SEIS

SEIS

Miten kertoa lähimmäisilleen mitä tarkoittaa taistelu? Miten havainnollistaa rakkaimmilleen, mistä kaikessa on kyse? Kun jokainen päivä on seuraus edellisestä. Jokainen sisäänhengitys on keuhkot tyhjentäneen uloshengityksen seuraus. Ja silti, kyseessä on valinta. Jopa hengittämisessä. Kun on olemassa monta kokijaa yhdessä vartalossa, jokainen teko tai tekemättömyys on Valinta. Jokaisella valinnalla on Seuraus. Sitä seuraa väistämättä Reaktio kaikkien itsessäni elävien kokijoiden välillä, joka osaltaan ohjaa kohti seuraavaa valintaa.

Olen tällä  hetkellä tilanteessa, jossa vaikeimmat päivät koettelee ymmärrystäni. Tilanteessa missä huomaan kysyväni itseltäni, miten voin laajentaa ymmärrystäni aiheuttamatta siihen vammauttavia repeytymiä. Miten voin avartaa tapaani nähdä omaa elämääni, rikkomatta perustuksia jotka niin vaivoin olen saanut alulle? Se ei todellakaan tapahdu helposti, tai kivuttomasti. Vuosikymmeniä kestänyt muistamattomuus ja dissosiointi ja niiden repaleisien muistin palasien havainnointi on raakaa. Kaikki ne terävät reunat, sielua pistävät muistot hajallaan ryntää mieleeni aaltona vain paetakseen taas taustalle, jättäen minut hengästyneenä ja hikisenä tokenemaan hyökkäyksestä. Kun tiedostaa vähä vähältä miten paljon on kadottanutkaan vuosia. Miten uuvuttavaa on huomata että kaikki mitä olen luullut olevan totta, onkin mieleni rakentamaa suojamuuria.

Olen vakaa aallonmurtaja ja raivoava meri. Rannalla ulapalle kaipaava ja mereen jo hukkunut. Tähdet joista suunnistaa ja sumu johon sulautuu kaikki mitä koskaan on nähnyt. 

Kysyttäessä miten voin, ennen kuin sanat lipuvat suustani ulos, voi kysyjä jo kyllästyä vastauksen odottamiseen. Teen valintaa, onko asiasta sopivaa puhua, kenen kanssa ja kuinka paljon. Arvioin mahdollisen uhkan mitä kysyjä voi edustaa sekä ennen että jälkeen vastauksen. Väärällä katseella tai kosketuksella minussa aktivoituu joku toinen. Triggerit. Alati yllätyksiä tuovat pienet nyanssit. Ja vastaukseni muuttuu sen mukaan. Kuka on aktiivisin. Kenen mielestä pitää puolustautua. Ketä pelätä. Milloin pakeneminen ei ole enää mahdollista ja minä vain pysähdyn. Tulee vain Full Stop. Kesken lauseen, aamiaisen, työnteon..

Minä koostun opituista maneereista. Hyväksi havaituista toimintamalleista, kovista pinnoista jotka toimivat ulospäin kuin peili. Kenenkään ei saanut tietää ja sen varaan rakensin kaiken mitä osaan. Ettei kukaan oppisikaan tietämään minua. Jos joku on pääsemässä liian lähelle, vetäydyn, muutan, vaihdan työpaikkaa ja jopa kauppoja missä asioin. Ettei kenestäkään tulisi liian tuttuja. Kun ei ole varma miten piirtää rajoja itselleen, on helpointa kun tekee rajanvedot isoilla linjoilla. Kun ei päästä ketään lähelle, ei tarvita pelisääntöjä. On päiviä kun kuljen robottina halki kaupan, pikakassalta ulos ja äkkiä kotiin, ettei kukaan näkisi. Ja sitten on niitä kertoja, kun hämmästelen miten harvassa on ne ihmiset jotka oikeasti katsovat minne kulkevat. Hämmästelen kaikkea, kuin näkisin asioita ensimmäistä kertaa kirkkaissa väreissä.

Facebook on tulvillaan mindfulness-kirjoituksia, miten tärkeää on oppia pysähtymään. Miten tärkeää on huomata niitä urheita tekoja. Uskaltaa mennä pelkoa päin. Entä jos ne urheat teot on niitä itsestäänselvältä tuntuvia? Että on käynyt suihkussa. Että on valinnut tänäänkin syödä terveellisesti. Että uskaltaa tänäänkin käydä ruokaostoksilla, tehdä itsenäiset valinnat ruokaostoksien suhteen. Omiin urheisiin päiviini kuuluu myös se, että uskallan vastata puhelimeen. Toisinaan se kynnys on kohtuuton. Ja että uskallan rauhoittua nukkumaan, vaikka tiedostankin että painajaisten mahdollisuus on tavattoman suuri. On monenlaisia tekoja, mitkä kysyvät rohkeutta.

Tänään uskalsin kertoa terapeutilleni mitä mieltä olen hänestä. Uskalsin myös sanoa hänelle, kuinka turhautunut ja vihainen olen elämälleni juuri nyt siitä että kaikki on niin vaikeiden valintojen takana. Kuinka turhauttavaa se on, kun ne tavalliset, arjen luksus-hetket kääntyvät itseään vastaan. Käyt hierojalla ja lopulta huomaat kamppailevasi itsesi kanssa siitä, onko siinä ollenkaan sopivaa rentoutua? Voiko siihen sittenkään luottaa koska se täysin lupaa kysymättä avaa lihaksiin padottuja sanoittamattomia tunnelukkoja? Kuulet rakkaaltasi sanat ”Kaikki on hyvin”, ja se murtaa sen viimeisimmänkin suojarintaman eikä enää muuta voi kun itkeä, koska mieli pidättää oikeuden kokea todellisuutta. Kuulen itseäni kehuttavan, enkä ymmärrä mikä on sen kehujan tarkoitus, mitä se haluaa minusta. Epäilys. Epäilen kaikkea ja kaikkia.

Repeydyn auki kerros kerrokselta ja taas koittaa uudelleen vaihe jossa kaikki on uutta. Mikään ei muistuta edes etäisesti asioita mihin oli jo oppinut, tottunut. Kuvitellut miten elämä on ja etenee. Minäkuva pakotetaan uusille urille, maailmankuva romutettu ja uusi on vasta tilauksessa. Minun osieni eri tavalla kokema hämmennys on sanoinkuvaamaton. Kokemus riittänee, sanojen kautta sitä olen haluton tekemään muille todemmaksi. Muste toimikoon äänenäni toistaiseksi. Se saakoon riittää, ainakin siihen asti kun saan mieleni hieman hiljaisemmaksi. Olen oman tarinani juontaja, pääosien esittäjä, ne lukemattomat sivuosien esiintyjät ja muutama lavaste. Olen kaikkea sitä ja silti vielä jotain enemmän. 

Tämä tarina on minun elämäni ja se koostuu monesta eri novellista, päällekkäisistä lyhytelokuvista yhden pitkän sijaan. Tämä tarina on yksi osa totuutta.

Tämä on vieraskirjoitus nimimerkillä:  P

Kirjoittaja kuvailee itseään näin:
Tähän 36n ikävuoteen mennessä, kolmannen terapiavuoden alkaessa, minulle on selvinnyt että en tiedä kuka lopulta olen. Olen toistaiseksi jopa virallisesti diagnosoimaton. Pääni sisällä on yksi iso avokonttori, mutta minulta puuttuu jopa kehoni rajat ja arvot. Kirjoittamalla saan jäsennettyä ajatuksiani vakuuttavasti, kun ääneen sanotut sanat kylpevät hiljaisuudessa.

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Viime kuukausina olen paljon pohtinut, mitä luottamus tarkoittaa ja millainen on luottavainen ihminen. Sellaiseksi nimittäin tulin itseäni kuvailleeksi, kun opiskelemaan hakiessa piti luetella omia luonteenominaisuuksia. Silloin se jotenkin tuntui omalta, mutta nyt tarkemmin asiaa pohdittuani en ole siitä enää niin varma.

Aiemmin ajattelin, että ihminen on luottavainen silloin, kun hän uskaltaa kertoa toisille ihmisille omista henkilökohtaisista asioista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toisinaan se on puhdasta hölmöyttä ja itsensä voi satuttaa pahasti, jos uskoutuu väärälle ihmiselle. Tästä opista huolimatta löydän itseni edelleen kohtalaisen usein lörpöttelemästä puolitutuille omista asioistani. Oletin olevani luottavainen myös elämää kohtaan, kun uskoin, että mulle on luvattu kultaa, jos maasta sen kaivan, kuten Paula Vesala laulaa. Kokemusperäinen havainto on, että kun jaksaa hakata päätä seinään ja ponnistella jotakin tavoitetta kohti kauemmin ja kovemmin kuin suurin osa kanssakulkijoista, usein saa sen mitä haluaa. Nyt tosin ymmärrän, etten luottanutkaan puhtaasti elämään ja sen kantokykyyn, vaan siihen, että tarvittaessa itse kannan itseni maaliin. Jos olisin ollut elämää kohtaan luottavainen, olisin uskonut siihen, että elämä järjestää minut oikeaan paikkaan, vaikka omat toiveeni eivät toteutuisikaan. Että minua varten oli vain jotain oikeampaa kuin se, minkä kuvittelin olevan itselleni oikein.

Olen huomannut itsessäni sellaisen hieman paradoksaalisen ilmiön, että mitä lähemmäs ihmiset minua pääsevät, sitä vähemmän luotan heidän hyviin aikeisiinsa. Kaiken järjen mukaan lähimpien pitäisi olla niitä, joihin voi luottaa kuin vuoreen. Minä sen sijaan luotan lähimpiini kuin Titanic jäävuoreen – mitä lähemmäs se lipuu, sitä varmempi olen, että aiheutuu peruuttamatonta vahinkoa. On ylitsepääsemättömän vaikeaa luottaa siihen, että sydämeeni päässeet hyvät ihmiset eivät muutu myrkkykäärmeiksi heti, kun silmä välttää.
Epäluottamus yhdistettynä kiintymykseen synnyttää vankilan, josta on vaikea tulla pois. Itse en sieltä täysin ole löytänyt reittiä ulos, vaikka tiedän, että kahta kautta voi yrittää vapaaksi. Siltä haavoittavalta kokemukselta, että itselle rakas ihminen satuttaa, voi yrittää suojautua sillä, että työntää kyseisen ihmisen pois. Mutta siinä lähinnä ampuu itse itseään jalkaan sen sijaan, että uskaltaisi odottaa toisen ratkaisua. Toisiin ihmisiin on todella tuskallista pettyä, jos sitä on joutunut tekemään enempi vähempi koko elämän ajan. Jostain syystä on paljon helpompi pettyä omaan rikkinäisyyteen, että yksinkertaisesti pelkää liikaa asettua toisen valintojen ja tunteiden armoille. Omaa itseään voi yrittää sentään muuttaa ja korjata, jos tekee vääriä valintoja. Toisiin ihmisiin ei ole samanlaista valtaa. Rakentavampi ratkaisu olisi oppia luottamaan siihen, ettei hyvä ihminen silmänräpäyksessä muutu pahaksi, kun on oman sydämen kanssa ollut kosketuksissa. Mutta se on huomattavan paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä en ole mietinnöissäni niin pitkällä, että tietäisin, koenko itseni niin huonoksi, ettei yksikään hyvä ihminen voi olla minuun kiintynyt vai olenko vain kokemuksen kautta oppinut pelkäämään minulle läheisiä ihmisiä. Toistaiseksi minun mielessäni hyvästäkin ihmisestä tulee uhka, jos hän on minulle läheinen, koska olen jossain määrin suojaton sille, jos hän aikoo minua satuttaa. Elämäni olisi täydempää, jos osaisin olla pelkäämättä kipua, jota ei välttämättä koskaan tule. Silti usein on tunne kuin seisoisi teloitettavana pussi päässä ja odottaisi aseen laukeamista. On kuitenkin sanottava, että ne, joiden luotia eniten pelkään, ovat hyvin kärsivällisiä teloittajia. Monen monta vuotta on jo seisty näin eikä ase ole lauennut. Jos itse ottaisi pussin pois päästä, saattaisi huomata, ettei minua yksikään ase osoita. Vaikka useasti olen ollut kuulevinani, kuinka tuuli ulvoo kiväärin piipussa ja ollut aivan varma, että kohta pamahtaa.

Vielä on siis sittenkin rutkasti tekemistä luottamuksen kanssa. Toivoisin voivani luottaa edes itseeni sen verran, että uskoisin valinneeni lähelleni hyvät ihmiset. Silloin kun en saanut valita, kävi todella kurjasti ja mureni luottamus aivan kaikkeen. Lapsena särkymistä ei edes osannut odottaa, mutta silti se tuli. Se tuli kai niin monta kertaa, ettei enää osannut odottaa mitään muuta omalle kohdalle osuvaksi. En tiedä, kuinka pitkän aikaa tätä elämää pitää kulkea ilman sydämeeni kohdistuneita murhayrityksiä läheisten toimesta, jotta voisi luottaa, ettei niitä ole tulossa. Mutta haluan uskoa, että ympärilläni on nyt ne ihmiset, joiden kanssa on mahdollista odottaa – vaikka maailman viimeiseen päivään saakka.

-Laura-

Pin It on Pinterest