vaatimusten takia. Se aiheuttaa luultavasti lisää kaoottisia tilanteita tulevaisuudessa. Olisi tärkeää, että masennus- ja ahdistuneisuuspotilaat saisivat tehdä luovaa työtä rauhassa, koska se auttaa parantumisprosessissa. Taide on aikaisemmin ollut minulle tärkeä parantumiskeino, mutta motivaatio on kadonnut, koska hallituksen ja viranomaisten päätökset tekevät taiteen tekemisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Teksti ja maalaukset: Adwoa, traumaselviytyjä ja taiteilija
Oikoluku: Elina Merikallio & Maria K.
Julkaistu: Trauma ja dissosiaatio – yhteisön artikkelit, 10.3.2019
https://dissociation.fi/lahkosta-kuoleman-porteille-siita-alkoi-eheytymiseni

Maalaaminen on ollut loistava keino purkaa erittäin traumaattista kokemustani voodoo-seremoniassa. Euroopassa ei ymmärretä voodoo-rituaaleja. Minusta on  hyvin loukkaavaa, että tapahtunutta ei uskota todeksi. Toivon, että ihmiset ottaisivat enemmän selvää siitä, mitä Afrikan maissa tapahtuu.
Tansaniassa albiinoja metsästetään ja heidän ruumiinosiaan varastetaan:
https://www.change.org/p/we-want-the-prosecution-of-albino-killers-who-sell-body-parts-of-children.
Nigeriassa löytyy raharituaaleja:
https://www.youtube.com/watch?v=Vw36-siaubo
Lagosissa diilataan ihmisten ruuminosia:
https://www.youtube.com/watch?v=JmoNsdCyB3A