DISSOLEIRI PALAUTE OSA 2

-Eihän siitä mitään tule

-Ihan liian riskaapelia, dissot siellä keskenään

-Kaikki peruu kuitenkin ennen leiriä

-Kuka ottaa vastuun?

Tälläisiä kommentteja me pioneerileiriläiset olimme kuulleet ennen leiriä. Eivät noiden sanojat olisi voineet olla enempää väärässä.

Dissosiaatio eristää ihmisen, kasvattaa korkean muurin tai näkymättön hunnun itsen ja muun maailman välille. Niin ei tarvitsisi olla, mutta niin vain usein on. Ennen kun edes sain sanan sille mitä minussa tapahtuu, koin olevani poikkeava. Hävettävä. Kuvottava. Väärä. En edes ihminen. Olen tehnyt vuosikausien työn päästäkseni eteenpäin. Muuri minun ja muiden väliltä on sortunut. Koen jo olevani ihminen.

Silti, niin usein koen tarvetta peittää, hävetä, selittää tätä traumojen aiheuttamaa vaivaani. Peittää ne osat minusta, jotka kaikista eniten tarvitsivat nähdyksi tulemista. Hävetä sitä, mikä ei ole minun vikani. Selittää näitä arpiani, jotka kaipaavat ymmärrystä. Dissosiaatio on tuntunut sille viimeiselle hunnulle, joka erottaa minut muista. Monet dissosiaation kiemurat ovat sellaisia, että ei niitä hyvällä tahdollakaan voi aidosti ymmärtää. Ei kukaan muu kuin tämän itse kokenut.

Leirillä ei tarvinnut peittää. Leirillä ei tarvinnut hävetä. Leirillä ei tarvinnut selittää. Sai keskittyä olemiseen. Sai keskittyä yhteyden kokemiseen. Ennen leiriä en ollut tavannut näistä leiriläisistä yhtäkään, mutta heti ensi hetkestä lähtien välillämme virtasi jotain. Tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin niin syvää yhteyttä, niin syvää myötätuntoa, niin suurta rakkautta näitä ihmisiä ja samalla koko maailmaa kohtaan.

Tiedän, ettei kokemukseni ollut ainoa laatuaan. Niin moni meistä oli ennen leiriä kokenut olevansa liian erilainen, liian hävettävä, liian outo, liian traumatisoitunut, liian jotain…Leirillä kukaan ei ollut liikaa. Leirillä saimme olla sitä mitä olemme. Me olemme selviytyjiä. Me olemme vahvoja. Me olemme viisaita. Me olemme ihmisiä. Me olemme rakkautta.

Entä se käytäntö? Eihän dissot osaa huolehtia itsestään. Yksi meistä organisoi, toinen otti päävastuun keittiöstä, kolmas järjesti tanssityöpajaa, neljäs kyyditti ihmisiä, viides lämmitti saunaa, kuudes ohjasi sanataidetta… Kaikki hoitui varsin mutkattomasti. Me dissoilijat olemme selvinneet hurjemmastakin. Säätkin olivat meidän puolellamme. Ja Sievin seurakunta, joka antoi tilat veloituksetta käyttöömme.

Leiri oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä. Niin tärkeä, että sen tärkeys, sen vaikutukset elämääni paljastuvat pikkuhiljaa viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Itken kun kirjoitan tätä. Tunnen löytäneeni perheen. Tunnen saapuneeni kotiin.

“LEIJA”


Disso- ja traumaleiri© on Dissoyhteisön oma konsepti ja järjestämme leirejä lisää, mahdollisesti jo ensi talvena, mutta viimeistään ensi kesänä.

Tämä ensimmäinen leirimme järjestetettiin 26-29.7.2018 Sievissä. Leirillä oli 16 osallistujaa, joista kaksi miestä (erityiskiitos teille rohkeudesta tulla). Leiri järjestetään täysin vertaisten voimin ja leirillä ei ole mukana ammattiauttajia. Leiriä edelsi kahden kuukauden “esileiri”, mikä toteutettiin suljetussa Facebook ryhmässä leiristä kiinnostuneiden kesken. Ryhmässä esittäydyttiin, keskusteltiin toiveista ja tarpeista, luotiin ohjelmaa suurpiirteisesti, otettiin vastuita kuten ruokien suunnittelu, järjesteltiin kyytejä jne. Leirin “jälkileiri” tapahtuu parhaillaan suljetussa ryhmässämme vertaistukena sekä tapaamisina eri puolilla Suomea!

Leiri oli alunperin nimetty dissoleiriksi, mutta koska mukaan tuli myös traumatisoituneita, joilla ei ole disso-oirehdintaa, niin jatkossa leirin nimi tulee olemaan Disso- ja traumaleiri©.
SEIJA VIRVA HIRSTIÖ, leirin host

Samankaltaisia postauksia

Pin It on Pinterest

Share This