Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Hoitojärjestelmät ovat jatkuvasti kehittämiskohteina ja monet uudistukset ovat olleetkin onnistuneita. Toisaalta hoitojärjestelmä on kasvoton ja siitä on helppo saada syntipukki kaikelle sille, mikä ei ole kovin onnistunutta. Hoitojärjestelmä on kuitenkin ihmisten rakentama ja sen sisällä toimii valtava määrä ammattilaisia, joilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa ihmisten kohteluun ja moniammatillisen yhteistyön laatuun. Mutta ketä varten hoitojärjestelmä oikeastaan onkaan?

Viime viikolla silmiini osui Ylen uutinen (http://yle.fi/uutiset/3-9570409 ), jossa todettiin terveydenhuollon hoitojärjestelmän jopa halvaantuvan, jos ihmisellä on useiden eri lääketieteen erikoisalojen hoitoa vaativia sairauksia. Sosiaali – ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta toteaa, ettei järjestelmä tunnista monisairaita, vaan he jauhautuvat erikoissairaanhoidon sirpaleisessa viidakossa. Vastaaviin hankaluuksiin olen törmännyt myös psykiatriassa niissäkin tapauksissa, kun se on ainut hoitoon osallistuva erikoisala. Tutkijat ovat pohtineet psykiatrian pirstaleisuutta ja monitieteisyyden tarvetta (esim. Lehtonen 1994.) Pirstoutuminen tuntuu korostuvan traumaihmisten kohdalla. Vakava traumahäiriö tuottaa vaihtelevan ja moniulotteisen oirekuvan eikä kokonaisuutta pysty hahmottamaan pelkästään oirekeskeisellä työotteella. Mikäli pysytään tiukasti nykypsykiatrian viitoittamalla oireita kuvailevalla tiellä, myös traumaihminen jauhautuu järjestelmän sirpaleisessa viidakossa ja todellinen apu jää usein saamatta. Pahimmillaan traumahäiriöstä hoidetaan vain pientä sivujuonnetta ja tavoitteena on ainoastaan oireiden lievittäminen, ei häiriön parantuminen.

Vakavia traumahäiriöitä on tarkasteltu monista eri näkökulmista ja useita sangen käyttökelpoisia teorioita on muodostettu kuvaamaan tätä monisäikeistä ilmiötä. Esimerkiksi polyvagaalinen teoria (esim. Porges 2011) tai persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota kuvaava teoria (esim. Van der Hart ym. 2006) antavat kaivattua punaista lankaa traumahäiriöiden ymmärtämiseksi. Epäily ja suoranainen vastarinta traumateorioita kohtaan on kuitenkin toisinaan jopa voimakasta. Toisaalta traumatisoitumisen ymmärtämisessä vaikuttaa olevan myös tietopuutteita sellaisten toimijoiden keskuudessa, joilla työn luonteen vuoksi pitäisi ehdottomasti olla traumatietoisuutta. Esimerkkeinä tulevat mieleen muun muassa perusterveydenhuollon toimijat ja sosiaalitoimi. Tiedon ja ymmärryksen taso oman kokemukseni mukaan toki vaihtelee myös psykiatriassa ja koko erikoissairaanhoidossa.

Syyt traumatietoisuuden vaillinaisuuteen ovat monimutkaisia. Yleisesti ottaen traumailmiöihin liittyy paljon todentumattomuutta ja toisaalta ne herättävät ihmisissä halua pysyä etäällä. Omassa työssäni olen havainnut ammattilaisten vetäytyvän toisinaan jäykästi ”tiedeuskovaisiksi” perustaen näkemyksiään kapea-alaiseen yhden näkökulman tietämykseen. Johanna Junttilan kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2017 (http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html) tarjoaa yhdenlaisen tulokulman tähän ilmiöön. Kirjoituksessa todetaan Joanna Huxterin Bucknellin yliopistosta kehittäneen testin, jonka on paljastanut, että tieteellisen tiedon luonteen tunteminen vahvistaa uskoa tieteen tuloksiin enemmän kuin perinteinen tiedetietämys. On jokseenkin inhimillistä, että ammattilainenkin pyrkii säilyttämään tasapainon maailman kaoottisuuden ja oman uskomusjärjestelmän välillä valikoimalla tietoa ja sulkemalla silmänsä siltä, ettei yksi keittokirjamainen näkemys ihmisestä kokonaisuutena välttämättä riitä selittämään kaikkea eikä sovi kaikille. Jotta järjestelmä olisi kuitenkin hoitoa tarvitsevaa ihmistä eikä työntekijöiden uskomusjärjestelmiä varten, vaaditaan tiedostamista ja nöyryyttä sen seikan edessä, ettei traumahäiriöitä pysty syvällisesti ymmärtämään tarkastelemalla asioita vain yhdestä kapeasta näkökulmasta.

 

jonna_sodervall_vayrynen1

 

Moniammatillinen verkostotyö on parhaimmillaan keskeinen auttamisen muoto traumahäiriöissä. Siksi siltä vaaditaan toisten täydentämistä, ei poissulkemista. Kuten Junttila kirjoituksessaan toteaa, ”tiedettä ymmärtävät ihmiset pitävät yleensä tieteellistä konsensusta uskottavana, kunhan heillä ei ole henkilökohtaista tarvetta päätellä toisin.” Hoitojärjestelmä tarvitsee sisälleen niitä ammattilaisia, jotka ovat tieteellisesti uteliaita ja ovat kykeneviä integroimaan useita näkökulmia. Tarvitaan myös heitä, jotka henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi ovat itsekin jauhautuneet järjestelmän viidakossa ja ovat valmiita haastamaan vakiintuneet, tiedostamattomatkin toimintatavat. Yleensä ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat varmimmin sellaista sisältöä, joka tukee heidän maailmankuvaansa. Toisin kuin ihmiset yleensä, tieteellisesti uteliaat lukevat myös sellaisia julkaisuja, jotka haastavat heidän näkemyksensä, toteaa Pennsylvanian yliopistossa tiedeviestintää tutkiva Asheley Landrum. Hän pitää havaintoa lohdullisena: ”Jos ihmisten valistaminen ei auta, ehkä uteliaisuuden herättäminen toimii.”

Olen toki itsekin saanut hyviä kokemuksia toimivasta viranomaisyhteistyöstä ja eri toimijoiden näkökulmien onnistuneesta yhdistämisestä ihmisen parhaaksi. Tämä on vaatinut sitä, että apua hakenut ihminen otetaan aidosti keskiöön ja työntekijät lopettavat ennalta tietämisen. Toisaalta keskustelut ammattilaisten kyvyistä ja haluista toimia oikeasti sisällöllisesti laadukkaalla tavalla keskinäisessä yhteistyössä tuntuvat yhä olevan hieman tulenarkoja ja herkästi ajaudutaan mustavalkoisuuteen. Järjestelmän sisältä nousevaa kritiikkiä harvoin kiitellään, oli kyse sitten suuren tai pienen mittakaavan keskustelunavauksista. Kuitenkin ihmisen kohtaamisen lähtökohtana hoitojärjestelmässä tulisi tieteellisestä ymmärryksestä ja koulukunnista riippumatta olla tiedostava, empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen ihmistä ja hänen mahdollisia traumakokemuksiaan kohtaan. Näin voidaan tukea ihmisen turvallisuudentunnetta järjestelmän viidakossa. Turvallisuus on lähtökohta traumahäiriöiden hoidon onnistumiselle.

Kärjistäen voisi todeta, että toisinaan ammattilaiset vaikuttavat olevan erinomaisen tyytyväisiä itseensä, toisiinsa, verkostoyhteistyöhön ja hoitojärjestelmään. Jos asiaa kysyttäisiin järjestelmää käyttäviltä ihmisiltä, palaute voisi olla erilaista. Onko toimiva yhteistyö sitä, että työntekijät ovat mukavasti yksimielisiä ja pysyttelevät kapea-alaisuudessa oman mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi? Vai onko se sitä, että apua hakenut ihminen on oikeasti saanut sellaista tukea ja hoitoa, mistä on ollut hänelle todellista hyötyä omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan ja toipumisessaan? Traumatisoitumisen merkityksellisyyden ymmärtäminen ja ”traumatiedostava” työskentelytapa tarjoaa psykiatrian ammattilaisille jäntevyyttä, mielekkyyttä ja tuloksellisuutta omaan työhönsä. Apua hakeva ihminen on niin tärkeä ja arvokas, että hoitojärjestelmän tulee olla ensisijaisesti häntä varten.

vieraskirjoitus –
Jonna Södervall – Väyrynen
Traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

 

LÄHTEET

Hoitoketju tunnistaa vain sairauden kerrallaan – monisairas vie viestiään lääkäriltä toiselle 3.5.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9570409

Porges, S.W. 2011. The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions Attachment Communication Self-Regulation. W. W. Norton & Co. New York. London.

Tieteelliset tosiasiat hylätään humpuukina, jos ne horjuttavat omaa maailmankuvaa – ”Ihmiset kyseenalaistavat tutkijoiden motiivit ja sitoumukset”. 24.4.2017. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. R. S.; Steele, K. 2006. The Haunted Self. Structural dissociation and treatment of chronic traumatization. W. W. Norton & Co. New York.

Lehtonen, J. 1994. Mielen kellareissa, tieteidenvälisiä tutkimusretkiä. Yliopistopaino. Helsinki.

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Pin It on Pinterest