Arvet liian monessa

Arvet liian monessa

Kuten otsikosta voi ainakin 7. toukokuuta television ääressä olleet päätellä, kirjoitan upean Arvet minussa- dokumentin (YLE 1 esitti 7.4, Areenasta löytyy) herättämistä tunteista ja ajatuksista. Jos joku ei dokkaria vielä syystä tai toisesta ole katsonut, suosittelen vahvasti, vaikka onkin rehellisyydessään rankkaa katseltavaa. Toivon, että jokainen lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut voisi sen sopivassa toipumisen vaiheessa katsoa. Puhumattakaan lasten vanhemmista, erityisesti niistä, joita aihe oman lapsen kautta koskettaa.

Aivan erityisesti näiden rohkeiden naisten haastattelut kirkastivat minulle sen, kuinka epäreilussa tilanteessa lapsi on, kun joutuu hyväksikäytön uhriksi. Minä itse mukaan lukien, vaikka en sitä omalle kohdalle aiemmin ollutkaan osannut sisäistää. Hyväksikäyttöä on niin monen muotoista ja silti jokin perustavanlaatuinen kokemus on kaikilla uhreilla hyvin samankaltainen. Mielestäni se kertoo siitä, kuinka seksuaalinen hyväksikäyttö haavoittaa ihmisessä jotain niin syvällä olevaa perusosaa, että hyväksikäytön mekanismien eroavaisuuksista huolimatta siitä seuraa kohtalaisen samanlaisia tunteita ja oireita. On aivan eri asia kohdata seksuaaliväkivallan kokemus aikuisena, kuin kohdata se lapsena, jolla ei ole keinoja ymmärtää kokemaansa tai suojata itseään. Itsensä sijaan lapsi suojaa vanhempaa, jonka pitäisi olla se, joka suojaa lasta, kun lapsi ei osaa suojella itseään.
Dokumenttia katsellessa minua hätkähdytti haastateltavien lapsuudenkuvat, kuinka hymyilevien ja suhteellisen iloisten lasten kasvoista tuli tyhjät ja vakavat. Niin kuin eräs haastatelluistakin kuvasi, että jotakin oli sisältä kuollut. Tyttöjen kasvoista näkyi, että luottamus elämän hyvyyteen oli kuollut. Se on mielestäni ominaisuus, joka hyvin kiinteästi lapsuuteen liittyy, kun ei kuuluisi tietää pahuudesta mitään. Vastaava muutos oli tapahtunut minussakin. Hyväksikäytön alun jälkeen otetuissa valokuvissa suu saattoi hymyillä, mutta silmissä oli tyhjä tai ahdistunut katse. En ymmärrä, miten kukaan on voinut niitä kuvia säilyttää albumissa vuosikausia, kun näytän niissä pelottavalta.

Pitkään olin ollut siinä uskossa, että olin surrut jo hyväksikäytön kokemukseni. Mutta silti, kun suljin telkkarin dokumentin jälkeen, itkin. Itkin sellaista itkua, jota en ollut koskaan itkenyt. Kiljuin kipuani todennäköisesti naapurin kuultavaksi asti. Surin epäreiluutta, jonka olin kohdannut. Niitä aivan mahdottomia olosuhteita, joissa olin joutunut lähes vuosikymmenen olemaan. Tunsin todella kovaa vihaa äitiäni kohtaan, joka kaiken sen tuskan keskellä vaati koulussa täydellisiä suorituksia. Ja minä henki hieverissä suoritin, aivan kuin se olisi ollut kaikkein olennaisin asia tässä elämässä. Kaiken sen yksin jättämisen ja piiskaamisen sijaan olisin kaivannut syliä ja hoivaa. Sitä, mistä olin aina jäänyt paitsi. Myötätuntoa sellaisen hirveyden jäljiltä, jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.

Voi olla toipumiseni kannalta suuri onni, että nämä rohkeat naiset astuivat esiin omilla kasvoillaan rankan asian tiimoilta juuri nyt. Se tuo varmasti toivoa kaikille ja apua toipumisen eri vaiheisiin. Minä sain heiltä kyvyn ja luvan surra omaa kohtaloani. Mutta myös lohtua, koska en ole yksin ja ainoa, joka suree.
Jos tämä teksti tavoittaa jonkun dokumentin tekoon osallistuneen, haluan kiittää. Kiittää, kun kerroit. Kiittää, että toit kokemuksellasi toivoa. Jotta minäkin vielä jonain päivänä hengitän.

-Laura-

Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni. Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Viime kuukausina olen paljon pohtinut, mitä luottamus tarkoittaa ja millainen on luottavainen ihminen. Sellaiseksi nimittäin tulin itseäni kuvailleeksi, kun opiskelemaan hakiessa piti luetella omia luonteenominaisuuksia. Silloin se jotenkin tuntui omalta, mutta nyt tarkemmin asiaa pohdittuani en ole siitä enää niin varma.

Aiemmin ajattelin, että ihminen on luottavainen silloin, kun hän uskaltaa kertoa toisille ihmisille omista henkilökohtaisista asioista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toisinaan se on puhdasta hölmöyttä ja itsensä voi satuttaa pahasti, jos uskoutuu väärälle ihmiselle. Tästä opista huolimatta löydän itseni edelleen kohtalaisen usein lörpöttelemästä puolitutuille omista asioistani. Oletin olevani luottavainen myös elämää kohtaan, kun uskoin, että mulle on luvattu kultaa, jos maasta sen kaivan, kuten Paula Vesala laulaa. Kokemusperäinen havainto on, että kun jaksaa hakata päätä seinään ja ponnistella jotakin tavoitetta kohti kauemmin ja kovemmin kuin suurin osa kanssakulkijoista, usein saa sen mitä haluaa. Nyt tosin ymmärrän, etten luottanutkaan puhtaasti elämään ja sen kantokykyyn, vaan siihen, että tarvittaessa itse kannan itseni maaliin. Jos olisin ollut elämää kohtaan luottavainen, olisin uskonut siihen, että elämä järjestää minut oikeaan paikkaan, vaikka omat toiveeni eivät toteutuisikaan. Että minua varten oli vain jotain oikeampaa kuin se, minkä kuvittelin olevan itselleni oikein.

Olen huomannut itsessäni sellaisen hieman paradoksaalisen ilmiön, että mitä lähemmäs ihmiset minua pääsevät, sitä vähemmän luotan heidän hyviin aikeisiinsa. Kaiken järjen mukaan lähimpien pitäisi olla niitä, joihin voi luottaa kuin vuoreen. Minä sen sijaan luotan lähimpiini kuin Titanic jäävuoreen – mitä lähemmäs se lipuu, sitä varmempi olen, että aiheutuu peruuttamatonta vahinkoa. On ylitsepääsemättömän vaikeaa luottaa siihen, että sydämeeni päässeet hyvät ihmiset eivät muutu myrkkykäärmeiksi heti, kun silmä välttää.
Epäluottamus yhdistettynä kiintymykseen synnyttää vankilan, josta on vaikea tulla pois. Itse en sieltä täysin ole löytänyt reittiä ulos, vaikka tiedän, että kahta kautta voi yrittää vapaaksi. Siltä haavoittavalta kokemukselta, että itselle rakas ihminen satuttaa, voi yrittää suojautua sillä, että työntää kyseisen ihmisen pois. Mutta siinä lähinnä ampuu itse itseään jalkaan sen sijaan, että uskaltaisi odottaa toisen ratkaisua. Toisiin ihmisiin on todella tuskallista pettyä, jos sitä on joutunut tekemään enempi vähempi koko elämän ajan. Jostain syystä on paljon helpompi pettyä omaan rikkinäisyyteen, että yksinkertaisesti pelkää liikaa asettua toisen valintojen ja tunteiden armoille. Omaa itseään voi yrittää sentään muuttaa ja korjata, jos tekee vääriä valintoja. Toisiin ihmisiin ei ole samanlaista valtaa. Rakentavampi ratkaisu olisi oppia luottamaan siihen, ettei hyvä ihminen silmänräpäyksessä muutu pahaksi, kun on oman sydämen kanssa ollut kosketuksissa. Mutta se on huomattavan paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä en ole mietinnöissäni niin pitkällä, että tietäisin, koenko itseni niin huonoksi, ettei yksikään hyvä ihminen voi olla minuun kiintynyt vai olenko vain kokemuksen kautta oppinut pelkäämään minulle läheisiä ihmisiä. Toistaiseksi minun mielessäni hyvästäkin ihmisestä tulee uhka, jos hän on minulle läheinen, koska olen jossain määrin suojaton sille, jos hän aikoo minua satuttaa. Elämäni olisi täydempää, jos osaisin olla pelkäämättä kipua, jota ei välttämättä koskaan tule. Silti usein on tunne kuin seisoisi teloitettavana pussi päässä ja odottaisi aseen laukeamista. On kuitenkin sanottava, että ne, joiden luotia eniten pelkään, ovat hyvin kärsivällisiä teloittajia. Monen monta vuotta on jo seisty näin eikä ase ole lauennut. Jos itse ottaisi pussin pois päästä, saattaisi huomata, ettei minua yksikään ase osoita. Vaikka useasti olen ollut kuulevinani, kuinka tuuli ulvoo kiväärin piipussa ja ollut aivan varma, että kohta pamahtaa.

Vielä on siis sittenkin rutkasti tekemistä luottamuksen kanssa. Toivoisin voivani luottaa edes itseeni sen verran, että uskoisin valinneeni lähelleni hyvät ihmiset. Silloin kun en saanut valita, kävi todella kurjasti ja mureni luottamus aivan kaikkeen. Lapsena särkymistä ei edes osannut odottaa, mutta silti se tuli. Se tuli kai niin monta kertaa, ettei enää osannut odottaa mitään muuta omalle kohdalle osuvaksi. En tiedä, kuinka pitkän aikaa tätä elämää pitää kulkea ilman sydämeeni kohdistuneita murhayrityksiä läheisten toimesta, jotta voisi luottaa, ettei niitä ole tulossa. Mutta haluan uskoa, että ympärilläni on nyt ne ihmiset, joiden kanssa on mahdollista odottaa – vaikka maailman viimeiseen päivään saakka.

-Laura-

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun hyötyyn. Auttajan ominaisuuksien arvioinnin soisi leviävän koskemaan koko sosiaali- ja terveysalaa. Auttajan koulutustaustalla on tietysti merkitystä, mutta auttajan persoonallisuustekijät vaikuttavat siihen, miten hän saa ammatillisen tietotaitonsa käyttöön hoitosuhteessa. Mielenterveystyössä esimerkiksi auttajan kyky empatiaan ja erillisyyteen sekä kyky olla läheisessä ihmissuhteessa ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten autettava kokee tulleensa kohdelluksi ja hoidetuksi. Hoitojärjestelmissä tapahtuva autettavan traumatisoituminen on tabu, joka odottaa rikkomistaan.

Ystäväni on opiskelemassa sosiaalialan koulutusohjelmassa. Hän kääntyi puoleeni opiskeluihinsa liittyvän tehtävän merkeissä. Opiskelijoilla oli opintojakso mielenterveystyöstä ja heidän tehtävänään oli opiskella kaikki aiheeseen liittyvät Käypä hoito-suositukset. Opintojaksoon liittyvänä kirjallisena tehtävänä opiskelijoiden piti valita kaksi erilaista mielenterveyden häiriöitä ja kirjoittaa essee siitä, miten esimerkiksi ahdistunut ihminen kohdataan. Kysyin, kuinka pitkä esseen tulisi olla? Useamman sivun mittainen. Ystäväni totesi, että hän on joko ymmärtänyt tehtävän täysin väärin tai sitten mielenterveystyö on niin mahdottoman vaikeaa, ettei hän pysty siihen. Inspiroivien keskustelujen jälkeen kehotin ystävääni kirjoittamaan esseevastauksensa, joka mahtuisi parille riville: ”Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä ihminen kohdataan samoin kuin muutkin ihmiset. Häntä tervehditään ystävällisesti, pyydetään astumaan sisään ja kysytään, mitä hänelle kuuluu. Työntekijän tulee olla valmis kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan hänen vastauksensa.”

Missä vaiheessa auttamistyöstä tuli rakettitiedettä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun kaikki haluttiin saada listattua hoitosuosituksiin? Vai siinä vaiheessa, kun joku laski rahat ja haluttiin saada lisää tehoa ja kustannussäästöjä? Kun alettiin ihannoida näyttöön perustuvaa hoitamista? Miten tervehtimisestä ja lempeästä hymystä saataisiin näyttöön perustuva hoitokäytäntö? Aivan. Auttamistyössä on paljon sellaisia elementtejä, joita ei nähdä tarpeelliseksi kirjata suosituksiin eikä kaikkea, mitä kahden ihmisen välillä hoitosuhteessa tapahtuu, saada ehkä koskaan tutkittua sillä tavoin, että se kelpuutettaisiin lääketieteellisiin suosituksiin.

Hoitosuositukset ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Ne ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Auttamistyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että hoitosuositukset eivät korvaa terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun tähän lisätään vakavan traumatisoitumisen aiheuttamien häiriöiden puutteellinen huomiointi diagnoosijärjestelmissä, tullaan tietynlaisen rakenteellisen ongelman äärelle. Miten saada asianmukaista hoitoa sellaiseen vaivaan, jota ei diagnoosijärjestelmien mielestä ole olemassakaan? Tähän on toivottavasti tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Toinen hankaluus tulee näyttöön perustuvan hoitamisen vaatimuksessa. En tarkoita, että terveydenhuollon pitäisi olla Villi Länsi, jossa kaikenlainen hoitamiseen verhoiltu toiminta olisi sallittua ja hyväksyttävää. Tarkoitan sitä, että vankkaan kliiniseen kokemukseen perustuvan hoitokäytännön soisi olevan yhtä arvokasta kuin vaikkapa niiden menetelmien, joiden tieteellinen tutkiminen on helppoa niiden yksinkertaisuuden vuoksi (esim. käsikirjoihin perustuvat strukturoidut hoitomallit). Olen huomannut, että nykyään autettavan on oltava sopiva johonkin tiettyyn kustannustehokkaaseen menetelmään, jotta hän olisi hyvä potilas. Mutta miten ihmeessä on voitu luoda strukturoituja menetelmiä, jotka sopivat kaikille ja auttavat kaikkiin vaivoihin? Tämä alkaa kuulostaa jo yliluonnolliselta.

Onko ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus vain pelkkää sanahelinää laatukäsikirjoissa? On tieteellinen fakta, että traumatisoitumisen aiheuttamissa seurauksissa on havaittavissa tiettyjä lainalaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tämä antaa auttajalle tukevan teoriaperustan oman työnsä laadukkaaseen ja tehokkaaseen toteuttamiseen. Auttajan ei kuitenkaan pidä olla siinä illuusiossa, että hän jotenkin tietäisi paremmin tai voisi ylhäältä päin määritellä, mikä kenellekin on hyväksi. Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä.

Psykiatria on lääketieteen erikoisalana siinäkin mielessä erityislaatuinen, että laadukas ja turvallinen hoitaminen tapahtuu tasavertaisessa ihmissuhteessa. On todennäköistä, että kirurgilla on parempi tietämys oman erikoisalansa asioista kuin keskivertopotilaalla. Psykiatriassa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja auttajan tulisi sietää se. Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä.

Kerroin alussa sosiaalialaa opiskelevasta ystävästäni. Hän oli pohtinut, pystyykö hän tähän työhön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Ammattitaidon syvää ydintä on tietää omat rajansa. Auttaja on se villi kortti, joka voi romahduttaa huolella rakennetun näyttöön perustuvan korttitalon. Jos auttajan henkilökohtaisia ominaisuuksia pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, laittaisin tärkeimmäksi piirteeksi vahvan kyvyn itsereflektioon. Varhaista vuorovaikutusta koskevissa teorioissa vanhemman reflektiokyky nähdään erittäin keskeisenä tekijänä riittävän hyvän vuorovaikutussuhteen syntymisessä. Auttamistyössä on kyse samasta asiasta. Auttajan tulisi tohtia ja haluta kysyä itseltään säännöllisin väliajoin ”Pystynkö minä tähän työhön?”. Auttajan tulisi tohtia kuunnella ja aidosti kuulla oma vastauksensa. Kaikki eivät pysty kaikkeen eikä tarvitsekaan. Tätä työtä tekevät ne, jotka pystyvät tekemään sitä – tärkeintä on tietoisuus siitä, miten minä auttajana vaikutan toiseen ihmiseen. Tällä tavoin hoitamisesta tulee autettavalle turvallista. Turvallisuus on onnistuneen traumahoidon kivijalka. Hoitojärjestelmissä ihmiset traumatisoituvat niin kutsutun hoitamisen vuoksi. Tästä tulisi pystyä käymään reflektoivaa keskustelua.

Joku saattaa ajatella tätä lukiessaan, että mikä minä olen sanomaan auttajien ominaisuuksista yhtään mitään? En ole mitenkään erityinen. Olen täsmälleen yhtä epätäydellinen ja vajavainen kuin me ihmiset yleensä olemme. Teen joka päivä lujasti töitä sen eteen, että olisin turvallinen auttaja kaikille kohtaamilleni ihmisille. Traumailmiölle tyypillistä on välttely ja vaikeneminen. Ne eivät kuitenkaan edistä hyvien hoitokäytäntöjen kehittämistä eivätkä autettavien kokemusta turvallisuudesta. Vastalääkkeenä vaikenemiselle ja välttelylle toimivat esimerkiksi häpeän käsittely ja puheeksi ottaminen, joiden avulla kyetään ottamaan vastaan autettavien omakohtaiset kertomukset kokemuksistaan hoidon piirissä ja ohjaamaan nykypsykiatriaa kohti turvallisia hoitokäytäntöjä.

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

LÄHDE:

Lehtovuori, Pirjo: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 602.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7310-0

Kuva: Seija Hirstiö

Joulu

Joulu

Hiljainen, rauhallinen, kaunis ja lumoava Joulu. Vai onko?
Monelle lapsuudessa traumatisoituneelle se on kaikkea muuta. Se on voimakas traumamuistojen laukaisija eli triggeri.

Vanhemmat joivat. Pukki saattoi tulla maistissa jakamaan lahjoja. Tunnelma oli hilpeä, mutta se ei suinkaan johtunut siitä että lapset olisivat iloinneet, vaan vanhempien nousevasta humalatilasta.

Minä katsoin yksin ikkunasta ulos kaunista talvista maisemaa. Saatoin pukea ulkovaatteet päälle ja lähteä yksin metsään hakemaan Joulurauhaa.

Nyt voin onnekseni luoda erilaisen Joulun. Voin tietoisesti muuttaa kaikki ne rutiinit, jotka liittyivät lapsuuteni Jouluun. Huomaan herkästi, jos jokin muistuttaa lapsuuteni Joulusta. Olen ostanut jopa täysin erilaiset kuusenkoristeetkin. Tämä lievittää huomattavasti ahdistusta, joka Jouluun liittyy.

Me voimme tehdä Joulusta ihan omanlaisemme, meidän perheemme näköisen.

Vieraskirjoitus by Helen

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Seikkailumenetelmien käyttö traumojen hoidossa

Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.

Termejä elämyspedagogiikka, seikkailu – ja elämyskasvatus, seikkailupedagogiikka, terapeuttinen seikkailu ja seikkailuterapia käytetään usein päällekkäin, vaikka voidaan pohjimmiltaan puhua samasta asiasta. James Neill (2003) määrittelee seikkailuterapian olevan kokemuksia seikkailupohjaisten toimintojen kautta, jotka johtavat myönteisiin muutoksiin emotionaalisista ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä ongelmista kärsivän ihmisen elämässä. Kirjallisuuden mukaan seikkailuterapia voitaisiin määritellä terapiamuodoksi, jossa yhdistellään ja sovelletaan seikkailullista toimintaa sekä kokemuksellista oppimista erilaisten psykoterapioiden viitekehyksiin.

Seikkailuterapiassa oleellista ovat haasteet, joista selviytyä, kykyjen ja rajojen kohtaaminen sekä huippuelämyksen saavuttaminen. Cavén (1998) nostaa esiin yksilön kehityksen ja kasvun elämyspedagogisissa ja seikkailukasvatuksellisissa toiminnoissa. Seikkailun ja elämysten tuomien haasteiden avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan kuten ongelmanratkaisutaitoja, päätöksentekotaitoja ja vastuunottoa. Toiminnoissa tuetaan myös yksilön terveitä puolia ja positiivista identiteetin vahvistumista onnistumisen ja menestyksen kokemusten kautta. Cavén näkee seikkailun ennen kaikkea tutkimusmatkana omaan itseen.

Kokemukset, niiden käsittely ja niistä oppiminen ovat seikkailuterapian ydintä. Kokemuksellinen oppiminen perustuu olettamukseen, että kaikki oppiminen tapahtuu yksilön oman aktiivisen sitoutumisen avulla. Oppija on aktiivisesti sitoutunut niin älyllisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin ympäröiviin tapahtumiin. Jotta oppiminen olisi mahdollista, sen tulisi olla ajankohtaista oppijan nykyiselle elämäntilanteelle tai tulevaisuudelle. Seikkailussa elämyksen lopputulos ei ole aina täysin ennalta – arvattava, koska oppiminen ja kokeminen ovat aina henkilökohtaisia. Oppija saattaa kokea menestystä, epäonnistumista, seikkailua, riskinottoa tai epävarmuutta. Oppija kehittyy ja kasvaa suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Parhaana lopputuloksena kokemuksellisen oppimisen avulla ihminen ymmärtää ja hyväksyy oman vastuunsa oppimisestaan ja käyttäytymisestään. (Nadler & Luckner 1997)

Panicucci (2007) toteaa, että seikkailun merkitys kokemuksellisessa oppimisessa tulee esille hyödynnettäessä ns. jouston alueella tapahtuvia kokemuksia. Ihmiset toimivat kolmella eri alueella, joita ovat turva-alue, jouston alue ja vaara-alue. Turva-alueella toimiessaan ihminen on rauhallinen, rentoutunut ja sananmukaisesti turvassa. Jouston alueella ihmisen koko aistijärjestelmä virittyy niin biologisesti, fysiologisesti kuin psyykkisestikin. Järjestelmä on epätasapainossa ja saadaan aikaan ristiriitatilanne, joka yleensä koetaan ainakin hiukan epämiellyttäväksi. Vaaran alueella stressitaso ja adrenaliinin määrä ovat niin korkeita, että tiedon sisäistäminen ja oppiminen on mahdotonta. Kokemus on osoittanut, että ihminen oppii ollessaan jouston alueella, ristiriitatilanteessa. Jouston alueella ihminen joutuu luopumaan puolustusmekanismeistaan ja hänen on mahdollista kokea todellinen minänsä. Ihmiset menevät harvoin omasta tahdostaan ristiriitaiselle jouston alueelle, koska se koetaan yleisesti ottaen epämiellyttäväksi ja siksi heidän viemisensä sinne järjestetysti mahdollistaa hyvän oppimismahdollisuuden. On huomattava, että Ihmiset voivat kokea olevansa jouston alueella hyvin erilaisissa tilanteissa.

Seikkailupsykoterapia on erilainen tapa ymmärtää, nähdä ja hoitaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiässä vakavasti traumatisoituneet henkilöt ovat taipuvaisia säilömään trauman kehoonsa, koska lapsella ei vielä ole olemassa sanallista kieltä, jolla voisi tallentaa ylivoimaisia ja kestämättömiä tapahtumia niin varhaisessa iässä. Liikkuminen ja kehollisuus ovat lapsen tapoja kommunikoida ja ennen kaikkea prosessoida traumaa. Vaikka seikkailupsykoterapian (UBA, Adventure – Based Psychotherapy) kehittäjä Clinton Hicks (2014) viittaa enimmäkseen lapsipotilaisiin kirjoittamissaan julkaisuissa, fyysisyys ja kehollisuus trauman prosessoinnissa ovat välttämättömiä elementtejä kaikenikäisille traumatisoituneille, jotta trauman terapeuttinen hoito olisi tuloksellista. Seikkailupsykoterapia palauttaa, jälleenrakentaa ja vahvistaa traumatapahtumien vuoksi menetettyjä perustavanlaatuisia kiintymykseen liittyviä ’rakennuspalikoita’. Esimerkiksi kiipeilyyn liittyvä luontainen vuorovaikutuksellinen ulottuvuus lisää turvallisuudentunteen, luottamuksen, toivon, itsehillinnän ja hallinnan kokemista. Samanaikaisesti fyysinen ulottuvuus edistää psykomotorista ja neurobiologista traumamuistojen prosessointia.

Kiipeily on yksi yleisesti käytetty seikkailumenetelmä. Kiipeily on multisensorinen kokemus ja se toimii kehon toimintatason harjaannuttajana, aisti- ja havaintotoimintojen stimuloijana sekä assosiaatio- ja muistitoimintojen virittäjänä. Kiipeillessä harjaannutetaan tarttumaotteita, hienomotorisia taitoja sekä silmän ja käden välistä koordinaatiota. Kiipeily vahvistaa karkeamotoriikkaa, liikkeiden organisointia ja sujuvuutta (kummankin kehonpuoliskon itsenäinen käyttö, käsien yhteiskäyttö ja eriyttäminen vuoroliikkeisiin, käsien ja jalkojen yhteiskäyttö). Erilaiset asennot tukevat kehonhallinnan kehittymistä. Teknisesti taitavasti toteutettu kiipeily edellyttää aistien ja lihasten kitkatonta yhteistyötä. Lateralisaation (aivopuoliskojen erilaistuminen) näkökulmasta kiipeily edellyttää molempien aivopuoliskojen aktivoitumista ja yhteistoimintaa. Kiipeily vaatii myös useita neurokognitiivisia taitoja eli tietoista tarkkaavaisuuden kohdentamista, jakamista ja siirtämistä sekä riittävän pitkäkestoista tarkkaavaisuuden ylläpitämistä. Myös toiminnanohjauksen kaikkien komponenttien (aloitteisuus, suunnittelu, joustavuus ja inhibitio) toimivuus ovat edellytyksenä onnistuneelle kiipeilysuoritukselle.

Traumatisoituneen ihmisen kanssa työskenneltäessä pyritään aktivoimaan kehon molempia puolia toimimaan tasapainoisesti, yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvatulla tavalla kiipeily aktivoi molempia aivopuoliskoja ja sitä kautta molempia kehonpuoliskoja. Dynaamista tasapainoa haettaessa työvälineeksi voidaan ottaa kokemus kehon keskilinjasta, keskiakselista, joka yhdistää kehon vasemman ja oikean puolen. (Skjaerven 2003). Keskilinja toimii ikään kuin kehon aivokurkiaisena. Tiedetään, että vasen aivopuolisko hermottaa oikeaa puolta kehossa ja vastaavasti oikea aivopuolisko hermottaa vasenta puolta kehosta. Schoren (2012) mukaan eksplisiittinen eli tietoinen minä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa. Muistot ovat sanallisesti tavoitettavissa ja kuvailtavissa. Implisiittinen eli somaattinen, aistipohjainen minä sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa. Traumamuistot sijaitsevat nimenomaan oikeassa aivopuoliskossa; muistot eivät ole sanallisesti kuvailtavissa, vaan ne saavat ilmenemismuotonsa kehossa, liikkeissä ja aistimuksissa. Onno van der Hart on tuonut esille, että persoonallisuuden traumamuistoja kantavat osat sijaitsevat ei-dominoivan kehon puolella. Kun aktivoidaan molempia kehon puoliskoja toimimaan tasapainoisesti yhtenä kokonaisuutena, se auttaa ihmistä saamaan yhteyden sekä sanalliseen että ei-sanalliseen tietoon.

Neurobiologisesta näkökulmasta seikkailukokemuksiin liittyvän psyykkisen joustavuuden lisääntyminen selittyy aivojen kyvystä mukauttaa rakenteitaan uusia soluja muodostamalla sekä ”uudelleen ohjelmoimalla” jo olemassa olevia soluja suorana vasteena seikkailulliselle kokemukselle. Stressistä palautumisen kannalta olennaista on neurobiologisten prosessien tasapaino, joka auttaa muokkaamaan psykososiaalista tasapainotilannetta lyhyellä tähtäimellä ja pitkäaikaisesti. (Allan, McKenna & Hind 2012) Aivojen muovautuvuus muodostuu sekä neurogeneesistä (hermokudoksen kasvu) että neuroplastisuudesta (hermokudoksen uudet kytkökset). Aivokuori kontrolloi korkeamman tason kognitiivisia taitoja ja tunnesäätelyä. Prefrontaalinen aivokuori yhdistetään yleisesti älykkyyteen, persoonallisuuteen ja tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Vakavasti traumatisoituneella autonomisen hermoston hallitsemattomat vireystilojen vaihtelut häiritsevät prefrontaalisen aivokuoren toimintaa ja vireystilan ollessa sietoikkunan ulkopuolella toiminta ohjautuu alempien aivojen osien tasolta. Traumatisoituneen vireystilaa on siis havainnoitava seikkailukokemuksen aikana ja tarvittaessa autettava häntä optimoimaan vireystilansa. (van der Hart ym. 2009)

Toiminnallinen ja rakenteellinen aivojen vahvistuminen on laajasti kytkeytynyt kokemuksellisuuteen. Aivot optimoivat informaation kulkua hylkäämällä tarpeetonta tietoa ja pitämällä ensisijaisena uusien, kiinnostavien kokemusten etsimistä, ja nämä kokemukset voidaan yhdistää aiempiin aivorakenteisiin. Aktiviteettien tulee olla tasapainossa sekä uusia asioita koskevan tiedonjanon että aiempien kokemusten kanssa, jotta siitä tulee oppimisen arvoista. Huomion kohdistamiseen ja mieleen palauttamiseen vaikuttavat kokemuksen merkitys ja sen emotionaalinen intensiteetti. Merkitys on prefrontaalisen aivokuoren määrittelemää yhdistettynä mantelitumakkeen toimintaan. Tämä vapauttaa dopamiinia mahdollistaakseen riittävän toimintatason johonkin sellaiseen, joka on biologisesti palkitsevaa. Aivot muistavat ensisijaisesti kokemuksen emotionaalisen osan ja vasta toissijaisesti kokemuksen tarkat yksityiskohdat johtuen tunteiden suuresta vaikutuksesta aivojen muistijärjestelmiin. Seikkailullisten ja elämyksellisten kokemuksien avulla traumatisoituneen ihmisen on siis mahdollista muokata aivorakenteitaan ja luoda sopeuttavampia toimintamalleja aiempien traumaattisten toimintamallien tilalle. (Ogden ym. 2009)

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tunnistettu lukuisia neurokemikaaleja, joilla on merkittävä rooli stressivasteessa ja aivojen muovautuvuudessa. Ei ole olemassa suurempaa stressiä kuin post- traumaattinen stressi. Neuropeptidi Y:llä (hermoston toimintaan vaikuttava viestimolekyyli, NPY) on stressiin liittyviä säätelyvaikutuksia ahdistuneisuuteen, pelkoon ja masennukseen liittyvissä aivojen osissa. Korkeat pitoisuudet neuropeptidi Y:tä voidaan yhdistää post-traumaattisen stressihäiriön torjuntaan ja siitä toipumiseen. NPY vaimentaa pelkoreaktiota mahdollistaen paremman toimintakyvyn stressin alaisena. Myös stressihormoni kortisolilla on merkittävä rooli. Useat neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että stressitilanteessa kortisoli auttaa stimuloimaan muistojen muodostumista aivojen hippokampuksessa. Toisaalta pitkäkestoisesti korkeat kortisolipitoisuudet voivat jopa tuhota muistitoimintoihin liittyviä aivosoluja hippokampuksessa ja mantelitumakkeessa. (Allan ym. 2012) Seikkailullisilla menetelmillä on mahdollisuus vaikuttaa stressihormonien määrään. Erityisesti luonnossa tapahtuvat aktiviteetit tutkitusti laskevat kortisolipitoisuuksia.

Keholliset voimavarat, jotka edellyttävät tietoisuutta kehon keskustasta (ytimestä) ja sen liikkumisesta (maadoittaminen, keskilinjaisuus, hengitys), antavat tunnun sisäisestä, fyysisestä ja psyykkisestä vakaudesta ja sen vuoksi vahvistavat sisäistä säätelyä. (Odgen ym. 2009). Somaattiset resurssit ovat perusta keholliselle vakauttamiselle, jolloin kestettävä yhteys omaan kehoon alkaa prosessinomaisesti muodostua. Kehollisia voimavaroja on mahdollista rakentaa seikkailullisten menetelmien avulla. Kestettävän yhteyden ylläpitäminen omaan kehoon mahdollistaa työskentelyn vuorovaikutuksellisen säätelyn ja itsesäätelyn sekä sisäisen systeemin kanssa. (Skjaerven 2003; van der Hart 2009)

Traumakokemus vie ihmiseltä ”jalat alta”. Kehollisen minän perustana on kokemus omien jalkojen kantamisesta ja niihin luottamisesta. Vaikeus luottaa omaan kehoon ja sen tukipintaan sekä antautua maan vetovoimalle näkyy seisten ja selin makuulla ylimääräisenä kehon kannatteluna ja valmiustilana eli jännityksenä. Aina, kun yhteys maan vetovoimaan eli juurtumiseen katoaa, hengityksen luonnollinen virtaus estyy. Vuorovaikutussuhteista nousevien pelkojen ja turvattomuuden kokemusten aktivoituminen saa aikaan jatkuvaa jännittämistä elimistössä. Seikkailuterapia traumatisoituneen ihmisen kanssa vaatii erityisosaamista ja kykyä auttaa traumatisoitunutta säätelemään olotilojaan. (Ogden ym. 2009).

Kliinisen kokemuksen perusteella tietoinen läsnäolo on traumatisoituneelle erittäin haasteellista. Tietoisen läsnäolon näkökulma tulisi nivoutua kaikkeen tekemiseen ja traumatisoitunutta ihmistä autetaan olemaan koko ajan tietoinen kehollisista voimavaroistaan. Ihmistä ohjataan aktiviteettien aikana myös kuulostelemaan tuntemuksiaan ja lopuksi sanoittamaan eli reflektoimaan havaintojaan kokemustensa vaikutuksista. Kyky sisäisen merkityksen antamiseen (mentalisaatio) merkitsee kykyä olla tietoinen omasta, muiden kokemuksesta poikkeavasta sisäisestä kokemuksesta (personifikaatio), joka yhdistyy kykyyn asettua samalle aaltopituudelle muiden kanssa niin, että pystymme hahmottamaan heidän motiivejaan ja aikomuksiaan. Kykyyn antaa sisäinen merkitys kuuluu myös muiden ihmisten implisiittisellä tasolla tapahtuvien toimien tunnistaminen ja ennustaminen. Ilman tätä kykyä ihminen ei pysty lukemaan toisten tunneperäisiä aikeita tai sosiaalisia vihjeitä. Sisäisen merkityksen antaminen on erityisen tärkeää muodostettaessa tarkoituksenmukaisia reaktioita, kun vuorovaikutussuhteisiin liittyvät toimintajärjestelmät – sosiaalisuus, kiintyminen, seksuaalisuus ja hoivaaminen viriävät. Ihmisen aivoissa olevilla peilisoluilla on yhteys mentalisaatio- ja empatiakykyyn sekä vuorovaikutukselliseen säätelyyn. (van der Hart ym. 2009; Ogden ym. 2009)

Janet (1925) kirjoitti traumatisoituneiden ihmisten vaikeuksista viedä toimintoja päätökseen. On tärkeää, että trauman hoidossa tuetaan päätökseen viemistä. Seikkailussa asioiden päätökseen vieminen on hyvin konkreettista: ei voi jäädä keskelle kiipeilyseinää roikkumaan ja jättää tehtävää kesken. Ihmisen toimiminen kehollisesti kokonaiseksi yhdistyneenä sekä pyrkimys ottaa yhteyttä ympäristöön ja ihmisiin sekä reagoimaan yhteydenottoihin, tukee hänen kehollisen minäkäsityksen vahvistumista. Tällöin syntyy kehotuntuman kautta saatu käsitys yhteydessä olevasta, ruumiillistuneesta minuudesta. Kehon saadessa elinvoimaa emotionaalinen riippuvuus ja rajoittuminen puolustusasenteeseen tekevät tilaa itsetunnolle sekä avoimelle ja joustavalle kanssakäymiselle.

Kehotietoisuus on oman kehon aistimusten ja tunteiden kuuntelemista ja kuulemista – se on kyky aistia, mitä omassa kehossa tapahtuu. (Ogden ym. 2009) Itsetuntemus avautuu kehoa kuunnellen uudella tavalla. Hengitys on silta kehon, tunteiden ja mielen välillä. Tiedostava tarkastelu ohjaa ihmistä havainnoimaan itseä sisältä ja ulkoapäin ja piirtää itselle kehonsa rajat. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, koska iho rajaa itsen sisäpuolelle ja muut ulkopuolelle. Vakavasti traumatisoituneen henkilön kehotietoisuuden lisääminen on hoidossa olennaista. Kehon ytimen tiedostaminen auttaa ihmistä määrittelemään sisäiset halunsa ja tavoitteensa sekä kehittämään aloitekykyä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Fyysisten aktiviteettien avulla ihminen voi tulla tietoiseksi oman kehonsa rajoista, voimista ja energian tuotannosta (hengitys, verenkierto, autonominen hermosto). Nämä ovat tärkeitä havaintoja itsesäätelyn oppimisen kannalta. Kun ihminen tutkii, kuinka paljon energiaa tai tehoa hän haluaa käyttää fyysisiin aktiviteetteihin, hän voi oppia hillitsemään ja rauhoittamaan oloaan (jarruttamaan ylivireystilaa) ja toisaalta myös aktivoimaan alivireystilaa, toimimaan sietoikkunassa ja laajentamaan sietoikkunan rajoja suuremmiksi.

Schore (2003) on todennut, että mielihyvän tunteiden voimistaminen herättää “myönteisesti latautuneen uteliaisuuden”, joka ruokkii minuuden tutkivaa asennetta fyysiseen sekä sosiaalis-emotionaaliseen ympäristöön. Tämä puolestaan tukee riskien ottamista sekä entistä täydempää arkielämän toimintajärjestelmän käyttöä. Damasion (1999) mukaan mielihyvä syntyy, kun ryhdymme toimiin palauttaaksemme tasapainon tai lievittääksemme tasapainoa. Leikkimielisyys auttaa heittäytymään fyysisiin aktiviteetteihin, saa spontaanin ja luovan puolen esiin ja voi sen myötä tuoda sekä onnistumisen että hyvänolon tunnetta omasta kehosta (Skjaerven, 2003). Hoito on onnistunut, jos ihmisen kyky kokea mielihyvää on parantunut.

Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy kohtuullisen paljon näyttöä mm. meta-analyysien kautta. Sen sijaan kunnollista teoriaa, saati näyttöä siitä, miksi seikkailuterapia vaikuttaa, ei juuri ole. Tämä on osaltaan estänyt seikkailuterapian kehittymistä laajemmin tunnettuun ja yleisesti hyväksyttyyn psykoterapeuttiseen muotoon. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä on tutkittu huomattavasti laajemmin ja se on saavuttanut uskottavaa jalansijaa kasvatustieteiden saralla. Leedsin yliopistossa John F. Allen tutkijaryhmineen on alkanut tutkia seikkailun neurobiologisia vaikutuksia ja tämä näkökulma avaa uusia tasoja seikkailun vaikuttavuuden ymmärtämiseen luoden samalla pohjaa seikkailuterapian todelliseen taustateoriaan.

Seikkailuterapiaa voi järjestää yksilöhoidon lisäksi myös ryhmämuotoisena, jolloin toimintaan tulee mukaan myös sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Seikkailuterapiaa voidaan tarjota myös traumatisoituneille perheille, jolloin sen käytöllä voidaan vaikuttaa yksilön traumaoireiston vakauttamisen lisäksi myös perhesysteemiin ja perheenjäsenten väliseen kiintymyssuhdekäyttäytymiseen. Seikkailuterapian tarjoamat voimakkaat elämykselliset kokemukset rakentavat ihmiselle voimavaroja traumahäiriön kanssa selviytymiseen ja seikkailussa on kaikki edellytykset myös upeille flow- kokemuksille.

Tämä teksti on kirjoitettu yhteistyössä toimintaterapeutti Jyrki Väyrysen kanssa. 

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

Kuva: Tory Doughty on Unsplash

LÄHTEET:

Allan, J.F., McKenna, J., Hind, K. (2012) Brain resilience: Setting light in to the black box of adventure processes. Australian Journal of Outdoor Education, 16 (1), 3- 14.

Cavén, S. (1998). Terapeuttinen seikkailu. Artikkeli teoksessa Seikkailun mahdollisuus. Toim. Cavén, S. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus r.y.

Damasio, A. (1999). The feeling of what happens. New York: Harcourt, Brace and Company.

Kukkonen, S. 2004: Ruumis muistaa. Ruumiin reaktiot ja voimavarat psyykkisessä traumassa. Opinnäytetyö, OAMK

Nadler, R. & Luckner J. (1997). Processing the experience. Dubuque:Kendall/Hunt Publishing Company

Neill, J.T.(2003). AdventureTherapyDefinitions. http://wilderdom.com/adventuretherapy/adventuretherapydefinitions.html

Ogden, P., Minton, K. & Pain, C. (2009). Trauma ja keho. Sensomotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Panicucci, J. (2007). Cornerstones of Adventure Education. Teoksessa: Prouty, D.,

Panicucci, J. & Collinson, R (toim.). Adventure Education. Theory and Application.

Project Adventure, Inc, 33-48.

Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.

Schore, A. N. (2003). Affect dysregulation and disorders of the self. New York, London: W.W. Norton.

Skjaerven, L.H (2003). Basic Body Awareness Therapy – a guide to understanding, therapy and growth. Bergen: Skjaerven, L.

van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2009). Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Pääni äänistä

Pääni äänistä

  • Kaikki vihaa sua.
  • Miten sä saatatkin olla noin tyhmä?
  • Älä pelkää, ei tapahdu mitään pahaa.
  • Muistatko mitä viimeksikin tapahtui, miten muka ikinä voisit luottaa kehenkään?
  • Lattialla on punainen huivi, miksi se on siinä?
  • Mene helvettiin siitä niin kuin olisit jo!

 

Pääni on tauotta täynnä meteliä. Olen kuullut ääniä niin kauan kuin muistan. Sanoisin, että äänet tulevat pääni ulkopuolelta, mutta ne eivät tunnu yhtä selkeästi ympäristön ääniltä kuin vaikka ihmisten puhe. En kuvittele, että minua lähestyvät avaruuden valtiaat tai pahat voimat, vaan tiedän, että kyse on pinnalle pyrkivistä traumoista. Äänet eivät siis ole samanlaisia kuin psykoosipotilailla, jotka ilmeisesti kuvittelevat kuulevansa esimerkiksi televisiosta itselleen suunnattuja viestejä. Minä kuulen vain menneisyyden kaikuja.

Äänet ovat yksi arkipäivääni eniten häiritseviä asioita. Ne haittaavat keskittymistä, muistamista, työntekoa ja mielialaa. Mitä stressaantuneempi olen, sitä enemmän pääni sisällä kuohuu ja kiehuu. Erityisen paljon äänet haittaavat nukkumista. Mielen rauhoittamiseen menee vähimmilläänkin tunnin verran joka ilta.

Yhtä eniten esiintyvistä äänistäni nimitän Kertojaksi. Kertojan puhe on tunnesävyltään enimmäkseen neutraalia ja se keskittyy kuvaamaan arkipäivän tapahtumia. Kertoja sinuttelee minua ja antaa minulle jatkuvasti ohjeita. – Älä ota sitä maitopurkkia, ota mieluummin vettä. – Huomasitko, että et muistanut siivota? – Maija oli sinulle varmaankin vihainen, mitä aiot tehdä asialle?

Luulen, että Kertojan tehtävä on huolehtia siitä, että en kohtaa arjessani uhkaavia tai yllättäviä tapahtumia.

Muita kuulemiani ääniä ovat esimerkiksi syyttelevä, vihainen mies (pahantekijään samastuva osa) ja huolehtiva, välittävä pieni poika (ystävä silloin, kun ketään muuta ystävää ei ole).

Ei ole relevantti kysymys, ovatko äänet todellisia vai eivät. Ne kertovat omaa sanomaansa ja niillä on tarkoitus, vaikka muut eivät niitä kuulekaan. Jokainen ääni kuuluu omalle persoonan osalleen, ja jokaisella osalla on sama tehtävä, joka toteutuu eri tavoilla: suojella minua.

Sen mukaan, mitä nykyisin tiedämme traumatisoitumisen vaikutuksesta persoonallisuuteen, äänten kuulemisessa ei ole mitään epätavallista. Äänten kuuleminen on oire jostain tai ihmisen ominaisuus, ei sairaus itsessään. Joissain kulttuureissa äänien kuulemista pidetään tavanomaisena arkipäivän ilmiönä. Näistä rauhoittavista tiedoista huolimatta koen äänien häiritsevän jokapäiväistä elämääni, mutta tiedän, että ajan ja traumoista toipumisen myötä äänet tulevat häviämään. Minun tulee vain ensin oppia ja hyväksyä se, mitä sanottavaa niillä on.

Jos haluat tietää lisää äänien ja trauman yhteydestä, voit katsoa vaikkapa upean Eleanor Longdenin puheen Ted Talksissa (https://www.youtube.com/watch?v=syjEN3peCJw) (Learning from the voices in my head). Suomen Moniääniset ry. (http://www.moniaaniset.fi/)  tekee myös hyvää työtä ääniä kuulevien puolesta, samoin kuin ihana oma dissosiatioyhteisömmekin 😊

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2

Vihaan oppinut

Vihaan oppinut

Viime vuonna opin vihan.

Opin vihaamaan sitä, että en saanut ikinä olla lapsi. Opin vihaamaan sitä pahaa ja kamalaa, mitä minulle tehtiin. Kun olin lapsi, huusin apua, kynsin ihoni verille, revin hiukseni pois ja lakkasin syömästä. Miksi te aikuiset ette kuulleet? Miksi te ette auttaneet minua?

Miksi minut saatiin raiskata ja vaientaa helvetillä pelottelemalla? Kenellekään ei ole luvattu ruusutarhaa, mutta minulta riistettiin kaikki elämisen mahdollisuus. Se ei ole oikein, se ei ole oikein, se ei ole oikein. Viha sumentaa silmäni ja saa käteni vapisemaan.

Nuorena aikuisena en jaksanut enää ja yritin itsemurhaa. Kun kerroin psykiatrisella osastolla lapsena kokemastani, sain skitsofreniadiagnoosin ja 19 eri lääkettä. En terapiaa. Kesti 10 vuotta saada oikea diagnoosi ja päästä puhumaan asioista. Hukattuja, epätoivoisia, nukuttuja vuosia. Miksi kukaan ei vieläkään auttanut, vaan kaltoinkohtelu jatkui uudessa, erilaisessa muodossa?

Olisi hienoa, jos traumat aina jalostaisivat. Jos olisin kirkasotsainen, ylevä nainen, joka menneisyyttään miettiessään sanoo, että kaikki oli elämisen arvoista, koska se opetti niin paljon. Ei ollut elämisen arvoista. Oli ihan vitun paskaa. Antaisin sen kaiken pois ja ottaisin tilalle normaalin lapsuuden ja terveen pään, jos vaihtaminen olisi mahdollista.

Olen kuitenkin tavallaan iloinen siitä, että uskallan nyt tuntea asianmukaista vihaa. Tunne on ollut tähän asti kielletty ja näkynyt lähinnä itsetuhona. Nyt uskallan sanoa, että minua kohdeltiin väärin, eikä se ollut minun vikani. Uskallan myöntää, että olen vihainen, katkerakin välillä. Anteeksiannon aika ei ole nyt, enkä edes tiedä, voiko tai pitääkö kaikkea antaa anteeksi. Ehkä ainakin siinä määrin, että katkeruus ei pääsisi tuhoamaan omaa sisintäni. Katkera ihminen kun menee joka ilta nukkumaan pahimman vihollisensa kanssa.

Mitä sinä, hyvä lukija, ajattelet vihasta?

 

Kirjoittanut Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

Pin It on Pinterest