Suojelevan, pyyteettömästi rakastavan ja lapsensa hyväksyvän äidin myytti on vahva ja sen ylläpitämät ominaisuudet ovat edelleen äitiyteen ladattuja oletuksia, odotuksia ja ihanteita. 

Entä, kun äiti ei kykene tällaiseen äitiyteen. Oma äiti kohteli minua kaltoin niin fyysisesti kuin henkisesti hyläten minut heti syntymän jälkeen turvattomuuteen, rakkaudettomuuteen, tyhjyyteen ja välinpitämättömyyteen. Olen elänyt lapsuuteni turvattomassa kiintymyssuhteessa sekä kokenut äitini taholta ja aiheuttamana paljon pahaa traumatisoituen jo varhain. 

Jokainen omaksuu syntymästä alkaen valtavan määrän asioita sekä tietoisesti että tiedostamatta olosuhteiden ja äiti-lapsisuhteen kautta. Nämä näkyvät myöhemmin omassa elämässä, omien lasten kasvattamisessa sekä omassa äitiydessä ja siinä onnistumisessa. Omia lapsia haavoittava ylisukupolvisuus voi jatkua, jos sitä ei katkaise. 

Minä tunnistin jo aika pian äidiksi tultuani olevani ennakoimaton, epäjohdonmukainen ja ajoittain kylmä. En osannut osoittaa välittämistä. Väkivallastakin oli viitteitä. Lasteni ja heidän isän läheisyys ja rakkaus ahdistivat. Perhe-elämän arki oli tylsää ja menetin kaiken halun ja kiinnostuksen.

Minulla oli kaikki hyvän perhe-elämän kortit kädessäni: kaksi ihanaa pientä lasta, rakastava aviomies, uusi omakotitalo sekä hyvä ammatti ja työpaikka. Se ei riittänyt, en kestänyt sitä enkä osannut elää siinä. Rakkaus, läheisyys sekä rakastavana äitinä oleminen olivat minulle tuntemattomia ja kokemattomia – minulla ei ollut minkäänlaista mallia sellaisista.  Voin niin pahoin, että jätin kaiken ja hylkäsin lapseni. 

Pakenin satojen kilometrien päähän, aloitin opiskelun, ryyppäämisen, irtosuhteet ja sekoilun. Syyllisyys lasten jättämisestä oli rankkaa ja yritin monta kertaa itsemurhaa. En kehdannut kertoa kenellekään, että olin äiti, vaan pidin yllä valheellista kulissia ja naamiota, jossa meikin määrä lisääntyi, hajuvesi löyhkäsi ja vaatteet olivat uusinta uutta. 

Sain käydä kodissamme tapaamassa lapsia aina, kun halusin ja kykenin. Petin kuitenkin usein lupaukseni, kun juominen, miehet ja jännittävä elämä olivat tärkeämpiä kuin omat pienet äitiä tarvitsevat lapset. Lapseni kaipasivat äitiään, minua, ja itkivät sydäntä särkevästi vilkuttaen ikkunasta joka kerta, kun lähdin heidän luotaan. He menivät kouluun, aloittivat harrastukset, viettivät syntymäpäivät ja äitienpäivät ilman äitiä. Ja minä join unohtaakseni, selvitäkseni. 

Sitten eräänä marraskuun päivänä, joka sattui olemaan vanhimman lapseni syntymäpäivä, tapahtui ihme. Menin alkoholistien vertaisryhmään ja toipumiseni alkoi. Alkoholi oli ollut minulle lääke äidiksi tulemisen aktivoimien traumaoireiden hoitoon ja epätoivoinen yritys selvitä yksin. Ensin vertaisryhmästä ja myöhemmin traumaterapeutista tuli minulle turvapesä, josta kiinnittyminen tavalliseen elämään mahdollistui. 

Omien lapsuudenkokemusten pohdinta ja etenkin oman äidin toiminnan karmeudun, sadismin, tunnistaminen ja sanallistaminen mahdollistivat oman kasvun uuteen äitiyteen. Muutokset minussa ja saamani rakkaudellinen tuki muuttivat myös kiintymyssuhteen omiin lapsiin. Ylisukupolvisuuden ja negatiivisen sosiaalisen perimän kierre katkesi, ainakin osittain.

Alkoiko toipumiseni riittävän ajoissa – se jää nähtäväksi.  Tänään syyllisyys lasten jättämisestä isälle on muuttunut kiitollisuudeksi. Ymmärrän nimittäin, että loppujen lopuksi suojelin lapsiani sellaiselta äidiltä ja äitiydeltä, joita olin itse kokenut. Lapseni, nyt jo nuoria aikuisia, ymmärtävät, että isän ja hänen suvun kanssa eläminen oli heille parasta. Äidin, minun, kanssa eläminen olisi rikkonut heidät pysyvästi.

Minussa on loppuun asti lapsensa hylänneen, juopon ja epäonnistuneen äidin syvä ja pysyvä leima. Minut on tuomittu. Opettelen tulemaan toimeen niiden menetettyjen vuosien kanssa, jolloin omien lasten lapsuuden ja oman äitinä olemisen muistot kerätään ja tallennetaan. Menetin niin paljon arvokasta. En voi yhtyä muiden äitien kanssa muistelemaan omien lasten päiväkoti- tai alakouluaikoja. Jaksan kuitenkin uskoa, että isoäitinä saan uuden mahdollisuuden.

Ajoittain olen vielä vihainen omalle äidille enkä voi silloin ymmärtää, miten oma äiti voi olla niin paha omalle lapselle – olen silloin varmaan vihainen myös itselleni. Toisaalta trauma- ja ylisukupolvisuus tietoisena ymmärrän ja opettelen hyväksymään – päivä kerrallaan ja suru seurana.

Nimimerkki: Äidin rikkoma ja palasista kasattu

Kuva Ksenia Makagonova on Unsplash

MIETITTÄVÄÄ

 

Mitä itsestä riippumattomia taakkoja meillä onkaan kannettavana? Ainakin ylisukupolvisia kohtaloita ja negatiivista sosiaalista perimää. Miten taakkoja ja niiden haavoittavia vaikutuksia voitaisiin vähentää ja poistaa?

 

Ylisukupolvisuudella tarkoitetaan vanhempien ongelmien siirtymistä ja jatkumista heidän lapsillaan. Sosiaalinen perimä taas perustuu (malli) oppimiseen ja lapsuuden kokemuksiin, jolloin sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samankaltaista ongelmien kehää.

 

Traumatisoitumiseen liittyy usein ylisukupolvisuutta. Traumatisoiva toiminta ja käyttäytyminen, kuten kaltoin kohtelu ja äiti-lapsisuhteen vuorovaikutus, voivat välittyä ns. sosiaalisena perimänä ja näkyvät traumatisoituneen vanhemman omien lasten kasvattamisessa.  Tiedämme, että perhetaustalla on väliä.

 

Ammattilaisilla on paljon tietoa ja osaamista, mutta monesti käytännön toimet eivät kohtaa todellisia tarvitsijoita. Palvelujärjestelmissä tulisi havaita trauma- ja päihdeongelmaisten vanhempien lasten tarpeet ja heille voisi luoda ja kehittää sellaisia matalan kynnyksen käytäntöjä, joilla haavoittavien kasvuolosuhteiden aiheuttamia haittoja ja riskejä olisi mahdollista tunnistaa, ymmärtää ja vähentää.

 

Myös riittävää äitiyttä rakentavat ja tukevat toimet olisivat inhimillisesti arvokkaita. Esim. vauvojen ja taaperoiden äideille turvallisen äiti-lapsisuhteen luomiseen käytäntöjä sekä äitien yksinäisyyteen  kohtaamismahdollisuuksia.  Miten äidiksi kasvamista ja äitiyttä tukevaa toimintaa toteutettaisiin niin, että erilaiset äidit kokemuksineen ja rikkonaisuuksineen rohkenisivat osallistua?

 

6 Kommentit

  1. Susanna

    Rohkea kirjoitus. Siteeraisin tässä yhteydessä kirjan nimeä Häpeästä myötätuntoon. Tähän tarinaan kykenen samastumaan monin tavoin.

    Elin ja vartuin lapsuuteni päihteiden ja väkivallan keskellä. Näillä on lähtemättömät jäljet mieleeni ja kehooni. Kasvu ja kehitys ilman rakkautta ja huolenpitoa oli näennäiseen vahvuuteen kasvamista.

    Lapsuuttani varjostivat myös ylisukupolviset käsittelemättömät traumat. Käsittelemättömät traumat aiheuttivat sen, että tapahtui uudelleen traumatisoitumista. Sain elää ja todistaa suoraan ja välillisesti pahuutta; keskeneräiset ihmiset tappoivat, yrittivät tappaa minutkin. Nyrkki oli luonnollinen, normaali puheväline. Väkivalta oli moninaista. Oman lisänsä toi paikka, Lapin periferia, jossa traumat elivät omia aikojaan, ne ilmenivät, milloin se oli otollisinta. Tiedostamattomina ja käsittelemättöminä traumat elivät omaa dynaamista elämäänsä. Se oli myös asia, josta ei puhuttu, ja kasvatusympäristö ja -kulttuuri piti huolta siitä, että traumat villiintyivät pirteissä pimeissä. Ulospäin näkyivät jäljet lapsen kehossa, heinäseipäille mätänevät heinät, lehmien kuolemat jne., mutta vallitsi myös ajan henki – perheväkivalta oli yksityisoikeudellinen asia ja kurittamista ei lailla kielletty.

    Kun tulin itse äidiksi. Koko totuus avautui silmieni eteen. Minä en voinut paeta vaikeita asioita alkoholiin, se ei sopinut minulle. Hain apua itselleni ja oirehtivalle perheelleni. Mutta avun hakeminen olikin oiva leimakirves – olin heikko, hullu ja sairas nainen läheisteni silmissä. Olin myös sukuyhteisöjen petturi, oli tuonut ylisukupolviset möröt päivän valoon. Miten häpeälliseen tilanteeseen asetinkaan muut, olin hävytön. Siksi muiden oli helpompi sivaltaa minua, kuin ottaa peili omaan kauniiseen käteensä.

    Minä en paennut tilannetta, olin valinnut kumppaniksi yhtä kipeitä ja keskeneräisiä ihmisiä, kuin itse olin – tiedostamattomasti isäni kaltaisia miehiä. En voinut jättää lapsia, vaikka omakaan kyky toimia vanhempana ei ollut riittävän hyvällä tolalla. Hain sinnikkäästi apua ammattilaisilta.

    Lapsia sain kolme kahdesta avioliitosta. Molemmista erosin. Jäin yksin hoitamaan perhettäni. Tukea en saanut lasten isiltä, enkä heidän suvuiltaan. Sain osakseni hiljaista kostoa, katkeruutta ja näkyviä syytöksiä senkin edestä. Paloin täysin loppuun, masennuin.

    Käsittelin traumat terapiassa. Se ei riittänyt pelastamaan lapsiani. Olin auttamattomasti myöhässä ja liian yksin.

    Hinta oli kova. Näin lasteni kasvun rikkinäisiksi nuoriksi aikuisiksi. Heillä on ongelmia päihteiden kanssa, lääkitsevät, ja täyttävät päihteillä tyhjyydentunnettaan ja äidin nälkäänsä. Avun hakemisen vaikeus on heillä geeneissä. Nuorin kuoli 19-vuotiaana. Pahin pelkoni, oman lapsen menettäminen. Minulla ei siis käynyt niin hyvin kuin sinulla.

    Toisaalta olen päättänyt, että häpeän sijasta suhtaudun itseeni myötätuntoisesti. Yritin parhaani. Tämän parempaan en näillä annetuilla eväillä pystynyt. Kohtuutonta syyllisyyttäkään en suostu kantamaan. Koska he, jotka minut tuomitsivat/tuomitsevat, loistivat poissaolollaan silloin kuin heitä kipeimmin tarvitsin.

    Enkä halua katkeroitua. Voin elää hetken kerrallaan ja edelleen yrittää parhaani. Näin pysyn elämässä kiinni.

    Vastaa
    • Seija Hirstiö

      Kiitos kommentistasi. Olet todella rohkea käydessäsi läpi traumaasi (kuten artikkelin kirjoittajakin). Paljon myötätuntoa ja voimaa sinulle. Traumataakkasi on tuntunut varmaan usein täysin mahdottomalta kokea ja löytää siinä kaiken raskauden keskellä vielä tie eteen päin omassa elämässä. Olen pahoillani siitä, että menetit vielä oman lapsesi kaiken lisäksi. Sen surun kokeminen on varmaan ollut musertavaa.
      Mietin, että oletko ajatellut kirjoittaa elämäntarinaasi kokonaisuudessaan kirjaksi? Haluaisin kannustaa sinua siihen, jos sinusta tuntuu, että jaksaisit kirjoittaa. Sinun sanasi ja kokemuksesi saattaisivat rohkaista muita saman läpikäyviä jaksamaan. Siitä saattaisi myös tulla lisää voimaa käyttöösi, koska oman elämäntarinan kirjoittaminen vapauttaa samalla itseä taakasta, siinä määrin kuin pystyy ja voi vapauttaa sitä taakkaa!
      Hienoa, että et halua katkeroitua. Uskon, että yrität parhaasi. Paljon rakkautta sinulle tiellesi.

      Vastaa
      • Susanna

        Kiitos sanoistasi. Olen muutamia kertoja saanut ihmisiltä vastaavanlaista palautetta; että voisinko kirjoittaa elämästäni kirjan. Voisin, mutta taitoni eivät riitä, vielä.

        Olen kirjoittajana(kin) jälkijunassa. Lapsuuteni vaikutti siihen, että peruskoulu meni käytännössä “ohi”. Elämä oli selviytymistä, joten resurssit eivät riittäneet koulunkäyntiin eikä oppimiseen. Luin ensimmäisen kirjankin vasta 22 – 23-vuotiaana. Luin Daniele Steel’n kirjan Viestejä Saigonista. Se oli voimallinen lukukokemus, joka tuntui kehossa ja aisteissa asti, elin kirjan tarinan läpi. Lukemaan oppiminen oli aikuisella iällä vaikeaa ja työlästä. Itsetuntoni oli heikko, ja ensimmäiseen koulutukseen ajauduin pakosta; laman jälkeen en saanut enää töitä ilman koulutusta. Kolmekymppisenä aloitin koulunkäynnin, pelotti. Aloin lukea hieman enemmän ja opettelin samalla kirjoittamista. Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen kesti vuosia. Koulutusten myötä innostuin myös harrastamaan kirjoittamista, aloitin blogi-kirjoittamisen. Suorittaessani kolmatta tutkintoa opettelin vielä enemmän lukemista ja kirjoittamista. Ja aloittaessani neljännen tutkinnon lopulta avoimessa yliopistossa aloin tietoisemmin harjoitella lukemista ja kirjoittamista. Kävin jopa lisäkursseja yliopistossa. Aloin löytää oman ääneni, josta sain rohkaisevaa palautetta, kiitos kuuluu Virpi Yliraudanjoelle.

        Tällä hetkellä minulla on tunne, että ole tavoittanut keskitason kirjoittajana. Minun ei tarvitse hävetä. Ja suhteessa näihin taitoihin, ajattelen, etten vielä suoriudu kokonaisen kirjan kirjoittamisesta riittävän hyvin. Haaveilen jo kirjan kirjoittamisesta.

        Kun olisi joku kaltainen kirjoittamisesta kiinnostunut, jonka kanssa yhdessä pähkäilisi ajan kanssa kirjan kirjoittamista – projektimaisesti ja prosessimaisesti – kaiken muun elämän ohella, ehkä rohkenisinkin. Haaveilen, että aloitan jossain vaiheessa kirjoittamiseen liittyvät opinnot, jotta saisin varmuutta kokonaisen kirjan kirjoittamiseen.

        Tällä hetkellä kirjoittaminen on pelastukseni. Ajattelen niin, että jokaisella meistä on katkeamispisteemme. Minullakin on. Ja heikkona hetkenä, kun mieli tummuu ja elämänilo sammuu, alan kirjoittaa. Voin kirjoittaa oloani tuntikausia ulos itsestäni. Se helpottaa. Kun saan tekstin ‘oksennettua’ sisältäni. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat ovat minun henkireikäni.

        Vastaa
        • Seija Hirstiö

          Hei. Jos kirjoitat ulos omaa stooriasi äänesi on varmasti autenttinen ja sen ei tarvitse olla minkään esikuvan mukainen. Voit sitten kirjoitettuasi tekstin hankkia oikolukijan, joka paitsi tarkistaa oikein kirjoittamista niin myös ehdottaa lauserakenteiden / kappaleiden / lukujen muutoksia tarvittaessa. Mutta sisältö on sinun elämänkokemuksesi ja sinun tapasi ilmaista se on se oikea tapa. Toivon, että rohkaistut kirjoittamaan.

          Vastaa
    • Anne

      Kiitos Susanna💛. Tein minkä pystyin annetuilla eväillä, niin totta. Tyhjyyden ja äidin nälän voi yrittää täyttää monenlaisiin keinoin. Yksi päihdeterapeutti sanoi minulle osuvasti, että turhaan yritän suorittamalla saada äitini rakkauden – ja niinhän se oli, en ole sitä koskaan saanut – en hyvällä enkä pahalla. Syyllisyys ja katkeroituminen eivät ole meidän taakkoja vaan ne kuuluisivat muille, jotka eivät niitä ymmärrä koskaan. Otan osaa ja olen pahoillani lapsesi kuolemasta🖤. Se on kova hinta ja raskas kokemus. Itsekin usein itsemurhaa yrittäneenä, tiedän sen omalla kohdalla olevan keino päästä vapaaksi ahdistuksesta ja suunnattomasti pahasta olosta.
      Pystyn niin hyvin samaistumaan tarinaasi. Minä pakenin ja hylkäsin lapseni Lapin pieneen kylään.
      Lähetän sinulle myötätuntoa🥰. Toivon sinulle jaksamista, tyyneyttä ja mielenrauhaa💞. ‘Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa mitkä voin.’

      Vastaa
      • Susanna

        Kiitos 😊 💕 Samoin toivon kaikkea hyvää sinulle elämässäsi. Tyyneysrukous on minulle tärkeä.

        Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *