MEITÄ EI KIINNOSTA, MITÄ SULLE ON TAPAHTUNUT!

MEITÄ EI KIINNOSTA, MITÄ SULLE ON TAPAHTUNUT!

Olen hämmästynyt, että edelleen kuulen nämä sanat vertaisiltani, jotka joutuvat turvautumaan julkisen puolen psykiatrian poliklinikoiden palveluihin. Yksityisellä puolella tehdyt diagnoosit ja vakavan traumatisoitumisen tunnistaminen, eivät riitä julkisen puolen asiantuntijoille. 

Julkisella puolella kun ei ole tietoa, eikä ymmärrystä vakavan lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksista aikuisuudessa, päädytään siellä edelleen jäykkärajaisesti niihin ainoihin diagnooseihin, jotka siellä ymmärretään; mielialahäiriöihin, psykooseihin ja erilaisiin persoonallisuushäiriöihin. Kun ihminen hakee apua traumaosaamattomalta taholta, kertoen tiedossaan olevista osistaan ja äänistään, sekä triggeröityy emotionaalisesta väkivallasta vastaanotolla, mihin diagnooseihin arvelette traumaosaamattoman henkilökunnan päätyvän?

On hämmästyttävää, että yhteiskunnalla on varaa edelleen tarjota vain lääkitystä oireisiin sen sijaan, että hoidettaisiin syytä. Vääränlainen hoito ei paranna. Oikeanlainen hoito tarkoittaa eheytymistä, inhimillisen kärsimyksen vähenemistä ja ehkä myös paluuta työelämään tai opiskelemaan. Ylisukupolvisen traumatisoitumisen katkaisemista varten tarvittaisiin todellista ammattitaitoa, mitä valitettavasti useinkaan ei ole saatavilla.

Traumojen hoidossa tarvitaan pitkäaikaista terapiaa, pysyvyyttä hoitosuhteessa, vähittäistä luottamuksen rakentumista terapeuttiin ja turvallisuutta. Nämä ovat asioita, joihin ei näytä löytyvän resursseja yhteiskunnalta, eikä liioin moneltakaan psykiatrian poliklinikalta. Ihmissuhteissa rikotulla ihmisellä luottamuksen rakentaminen voi kestää vuosia. Oma virheellinen hoitoni maksoi varmasti yhteiskunnalle paljon. Silti tällaisia hoitoja tarjotaan edelleen liian usein. Vasta yksityiseltä puolella löytyi ihminen, joka alkoi hoitaa vakavaa traumatisoitumistani lapsuudessani sekä uudelleen traumatisoitumista terveydenhuollossa.

Oma tertiäärinen dissosiaatiohäiriöni sekoitettiin psykoosisairauksiin ja erilaisiin persoonallisuushäiriöihin. Niiltähän traumaosaamattoman henkilökunnan silmissä oireeni ja osieni vaihdokset varmasti näyttivät. Toistuvasti kerrottiin, että minun täytyy hyväksyä, etten tule koskaan palaamaan työelämään, koska olen niin vakavasti psykoosisairas. Pitkästä työhistoriastani huolimatta jokaisessa psykiatrin laatimassa lausunnossa luki, ettei ole kuntoutuksen tarvetta. Pidättäydyttiin tiukasti omissa tulkinnoissa oireistani, ettei lapsuuden kauhuilla ollut merkitystä. Ei myöskään ymmärretty konsultoida traumaosaavaa tahoa missään vaiheessa.

Kuten olette saaneet mediasta ja muualtakin lukea, palasin työelämään vain puolessa vuodessa yksityisen puolen traumaterapian alettua. Niin suuri merkitys on oikeanlaisella hoidolla. 

On hämmästyttävää, että yhteiskunnalla on varaa halpuuttaa terapiapalvelut ja ajaa ammattitaitoisimmat ja kokeneimmat terapeutit avuntarvitsijoiden ulottamattomiin. Näin katkaistaan kylmästi luottamukselliset terapiasuhteet ja rikotaan rikottuja lisää. Millaista jälkeä saadaan lopulta aikaan, kun keskitytään hintaan eikä ammattitaidolla ole suurtakaan merkitystä, millainen on hoitotulos? Onko vääränlainen ja tehoamaton hoito yhteiskunnallisesti kannattavaa puhumattakaan inhimillisestä kärsimyksestä?

Itse koen vasta nyt olevani riittävän vahva tekemään väärästä hoidostani vahinkoilmoituksen Potilasvakuutuskeskukselle. Uskon sen olevan rankkaa, koska omaan hoitooni oli sotkeutunut moni psykiatrian poliklinikka sekä sairaala kaupungissani. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä päätös. Minun toipumistani traumaterapiassa ja oikeanlaisessa hoidossa ei voi kukaan kiistää. Enää ei ole mitään syytä vaieta. Mielenkiinnolla odotan, kuinka tähän reagoidaan hoitovirheitä tehneissä yksiköissä. 

Odotan mielenkiinnolla myös asiaani tutkineiden kaksisuuntaisen mielialahäiriön asiantuntijoiden kommentteja. Heidän tutkimuksensa seurauksena (jonka he tekivät papereitani lukemalla minua ei tutkimuksissa tarvittu), minua kieltäydyttiin hoitamasta muutoin, kuin psykoosilääkityksellä. He vahvistivat vaikean kaksisuuntaisen mielialahäiriön ilman perusteellisia tutkimuksia. Tämän jälkeen kärsin väärästä ja rikkovasta hoidosta vielä vuosia. Poissaolollaan loistavat tutkimukset dissosiaatiohäiriön varalta.

On hämmästyttävää, että vieläkään ei tunnisteta vakavaa traumatisoitumista eikä ymmärretä konsultoida trauma-alan ammattilaisia. Terapialla on mahdollista saada elämä takaisin ja sen pitäisikin olla aivan jokaisen ihmisen saatavissa.

Olen puhumassa:
-tulevassa Kriisi- ja traumakonferenssissa Finlandia-talolla 2.11.2018 puheellani Traumasta voi toipua – kaksi selviytymistarinaa
-Mielenterveysmessuilla 20.11.2018 seminaarissa Trauma ihmisen ja perheen elämässä, kokemuspuheellani Suljetun osaston psykoosipotilaasta traumaselviytyjäksi.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

 

Satu Martikainen
Satu Martikainen on traumaselviytyjä ja äiti. Entinen suljetun osaston ongelmatapaus, joka oikeanlaisen hoidon myötä palasi takaisin työelämään. Työnsä lisäksi hän opiskelee ja valmistuu 2019 ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi.

 

 

 

 

 

Vapauden lahja

Vapauden lahja

Olen tuntenut kuluneen vuoden aikana suunnatonta vihaa ja surua. Vihaa siitä, kuinka viisitoista vuotta elämästäni menikään hukkaan sen myötä, kun sain osakseni väärän psykiatrisen diagnoosin (bipo1) ja vääränlaista hoitoa. Vihaa siitä, kuinka paljon tämän kaiken myötä jouduin lisätraumatisoitumaan. Kuinka turhaan mieleni pirstoutuikaan psykoottisuuteenkin asti kerta toisensa jälkeen, kun kukaan ammattilainen ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt minua oikein. Suru vihani takana on ollut toisinaan jopa pelottavan suuri. Niin suuri, että olen pelännyt hukkuvani sen syvyyksiin. Suru kaikesta kokemastani. Suru kaikista menetetyistä vuosista.

Vihani on ollut oikeutettua ja kaikki sen vivahteet on ollut välttämätöntä kokea. Ei vihasta voi vapautua ilman, etteikö sen olemassaoloa sallisi täydellä vapaudella. Ja ilman vihani kohtaamista, ei syvistä syvin surunikaan olisi löytänyt tietään eheyttävällä tavalla päivänvaloon. Ei suruni todellakaan aina tuntunut eheyttävältä, vaan se repi ja raateli sisintäni. Sallin sen kuitenkin tehdä niin. Sallin surun aaltojen kuohuta ylitseni. Sallin itseni maata itkien ja uupuneena lattialla kuin märkä rätti.

Hiljattain pysähdyin kuulostelemaan sisintäni. Tunnenko enää vihaa? Tunnenko enää surua siinä muodossa, millaisena sen olen vuoden aikana kokenut? Ei. En löytänyt noita niin tutuiksi tulleita tunteita enää itsestäni. Huomasin myös, että ne ovat väistyneet minusta jo aiemmin. Kiitollisuus, joka minussa myös tämän kuluneen vuoden aikana alkoi hiljalleen kypsyä, on voittanut vihani ja suruni. Kiitollisuudella on valtava voima, enkä kiitollisuuttani pysty edes sanoiksi pukemaan. Niin äärimmäisen tärkeä merkitys on ollut sillä, että vihdoinkin olen tullut ymmärretyksi ja saanut oikean diagnoosin (traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö) ja oikeanlaista apua.

Mietin myös sitä, etten tuskin olisi saanut syksyllä potilasvahinkoilmoitustakaan laadittua, ellei vihani olisi jo tuolloin ollut väistynyt minusta. Kuinka lukuisia kertoja noita papereita olinkaan pitänyt käsissäni, täynnä raivoa, katkeruuttakin. En minä sellaisessa tilassa olisi osannut löytää oikeita sanoja, en kirjoittaa sellaista tarinaa, joka mahdollisesti voi avata joitain tärkeitä silmiä ja korvia siten, että tulisin yhä enenevissä määrin ymmärretyksi. Ja vaikka melko varmasti joskus tulevaisuudessa tulenkin saamaan negatiivisen päätöksen potilasvahinkoilmoituksestani, en siltikään tunne vihaa. Sen tiedän jo nyt. Valitukseni tulen tekemään, mutta en vastaa päätökseen vihalla. Viha ei milloinkaan ole sellainen voima, joka kantaa.

Olen myös pohtinut sitä, että jos ja kun tulevaisuudessa pääsen kertomaan tarinaani kokemusasiantuntijan roolissa, joksi tällä hetkellä opiskelen, saan olla kiitollinen siitä, että olen jo vihastani vapaa. Ja että kiitollisuus on himmentänyt suruani. En minä enää osaa osoittaa ketään syyttävällä sormella, vaikka syytä siihen voisikin olla. Mitä siitä hyötyisin? En mitään, vaan päinvastoin. Vihalla ja syyttelyllä ei milloinkaan voida saavuttaa mitään hyvää. Ei ainakaan omaan sisimpään.

Viisitoista vuotta elämästäni. Psykoosioravanpyörä. Kuinka paljon noiden vuosien aikana menetinkään. Kuinka paljon vääryyttä jouduinkin kokemaan. Kiitollisuutta noista vuosista minun ei tarvitse milloinkaan tuntea. Sitä en missään tapauksessa itseltäni aio edes vaatia, mutta hyväksymisen asteen olen jo saavuttanut. Ja se antaa ihmiselle mitä tärkeimmän lahjan: Vapauden.

Vieraskirjoitus ~Ira-Maria~

Lue Ira-Marian blogia täältä: mielenipalapeli.blogspot.fi

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kerta toisensa jälkeen? Kuinka äärimmäinen onkaan se kipu, joka psykoosia edeltää. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Toisin sanoen, emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osasi ottaa sinusta täyden vallan ja tietoisuutesi todellisuudesta katoaa. Miltä tuntuu löytää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen mm. lukittuna sairaalan eristyskopin yksinäisestä hämärästä ilman, että kukaan oikeasti sinua ja kipuasi näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi? Miltä tuntuu kantaa viisitoista vuotta harteillaan väärän diagnoosin (bipo1) taakkaa, jota itse et itsessäsi tunnista, mutta jonka mukaan sinua ”hoidetaan”, ihmetellen vain sitä, miksi tämä ”hoito” ei tehoa? Miltä tuntuu, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen?

Viisitoista vuotta sitten, kun mieleni särkyi ensimmäisen kerran, se oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä sekään ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että tänä vuonna jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka on edesauttanut sitä, että minusta, näkymättöksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla. Ja mitä enemmän ihminen saa tuntea tulevansa ymmärretyksi, sitä paremmin oma tarinakin alkaa löytää selkeää sanoitustaan.

Kuinka huikeaa olikaan löytää ne oikeat ihmiset, jotka todella osaavat auttaa sinua oikein. Enää ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, traumaterapialle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymisen. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös vertaistukiryhmässä. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän eheytymismatkani.

Psykoosin jälkeen ihminen ei ole ikinä entisellään. Miksi psykoosipotilasta yritetään hoidollisesti saada entiselleen, kun se ei edes ole mahdollista? Psykoosi on prosessi, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Pitäisi pyrkiä näkemään perhonen kotelossaan ja murtaa kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Pitää myös muistaa vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdella sitä sen mukaisesti.

Millaisia perhosia kuoren sisältä voi löytyä?

Mitä upeimpia, täydellisen uniikkeja yksilöitä, joista jokaisella on omat erityislahjansa maailmalle, kunhan ne vain autetaan levittämään uudet siipensä. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia niillä onkaan, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa puristuksista. Kuinka suunnaton ilo ja riemu niillä onkaan hengittää aivan uudenlaista ilmaa, nauttia elämästään, uskoa itseensä niin kuin ei koskaan ennen, oppia ja imeä itseensä uutta tietoa ja kokea uusia kokemuksia, ja ennen pitkää valjastaa käyttöönsä omat erityislahjansa.

Mitä lääkärien/terapeuttien pitäisi kertoa näille perhosille heidän ”sairaudestaan”?

Sinä koit sellaisen ilmiön, jota nimitetään psykoosiksi. Se kertoo minulle siitä, että sinussa asuu syvä tahto parantua jostain taakastasi. Tahtoisin kovasti kuulla tarinasi, ymmärtää sinua ja auttaa kaiken parhaan kykyni mukaan. Jos minun taitoni eivät siihen riitä, pyydän sinulle apua jostain muualta.

Sinun tulee nyt uskoa itseesi ja siihen, että sinä voit parantua. Jos sinä et vielä kykene uskomaan itseesi, niin minä uskon sinuun ja askel askeleelta autan sinuakin uskomaan.

Mitä minä, yksi perhonen, tahtoisin juuri tällä hetkellä sanoa jollekin lääkärille/terapeutille:

Tiedäthän, että jos elää narsistin kanssa vuosikausia, ihminen alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen, kuin miksi narsisti häntä väittää. Tiedäthän, että jos lääkäri ja hoitajat vakuuttavat ihmiselle, että hän sairastaa aivokemiallista toimintahäiriötä, joka on elinikäinen sairaus, hän tavallisesti uskoo sen sokeasti. Minä en tyytynyt uskomaan. Siksi näen nyt itseni perhosena, vaikkakin vielä keskeneräinenä.

Vieraskirjoitus
~Ira-Maria

 

Äidin kaipuu

Äidin kaipuu

Haluan kirjoittaa monelle dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle tutusta aiheesta: Äidin kaipuusta. Aihe on myös minulle itselleni hyvin tuttu ja läheinen, koska sen kanssa olen kipuillut suuren osan elämästäni. Joku viisas on joskus sanonut, ettei mitään sellaista voi kaivata, mitä ei koskaan ole saanut. Monessa asiassa tuo sanonta varmasti pitääkin paikkaansa, mutta ei juuri tässä tapauksessa.
Äitiys on niin universaali käsite, että sen sisällön voi ymmärtää, vaikkei sitä olisi kokenut. Uskon, että jokaiseen lapseen on sisäänrakennettuna tieto siitä, millaista hoivaa äidiltä kuuluisi saada. Kun todellisuus ei kohtaa tämän hiljaisen tiedon kanssa, seurauksena on raastava kaipuu tulla naisen rakastamaksi ja hoivaamaksi. Kun ympärillään näkee hyviä äitejä, jotka hoivaavat lapsiaan ja ovat läsnä, kaipuun rinnalle nousee toisinaan katkeruus. Miksi minä en ollut tuon ihanan hoivan ja rakkauden arvoinen?
Oman äitini kyvyn kiintyä itseeni olen todennäköisesti menettänyt jo syntymässäni. Se tapahtui hyvin dramaattisin kääntein eikä ollut itsestäänselvyys, että jäin henkiin. Varhaislapsuuden vuodet menivät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, vaikka äiti olikin harvoin kotona, koska hän teki todella paljon töitä. Ja silloin kun oli kotona, hän ei ollut läsnä. Hän pelasi tietokoneella Miinaharavaa. En osannut surra, kun en muusta tiennyt.

Jos jotain positiivista siitä seurasi, niin se, että isääni sain luotua hyvän suhteen, kun hän oli pääasiallinen hoitajani. 
Ratkaiseva isku minun ja äitini suhteelle oli kuitenkin se, että hän lähti ulkomaille vuosiksi asumaan ilman minua. Äidin lähtö repi jotakin sellaista minussa rikki, etten vielä tänäkään päivänä ole saanut sitä täysin korjatuksi. Tunsin tuolloin itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi, että rintaani sattui. Itkin, kun kirvelevä kipu levisi rinnastani vasempaan olkavarteeni. Kipu oli sijainniltaan samanlaista kuin sydäninfarktissa, vaikkei 11-vuotias tyttö sitä voinut mistään tietääkään. Mutta minun sydämeni tiesi, että osa siitä oli uhkaavasti joutumassa kuolioon. Hiljalleen suhde äitiin mureni monien itkettyjen viikkojen jälkeen. En enää kaivannut häntä enkä itkenyt hänen peräänsä. Hän lakkasi olemasta minulle äiti.
Sisälleni jäi kuitenkin lapsuusvuosista useampikin eri-ikäinen lapsi, jotka ikävöivät äitiä aivan hirveästi. Eivät biologista äitiäni, vaan Äitiä, joka suojelisi ja hoivaisi. Olisi se vakaa ja turvallinen kallio, jota vasten nojata, kun omat jalat eivät kantaneet. Se hellä nainen, jolla olisi käsissään maailman pehmein iho ja joka kuivaisi minun kyyneleeni. Pieni tyttö minussa kaipasi viisasta aikuista naista peiliksi, joka näyttäisi minut juuri sellaisena kuin todellisuudessa olin.
Tarvitsin naisen, johon samaistua ja jota ihailla, jotta saatoin tietää, millaiseksi naiseksi halusin tulla. Halusin tuntea kuuluvani jollekin ihanalle naiselle, jotten olisi ihmisenä juureton. Että olisi edes yksi nainen tässä maailmassa, jolle halusin aikanaan saamani hoivan ja rakkauden antaa takaisin, kun hän vanhana itse kaipaisi apua ja hoivaa.
 Tuollaista naista etsin kymmenen vuotta pettyen monta kertaa. Syytä oli sekä minussa itsessäni että naisissa, joihin päättömästi kiinnyin. Olin äärimmäisen takertuva ja tarvitseva, halusin niin kipeästi tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Valitettavasti kiintymyksenkohteeksi valikoitui aina naisia, joilla ei ollut halua tai kykyä ottaa vastaan kiintymyksen ja yhteydentunteentarvettani. Nyt aivan hiljattain olen ymmärtänyt, ettei heillä luultavasti olisi ollut syystä tai toisesta kykyä päästää minua elämiinsä, vaikka olisinkin itse ollut tarpeitteni kanssa enemmän ’keskivertokansalainen’.
 Kun lukuisten pettymysten jälkeen tunsin jälleen äidin kaipuun heräävän erästä ihanaa naista kohtaan, luovuin tietoisesti toivosta. Päätin, etten yritä tavoitella häntä elämääni. Ajattelin, että saisin murrettua äidin ikävän, kun kieltäytyisin seuraamasta sitä pakottavaa tarvetta.
Olin jo ajan kanssa oppinut tietämään, millaiset naiset olivat minun äitityyppiäni. Voimakkaimmin kiinnyin naisiin, jotka olivat minua noin kaksikymmentä vuotta vanhempia ja perusluonteeltaan nauravaisia ja lempeitä. Poikkeuksetta heillä oli myös taitoja, joita ihailin. Taidot saattoivat liittyä ammattiin tai vaikkapa harrastukseen. Kävi kuitenkin niin erikoisesti, että tämä nainen tuli elämääni ilman, että pyysin häneltä mitään. Hämmästyksen määrä oli valtava, kun yhtäkkiä käsissäni oli kaikki se, mistä olin aina haaveillut.
Luulin, että äitihahmon saaminen olisi ollut vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja osaan ongelmista se olikin vastaus. Mutta oli virhe kuvitella, että se olisi ollut äidin kaipuun loppu. Kun ihana pilvilinnavaihe loppui, lapsiosat huusivat kuorossa sisälläni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse, joten luulin tulleeni hulluksi. En myöskään osannut kyseenalaistaa lapsiosieni puheiden todenperäisyyttä nykyhetkessä.
Yksi lapsista halusi tulla imetetyksi. Toinen halusi syliä ja turvaa. Kolmas ihan vain jakamatonta huomiota. Ja neljäs karjui, ettei tähän uuteen naiseen voinut luottaa, että hän hylkäisi ja satuttaisi ennen pitkää, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. 
Koska en ymmärtänyt kyseessä olevan pienten lasten tarpeet, jouduin kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumiseni, kun halusin niin intiimillä tavalla lähelle toista naista. Sylin kaipuu särki kehoa ja monet illat tuuditin itseäni sylissä, kun en muuta voinut.
Huomion tarvettani hoidin keksimällä tikustakin asiaa, että sain jutella äitihahmoni kanssa. Mutta kaikkein tuskaisin oire oli tuo loputon epäluottamus häntä kohtaan. Oli hirveää kuvitella, ettei tämä minulle niin rakas ihminen aidosti pitänyt minusta tai halunnut olla kanssani. Odotin vain hylkäämistä enkä uskaltanut asettua aidosti haavoittuvaiseksi hänen eteensä.
Lopulta olin niin rasittava ja ärsyttävä, että totesin itse, että minun oli muututtava, jos halusin pitää hänet elämässäni. Häneltä ei koskaan mitään uhkavaatimusta tullut, mutta olin itse niin kyllästynyt kohtelemaan häntä huonosti omissa vainoharhoissani. Halusin, että hänellä voisi olla hyvä olla minun kanssani. Asiaa järjestääkseni menin terapiaan, joka lopulta toi toivotun tuloksen. Aloin kyetä tasavertaiseen ja vastavuoroiseen ystävyyteen äitihahmoni kanssa, vaikka lapsiosat olivat edelleen tallella sisälläni.

Äidin kaipuu on kipeä pulma, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Osa vahingossa löytää jossain vaiheessa elämäänsä naisen, joka voi täyttää hyvin kattavasti äidin jättämää tyhjää. Toiset löytävät terapian kautta vahvuuden, jonka kautta oppivat itse hoivaamaan lapsiosiaan. Äitihahmolta saatava apu ja terapia oikeastaan johtavat samaan lopputulemaan, lopulta oppii itse lohduttamaan itseään, kun on saanut riittävän paljon tarpeeksi hyviä kokemuksia hoivasta.
Valitettava totuus on, ettei aikuisena ole mahdollista saada äidistä niin kaiken kattavaa ja autenttista kokemusta kuin lapsena. Mutta on mahdollista saada väliaikaisesti äidillisen hellää hoivaa, jotta sitä oppii itse antamaan itselleen. Aikuisuuden suhteet äitihahmoihinkaan eivät toimisi pitemmän päälle, jos itse heittäytyisi ikuisesti hoivattavaksi lapseksi. Se käy toiselle osapuolelle niin raskaaksi, että sen alle musertuu.
Uskon, että reittejä ehjäksi on useita erilaisia. Mutta aivan erityisesti haluan uskoa siihen, että jokaiselle meille äidin kaipuiselle on olemassa lohtu, joka vapauttaa satuttavasta kaipuusta. Siitä ikävästä, jonka syntymä ei koskaan ollut meidän syytämme. Sen jälkeen voi kokea sitä rakkautta itseään kohtaan, jota jäi lapsena vaille.
Kun lähtökohtaisesti rakastaa itse itsensä vahvaksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla ottamaan sitä pois. Silloin sielussa asuvat lapset ovat hoivattuina ja turvassa, jonka jälkeen on mahdollista puhtaasti rakastaa ihmisiä ympärillä. Myös niitä naisia, jotka aiemmin saivat sydämen kiertymään umpisolmuun.

Vieraskirjoitus
-LAEL-

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Minulla dissosiaatiohäiriössä yksi keskeisimpiä oireita on aina ollut vahva epätodellisuuden tuntu. Aivan kuin eläisin unessa koko ajan. Jos joku ihminen sanoo minulle jotain, en voi myöhemmin tietää, sanoiko hän niin minulle oikeasti vai oliko se vain unta. Saatan joskus miettiä, onko joku ihminen oikeasti olemassa vai ei. Tarkistan asioita viesteistä. Kirjoitan itselleni jälkeenpäin keskusteluja ja tapahtumia ylös päiväkirjaan, jotta voin tarkistaa, että ne asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Joskus ihmettelen itsekin, että wau, onko näin todella tapahtunut minulle.

Ennen terapiaa tämä oli huomattavasti haastavampaa. Nyt terapian jatkuttua 8 kuukautta epätodellisuus ei ole enää normaali ja jokapäiväinen olotila. Nykyään tiedän usein, koska asiat alkavat mennä sumuun. Silloin minulle tulee kiire kirjoittaa asioita ylös, jotta en unohtaisi tapahtumia kokonaan. Varmuuden vuoksi pidän jonkinlaista päiväkirjaa koko ajan, ainakin kirjoitan kalenteriin päivän tapahtumia, jos en jaksa kirjoittaa päiväkirjaan.

Riidat ja stressaavat tilanteet vievät herkästi epätodelliseen oloon, jonka seurauksena saatan jälkeen päin unohtaa koko riidan tai tapahtumat kyseiseltä ajanjaksolta. Voin esimerkiksi riidellä jonkun ihmisen kanssa ja kysyä hänen kuulumisiaan tunnin päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen ihmeissäni, kun hän on minulle vihainen jostain. Sitten muistan, että ai niin, minun ei kai pitäisi edes olla tekemisissä kyseisen henkilön kanssa ollenkaan. Tämä kai on keskeisenä traumoissa ja dissosiaatiossa. Se mahdollistaa esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen vuosikausia, kun asiat unohtuvat saman tien. Sitä voi jopa selittää itselleen, ettei sitä oikeasti tapahtunut, se oli vain unta tai kuvitelmaa. Kun lähtee kotiovesta ulos, on täysin eri ihminen kuin kotona ollessaan. Siksi tuota voi olla tavattoman vaikea havaita päälle päin tilanteen ollessa akuutti.

Unohdan joskus pitkiä pätkiä elämästäni. En aina muista, mitä kaikkea olen opiskellut elämäni aikana tai missä paikoissa työskennellyt. Minulla on pitkä cv, jonka sisältöä en aina muista itsekään. Lasteni syntymän aikoihin elin monta vuotta kuin minulla ei olisi minkäänlaista traumaattista menneisyyttä. Jos joku erehtyi kysymään lapsuudestani, en saanut päähäni yhtään muistikuvaa sieltä. Vähän kuin olisin ilmestynyt maailmaan tyhjästä keskelle aikuisuutta.

Aikajanani on mutkalla. En osaa määritellä sitä, onko eilisestä tunti vai kuukausia. Kyselen ihmisten kuulumisia joskus peräkkäisinä päivinä tai useammin saman päivän aikana, koska muistini mukaan edellisestä kerrasta on ikuisuus. Se voi olla hämmentävää etenkin uusille tuttavuuksille. Vastaavasti voi olla, että tulee pitkiä välejä sosiaalisiin kontakteihin, koska vastahan olin mielestäni kyseisten ihmisten kanssa tekemisissä eikä sitä nyt viitsi ihan koko aikaa häiritä ihmisiä.

Toisinaan muistini toimii loistavasti. Voin oppia muutamassa päivässä sadan ihmisen nimet uudella työpaikalla ja saada täysiä pisteitä opinnoissani, koska muistan asiat niin kirkkaasti. Ainakin sillä hetkellä. Kun lähden työpaikaltani, en välttämättä muista enää yhdenkää ihmisen nimeä. Ne palautuvat mieleeni taas, kun pääsen töihin seuraavana päivänä. Tämä vaikeuttaa opintojen soveltamista työelämässä, jos en saa minkäänlaista muistikuvaa asioista, jotka minun pitäisi osata vaikka unissani. Se on yksi syy siihen, miksi en ole uskaltautunut tekemään koulutustani vastaavaa työtä, vaan tavallaan alisuoritan koko ajan sellaisissa töissä, jotka eivät vaadi minulta liikoja.

Vieraskirjoitus
Sari A.

Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

Kirjan Marika (Kaisa K.) ja Anssi Leikola pitivät yhdessä koulutuspäivän lauantaina 8.4. Yleisönä oli satakunta psykoterapeuttia, osa heistä traumaterapeutteja, koulutuksen järjestäjänä psykoterapiakeskus Vastaamo ja paikkana Vanha ylioppilastalo Helsingissä. Kaisan rooli oli esiintyä kokemusasiantuntijana, joka tietää millaista dissosiaatiohäiriön kanssa on elää, ja Anssin rooli psykiatrina, terapeuttina ja kirjailijana kertoa teoreettista tietoa, jonka avulla Kaisan tarina ja mielenmaisema tulisivat ymmärrettäviksi ja liittyisivät yleiseen tietoon traumoista. Yksilöllinen ja yleinen nivoutuvat yhteen, kun teoria ja käytäntö sulavat yhdeksi suuremmaksi kertomukseksi.

Meillä oli lähes 5 tuntia tehokasta peliaikaa tuoda Kaisan tarina julki ja keskustella yleisön ja toistemme kanssa.

Kaisan kokemus päivästä:

Suomessa ei ole ennen järjestetty ainakaan näin laajamittaista koulutusta, jossa traumatisoituneella itsellään on mahdollisuus antaa ääni dissosiaatiohäiriölle. On eri asia taistella rintamalla itse ja kertoa kokemuksia sieltä kuin tuntea dissosiaatio tutkimuksen ja työn kautta, joskin molempia rooleja toki tarvitaan. Olen todella kiitollinen ja iloinen siitä, että minuun, elämänkokemukseeni ja kokemukseeni tästä häiriöstä luotettiin ja sitä arvostettiin niin paljon, että siitä tuli kokonaisen luentopäivän aihe. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että traumoja kokeneet pääsevät ääneen. Päinvastoin meidäthän on perinteisesti yritetty vaientaa niin sisäisen kuin ulkoisen maailman taholtakin!

Anssi oli mahtava työpari. Muodostimme vahvan yksikön ja meillä oli yhteinen puolustus, jonka läpi edes mahdollinen kritiikki tai epäusko (jota ei tosin tullut) ei olisi päässyt. Me olimme toistemme rinnalla. Koin, että toimimme koko päivän ajan luennoidessamme Anssin kanssa vertaisena. Olimme tukijoukko toisillemme ja meillä oli yhteinen missio. Minä en kokenut missään vaiheessa välillämme vastakkainasettelua potilas – lääkäri, uhri – ammattilainen tai sairas – terve. Me olimme molemmat asiantuntijoita ja yhtä arvokkaita. Keskustelimme koko prosessin ja koulutuksen ajan dialogisesti ja toisiamme arvostaen.

Kerroin päivän aikana koko tarinani lapsuudesta nykypäivään. Se oli melkoinen uskonhyppy, sillä käytin materiaalina mm. omia kuviani, päiväkirjamerkintöjäni, sairaalalausuntojani ja piirroksiani. Asetin itseni alttiiksi, paljastin salaisuuteni. En jaksa enää hävetä sitä, että minun elämäni on ollut sellainen kuin on. Minun elämänihän on arvokas ja selviytymistarinani harvinaisen kaunis.

Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja päivä meni kaikin puolin hyvin. Kehuja ja kiitoksia tuli paljon. Sain vahvistusta oman tarinani merkityksellisyydelle ja loogisuudelle, tulin nähdyksi. Minua ei kyseenalaistettu, vaan minut vahvistettiin. Se, että ammattilaisilla on kokemusta potilaista, joiden oireet ovat samanlaiset kuin omani, tekee omasta mielenmaailmastani minulle hyväksytymmän ja todemman.

Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta koin, että yleisöstä säteili rakkautta ylleni. Minä olin totta. Minun tarinaani uskottiin ja sitä pidettiin arvokkaana. Minua ei pidetty hulluna, vaikka olen ollut seitsemän vuotta suljetulla. Mielipiteitäni tiedusteltiin ja niitä kuunneltiin. Tämä ei muistuta millään tavalla sitä kohtelua, mitä aiemmissa elämänvaiheissani olen saanut mielenterveyden ammattilaisten taholta.

Väärin diagnosoituja ja väärin hoidettuja ihmisiä, jotka on hylätty ja joiden tosi tarina on kielletty, lienee pelkästään Suomessa tuhansia. Tajusin päivän aikana taas kerran, mitkä ratkaisun avaimet meillä on käsissämme. Olemme pioneereja sellaisessa missiossa, joka on äärettömän tärkeä ja joka voi pelastaa henkiä, ainutlaatuisia, arvokkaita ihmiselämiä. Meillä on se tieto, mikä niin monelta kärsivältä ihmiseltä puuttuu: mikä minua vaivaa, voiko kukaan tai mikään auttaa minua? Meillä on myös se tieto, mitä moni ammattilainen tarvitsee kyetäkseen auttamaan asiakkaitaan.

Toivon, että tulevaisuudessa meidän traumoja kokeneiden ääni pääsee entistä painokkaammin ja kuuluvammin esille. Sen puolesta olen valmis tekemään töitä. Nimitän elämänhistoriaani ja selviytymistäni jos ei ammattitaidoksi niin ainakin ammattilaistaidoksi. Sitä kannattaa hyödyntää, etenkin kun tällainen koulutus traumatisoituneelle itselleen voi näköjään tuoda korjaavia kokemuksia.

Anssin kokemus päivästä:

En ole koskaan kokenut tällaista palautetta luennosta: välittömästi ja runsaasti positiivisia sivelyitä! Olen kuitenkin totisesti ehtinyt reilun vuosikymmenen aikana pitää lukuisia esityksiä traumoista ja rakenteellisesta dissosiaatiosta. Ihmisten ilmeet kertoivat jo paljon, mutta myös sanallisesti saimme kuulla, miten antoisaa oli kun elämäntarina ja traumateoria esitettiin yhteen kudottuna, vuorovedollamme, dialogisesti. Varmaan lähes kaksikymmentä ihmistä tuli aivan henkilökohtaisesti luokseni antamaan palautetta. Taitavaa, tuloksellista ja liikuttavaa.

Uskon vilpittömästi että kaikille paikalla olijoille päivä oli eheyttävä, integroiva. Ilmassa kimpoili edestakaisin hyväksyvyyden säteitä. Mahdollisuus todelliseen yhdenvertaiseen dialogiin lisää suoraan turvallisuutta. Ja se on parantavaa.

Tietysti Kaisan tarina hänen itsensä kertomana jo pelkästään on täysin pysäyttävä elämys. Erityiskiitos Kaisalle rohkeudesta, aion ottaa hänestä esimerkkiä. Nyt uskallan yhä enemmän tuoda jatkossa esille kouluttaessani kaiken asiantuntijuuden ohella myös omaa kokemusasiantuntijuuttani. Tähän saakka olen mennyt suurimmalta osin niin sanotusti asiantuntijuus edellä.

Missiomme todellistuu yhä uusin tavoin. Tämä oli (jälleen!) avaus uuteen. Siihen, että psykiatria voi uudistua. Niin minä ajattelen tätä elämäntehtävääni, jonka olen voinut tuntea jakavani jo monien ihmisten kanssa. Ja mikä tärkeää, nyt myös niiden vertaisteni kanssa, jotka tietävät omakohtaisesti, mitä on elää dissosiaatiohäiriön kanssa.

Tämä oli sellainen pläjäys, ettei paremmasta väliä. Tämä oli Vastaamon traumaterapia-aiheisen luentosarjan avaus. Ei tätä olisi kukaan pystynyt paremmin avaamaan. Tässä kohtaa voin jopa näin avoimesti korostaa omaakin suoritusta, koska se oli yhteinen saavutus ja niin tärkeä portti uudenlaiseen yhteyteen. Luentosarja jatkuu aina marraskuulle saakka ja kiitos psykoterapiakeskus Vastaamon saan olla mukana järjestämässä jokaista viittä lauantaita.

Yhdessä, toinen toistamme tukien, voimakkaina ja ymmärrettyinä. Elämä näyttää erilaiselta. Mahdollisuuksien kenttä on yksinkertaisesti vain laajempi. Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

 

Kirjoittajat: Anssi Leikola ja Kaisa Klapuri (kirjan Marika)

Minä selviän

Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

 

vieraskynäpostaus by Katja

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Olen miettinyt vuosia, miten tulisin tämän asian kanssa esille. Tai miksi. Mitä merkitystä tarinallani olisi muille ja mitä siitä seuraisi.

Tekisinkö sen puhtaasti itsekkäistä syistä vai onko suurin motiivini muiden auttaminen? Onko syvin tarpeeni ulostulossani tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Uskooko minua kukaan ja onko sillä edes merkitystä? Miten tarinani kertoisin, mistä aloittaisin?

Pelko ja häpeä ovat toimineet ehkä suurimpina esteinä, mutta jarruna on toiminut myös terveellinen määrä harkintaa. Minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto. En halua, että traumani määrittää kaikkea tekemääni, joskaan ei tämä maailma paremmaksikaan muutu vaikenemalla. Kaikella on aina vastareaktionsa. Kaikkeen ei voi varautua. Kaikkea ei voi ennustaa.

Olen perheenäiti. Aioin kirjoittaa, että olen aika tavallinen perheenäiti, mutta se ei taida olla ihan totta. Minulla on nimittäin perheenäidin lisäksi monta muutakin minää. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja tästä monimuotoisesta häiriötyypistä spesifisemmin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Dissosiaatiohäiriö on mielen luonnollinen puolustusreaktio mm. epänormaaliin, haitalliseen ja vaaralliseen kasvuympäristöön. Dissosiaatiohäiriöitä on eriasteisia ja niistä vakavimmasta päästä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka käytännössä tarkoittaa, että persoonan rakenne on pirstoutunut ja jakaantunut osiin, jotta ihminen pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tavallisimmin näin voi käydä jatkuvan lapsuudessa tapahtuvan traumatisoitumisen seurauksena. Myös Toisen maailmansodan keskitysleireiltä selvinneistä aikuisista moni kärsii dissosiaatiosta.

En aio vielä tässä tekstissä kertoa yksityiskohtaisesti traumatarinaani. En halua, että se vie liiaksi huomiota muilta pointeiltani. Sen verran kuitenkin lyhyesti kerron, että dissosiatiivinen identiteettihäiriöni johtuu hyvin varhain alkaneesta laiminlyönnistä, pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöstä. Muutimme usein eivätkä kohtaamani aikuiset nähneet hätääni. Laskeskelen, että pelkästään ala-asteella olen vaihtanut koulua seitsemän kertaa. Ne, jotka hätäni hetkellisesti näkivät, kääntyivät katsomaan muualle.

Monessa koulussa olen saanut kokea koulukiusaamista, ja mitä vanhemmaksi tulin, sen sadistisemmaksi kiusaaminen muuttui. Yläasteella “kiusaaminen” sai pahimmillaan henkisen ja fyysisen kidutuksen tunnuspiirteitä. Oli paljon seksuaalista väkivaltaa. En saanut kotoa tarvittavia työkaluja, jotta olisin voinut itseäni puolustaa. Miten olisin voinutkaan? Kun kasvaa epänormaalissa ympäristössä, ei voi tietää, mitä itselle saa tehdä ja mitä ei. Tulee helposti kohteeksi. Lapsuudestani moni sanoisi: “Miten tuosta voi koskaan selvitä?”

Minulla on kymmenen vuotta psykoterapiaa takana ja vielä varmasti monta edessä. Olen kuitenkin päässyt jo pahimman yli. Pirstaloituneen persoonan osien välillä on yhteistyötä. Tämä näkyy mm. siten, että minulla ei ole niin paljon muistikatkoksia tai ehkä paremminkin muistiaukkoja. En saa enää paniikkikohtauksia tai hallitsemattomia raivokohtauksia. Osaan suojata itseäni. Vaikeiden tunteiden esille noustessa en vajoa enää masennukseen. En ole toivonut hiljaista kuolemaa muutamaan vuoteen.

Aiemmin olen verrannut itseäni maailmaan ja nähnyt vain eroja. Nyt näen yhteneväisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Hiljalleen ne osat, jotka kantavat traumatapahtumien käsittämättömän vaikeita tunteita ja kokemuksia, palaavat osaksi minun ydintietoisuuttani ja pystymme yhdessä jatkamaan eteenpäin jättäen trauma-ajan taaksemme. Olen eheytymisen tiellä ja ajatus siitä, että jokin päivä dissosiatiivinen identiteettihäiriö on osa historiaani, tuntuu mahdolliselta.

En halua häiriöstä eroon siksi, että häpeäisin tai inhoaisin sitä. Näinkin on ollut. Koen suurta myötätuntoa ja kiitollisuutta dissosiaatiotani kohtaan. Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä olosuhteissa. Se on pitänyt minua kädestä, kun kukaan muu ei ole lohduttanut. Se on Supervoimani ja matkakumppanini, mutta sen tehtävä on kuitenkin täytetty. Emme enää elä jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Olen aikuinen ja minulla on nyt oma perhe. On minun vuoroni antaa omille lapsilleni turvaa, jota minulla ei koskaan ollut. Se ei onnistu, jos osa minusta edelleen elää toisessa ajassa, jossa on jatkuva sotatila. On aika hyväksyä, kiittää ja jatkaa matkaa yhdessä. Yhtenä.

 

Carita-KIlpinen-ArtworkMukanani on vuosia kulkenut kysymys: “Mikä tekee ihmisestä hirviön?” Vastaus on aina ollut hyvin lähellä, mutta on kuitenkin kirkastunut mielessäni vasta viime vuosina. Ennen vastauksen löytymistä minun piti kohdata “hirviö” itsessäni. Se piti ottaa syliin ja sitä piti halata. Sille piti kertoa, että kaikki on nyt hyvin ja sitä piti lohduttaa. Sille piti laittaa ruokaa ja sille piti rakentaa pesä. Sitä piti oppia rakastamaan ja näkemään se sellaisena kuin se oikeasti oli. Se on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Trauma on ylisukupolvinen vitsaus. Lapsi syntyy maailmaan viattomana. Lapsi ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen pahaan. Lapsi sopeutuu ja oppii selviytymään. Olen joutunut pohtimaan paljon niitä hypoteettisia syitä, miksi omat vanhempani epäonnistuivat tehtävässään kohdallani. Kummatkin. Minkälaisiin kauhukokemuksiin heidän sisäiset traumalapsensa ovat juuttuneet? Entä minkälaisia kauhuja heidän vanhempansa ovat kokeneet sota-aikana?

Olen saanut vuosien varrella koottua tiedonpalasia vanhempieni elämästä ja niistä on kehittynyt ymmärrettävä kuva. Olen surullinen heidän sisäisten lastensa puolesta. Koen suurta myötätuntoa heidän kokemuksiaan kohtaan. Ymmärrän, mutta en voi kuitenkaan antaa anteeksi aikuisille, jotka ovat rikkoneet minut. Vaikka en voi antaa anteeksi pahantekijöilleni, haluan antaa hiljaisen hyväksyntäni niille, jotka uskaltavat etsiä muutosta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Henkinen kasvu ei lopu koskaan.

Tämä loppuu minuun. Annan omille lapsilleni sellaisen lapsuuden jonka minunkin olisi pitänyt saada. Minulle on suotu upea mahdollisuus kasvattaa kilttejä, vahvoja ja ehyitä miehiä tähän maailmaan. Sellaisia hyviä ihmisiä, joita tämä aika tarvitsee. Olen tästä mahdollisuudesta äärimmäisen kiitollinen ja hurjan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut tehdä sen työn, joka tämän mahdollistaa.

Tämä aika, jota elämme, tuntuu ajoittain lohduttoman vaikealta ja pelottavalta. Uhka tuntuu ilmassa. Syyrian sota, pakolaistulva, massasukupuutto, ilmastonmuutos. Kaikki ne karmeudet, joita juuri tällä hetkellä tapahtuu mm. Aleppossa. Juuri nyt, aivan seinän takana, silmiemme alla tapahtuu se sama, mitä on tapahtunut myös täällä Suomessa. Syntyy uusia yli sukupolvien kulkevia traumoja, vitsauksia ja kamaluuden kierteitä.

Katsoin hiljattain dokumentin Kasvot Syyrian sodalle. Se oli pysäyttävä. Se on kaunistelematon ja groteski kuvaus Alepposta. Moni suomen kielen sana sai uuden painoarvon sen myötä. Kulttuurisesti olemme niin kaukana toisistamme, mutta inhimillisyyden ja ihmislajin selviytymismekanismien kautta työntyi esiin yhteytemme ja samankaltaisuutemme kuin valtava huutomerkki. Muistan kouluajoilta historian oppitunteja, joissa käsiteltiin Suomen sotia. Ne saivat niissä jotenkin ylevämmän, kunniakkaamman ja siistimmän kuvan kuin muiden maiden sotahistoria. En muista, että Suomen sotarikoksia olisi koskaan käsitelty. Vasta nyt on alettu käsittelemään Suomen synkempää historiaa tuolta ajalta. Menneisyydestä kaikuu yhtä hirveitä asioita kuin mitä tapahtuu nyt Syyriassa ja Irakissa. Kiitos Niklas Meltio tekemästäsi työstä ja tästä dokumentista. Voin vain kuvitella, minkälaista sielunhaavaa kannat, jotta voit työtäsi tehdä. Kiitos uhrauksestasi.

syyriansota

Ajatus tästä kaikesta tuntuu lohduttomalle. Nopeasti ajateltuna olo on voimaton. Tässä ajassa on kuitenkin jotain erilaistakin. Jotain uutta. Meillä on paljon enemmän tietoa. Meillä on kaikilla oma äänemme ja kanavamme, jonka kautta voimme saada sen kuuluviin. Trauma elää salaisuudesta. Se saa voimansa hiljaisuudessa. Minä voin vaikuttaa kertomalla oman tarinani. Tässä ajassa on jo monta rohkeaa astunut esiin omien tarinoidensa kanssa. Kiitos heille. Liityn omalla panoksellani tähän joukkoon. Tarinani ei siis ole ainutlaatuinen. Ja siinä sen taika onkin. Haluan kaikkien tietävän, että kukaan ei ole niin rikki, etteikö siitä voisi selvitä ja eheytyä.

Tämä on äänenavaukseni. Lyhyt pohjustus tulevaan.

Jatkossa tulen käsittelemään traumaa ja elämääni teemoittain. Yhteyksiä etsien ja niitä löytäen. Kertomuksia eheytymisestä.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Totuus ei pala tulessa.

-Carita K.-

-yksi kirjan lukijoista-

(Alin kuva: Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen Äiti & Niklas Meltio)

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Operaatio takaisin elämään

Operaatio takaisin elämään

Muistissani viimeiset seitsemät vuotta ovat harmaita tuskan ja epätoivon vuosia. Jäin  vaikean masennuksen ja dissosiaatio-oireilun vuoksi pois työ- ja harrastuselämästä ja kuljin vuosia enimmäkseen kodin, mielenterveystoimiston ja kaupan välillä. Ystäväpiiri muuttui ja harveni, ainoa johon pidin jatkuvasti yhteyttä oli tyttäreni ja läheisimmät sukulaiseni.

Masennuksen ja psyykkisen sairastamisen kierteeseen oli nopea vajota yhä syvemmälle seitsemän vuoden aikana, kun toivoa ei tuntunut löytyvän mistään. Voinnin kohentuessa olen nyt vuoden verran ponnistellut noustakseni takaisin aktiiviseen elämään, jota olen suurimman osan elämääni viettänytkin. Ajattelin, että kun jonkin aikaa on kulunut, niin voin vain ilmoittaa että pärjään nyt vähemmällä avulla ja alan elämään elämää jota haluan. Ilmeisesti ihan niin ei voi tehdä.

Vaikka nuo ajat ja tunteet tuntuvat jo kovin kaukaisilta, eivät ne kuitenkaan poissa ole. Riittää, että laitan hupun päähäni vesisateella niin muistan miltä tuntui kulkea vuosia huppu päässä, ajatella olevansa piilossa katseilta, olla näkymätön, olematon. Hyviä yrityksiä nousta ylös oli monta, mutta ne kaatuivat heti  alkuunsa, kun huomasin mietin vaikea kuntoutumisen polku on. Sitä vaikeammaksi se kävi mitä kauemmin olin ollut synkissä ajatuksissani, mutta onneksi sain paljon hyviä ammattilaisia tuekseni.

Viime syksynä heräilin teho-osastolla vaikeiden leikkausten jälkeen ja lääkehöyryistäni huolimatta vain tiesin, että on tapahtumassa suuri muutos. Olin ollut viikkoja kriittisessä tilassa, ensimmäistä kertaa niin etten ollut aiheuttanut sitä itse. Tiesin ja tiedän edelleen että kyseessä voi olla vain jokin vaihe, reaktio suuriin elämäntapahtumiin, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä luottavaisempi olo minulla on tulevaisuuteni suhteeni. Dissosiaatiohäiriöstä on mahdollista parantua toisin kuin monista muista yleisemmistä psyyken sairauksista. Se on jo jotain.

On hyvä, että vointiani seurataan, mutta välillä tuntuu ahdistavalta kun joudun jatkuvasti todistelemaan voivani hyvin. Väsynyt olo, hiljaisuus tai liikaa puhuminen voivat herättävää huolta ammattilaisten parissa, jotka näkevät minua pienen hetken kerrallaan.

Ennen kuin voin elää itsenäistä elämää minun on todistettava virallisia ja hitaita teitä, että pystyn huolehtimaan taloudestani, tyttärestäni, kodistani, lääkityksestäni ja jopa eläimistäni. Asioista, joista olen suurimman osan elämääni huolehtinut moitteettomasti.  Sain lääkäriltä ajokiellon niihin aikoihin, kun minulla oli lääkitys. Vaikka olen ajanut autoa vuosikausia ja työksenikin, on ajokortin takaisin saaminen yllättävän vaikeaa. Ehkä pieniä, mutta kovin työläitä asioita. Toisaalta ymmärrän miksi kaikki tämä pitää tehdä, mutta hetkittäin tuntuu siltä kuin kaikki vain odottaisivat seuraavaa romahdustani.

Kuntoutuminen on täysipäiväistä työtä eikä pelkkä kertaviikkoinen terapiakäynti paranna ketään. Vakauttamiskeinojen opetteleminen vaatii paljon toistoa, jotta niiden käyttö onnistuisi kiperissä tilanteissa, arkirytmi pitää saada kuntoon, levon ja työn välillä tasapainoileminen vaatii harjoittelua. Usein dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on yksinkertaisten, arkisten asioiden opettelua. Muistutan itselleni päivittäin, miksi kaikki tämä työ pitää tehdä. Toivo tuo minulle motivaatioa, joka vaikuttaa olevan avain kaikenlaiseen kuntoutumiseen ja eheytymiseen.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi vaikeista koettelemuksista selvinneet ihmiset jaksavat jankuttaa siitä, miten kaikilla on toivoa ja tilanteet voivat muuttua yllättäen myös parempaan. Masennuksen kourissa sellainen puhe tuntui jopa loukkaavalta. Nyt minusta on tulossa sellainen ihminen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

 

 

 

Luova hulluus, hullu luovuus

Luova hulluus, hullu luovuus

Dissosiaatiohäiriöiset ovat usein keskimääräistä luovempia ja älykkäämpiä ihmisiä. Tässä blogissa kirjoitan luovuudesta.

Luovuus vaatii hulluutta. Ei ihme, että suurimmat kirjailijat ja taiteilijat ovat kautta historian olleet hulluja. Tai sitten heillä on todellisuudessa ollut dissosiaatiota.

Kuka muu kuin mieleltään vinoutunut uskaltaa maalata ääriviivattoman hevosen tai kirjoittaa ihmisen syömään aamupalaksi auringon ja kaksi kuuta? Mikä muu kuin jakautunut mieli osaa katsoa omaa tekstiään monen ihmisen silmin, kirjoittaa samalle kokemukselle silmät, korvat ja kolme suuta? Vain tarpeeksi kiero mieli uskaltaa samastua Hitleriin tai pahoinpideltyyn pikkutyttöön. Tarvitsemme näkökulmia, joita itsellämme ei ole.

Hullun ihmisen luovuus on parhaimmillaan suurinta taidetta, pahimmillaan tuhoavaa. Se vie mielenhäiriöön ja mielisairaalaan, jossa taiteilija kulkee ympäri käytävää ja puhuu henkilöhahmonsa suulla. Hahmo on usein Jeesus tai Napoleon. Sairaalareissunsa tehtyään toipilaalla on kuitenkin taas uutta inspiraatiota.

Luovan hulluuden alkuperä lienee syvällä myyttisen taiteilijuuden ytimessä. Taiteilija näkee maailman kuten muut eivät näe. Herkemmin ja syvemmin, ihmettelyänsä koskaan lopettamatta. Suurella sekopäisellä taiteilijalla on aikaa ja tilaa luovuudelleen, koska hän ei käsitä, miksi ainutkertainen lyhyt elämä pitäisi tuhlata toimistossa istumiseen.

Kirjoitan stereotypioita tai en, ovat kaikki sinunkin tuntemasi taiteilijasielut kummia tyyppejä. Eivät he ihan normaaleilta vaikuta, vai mitä? Mestariteos syntyy, kun hulluus valjastetaan jaloon käyttöön. Kustantajien ja kykyjenmetsästäjien kannattaisikin säännöllisin väliajoin vierailla maamme psykiatrisilla osastoilla.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

 

Miltä dissosiaatio tuntuu?

Miltä dissosiaatio tuntuu?

Minulla on dissosiaatiohäiriö. Se ei ole psykoosisairaus vaan mielen ja kehon tapa selvitä ylivoimaisista olosuhteista. Mielenkiintoista dissosiaatiossa on, että sitä on niin vaikea tunnistaa, edes ihmisen itsensä. Mikä minua vaivaa, kun olen vieras, epätodellinen ja ulkopuolinen? Maailma on kummallinen, haastava ja uhkaava. Arkipäivän eläminen näiden olotilojen kanssa onnistuu vaihtelevasti. Läheskään aina dissosiaatiohäiriöisen läheiset eivät huomaa minkään olevan vialla, ja itsekin hoidan haastavat opiskeluni ja työni yleensä ongelmitta. Vaistoan kuitenkin, että elän ulkopuolella, rajan takana. Yhteys on katki, itseen ja muihin.

Oma dissosiaationi ilmenee muun muassa fyysisten tunteiden kokemisen vaikeutena. On ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kyennyt tuntemaan kipua, kylmää, nälkää tai janoa. Koen usein kehoni toimivan minusta riippumatta, irrallisesti. Näen käteni kurottuvan ja laittavan paahtimeen leipiä, mutta en tunne kättäni. Se ei kuulu kehooni eikä näytä minun kädeltäni. Eihän minulla edes ole kämmenselässä luomia? Tunne on ahdistava ja kiusallinen. Kaikki ympärillä tuntuu sumuiselta enkä saa mistään kiinni. Näen ympäristön joko mustavalkoisena tai pieninä palasina.

Olen sosiaalisesti lahjakas, mutta ihmissuhteet ovat minulle haastavia sen takia, että raja itseni ja muiden välillä hämärtyy helposti. Samastun muiden tunteisiin liikaa enkä enää tiedä, mitä mieltä itse olen. Minussa on monta minua ja usein olen itseni kanssa eri mieltä. Ennen kuin tiesin, että minulla on tämä häiriö, ihmettelin tahatonta ”valehteluani”. Edellisenä päivänä inhosin kalaruokia ja seuraavana rakastin niitä. Ristiriitaiset mielipiteeni herättivät ihmetystä niin itsessäni kuin muissa. Nyt tajuan, että persoonani vain on kesken ja jäsentymätön.

Minua on monta, koska lapsuuteni sietämättömät olosuhteet tekivät elämästä mahdotonta yhtenä ihmisenä: herkkänä ja haavoittuvana pikkutyttönä. Minun piti jakautua, jotta elämä voisi jatkua. Lapsen maailmani oli epätodellinen ja sairas, koska ihmiset, jotka väittivät rakastavansa minua, tekivät minulle pahaa. Apulanta laulaa: ”Naamiot on meitä varten, joilla on sellaiset arvet, joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa.” Ei ihme, etten edelleenkään koe maailmaa tai itseäni kuten muut. Terapian avulla eheydyn pikku hiljaa ja elämäntarinastani tulee yhtenäinen. Olen rakentamassa identiteettiä ja kasvamassa aikuiseksi, vaikka minulla ei olekaan lapsuutta, jonka varaan rakentaa.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

 

 

 

Julkaisun kynnyksellä

Julkaisun kynnyksellä

[fusion_builder_container hundred_percent=”yes” overflow=”visible”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ layout=”1_1″ last=”yes” spacing=”yes” center_content=”no” hide_on_mobile=”no” background_color=”#ffffff” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” background_position=”left top” hover_type=”none” link=”” border_position=”all” border_size=”0px” border_color=”” border_style=”solid” padding=”” margin_top=”” margin_bottom=”” animation_type=”0″ animation_direction=”down” animation_speed=”0.1″ animation_offset=”” class=”” id=”” min_height=””][fusion_text]

Kaksi vuotta sitten eräässä sosiaalisen median sovelluksessa Seija ja Marika huutelivat osallistujia kirjaprojektiin. “Ota yhteyttä jos koet sydämen asiaksesi olla mukana projektissa.” Silloin koin ja tällä hetkellä koen, mutta koko aikaa tässä välissä en ole kokenut asiaa niin tärkeäksi. Nyt kun rakentelen soittolistaa julkaisujuhliin sekä mietin pikkumakeita niihin, voin jo aloittaa kaikkien kirjoittajien kiittelyn siitä, että piditte minut mukana.

Kahteen vuoteen mahtuu kaikenlaista vointia kaikilla meistä. Dissosiaatiohäiriöisen ihmisen elämä ei ole huviajelua, vaikka kaikki päällisin puolin näyttäisi jo hallitulta. Esimerkiksi oman tekstini kirjoitin sairaalan vuodeosastolta käsin milloin mistäkin syystä. Siksi viiden dissonaisen keskenään toteuttama kirjaprojekti kahdessa vuodessa kuulostaa hieman hullulta, mutta vau! Kaikki toivat esiin myös parhaat, ammattimaisimmat puolensa sekä jaksoivat kaiken omassa elämänsä tapahtuneen ohella kannustaa toisiansa! Omalla kohdallani kirjaprojektin sekä teidän ihmisten ja pidempään jatkuneen ennätyshyvän voinnin välillä on selvä yhteys.

Moni meistä huokaisee, kun pitkä projekti tiukkine vaiheineen alkaa olla voiton puolella. Samalla mietimme yhtä suurella innolla, mitä seuraavaksi. Olisi kiva nähdä kirjan herättävän keskustelua ja dissoihmisten kohtaavan toisiansa. Asiat varmaankin muovautuvat sen mukaan, mitä julkaisupäivän jälkeen tapahtuu. Jossakin muodossa projekti jatkuu vielä. Minun kohdallani on ainakin selvää, että nämä pikkumakeat joita julkkareihin teen, ovat vasta harjoitusversio. Mutta se malja, parin viikon päästä sitten!

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

[/fusion_text][/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]

Pin It on Pinterest