Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kerta toisensa jälkeen? Kuinka äärimmäinen onkaan se kipu, joka psykoosia edeltää. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Toisin sanoen, emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osasi ottaa sinusta täyden vallan ja tietoisuutesi todellisuudesta katoaa. Miltä tuntuu löytää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen mm. lukittuna sairaalan eristyskopin yksinäisestä hämärästä ilman, että kukaan oikeasti sinua ja kipuasi näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi? Miltä tuntuu kantaa viisitoista vuotta harteillaan väärän diagnoosin (bipo1) taakkaa, jota itse et itsessäsi tunnista, mutta jonka mukaan sinua ”hoidetaan”, ihmetellen vain sitä, miksi tämä ”hoito” ei tehoa? Miltä tuntuu, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen?

Viisitoista vuotta sitten, kun mieleni särkyi ensimmäisen kerran, se oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä sekään ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että tänä vuonna jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka on edesauttanut sitä, että minusta, näkymättöksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla. Ja mitä enemmän ihminen saa tuntea tulevansa ymmärretyksi, sitä paremmin oma tarinakin alkaa löytää selkeää sanoitustaan.

Kuinka huikeaa olikaan löytää ne oikeat ihmiset, jotka todella osaavat auttaa sinua oikein. Enää ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, traumaterapialle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymisen. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös vertaistukiryhmässä. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän eheytymismatkani.

Psykoosin jälkeen ihminen ei ole ikinä entisellään. Miksi psykoosipotilasta yritetään hoidollisesti saada entiselleen, kun se ei edes ole mahdollista? Psykoosi on prosessi, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Pitäisi pyrkiä näkemään perhonen kotelossaan ja murtaa kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Pitää myös muistaa vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdella sitä sen mukaisesti.

Millaisia perhosia kuoren sisältä voi löytyä?

Mitä upeimpia, täydellisen uniikkeja yksilöitä, joista jokaisella on omat erityislahjansa maailmalle, kunhan ne vain autetaan levittämään uudet siipensä. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia niillä onkaan, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa puristuksista. Kuinka suunnaton ilo ja riemu niillä onkaan hengittää aivan uudenlaista ilmaa, nauttia elämästään, uskoa itseensä niin kuin ei koskaan ennen, oppia ja imeä itseensä uutta tietoa ja kokea uusia kokemuksia, ja ennen pitkää valjastaa käyttöönsä omat erityislahjansa.

Mitä lääkärien/terapeuttien pitäisi kertoa näille perhosille heidän ”sairaudestaan”?

Sinä koit sellaisen ilmiön, jota nimitetään psykoosiksi. Se kertoo minulle siitä, että sinussa asuu syvä tahto parantua jostain taakastasi. Tahtoisin kovasti kuulla tarinasi, ymmärtää sinua ja auttaa kaiken parhaan kykyni mukaan. Jos minun taitoni eivät siihen riitä, pyydän sinulle apua jostain muualta.

Sinun tulee nyt uskoa itseesi ja siihen, että sinä voit parantua. Jos sinä et vielä kykene uskomaan itseesi, niin minä uskon sinuun ja askel askeleelta autan sinuakin uskomaan.

Mitä minä, yksi perhonen, tahtoisin juuri tällä hetkellä sanoa jollekin lääkärille/terapeutille:

Tiedäthän, että jos elää narsistin kanssa vuosikausia, ihminen alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen, kuin miksi narsisti häntä väittää. Tiedäthän, että jos lääkäri ja hoitajat vakuuttavat ihmiselle, että hän sairastaa aivokemiallista toimintahäiriötä, joka on elinikäinen sairaus, hän tavallisesti uskoo sen sokeasti. Minä en tyytynyt uskomaan. Siksi näen nyt itseni perhosena, vaikkakin vielä keskeneräinenä.

Vieraskirjoitus
~Ira-Maria

 

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Törmäsin näihin sanoihin fb:ssä ja hetkeäkään epäröimättä klikkasin tykkää painiketta. “Tietysti asia on niin”.

Ne sanat eivät kuitenkaan hävinneet mielestäni ja lopulta minun oli pakko pysähtyä ajattelemaan niitä.
Lausehan ei lopulta olekaan kovin helppo. Löysin itsestäni vastustusta.
“Miksi minun täytyisi muuttua, minähän se uhri olen. Minut rikottiin ja minä olen se, jota täytyy ymmärtää”.
Ymmärsin, että olen elänyt niin, etten tunnistanut muuttumisen tarvetta itsessäni. Odotin, että muut muuttuvat. Uhriuduin.

Minä olen nyt kuitenkin matkalla kohti ymmärrystä ja toisenlaista elämää.
Minun maailmani on värittynyt pelottavaksi ja vaaralliseksi lapsuuteni kauhujen seurauksena. Uhka on kaikkialla ja minä suojaudun ja puolustaudun sitä uhkaa vastaan kaikilla niillä lapsen mekanismeilla, mitä käytin lapsuudessani.

Minun odotetaan käyttäytyvän aikuisen tavoin, näytänhän ulkokuoreltani aikuiselta.
Varhaiset suojautumismekanismit eivät kuitenkaan palvele minua enää aikuisena. Ne mekanismit helposti eristävät minut muista ihmisistä.
Suojautuminen maailmalta eristää minut myös helposti kotiin. Joskus on vaikeaa poistua kotoa, mutta minä en tunne aina olevani turvassa kodissanikaan.
Pelko on jatkuva seuralainen ihanassa kauniissa kodissani, jossa ei ole koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Minä ymmärrän sen, mutta minun mieleni ei. Elän edelleen loputonta kauhua lapsuudestani, jossa talon ovet laitettiin lukkoon, eikä kauhujen keskeltä päässyt pakoon.

Joskus toipumisen tie näyttää loputtoman pitkältä, mutta halu selvitä on niin vahvana, että minä en luovuta.

Mutta miksi minun, juuri minun on muututtava?
Minä en pysty muuttamaan ketään toista ihmistä, mutta minä pystyn muuttamaan itseni.
Minä olen itse vastuussa siitä työstä, että minä tulen onnelliseksi ja löydän rauhan.
Minä olen vastuussa siitä, etten riko ympärilläni olevia ihmisiä.
Minä olen vastuussa minusta. Sitä työtä ei minun puolestani voi kukaan toinen tehdä.

Ilman terapiaani muutos ei olisi mahdollinen. Tällä matkallani olen pystynyt löytämään säälin ja lämmön itseäni kohtaan. Se auttaa minua toipumisessani. Pystyn kummallisella tavalla katsomaan itseäni sivusta, ulkopuolelta ja tuntemaan lämpöä sitä katsomaani rikottua ihmistä kohtaan.

Niin kauan, kuin minä suojaudun tuntematonta uhkaa vastaan, minä en pysty olemaan onnellinen. Ja siksi minä muutun. Minä haluan olla onnellinen ja että minun lähelläni on hyvä olla.

Kun minä muutun, kaikki muuttuu.
Pitkän tien päässä minua odottaa maailma kaikkine upeine väreineen.

vieraskirjoitus
Satu M

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Muistihaasteita ja epätodellista oloa

Minulla dissosiaatiohäiriössä yksi keskeisimpiä oireita on aina ollut vahva epätodellisuuden tuntu. Aivan kuin eläisin unessa koko ajan. Jos joku ihminen sanoo minulle jotain, en voi myöhemmin tietää, sanoiko hän niin minulle oikeasti vai oliko se vain unta. Saatan joskus miettiä, onko joku ihminen oikeasti olemassa vai ei. Tarkistan asioita viesteistä. Kirjoitan itselleni jälkeenpäin keskusteluja ja tapahtumia ylös päiväkirjaan, jotta voin tarkistaa, että ne asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Joskus ihmettelen itsekin, että wau, onko näin todella tapahtunut minulle.

Ennen terapiaa tämä oli huomattavasti haastavampaa. Nyt terapian jatkuttua 8 kuukautta epätodellisuus ei ole enää normaali ja jokapäiväinen olotila. Nykyään tiedän usein, koska asiat alkavat mennä sumuun. Silloin minulle tulee kiire kirjoittaa asioita ylös, jotta en unohtaisi tapahtumia kokonaan. Varmuuden vuoksi pidän jonkinlaista päiväkirjaa koko ajan, ainakin kirjoitan kalenteriin päivän tapahtumia, jos en jaksa kirjoittaa päiväkirjaan.

Riidat ja stressaavat tilanteet vievät herkästi epätodelliseen oloon, jonka seurauksena saatan jälkeen päin unohtaa koko riidan tai tapahtumat kyseiseltä ajanjaksolta. Voin esimerkiksi riidellä jonkun ihmisen kanssa ja kysyä hänen kuulumisiaan tunnin päästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen ihmeissäni, kun hän on minulle vihainen jostain. Sitten muistan, että ai niin, minun ei kai pitäisi edes olla tekemisissä kyseisen henkilön kanssa ollenkaan. Tämä kai on keskeisenä traumoissa ja dissosiaatiossa. Se mahdollistaa esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen vuosikausia, kun asiat unohtuvat saman tien. Sitä voi jopa selittää itselleen, ettei sitä oikeasti tapahtunut, se oli vain unta tai kuvitelmaa. Kun lähtee kotiovesta ulos, on täysin eri ihminen kuin kotona ollessaan. Siksi tuota voi olla tavattoman vaikea havaita päälle päin tilanteen ollessa akuutti.

Unohdan joskus pitkiä pätkiä elämästäni. En aina muista, mitä kaikkea olen opiskellut elämäni aikana tai missä paikoissa työskennellyt. Minulla on pitkä cv, jonka sisältöä en aina muista itsekään. Lasteni syntymän aikoihin elin monta vuotta kuin minulla ei olisi minkäänlaista traumaattista menneisyyttä. Jos joku erehtyi kysymään lapsuudestani, en saanut päähäni yhtään muistikuvaa sieltä. Vähän kuin olisin ilmestynyt maailmaan tyhjästä keskelle aikuisuutta.

Aikajanani on mutkalla. En osaa määritellä sitä, onko eilisestä tunti vai kuukausia. Kyselen ihmisten kuulumisia joskus peräkkäisinä päivinä tai useammin saman päivän aikana, koska muistini mukaan edellisestä kerrasta on ikuisuus. Se voi olla hämmentävää etenkin uusille tuttavuuksille. Vastaavasti voi olla, että tulee pitkiä välejä sosiaalisiin kontakteihin, koska vastahan olin mielestäni kyseisten ihmisten kanssa tekemisissä eikä sitä nyt viitsi ihan koko aikaa häiritä ihmisiä.

Toisinaan muistini toimii loistavasti. Voin oppia muutamassa päivässä sadan ihmisen nimet uudella työpaikalla ja saada täysiä pisteitä opinnoissani, koska muistan asiat niin kirkkaasti. Ainakin sillä hetkellä. Kun lähden työpaikaltani, en välttämättä muista enää yhdenkää ihmisen nimeä. Ne palautuvat mieleeni taas, kun pääsen töihin seuraavana päivänä. Tämä vaikeuttaa opintojen soveltamista työelämässä, jos en saa minkäänlaista muistikuvaa asioista, jotka minun pitäisi osata vaikka unissani. Se on yksi syy siihen, miksi en ole uskaltautunut tekemään koulutustani vastaavaa työtä, vaan tavallaan alisuoritan koko ajan sellaisissa töissä, jotka eivät vaadi minulta liikoja.

Vieraskirjoitus
Sari A.

Selviytymistarina!

Selviytymistarina!

Olen 39-vuotias nainen. Elän melko normaalia työssä käyvän perheenäidin arkea. Käyn traumaterapiassa traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vuoksi. Olen päättänyt katkaista tämän sukupolvien yli jatkuneen traumakierteen. Vain minä voin sen tehdä ja nyt on sen aika. Tässä on tarinani.

Kasvoin alkoholistiperheessä. Isäni oli järjettömän väkivaltainen. Käytti ampuma-asetta, keittiöveitsiä ja puukkoja meidän uhkailuun ja ampui joskus kohtikin. Muistan kertoneeni 4-vuotiaana kaverilleni, että huonekalut ovat rikki siksi, että isä ampui meitä päin, muttei osunut. Sellaisena arkipäiväisenä ja tavallisena asiana. Lapsuuteni oli jatkuvaa pelkoa. Perheeseeni kuului hiljainen arka äiti ja nuorempi sisko. Oli minulla veljiäkin, jotka näin vasta aikuisena ensimmäisen kerran. Minua paljon vanhempia, isäni ensimmäisestä liitosta. Vähän kuin tuntemattomia sankareita.

Minua retuutettiin usein hiuksista. Isälläni oli tapana napata tukasta kiinni, nostaa lapsi ilmaan, ravistella ja kantaa jonnekin huoneen nurkkaan. Olin noin 9-vuotias, kun nousin ensimmäisen kerran kehoni ulkopuolelle isäni tullessa tukistamaan. Olin piirtänyt koulussa Suomen lipun. Tiesin isäni olevan Suomi-fanaatikko. Suutuin hänelle ja revin piirtämäni lipun hänen nenänsä edessä. Juoksin häntä karkuun ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Kun hän tarttui hiuksiini, leijuin jo katon rajassa, se ei tuntunut miltään, se tapahtui jollekin toiselle. Muistan tämän aina nähdessäni Suomen lipun.

Jos äitini uskalsi puhua erosta, isäni uhkasi tappaa koko perheen ja itsensä. Meidät lapset peloteltiin hiljaisiksi sen varjolla, että meidät viedään lastenkotiin ja siellä on paljon pahemmat olot kuin kotona. Ja kun olemme siellä, isä tappaa äidin. Poliisille ei koskaan voinut soittaa, ettei isäni suutu vieläkin enemmän.

Äitini alkoi kysyä minulta jossain vaiheessa, saako hän erota. Se oli sama kuin minulta olisi kysytty, haluatko perheesi kuolevan. En halunnut. Kaikki jatkui ja paheni ja minä olin siihen syyllinen, koska en suostunut heidän eroonsa. Ymmärrän kyllä, että hänen itsensäkin on täytynyt olla sekaisin siinä elämäntilanteessa kaiken väkivallan keskellä.

Perheessämme ei ollut tilaa lasten tunteille. Kun erehdyin pienenä itkemään, siitä kerrottiin heti naureskellen sukulaisille ja naapureille. Jäädytin kaikki tunteeni jo pienenä. Pelkäsin aikuisia järjettömän paljon pitkälle omaan aikuisuuteeni asti. En itkenyt koskaan, en edes tiennyt, kuinka se tapahtuu. Pakenin musiikin maailmaan, siellä oli tilaa tunteille. Loin eräästä artistista itselleni mielikuvitusaikuisen, jolta sain sitä turvaa ja rakkautta, johon jokaisella lapsella kuuluisi olla oikeus. Hän oli oma satuolentoni. Oikea äitini, joka kyllä joskus tulisi hakemaan minut sieltä pois. Vähän kuin sadussa Ruma ankanpoikanen. Se voima, joka kantoi minut läpi noiden vuosien.

Meidät vietiin usein hoitoon sedälleni, joka on tuomittu pedofiili. En uskaltanut tehdä mitään, kun tuo iso mies tunki kädet housuihini. Hän teki saman siskollenikin. Katselin vierestä. Meidän piti mennä makaamaan sängylle hänen mahansa päälle ja joka kerta hän laittoi kädet housuihimme. Vanhemmille ei saanut kertoa. Ihmettelen kyllä, jos tuo on ollut heille yllättävää. Setäni tuomio oli heidän tiedossaan. Isäni oli lapsuudessaan yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan.

Olin 14-vuotias, kun isäni muutti pois kotoa ja tuo väkivallan piina loppui. Äitini alkoi myös viettää paljon aikaa muualla. Olin 16-vuotias, kun äitini muutti kokonaan pois. Olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien ja maksanut äidilleni vuokraa siitä, että sain asua siskoni kanssa kahdestaan lapsuudenkodissamme. Meille ei koskaan päässyt muodostumaan lapsuudessa läheistä sisarussuhdetta johtuen kotona vallitsevasta kaaoksesta. Olemme onneksi korjanneet asian aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, kun siskoni sai oman kodin ja pääsin muuttamaan pois. Aloitin saman tien opiskelun aikuislukiossa työn ohessa. Aloin tajuta, että jotain on oudosti. Hakeuduin masennuksen vuoksi julkiselle puolelle hakemaan apua. Se oli ehkäpä elämäni isoin virhe. Minut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Sain diagnoosiksi 2-suuntaisen mielialahäiriön. Olin usein osastohoidossa. Lääkkeet eivät tehonneet. Välillä olin iloinen ja välillä vaikeasti masentunut. Aloin olla itsetuhoinen. Minulla oli vaikeita unettomuusjaksoja, joihin lääkkeet olivat myös tehottomia. Olin toivoton tapaus. Välillä oireilin syömishäiriötyylisesti, mutta en koskaan niin paljon, että olisin saanut siihen apua.

23-vuotiaana minut uhattiin laittaa eläkkeelle toivottomana tapauksena. Terapiaan en päässyt, sillä tuohon diagnoosiin eivät terapiat auttaneet. Äitini sekoitti soppaa ja kertoi hoitaville tahoille minun olleen niin hankala, ettei hän mitenkään voinut huolehtia minusta aikanaan. Lääkärit syyttivät minua tekosairaaksi äitini kiusaajaksi. Kehottivat kasvamaan aikuiseksi, sillä ei voi olla koko ikäänsä muiden hoivattavana. Traumaoireilun tuntemus oli tuohon aikaan todella heikkoa eikä kukaan oikein tiennyt, mistä oireeni johtuivat. En osannut kertoa sitä itsekään. Usein uskoin itsekin vain nähneeni unta kaikesta.

Kun olin syönyt lääkkeitä turhaan 10 vuotta ja voinut huonommin kuin koskaan, ymmärsin  vihdoin kyseessä olevan traumaoireilun. En tosin tiennyt sen olevan niin vakavaa. Opiskelin silloin ammattikorkeakoulussa sekä avoimessa yliopistossa ja tein kahta työtä samaan aikaan. Yritin päästä vielä kerran terapiaan. Lääkärini sanoi edelleen, ettei lapsuuden tapahtumilla ole kohdallani väliä. Sanoin haluavani joskus lapsia ja että lääkitystä pitäisi purkaa. Lääkäri sanoi, ettei minun pitäisi koskaan tehdä lapsia tuolla diagnoosilla. He halusivat purkaa hoitosuhteeni turhana kokonaan ja hän kirjasi minut ulos julkisen puolen psykiatrian poliklinikalta. Heitin lääkkeet pois ja ajattelin, että pitäkää tunkkinne. Ilman lääkkeitä aloin voida paljon paremmin, mutta elin edelleen kuin unessa koko ajan.

Koulutusta vastaavaa työtä en ole koskaan pystynyt tekemään epätodellisen olon vuoksi. Jotenkin minulla on ollut aina sellainen olo kuin esittäisin koulutettua. Vähän kuin raskausaikana minusta tuntui siltä, että esitän raskaana olevaa.

8 vuotta myöhemmin eräänä hiljaisena iltana aloin tutkia terapeuttitarjontaa netistä. Otin yhteyttä yksityiseen traumaterapeuttiin. Sain vihdoin ymmärrystä oireilleni. Hänen kauttaan löytyi traumat hallitseva lääkärikin. Olen vasta aivan alussa hoitoprosessissani, mutta jollain tavalla tunnelmat ovat kuin olisin vihdoin löytänyt pikän eksyksissä olon jälkeen kotiin. Tai ainakin menossa sitä kohti.

vieraspostaus, Sari A.

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että ”sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä ”isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Pin It on Pinterest