Jo kauan ennen oletettua sairastumistani ja lukuisia diagnoosi yrityksiä minä olin olemassa. Vaikka lapsena olinkin kova karkailemaan, seikkailemaan ja siinä tuhinassa kaikkea pientä onnettomuuttakin kävi, minä sain olla lapsi. Ilman mitään diagnooseja, ilman mitään leimoja.
Koulun alkaessa käännyin vahvasti sisäänpäin, minun oli keskityttävä eri tavalla kuin koskaan ennen. Se oli shokki, josta selvittiin. Ehkä olisin kaivannut tukea koulunkäyntiin, mutta jos se tuki olisi edellyttänyt leimaa ja ihmisten muuttuneita asenteita minua kohtaan kuten aikuisena kävi, olen vain iloinen että sain räpiköidä koulun loistavan muistini ja älykkyyteni kera.
Sosiaalisesti olen aina ollut kömpelö tai porukan hauskuuttaja, eli aina jokin rooli päällä. Eipä tuokaan haitannut minua. Minulla oli yksi hyvä ystävä, jonka kanssa ei oikeastaan puhuttu paljoa mitään vaan leikittiin metsissä, pyöräiltiin ja pelattiin nintendoa.
Mutta uuteen kouluun siirryttyä ongelmat pikku hiljaa alkoivat. Minulla oli aiemmin vain poikapuolisia kavereita, joten tyttöluokka oli kuin askel toisenlaiseen maailmaan. Painajaiseen. Jos poikien kanssa otettiin yhteen painimalla niin tyttöjen kanssa verbaalinen syrjintä ja kiusaaminen tuli tutuksi monella eri tasolla. Tyttöjen sosiaaliset säännöt olivat kuin vierasta kieltä, joka piti opetella samalla tavoin kuin uusi oppiaine. Monesti kysyin äidiltäni neuvoja miten eri tilanteissa tulisi toimia. Usean vuoden ajan tapailin yhtä tyttöä luokaltani. Salassa se oli pidettävä, koska pelkäsin mitä siitä voisi seurata. Salassa se ei kuitenkaan pysynyt ikuisesti, ja jouduin lopulta myllytykseen.
Minusta tuli paha, likainen ja syrjitty. Toisesta tytöstä tuli suojattu eikä hänessä ollut vikaa. Minä elin pelossa. Päälleni oli heitetty vuosien mädäntyneet roskat. Mietin kuinka selviän vielä yhden vuoden tätä, kunnes luokka hajoaa ja peruskoulu päättyy. Selvisin hengissä, mutta enpä tuolloin tiennyt mitkä haavat seksuaaliseen puoleeni jäikään.
Kiusaaminen ja syrjintä jatkui kuitenkin lukiossa. Ja työelämässä. Näin läheltä kuinka yksi hiillostettiin erilaisuutensa vuoksi ulos työpaikalta. Minusta tuntui etten enää jaksa. Olin yrittänyt jo vuosia sopeutua ryhmään nimeltä ihmiset ja aloin olla uuvuksissa sekä eksyksissä itseni kanssa. Kuljin sinne tänne ilman selkeää suuntaa tai edes tunnistamatta itseäni. Lopulta yritin itsemurhaa.
Tähän kohtaan voisin todeta, että syyt romahdukselle olivat selvät. Muttei tuolloin olleet. Minä olin jo poissa. Kadoksissa. Unohduksissa. Jossain muualla. Vailla yhtä eheää identeettiä. Minä olin se mikä tilanne minulta vaati. Mitä ympäristö minulta halusi. Ja näin ollen olin myös monta eri diagnoosia. Rakensin saamistani diagnooseista itselleni identiteetin. Omaksuin itseni sairaaksi. Samalla kuitenkin olin myös suorittaja, jolla ei ollut omia tarpeita. Tai oikeuksia. Enhän niitä edes tiedostanut tai tunnistanut. Hiljalleen monet eri lääkkeet sammuttivat viimeisetkin rippeet minusta. Olin vain olemassa paperilla eri diagnoosi nimikkeillä. Turtuminen ja itsemurha yritykset valtasivat minut. Lääkitystä vaihdeltiin ja lisättiin tiheää tahtia. Vietin useita kuukausia suljetulla osastolla. Mikään ei auttanut.
Kunnes tuli vuosi 2016. Ensimmäinen parisuhde, sillä halusin olla vihdoin normaali. Tästä seurasi raskauden keskeytys. Tuli huhtikuu. Itsemurha yritys, jonka piti olla se viimeinen. Tähän hetkeen mennessä se olikin viimeinen, selvisin siitä vain hengissä enkä kuollutkaan. Vuoden loppupuolella kyseenalaistin diagnoosini. Halusin elämäni takaisin kun hengissä kuitenkin selvisin. Tästä alkoi kolmen vuoden piina. Mitä minä potilaana tiedän itsestäni ja diagnoosien oikeellisuudesta yhtään mitään. Sain osakseni suljettuja korvia, syrjintää ja mietin kuinka tämä kaikki muistuttaa minua jostain. Meni kauan kunnes ymmärsin mistä. Koulu aikojen syrjiminen, sanallinen sättiminen, ne jotka tätä tekivät ja ne jotka hiljaa tämän hyväksyivät. Sain taisteltua itselleni perheen tuella asperger tutkimukset ja psykologi aspergerin totesikin. Sitten lysähdin kasaan yhä uudelleen ja uudelleen. Voimat loppuivat pelkästä hammaspesun ajattelustakin.
Olen fyysisesti tippunut johonkin tasanteelle, jossa pysyn väkisin. Krooninen väsymys ja kipu on hyväksyttävä arkeni seuralaisiksi. Mutta psykiatrian diagnooseja en enää hyväksy. Niitä ei saisi olla edes olemassa. Ne eivät kerro lopulta mitään ja silti psykiatriassa ne tuntuvat kertovan kaiken tarpeellisen jolloin potilasta ei tarvitse edes kuunnella tai ymmärtää. Ne ovat osalle leimoja ja valitettavasti ikuisia sellaisia. Ne jättävät jälkensä ja niillä on seurauksia. Mutta minä en ole yhtä kuin diagnoosini enkä siedä psykiatrian ajatusmaailmaa, jonka mukaan leiman saanut on ongelma. Olen saanut niin paljon syyllistämistä niskaani etten jaksa edes kantaa tätä. Psykiatria oletti minun olevan ongelma jonka sopivat diagnoosit ja lääkitys korjaa. Miksi oletetaan poikkeavien tunne kokemusten ja erilaisen ulosannin olevan synonyymi jonkinlaiselle diagnoosille. Tämä vain lisää ja ruokkii eriarvoisuutta ja sitä kuinka osaa ihmisistä pelätään ja syrjitään aivan turhaan. Ihmiset eriytyvät toisistaan eivätkä enää osaa kohdata ihmistä ihmisenä.
Vasta kun ymmärsin ettei minussa ole vikaa, että olen lapsesta asti ollut juuri oikeanlainen ja hyvä mutta osalle ihmisistä mukaan lukien psykiatria liian erilainen, hengitin ensimmäisen kerran pitkään aikaan vapautuneesti. En minä ole sairas. En minä ole ongelma. Olen käynyt läpi elämäni aikana tilanteita, jotka eivät tukeneet minua kehittyvänä ihmisenä. Minä kestin nuoreen aikuisikään saakka kunnes romahdin. Minä olen hiton vahva. Ja reagoin aikoinaan luonnollisesti epäluonnollisiin olosuhteisiin. Psykiatria yritti opettaa minulle vuosikausia tämän toisinpäin. Mutta nyt tiedän paremmin. Psyykkisesti olen eheämpi. Toivon että fyysinen kuntoni saavuttaisi vielä sen vahvemman tasanteen jossain vaiheessa. Opiskelu kiinnostaisi, mutta vaikea sitä on käytännössä toteuttaa kun puolen tunnin kävely saa minut huonovointiseksi ja väsyneeksi. Psyykkinen puoleni on rautaa, mutta kehoni kaipaa aikaa ja tilaa eheytymiseen.
Vielä lopuksi.Harva meistä selviää elämässään täysin naarmuitta, mutta ne jotka oirehtivat vahvemmin, toivon että heille suotaisiin rauha, tuki ja turva käsitellä nämä kipeätkin haavat. Niin paljon kuin on yksilöitä on yhtä paljon erilaisia tapoja pahan olon tulla ulos. Kunhan se vaan ei jää sisälle yksilöön ja yksin hänen kannettavakseen. Rakkaudella, ymmärryksellä ja läsnäolon taidolla ihmiset auttavat ihmisiä.
Kirjoittanut: Tiuhtinen
Kiitos rohkeasta ja upeasta kirjoituksestasi. Olen lukenut kirjoituksiasi aikaisemminkin. Tunnistan niissä omia kokemuksiani. Olet ihan valtavan lahjakas ja päässyt jo pitkälle toipumisessasi. Et ole enää diagnoosi ❤️. Tuot hienosti ja analyyttisesti esiin tunteita ja haluat auttaa myös muita, jotka räpiköivät psykiatrian armottomassa rattaissa.
Ihan varmasti fyysinen kuntosikin kohenee. Se on selvää, että toipuminen kestää pitkään, kun traumaattinen ajanjakso oli pitkä. Olet vielä nuori ja pystyt ihan mihin tahansa. Sain kirjoituksestasi paljon voimaa. Kiitos.
Tämä on hieno yhteisö ❤️.
Kiitos Hilma voimaannuttavista sanoistasi. Ne merkitsevät miulle paljon.
Ja ihana lukea, että myös sinä sait voimaa kirjoituksestani.
?
Upea kirjoitus! Melko lailla niinkuin minunkin elämästäni; terapiassa olen oppinut että vaikka ennen luulin toimineeni kummallisesti ja olin aina se outo, niin todellisuudessa minä olin se, joka toimi “normaalisti” kaiken paineen keskellä.
Kiitos Sanelma ja hienoa että terapia on auttanut sinua ymmärtämään reaktioitasi paremmin.
Voimia ?
Hei Tiuhtinen,
Kiitos tosi paljon kirjoituksistasi! Ne ovat balsamia haavoilleni.
Koen, että osaat minua paremmin ilmaista tuntojasi ja kokemuksiasi.
Minut koulutettiin psykiatrian potilaaksi. Opin ja osasin potilas-identiteettini niin hyvin, että uskoin sen myös itse. Viime kesänä aloin kyseenalaistaa koko täysin tuloksettoman “hoitoni” avopuolella. Kävi ilmi, että minut oli dempattu koko tosi pitkään jatkuneen avohoitoni ajaksi, eikä kukaan hoitaja saatika lääkäri tiedä, kuka olen. No, olen yrittänyt korjata asian, enkä enää marionettinukeksi aio.
Alla psykiatrian poliklinikoilla todella monen vuoden aikana ramppaamiseni aikana kuulemani, kokemani ”kolikon kaikki puolet”:
Täältä sä saat hoitoa!
Katsos, me hoidetaan täällä vain yhtä sairautta!
Mut eihän me voida sua mitenkään hoitaa!
Me välitetään!
Ei täällä ole mikään pakko käydä!
Kaikesta väärinymmärtämisestäni ja ylilääkityksestäni huolimatta ja takia, kirjoitin lääkärilleni ainoan käytössäni olevan psyykelääkkeen vuorokausiannostuksen vähentämisvaatimuksen, joka tekstini tällä hetkellä odottaa lääkärini reagointia. Kyseisen lääkkeen tuoteselosteessa lukee, että sitä saa määrätä ”vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa” sen vaarallisen maksimiannoksen, joka minulla menee. Eli: minulla on kaikki dissosiaation oireet, ja niitä on “monttu auki” ihmetelty psykiatriassa tosi monta vuotta. Ja pahoiteltu, kun ei lääkeannostustani voida enää tästä lisätä.
Jos tästä selviän, niin huudahdan voiton huudon.
Viime kesänä ensimmäistä kertaa ilmaisin asian laidan (traumatisoitumisen alkamisajankohta ja dissosiaatio) nykyiselle psykiatrian poliklinikalle.
———————————————————————————————————————————
Psykiatrian puolen vinkki:
Jokaiselle tiedoksi, että jos toimitatte mitä tahansa dokumentteja (paperisia, sähköisiä) polille, niin ne kaikki tallennetaan potilastietohisi (sähköisessä muodossa). On siis hyvä antaa itselleen aikaa, ja luoda monta toinen toistaan parempaa versiota kirjoituksistaan, ja vasta nukuttuaan yön tai mieluummin useamman yli, niin lähettää tai viedä tekstejään polille (paperilla kirjeessä). Sähköposti ja tekstiviesti eivät ole tietoturvallisia lähetystapoja.