SEIS

SEIS

Miten kertoa lähimmäisilleen mitä tarkoittaa taistelu? Miten havainnollistaa rakkaimmilleen, mistä kaikessa on kyse? Kun jokainen päivä on seuraus edellisestä. Jokainen sisäänhengitys on keuhkot tyhjentäneen uloshengityksen seuraus. Ja silti, kyseessä on valinta. Jopa hengittämisessä. Kun on olemassa monta kokijaa yhdessä vartalossa, jokainen teko tai tekemättömyys on Valinta. Jokaisella valinnalla on Seuraus. Sitä seuraa väistämättä Reaktio kaikkien itsessäni elävien kokijoiden välillä, joka osaltaan ohjaa kohti seuraavaa valintaa.

Olen tällä  hetkellä tilanteessa, jossa vaikeimmat päivät koettelee ymmärrystäni. Tilanteessa missä huomaan kysyväni itseltäni, miten voin laajentaa ymmärrystäni aiheuttamatta siihen vammauttavia repeytymiä. Miten voin avartaa tapaani nähdä omaa elämääni, rikkomatta perustuksia jotka niin vaivoin olen saanut alulle? Se ei todellakaan tapahdu helposti, tai kivuttomasti. Vuosikymmeniä kestänyt muistamattomuus ja dissosiointi ja niiden repaleisien muistin palasien havainnointi on raakaa. Kaikki ne terävät reunat, sielua pistävät muistot hajallaan ryntää mieleeni aaltona vain paetakseen taas taustalle, jättäen minut hengästyneenä ja hikisenä tokenemaan hyökkäyksestä. Kun tiedostaa vähä vähältä miten paljon on kadottanutkaan vuosia. Miten uuvuttavaa on huomata että kaikki mitä olen luullut olevan totta, onkin mieleni rakentamaa suojamuuria.

Olen vakaa aallonmurtaja ja raivoava meri. Rannalla ulapalle kaipaava ja mereen jo hukkunut. Tähdet joista suunnistaa ja sumu johon sulautuu kaikki mitä koskaan on nähnyt. 

Kysyttäessä miten voin, ennen kuin sanat lipuvat suustani ulos, voi kysyjä jo kyllästyä vastauksen odottamiseen. Teen valintaa, onko asiasta sopivaa puhua, kenen kanssa ja kuinka paljon. Arvioin mahdollisen uhkan mitä kysyjä voi edustaa sekä ennen että jälkeen vastauksen. Väärällä katseella tai kosketuksella minussa aktivoituu joku toinen. Triggerit. Alati yllätyksiä tuovat pienet nyanssit. Ja vastaukseni muuttuu sen mukaan. Kuka on aktiivisin. Kenen mielestä pitää puolustautua. Ketä pelätä. Milloin pakeneminen ei ole enää mahdollista ja minä vain pysähdyn. Tulee vain Full Stop. Kesken lauseen, aamiaisen, työnteon..

Minä koostun opituista maneereista. Hyväksi havaituista toimintamalleista, kovista pinnoista jotka toimivat ulospäin kuin peili. Kenenkään ei saanut tietää ja sen varaan rakensin kaiken mitä osaan. Ettei kukaan oppisikaan tietämään minua. Jos joku on pääsemässä liian lähelle, vetäydyn, muutan, vaihdan työpaikkaa ja jopa kauppoja missä asioin. Ettei kenestäkään tulisi liian tuttuja. Kun ei ole varma miten piirtää rajoja itselleen, on helpointa kun tekee rajanvedot isoilla linjoilla. Kun ei päästä ketään lähelle, ei tarvita pelisääntöjä. On päiviä kun kuljen robottina halki kaupan, pikakassalta ulos ja äkkiä kotiin, ettei kukaan näkisi. Ja sitten on niitä kertoja, kun hämmästelen miten harvassa on ne ihmiset jotka oikeasti katsovat minne kulkevat. Hämmästelen kaikkea, kuin näkisin asioita ensimmäistä kertaa kirkkaissa väreissä.

Facebook on tulvillaan mindfulness-kirjoituksia, miten tärkeää on oppia pysähtymään. Miten tärkeää on huomata niitä urheita tekoja. Uskaltaa mennä pelkoa päin. Entä jos ne urheat teot on niitä itsestäänselvältä tuntuvia? Että on käynyt suihkussa. Että on valinnut tänäänkin syödä terveellisesti. Että uskaltaa tänäänkin käydä ruokaostoksilla, tehdä itsenäiset valinnat ruokaostoksien suhteen. Omiin urheisiin päiviini kuuluu myös se, että uskallan vastata puhelimeen. Toisinaan se kynnys on kohtuuton. Ja että uskallan rauhoittua nukkumaan, vaikka tiedostankin että painajaisten mahdollisuus on tavattoman suuri. On monenlaisia tekoja, mitkä kysyvät rohkeutta.

Tänään uskalsin kertoa terapeutilleni mitä mieltä olen hänestä. Uskalsin myös sanoa hänelle, kuinka turhautunut ja vihainen olen elämälleni juuri nyt siitä että kaikki on niin vaikeiden valintojen takana. Kuinka turhauttavaa se on, kun ne tavalliset, arjen luksus-hetket kääntyvät itseään vastaan. Käyt hierojalla ja lopulta huomaat kamppailevasi itsesi kanssa siitä, onko siinä ollenkaan sopivaa rentoutua? Voiko siihen sittenkään luottaa koska se täysin lupaa kysymättä avaa lihaksiin padottuja sanoittamattomia tunnelukkoja? Kuulet rakkaaltasi sanat ”Kaikki on hyvin”, ja se murtaa sen viimeisimmänkin suojarintaman eikä enää muuta voi kun itkeä, koska mieli pidättää oikeuden kokea todellisuutta. Kuulen itseäni kehuttavan, enkä ymmärrä mikä on sen kehujan tarkoitus, mitä se haluaa minusta. Epäilys. Epäilen kaikkea ja kaikkia.

Repeydyn auki kerros kerrokselta ja taas koittaa uudelleen vaihe jossa kaikki on uutta. Mikään ei muistuta edes etäisesti asioita mihin oli jo oppinut, tottunut. Kuvitellut miten elämä on ja etenee. Minäkuva pakotetaan uusille urille, maailmankuva romutettu ja uusi on vasta tilauksessa. Minun osieni eri tavalla kokema hämmennys on sanoinkuvaamaton. Kokemus riittänee, sanojen kautta sitä olen haluton tekemään muille todemmaksi. Muste toimikoon äänenäni toistaiseksi. Se saakoon riittää, ainakin siihen asti kun saan mieleni hieman hiljaisemmaksi. Olen oman tarinani juontaja, pääosien esittäjä, ne lukemattomat sivuosien esiintyjät ja muutama lavaste. Olen kaikkea sitä ja silti vielä jotain enemmän. 

Tämä tarina on minun elämäni ja se koostuu monesta eri novellista, päällekkäisistä lyhytelokuvista yhden pitkän sijaan. Tämä tarina on yksi osa totuutta.

Tämä on vieraskirjoitus nimimerkillä:  P

Kirjoittaja kuvailee itseään näin:
Tähän 36n ikävuoteen mennessä, kolmannen terapiavuoden alkaessa, minulle on selvinnyt että en tiedä kuka lopulta olen. Olen toistaiseksi jopa virallisesti diagnosoimaton. Pääni sisällä on yksi iso avokonttori, mutta minulta puuttuu jopa kehoni rajat ja arvot. Kirjoittamalla saan jäsennettyä ajatuksiani vakuuttavasti, kun ääneen sanotut sanat kylpevät hiljaisuudessa.

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Minulla dissosiaatiohäiriössä yksi keskeisimpiä oireita on aina ollut vahva epätodellisuuden tuntu. Aivan kuin eläisin unessa koko ajan. Jos joku ihminen sanoo minulle jotain, en voi myöhemmin tietää, sanoiko hän niin minulle oikeasti vai oliko se vain unta. Saatan joskus miettiä, onko joku ihminen oikeasti olemassa vai ei. Tarkistan asioita viesteistä. Kirjoitan itselleni jälkeenpäin keskusteluja ja tapahtumia ylös päiväkirjaan, jotta voin tarkistaa, että ne asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Joskus ihmettelen itsekin, että wau, onko näin todella tapahtunut minulle.

Ennen terapiaa tämä oli huomattavasti haastavampaa. Nyt terapian jatkuttua 8 kuukautta epätodellisuus ei ole enää normaali ja jokapäiväinen olotila. Nykyään tiedän usein, koska asiat alkavat mennä sumuun. Silloin minulle tulee kiire kirjoittaa asioita ylös, jotta en unohtaisi tapahtumia kokonaan. Varmuuden vuoksi pidän jonkinlaista päiväkirjaa koko ajan, ainakin kirjoitan kalenteriin päivän tapahtumia, jos en jaksa kirjoittaa päiväkirjaan.

Riidat ja stressaavat tilanteet vievät herkästi epätodelliseen oloon, jonka seurauksena saatan jälkeen päin unohtaa koko riidan tai tapahtumat kyseiseltä ajanjaksolta. Voin esimerkiksi riidellä jonkun ihmisen kanssa ja kysyä hänen kuulumisiaan tunnin päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen ihmeissäni, kun hän on minulle vihainen jostain. Sitten muistan, että ai niin, minun ei kai pitäisi edes olla tekemisissä kyseisen henkilön kanssa ollenkaan. Tämä kai on keskeisenä traumoissa ja dissosiaatiossa. Se mahdollistaa esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen vuosikausia, kun asiat unohtuvat saman tien. Sitä voi jopa selittää itselleen, ettei sitä oikeasti tapahtunut, se oli vain unta tai kuvitelmaa. Kun lähtee kotiovesta ulos, on täysin eri ihminen kuin kotona ollessaan. Siksi tuota voi olla tavattoman vaikea havaita päälle päin tilanteen ollessa akuutti.

Unohdan joskus pitkiä pätkiä elämästäni. En aina muista, mitä kaikkea olen opiskellut elämäni aikana tai missä paikoissa työskennellyt. Minulla on pitkä cv, jonka sisältöä en aina muista itsekään. Lasteni syntymän aikoihin elin monta vuotta kuin minulla ei olisi minkäänlaista traumaattista menneisyyttä. Jos joku erehtyi kysymään lapsuudestani, en saanut päähäni yhtään muistikuvaa sieltä. Vähän kuin olisin ilmestynyt maailmaan tyhjästä keskelle aikuisuutta.

Aikajanani on mutkalla. En osaa määritellä sitä, onko eilisestä tunti vai kuukausia. Kyselen ihmisten kuulumisia joskus peräkkäisinä päivinä tai useammin saman päivän aikana, koska muistini mukaan edellisestä kerrasta on ikuisuus. Se voi olla hämmentävää etenkin uusille tuttavuuksille. Vastaavasti voi olla, että tulee pitkiä välejä sosiaalisiin kontakteihin, koska vastahan olin mielestäni kyseisten ihmisten kanssa tekemisissä eikä sitä nyt viitsi ihan koko aikaa häiritä ihmisiä.

Toisinaan muistini toimii loistavasti. Voin oppia muutamassa päivässä sadan ihmisen nimet uudella työpaikalla ja saada täysiä pisteitä opinnoissani, koska muistan asiat niin kirkkaasti. Ainakin sillä hetkellä. Kun lähden työpaikaltani, en välttämättä muista enää yhdenkää ihmisen nimeä. Ne palautuvat mieleeni taas, kun pääsen töihin seuraavana päivänä. Tämä vaikeuttaa opintojen soveltamista työelämässä, jos en saa minkäänlaista muistikuvaa asioista, jotka minun pitäisi osata vaikka unissani. Se on yksi syy siihen, miksi en ole uskaltautunut tekemään koulutustani vastaavaa työtä, vaan tavallaan alisuoritan koko ajan sellaisissa töissä, jotka eivät vaadi minulta liikoja.

Vieraskirjoitus
Sari A.

Katkonainen filminauha

Katkonainen filminauha

Tämä viikko on ollut heti alkuun yksi suuri haastetehtävä dissomuistilleni.

Olen muuttamassa viikon päästä pois asumispalveluyksiköstä, johon jouduin muuttamaan kaksi vuotta sitten kun vointi oli huonompi. Tuntuu kuin koko elämä olisi taas mullistumassa, kun arki muuttuu täysin.Pienetkin muutokset ovat monelle dissosiaatiohäiriöiselle todella vaikeita. Suuret muutokset moninkerroin vaikeampia.

Tänään olen puhunut terveyskeskuslääkärin, kipulääkärin, kuntoutuslääkärin,terapeuttien ja virkailijoiden kanssa. Olen selittänyt elämäni monesta näkökulmasta moneen kertaan. Olen yllättynyt, että kaikki asiat ylipäänsä ovat pysyneet muistissani!

Arjessa kuormitus näkyy muistin katkonaisuutena.

Hätkähdän vähän väliä, enkä tiedä mitä olen tekemässä, missä olen tai kuka olen. Nämä asiat tulevat yleensä takaisin muistiin nopeasti, mutta löydän itseni usein myös tuijottelemasta ympärilleni hämmentyneenä. Tavarat ovat hukassa, katselen kaappiin ja mietin mitä tulinkaan sieltä etsimään, laitan likaiset astiat jääkaappiin astianpesukoneen sijasta.

Tässä kouhaamisessa on myös vaaransa. Olen lukinnut itseni ulos omasta asunnostani usein, vaikka kuinka yritän muistaa ottaa avaimet mukaan. Muutaman kerran ruoka on unohtunut uuniin tai levy päälle. Palovaroitin soi silloin tällöin sellaisina aikoina, kun minulla on paljon stressiä ja kuormitusta.

Tähän asti muuttoon ja muutoksiin sopeutuminen on mennyt hienosti.

Palohälytin ei ole soinut! Arki on pysynyt koko ajan kasassa, olen nukkunut, syönyt ja juonut säännöllisesti. Tasainen arkirytmi on dissosiaatiohäiriöiselle tärkeä juttu.

Edellisinä kertoina stressaavien elämäntilanteiden aikoihin olen saanut huomattavia kehoreaktioita. Viime keväänä olin yhtäkkiä sairaalahoidossa, kun jalkoihini ilmestyi kymmenittäin peukalonpään kokoisia patteja. Minulla on ollut ruusutulehduksen ja jänisruton kaltaiset iho-oireet, vaikka laboratiokokeissa ei ole näkynyt mitää niihin viittaavaa.Minulle nousee korkea kuume öisin, kun olen liian väsynyt. Pahoinvointia ja oksentelua on kausittain ilman mitään muuta syytä kuin psyykkinen tai fyysinen rasitus. Nyt näyttää siltä, että selviän muutosta neljän päivän kuumeella, jota minulla oli loppuviikosta.

On ollut hienoa huomata, että vointi kantaa stressaavimmissakin elämäntilanteissa. Vielä kaksi vuotta sitten tällaiset muutokset sekoittivat koko pakan ja olin yleensä sairaalahoidon tarpeessa.

Hassua on, että kaiken tämän myllerryksen keskellä ulospäin vaikutan kuitenkin aivan tavalliselta ihmiseltä. Dissosiaatiohäiriöisen ihmisen elämä on jatkuvaa päänsisäistä työtä, joka ei aina näy edes lähimmille ihmisille.

Nyt muutosten myllerryksessä alkaa kuitenkin ansaittu neljän päivän tauko, kun osallistumme Helsingin Kirjamessuille. Mahanpohjassa tuntuu mukavaa jännitystä, kun miettii millaisia kohtaamisia loppuviikko tuokaan tullessaan!

Olisi todella mukavaa, jos sinäkin tulisit tapaamaan meitä pisteellemme 7b11!

Toivoo: Inari/Irene, yksi kirjan kirjoittajista

irene_esittelykuva2

 

 

 

 

Kaleidoskooppi

Kaleidoskooppi

Dissomuistin kanssa kamppaileminen on ajoittain tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi nähdä asian valoisat puolet, se vain tympii. Muistini toimii enimmäkseen ihan hyvin, mutta on myönnettävä että se aiheuttaa tällä hetkellä myös suurimmat haasteet elämässäni.

Jäin sairauslomalle seitsemän vuotta sitten ja pian olin sairaseläkkeellä. Nyt suunnittelen varovaista paluuta jonkinlaiseen työelämään, ja mietin mitä työtä haluaisin tehdä. Viimeisimpään työhöni palaaminen ei olisi enää mahdollista somaattisen terveydentilan puolesta ja minulla on ainutlaatuinen tilaisuus tutkia asiaa kunnolla.

Teen pienenlaisia työkokeiluja (kuten kirja) ja opin koko ajan lisää itsestäni. Kuten sen, ettei työ ole enää koskaan se, joka määrittelisi minut. Haluan ensisijaisesti tehdä työtä asioiden parissa, joilla on minulle jonkinlainen tarkoitus. Samalla haluan nähdä asiat mahdollisimman monelta kannalta, ja siihen dissosiaatiohäiriöni luo oivalliset edellytykset -sekä haasteet.

Olen keskinkertaisen hyvä monessakin asiassa, mutta on vaikea pysyä olotilassa, jossa kaikki päässäni oleva tieto ja kokemus kohtaisivat yhtä aikaa. Dissoihmisten fb- ryhmässä joku kuvaili oloaan kaleidoskoopiksi; joka kerta kuva on erilainen, useimmiten kaunis, mutta palaset ovat joka kerta eri kohdilla. Meissä on persoonallisuuden eri puolien ääripäät ja lukuisia vaihtoehtoja siitä väliltä; yhdistelmä on joka kerta yhtä uniikki. Hyvä päivä voi muuttua nopeasti sopivan triggerin, yllättävän tapahtuman tai väsymystilan vuoksi. Vaikka homma olisikin enimmäkseen hanskassa, syntyy yllätyksiä.

Käytännössä ongelmia tulee eteeni vaihtelevaan tahtiin. Joinain päivinä saatan tehdä hommia sujuvasti ja ripeästi, toisina päivinä palaset eivät vaan kohtaa vaikka kuinka yrittäisin. Hommilla tarkoitan sekä arjen toimintoja, että vaativampia puuhailuja. Välillä opettelen koodamaan, toisinaan en osaa liittää kuvaa tekstiin. Saatan hoitaa arjen askareet tunnollisen kotiäidin tavoin, mutta samalla opettelen muistamaan itse harjata hampaat joka päivä. Puhumattakaan siitä, että suurimman osan ajasta en edes muista mitä kaikkea olen aikoinani tehnyt tai osaa tehdä sitä. Iloisia ja noloja yllätyksiä paljastuu tällä hetkellä päivittäin.

Moni dissoihmisen työ- tai opiskelukaveri yllättyisi, jos tietäisi miten yksinkertaisten asioiden kanssa voi olla ongelmia samaan aikaan, kun menestyy alallaan hyvin. Työroolin suorittaminen sujuu, mutta matkalla työpaikalle on voinut joutua etsimään hukassa olevia tavaroita tuskastumiseen asti tai suunnistamaan GPS:n avulla perille, koska eksyi tuttuihin maisemiin. Ruokatunnilla ranneke saattaa vaihtua kädestä toiseen muistutukseksi siitä, että on tänään syönyt.

Matka ammatilliseen kuntoutumiseen on varmasti jännittävä, ja ajatus itsestä työelämässä tuntuu hetkittäin kaukaisalta. Mahdollista se kuitenkin on! Ehkä joku päivä osaan hallita muistiani niin, että osaamani asiat olisivat käytössä yhtä aikaa, silloin kun haluan. Jatkan harjoittelua.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Pin It on Pinterest