Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

Lapsuus

Tulen yksinhuoltajaperheestä. Vanhempani erosivat kun olin pieni, äiti jäi yksin huolehtimaan 13-vuotiasta siskostani ja 2-vuotiaasta isoveljestäni ja minusta, olin vuoden vanha. Minulle on kerrottu varhaislapsuudestani tosi vähän mitään, enkä siitä juurikaan mitään muista. Sen tiedän, että siskoni huolehti paljon minusta ja veljestäni, äitini ollessa töissä. Olen olettanut, että mitään ylimääräistä ei ollut, vaatteet äiti teki itse ja samaa ruokaa syötiin useampana päivänä. En myöskään muista aikaa, kun isosisko on asunut meidän kanssamme. Hän oli 19-vuotias, kun muutti pois kotoa, toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Sisko löysi miehen opiskeluaikoinaan ja perusti perheen hänen kanssaan. 

Turvapaikka 

Saimme veljeni kanssa tukiperheen minun ollessani 4- vuotias, vuonna 1984. Perheessä ei ollut omia biologisia lapsia, joten meistä tuli heille kuin omat lapset. Tuosta paikasta tuli kuin toinen kotini. Siellä oli myös se isä, mikä minulta oli aina puuttunut ja toinen äiti, joka huolehti minusta kuin omasta tytöstään. Se paikka oli maalla. Naapurissa asui minun ikäinen tyttö, josta tui pian minun paras kaverini. Siellä lähinaapureissa oli melkein jokaisessa navetta ja paljon karjaa, oli peltoja, metsiä. Ensimmäisenä kesänä oltiin siellä n. kaksi viikkoa ja varmaan vielä seuraavanakin kesänä. Jossain vaiheessa käynnit kesäpaikassamme lisääntyivät käynteihin koulun loma-aikoina ja joululomilla ja kesällä oltiin pidempiä aikoja.

En tiedä, varmaan jossain kohtaa sosiaalitoimi lopetti meistä maksamisen. Minusta ja veljestäni tuli kuin omia lapsia heille. Siellä olimme aina turvassa. Minulla ja minun kesäisällä oli erityisen läheinen suhde, jossa ei ollut mitään pelottavaa tai pahaa. Hän oli minulle se isä, joka suojeli ja huolehti. Minulla oli isä, joka saattoi minut alttarille ja luovutti minut miehelleni. Kesäkoti oli paikka missä olin aina turvassa, missä minulla oi rakastavat ja välittävät “vanhemmat”.

Yksi turvallinen aikuinen lapsuudessani ja nuoruudessani oli minun mummi, äidinäiti. En tarkkaan muista kaikkia kuvioita miten silloin lapsena on asuttu. Sen muistan, että useasti on muutettu, muistan ainakin kuusi kotia, jossain kohtaa alkoi mummi muuttamaan meidän kanssa. Asuttiin siis mummi, äiti, isoveli ja minä, neljästään.  

Kouluikä

Ensimmäisenluokan kävin Oulussa koulua. Toiselle luokalle muutimme ja vaihdoimme paikkakuntaa samalla. Tokalla alkoi koulukiusaaminen, olinhan erilainen kun puhuin eri murretta kuin muut, eikä minulla aluksi ollut yhtään kavereita luokallani saati koko paikkakunnalla. Olin yksin. Kuitenkin sain yhden hyvän ystävän toiselta luokalta. Ystävystyimme kovan riidan seurauksena, mulla on vieläkin arpi silmäluomessa muistutuksena ystävyytemme alkuajasta. Olemme edelleen hyviä ystäviä. Ala-asteella vaihdoin koulua useasti, niitä oli yhteensä kuusi. 

Kun kaikki muuttui

Olin 8-vuotias tokaluokkalainen, kiltti, koulukiusattu, mutta siltikin varmaan ihan onnellinen lapsi. Jostain syystä äiti vei minut ja veljeni yökylään perhetutulle. Se oli ollut perhetuttu ilmeisesti jo ennen minun syntymääni, se oli joku biologisen isäni muusikkokaveri. Sillä oli vaimo ja jo aikuisia lapsia, poikia.

Menimme sinne yökylään. Siellä oli pyöreä keittiönpöytä, jossa oli kukallinen liina. En tiedä mikä vuodenaika silloin oli, mutta muistan, kun se mies oli parvekkeella tupakilla alasti. Muistan kuinka se ällötti mua. Illalla hampaidenpesun jälkeen mies käski minua ottamaan pikkuhousut pois yöksi. Se sanoi, että ne hiertää yöllä. Minusta se oli outoa, koska en tehnyt niin koskaan. Mutta en vastustellut, en uskaltanut. Pikkuhousut jäivät vessan lattialle yöksi. Minulla oli päällä vaaleanpunainen yökkärimekko. Ihmettelin nukkumaan mennessämme, että miksi isoveli saa mennä laverin seinänpuolelle nukkumaan ja minun piti nukkua reunalla, se harmitti hieman.  

Heräsin yöllä tukehtumisentunteeseen, minulla oli hirveän paljon peittoa kasvojen päällä. Sitten tuli kipu. Se mies nosti päätään mun jalkojen välistä ja katsoi minua ja käski olemaan hiljaa. Vaistomaisesti aloin pyrkimään karkuun, pakoon siitä tilanteesta, mutta en päässyt liikkumaan mihinkään. Itkin, käskin sitä miestä lopettaman, sanoin, että minuun käy kipeää! Se mies nosti päänsä uudelleen jalkojeni välistä ja käski rauhoittua. Se sanoi, että “näin kuuluu tehdä”, “tytöt tykkää tällaisesta”, “sää tykkäät tästä”.

Sanoin, etten tykkää ja minuun sattuu, koitin entistä enemmän päästä sen miehen otteesta, mutta en vain päässyt mihinkään. Itkin hiljaa, eihän vieressä nukkuvaa isoveljeä saanut herättää. En tiedä mitä se mies teki, en tiedä mitä se työnsi sisääni, se nuoli myös minua. En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Tuntui kuin olisin irtautunut itsestäni ja katsellut sitä sieltä yläpuolelta. Katsoin sitä kukkataulua, joka oli siinä television yläpuolella ja telkkarin alla oli kukallinen pöytäliina. Joskus kun se viimein lopetti, se istui siihen mun viereen ja se pakotti mua koskemaan sitä. En enää tuntenut mitään muuta kuin kipua ja häpeää. Olin jo huomannut, etten voi laittaa hanttiin, en pääse pakoon, eikä kukaan tule minua pelastamaan. Luovutin.  En ollut enää itsessäni. 

Herätessä minulla oli vaaleanpunainen muovirannekello kädessäni, oliko se sitten palkinto reippaudestani. Aamulla en suostunut syömään puuroa. Miehen vaimo ihmetteli tätä, mutta antoi minun olla. Kyyhötin ulko-ovella sikiöasennossa ja itkin äitiä. Itkin, että joku tulisi hakemaan minut sieltä pois. Minuun sattui vieläkin. Minun jalkoväliini sattui. En tiedä miten olen päässyt kotiin sieltä, hakiko äiti tai mummi vai veikö se mies meidät kotiin. Kotona laitoin likaiset pikkuhousut roskikseen, ettei äiti tai mummi huomaisi. Mutta toivoin, että joku huomaisi kuinka paha minulla oli olla. En halunnut kertoa äidilleni tai mummille mitä se mies oli mulle tehnyt. Mua niin hävetti! Olin niin heikko, että annoin tuollaista tapahtua. Jos kertoisin äiti tai mummi voisi loukkaantua tai suuttua. 

 Tämä mies oli mummini ystävä ja näin ollen kulki paljon meillä. He mummin kanssa polttelivat tupakkaa ja pelasivat korttia ja joivat kahvia. En tiedä miksi se kulki meillä nii paljon, halusiko se varmistaa, etten puhu vai halusiko se vain jatkaa tekosiaan, mitä se tekikin. Kun mummi meni jonnekin, vaikkapa vessaan, se mies tuli viereeni, painautui kiinni minuun ja alkoi koskemaan. Jähmetyin. Aivan kuin olisin kuollut siihen paikkaan hetkeksi. Se kosketteli jalkoväliäni ja huokaili korvaani, kuinka tykkään siitä. Inhosin sitä. Vihasin sitä. Välillä se muistutti kuinka meillä on yhteinen salaisuus. Mummin kuullen se puhui mun kropasta ja rinnoista, joita ei siis ollut vielä: “kyllä tuosta tytöstä vielä nainen tulee, kun sille kasvaa tissit” -se sanoi. Tätä kesti vuosia, vuosien ajan luulin, että tuollainen koskettelu oli ihan normaalia. Joka kerta kun se mies koski minuun, opin poistumaan itsestäni. En vain kestänyt sitä.

Nuoruus

8-luokalla alkoi koulussa terveystieto ja siellä puhuttiin koskemattomuudesta ja omasta alueesta, johon kukaan ei saanut ilman minun lupaani koskea. Silloin tajusin! Tajusin, ettei se mies olisi saanutkaan tehdä niin! Silloin tajusin, että se kuusi vuotta kestänyt koskettaminen ja satuttaminen ei ollutkaan oikein, niin ei olisikaan saanut tehdä.  Silloin tajusin, että se raiskasi minut kun olin 8-vuotias.

Hävetti. Suututti. Ahdisti. Inhotti. Pelotti. Se mies edelleen kulki meillä, viikottain. 

Silloin aloin itse juomaan ja polttamaan. Kaveripiiri muuttui, kuvioihin tuli täysi-ikäisiä poikia, jotka sai haettua kaljaa ja viinaakin. Silloin oli vain helpompi olla pois kotoa, humalassa jossain, kuin kotona missä se mies oli. Viina turrutti. Ei ollut mennyttä, ei ollut sitä hirviötä ja sen tekoja enää. Olin ihan joku toinen tyttö. Kapinallinen teini, todella pelokas teini. Palasiksi hajotettu.  

Mutta n.15-vuotias oli helppoa seuraa aikuisille miehille. Helppo hyväksikäyttää. Minulla oli jos jonkinlaista “poikaystävää” silloin. Kukaan ei kohdellut minua oikein, mutta en tiennyt mitä se oli. Tiesin vain, että minuun sattuu ja se mitä minulle tehtiin oli väärin. Olin oppinut pakokeinoni, poistuin itsestäni, kun olo kävi sietämättömäksi tai kipu oli liikaa.  

Yhden kerran muistan, kun lähdin jonkun pojan matkaan kaupungista sen kämpille. Muistan, että sillä oli vaalean ruskeat lakanat sängyssään ja ruskeat peitot. Aloin pian nukkumaan humalaani pois. Se poika tuli minua vasten, sillä seisoi. Se kuiskasi “jos et anna mulla, raiskaan sut” En tiedä mitä tapahtui, en ollut enää itsessäni sen jälkeen. Oli vain nii likainen olo.  

Aikuisuus

Vihdoinkin turvassa. Tätä kaikkea kauheutta kesti yhteensä yhdeksän vuotta. Se alkoi kun olin 8-vuotias ja loppui kun olin 17-vuotta.  

Silloin tapasin mieheni. Sinäkin iltana silloinen “poikaystäväni” oli jo sammunut, olin vain niin lopen uupunut siihen kaikkeen kauheuteen mitä koin viikoittain, joskus jopa päivittäin. Menin ystäväni kutsusta hänen luokseen kotibileisiin, minulla oli salmiakkikossupullo mukana. Sinä iltana tapasin pojan, kiltin pojan. Hän ei edes yrittänyt pussata, arkaillen illan lopussa kysyi, saisiko hän soittaa minulle huomenna. Vaihdettiin puhelinnumerot, tiesin, että hän ei satuttaisi minua koskaan.  

Kerroin tuolle pojalle mun lapsuuden kauheuksista ja sen jälkeen aivan kuin ne asiat olisivat lakanneet olemasta. Blokkasin ne asiat mun mielestä, pahaa oli tapahtunut, mutta jollekin joskus. Minä olin nyt vihdoin turvassa. 

Samoihin aikoihin myös äitini sai tietää minun tupakanpoltosta, viinanjuonnista ja epämääräisestä miesseurasta. Silloin huusin sille suoraan, kuinka en halua elää, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kerroin sen miehen raiskauksesta, kerroin siitä kuinka en ole mitään. Äitini pakotti minut perheneuvolaan juttelemaan, kävin kerran. Silloin se mies “kuoli”. Se kuoli mun päässä, ei oikeasti. Mutta tiesin, että enää se ei satuta mua. Enää mua ei satuta kukaan!  

Saimme mieheni kanssa pian ensimmäisen tyttären, ostimme talon ja menimme naimisiin ja kohta syntyikin toinen tytär. Minulla oli aikanaan jäänyt opiskelut välistä, niin nyt oli niiden aika. Opiskelin yhden ammatin ja sitten olikin taas lapsen vuoro, saimme ensimmäisen pojan. Minä jatkoin opiskeluja ja sainkin ammatin, josta olin haaveillut, minusta tuli hoitaja. Elämä rullasi omalla painollaan, sain töitä ja olimme onnellisia. Saimme neljännen lapsen, sanoimme, että iltatähden ja pian aloinkin odottamaan viidettä lastamme. 

Viidennen odotusaika oli raskas, silloin aloin valvomaan ja mieleni valtasi paha olo. Paha olo oli samantyylistä kuin silloin teininä, pelkoja, ahdistusta ja irtonaisuuden tunnetta. Pääsin pian terapiaan perheneuvolan kautta. Ehdin käydä n. puoli vuotta terapiassa, kunnes terapeutti kysyi, että onko joskus jotain sattunut? Vastasin heti, että EI! Ei tietenkään. Siltä reissulta kun pääsin kotiin alkoi kaikki purkaantumaan, menneisyys, lapsuus vyöryi mieleen tulivuorenpurkauksen lailla. Silloin aloin kirjoittaa, kirjoitin kaiken mitä siinä muistin ja vein sen kirjoituksen terapeutilleni seuraavalla kerralla, pyysin anteeksi, että oli valehdellut. 

Hiljalleen aloin ymmärtämään asioita, joissa minussa oli. Itse pidin niitä ihan normaaleina asioina, mutta monet ympärilläni ihmettelivät niitä. Minulta kysyttiin, että onko ihanaa kun miehesi hieroo jalkojasi raskausaikana ja he kehuivat kuinka hyvältä se tuntui. En voinut kuvitellakaan, että kukaan koskisi jalkoihini ja sanoinkin sen, ettei mun jalkoihin saa koskea. Se oli monen mielestä omituista. Minulle se oli kipua. 

Omistuista oli myös mieheni ja lasten mielestä, ettei äiti leiki piilosta peiton alla. Jos jouduin peiton alle sain hirveän paniikkikohtauksen. Myöskään en voi pitää rannekoruja. Olen yrittänyt, mutta se saa minut ahdistuneeksi ja en ole aiemmin tiennyt mistä se johtuu. Kun olin sairaalassa ja minut nukutettiin useasti sähköhoidon takia, niin hoitajat jo tiesivät leikata tunnisterannekkeen pois ennen kuin heräsin. Muutamaan kertaan sain siinä sitä repiessäni hirvittävän paniikin. 

Nämä kaikki on ollut mun mielessä aina vain mun jotain omituisia höpötyksiä, mutta nyt tiedän, että niille on ihan oikea syy ja selitys, miksi ne ahdistaa.

Terapiaa ja erilaisia hoitoja

Hiljalleen tuosta alkoi tiiviimpi terapia ja yhteistyö työterveyshuollon kanssa. Luottamussuhde molempiin oli vahva ja voimaannuttava. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, mutta paljon oli huonoja vaihtoehtoja. Ihan valtava pettymys oli luopua toimivasta terapia suhteesta. Pienesti yhteydenpito on onneksi voinut jatkua. Onnekseni sain Kela tukemana psykoterapian ja tämäkin terapiasuhde on toimiva. Työterveyslääkärin kanssa on toimiva ja luottamuksellinen hoitosuhde. Näiden suhteen koen olevani hyvin onnekas, olen saanut olla tuen piirissä koko ajan. 

Lukuisten lääkekokeilujen jälkeen toivottua toimintakykyä ei saavutettu ja ahdistus ja dissosisaatiot pahenivat ja päätettiin kokeilla aivojen magneettihoitoa. Päädyin siis pariksi kuukaudeksi suljetulle osastolle hoitoon. Hoidon jälkeen jatkettiin hoitoa psykoterapiassa ja työterveyslääkärin käynneillä. Satunnaisesti myös työterveyspsykologi oli hoidossa mukana. 

Tämän vuoden alussa vointini meni taas erityisen huonoksi ja päädyin osastohoitoon ja siellä annettavaan aivojen sähköhoitoon. Näiden lääkekokeilujen ja osastohoitojen mukana tuli myös paljon pahaa. Pahoja kokemuksia ja paljon aktivoituneita muistoja ja paljon myös muistamattomuutta. 

Dissosisaatio on muuttanut muotoaan, pystyn käymään esim. luvatuissa kokouksissa ja koulutuksissa, pystyn olemaan se entinen minä. Ulkoistan itsestäni kaiken sen pahan olon. Aina se ei onnistu, mutta yritän. Saan välillä valtavia paniikkikohtauksia ja silloin olen täysin varma, että lapsuuden kauheudet toistuu ja voin jopa tuntea sen fyysisenä kipuna. Välillä minulla on tuntopuutoksia, hengenahdistusta ja tuntuu kuin sydän tulisi ulos rinnasta ihan silkasta pelosta. 

Osat

Yksi osa kaipaa kipeästi sitä sosiaalista elämää mikä ennen oli, hän haluaa pärjätä työssään ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hän pystyy käymään luvattuja kokouksia ja koulutuksia. Hän on huoliteltu ja hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin. Toinen osa eristäytyy ja pelkää. Se pelkää ihmisiä ja elämää. Saattaa olla, että jossain ihmisessä, yleensä miehessä, on jotain mikä saa minut kauhun valtaan. En osaa sano mitä tai mikä se on, mutta silloin olen pieni 8-vuotias joka pelkää kuollakseen, että häntä satutetaan.

Kolmas osa minua haluaa pois, hänellä on valtavat kuolemantoiveet. Tämä osa ei usko, että tästä koskaan enää voisi toipua toimintakykyiseksi. Tämä osa satuttaa itseään, viiltelee. Luulen, että hän on nuori. Tämä osa ei näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. On vain kipua, ihan fyysistä kipua ja valtavan suurta ahdistusta. Tämä osa ei ole ansainnut lapsia tai tätä perhettä. Vain kuolema voi pelastaa. 

Mutta jatkan yrittämistä, jatkan ilmeisesti lääkekokeilujakin. Toivon, että ahdistukseni helpottaisi ja syvä masennukseni helpottaisi, edes sen verran, että uskaltaisin käydä kaupassa. Toivon, että saisin vielä olla lapsilleni hyvä äiti ja miehelleni kelvollinen vaimo. Toivon, että joskus vielä voisin tehdä työtäni. 

Vielä ei ole näiden aika. Vielä olen ihan liian peloissani, olen liian ahdistunut ja aivan liian rikki. Ihan pieninä palasina, mutta en ehkä enää ole yksin. 

Teksti: ~Mona~

Kuvat: Salla Pulkkinen

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.

Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.

Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.

Vieraskirjoitus
-Laura-

 

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta missä tahansa muodossaan rikkoo ihmisen syvintä ydintä, josta vaikutukset heijastuvat laajasti kaikille elämän osa-alueille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa joutuu kokemaan väkivaltaa, sitä kokonaisvaltaisemmin se muovaa ihmisen kehittyvää persoonallisuutta ja käsitystä ympäröivästä maailmasta.
Oma kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta alkoi ollessani alakoululainen ja loppui, kun olin teini-iässä. Tekijänä oli minua muutamaa vuotta vanhempi poika, joka oli äitini uuden kumppanin lapsi. Kun äitini ja tämän miehen eron seurauksena hyväksikäyttö loppui, pystyin lopulta paljastamaan perhehelvetin, jossa olin elänyt. Tuolloin monet kysyivät minulta, kuinka oli mahdollista, että tuollaisia asioita oli voinut tapahtua kenenkään tietämättä. Miksi en ollut puhunut aiemmin? Miksi en ollut huutanut apua hyväksikäytön hetkinä? Vuosia sitten en osannut vastata niille, jotka noita kysymyksiä esittivät.
Hyväksikäyttö on mielelle niin käsittämätön ja järjetön kokemus, että siihen liittyviin kysymyksiin on vaikea löytää loogisia ja yksiselitteisiä vastauksia. Mutta tärkeimpänä mielessäni oli kysymys, jonka olin itselleni vuosien varrella esittänyt satoja kertoja: Oliko minun omaa syytäni, että noin hirveitä asioita oli tapahtunut juuri minulle?

Oman terapiani avulla ja Internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani, olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalista hyväksikäyttöä voi tapahtua vain, jos useampi ehto uhrissa, tekijässä ja perheen sisäisessä dynamiikassa täyttyvät yhtä aikaisesti. Vastuu rikoksesta on aina tekijällä, mutta muun muassa uhrin täyttymättömät emotionaaliset tarpeet voivat tehdä hänestä alttiimman hyväksikäytön kokemuksille.
Itse olin kuin oppikirjaesimerkki emotionaalisesti epävarmasta lapsesta. En kuitenkaan ollut syntynyt sellaiseksi. Olin ulospäinsuuntautunut ja sanavalmis lapsi ennen biologisten vanhempieni eroa. Mutta hiljalleen muutuin epävarmaksi ja alistuneeksi heidän eronsa jälkeen; erityisesti sitten, kun äiti oli löytänyt uuden kumppanin. Tuntui, etten ollut olemassa enää kenellekään: Isä ei asunut enää kanssani, vaikka mieluummin olisin vanhempien erotessa jäänyt hänen luokseen. Se ei vain matkatyön takia ollut mahdollista. Ja äitini oli uppoutunut uuteen parisuhteeseensa, minä lähinnä pyörin jaloissa pakollisena pahana. Minun tarpeeni olivat hyvin toissijaisia. Minut sai jättää yksin illaksi ja yöksi kotiin, jos äiti halusi lähteä ulos miesystävänsä kanssa. Jos pelkäsin, hoitajaksi saattoi valikoitua kenen tahansa baarikaverin lapsi tai tuttava.
Hyväksikäyttäjäni sen sijaan oli narsisti-isän kasvattama lapsi, joka varmasti haistoi kilometrin päähän minun heiveröisyyteni. Hän ensitöikseen omi itselleen leluni ja hajotti ne. Tähän ei äitini mitenkään puuttunut, joten ei auttanut kuin sopeutua. Leikeissä olin aina jotenkin selittämättömästi alakynnessä, olin aina se tyhmä ja osaamaton. Enkä pian enää edes olettanut, että kukaan ottaisi minua tai ajatuksiani vakavasti.
Jossain vaiheessa vain huomasin, että leikkeihin oli ilmaantunut outoja piirteitä. Leikeissä piti riisua itsensä alasti ja antaa toisen koskettaa itseä. Tai sitten itse kosketin häntä. Leikki ahdisti, mutta silti siinä oli jotakin jännää. Vaikka se tuntui huonolta ja pahalta, tulin kuitenkin toisen ihmisen näkemäksi. Olin hänelle olemassa, vaikkakin sitten kaikkein hirveimmällä mahdollisella tavalla minun oman mielenterveyteni kannalta katseltuna. Yhteinen salaisuus yhdisti minut tiiviisti hyväksikäyttäjääni, jollain tasolla kai tarvitsin sitä. Koin, ettei minulla ollut yhteyttä keneenkään toiseen ihmiseen.
Kun äitini oli minut jättänyt muutettuaan ulkomaille, hyväksikäytön luonne muuttui. Kun viimeinenkin toivo turvasta oli mennyt, hyväksikäytöstä oli leikki kaukana. Siitä tuli lähes joka öinen helvetti, sisältäen joko ihan fyysistä kontaktia, seksuaalisesti ahdistelevia tekstiviestejä tai molempia. Enää ei rikottu minun lelujani tai varastettu säästämiäni viikkorahoja. Hän siirtyi rikkomaan minun mieltäni ja kehoani, sekä varasti lapsuuteni viimeisetkin rippeet.

On mahdotonta yhteen tekstiin eritellä kaikkia vaikutuksia, joita nuo vuodet ovat minuun jättäneet. Mutta selkeimpänä haittana on varmasti hirveä ja kaiken kattava häpeän tunne omasta itsestäni. Koen aina olevani jollain selittämättömällä tavalla huonompi kuin muut. Minun ajatukseni ovat huonompia kuin toisten. Olen rumempi kuin kaikki muut. Olen tyhmempi kuin kukaan. Pitkään ajattelin olevani heikompi kuin muut, koska välillä on vaikeuksia jaksaa selvitä ihan perusarjesta. Kun kaikki muutkin jaksavat opiskella ja käydä vielä töissä, minunkin kuuluisi jaksaa. Mutta kun en vain jaksa.
Valtava häpeän kokemus kytkeytyy vahvasti myös seksuaalisuuteen, joka hyväksikäytön seurauksena on rakentunut vinoon. Seksuaalisuuden portaat on ainakin omalla kohdallani kuin huussin raput: askelmia puuttuu sieltä täältä ja suurin osa on väärässä järjestyksessä. Ylimmälle portaalle on menty perse edellä. Siitä seuraa valtava outouden kokemus, kun tie seksuaaliseen läheisyyteen ei ole kulkenut tavanomaisia reittejä.
En koskaan ole tiennyt, mitä vastaisin, jos joku kysyisi, milloin olen aloittanut seksielämän. Kukaan ei tahtoisi kuulla, että kehoni on aloittanut seksin minun ollessa lapsi. Mieleni on aloittanut seksin täysi-ikäisenä, mutta keho ei ollutkaan enää mukana tuntevana itsenään. Hyväksikäytön jäljiltä oma keho oli kuin muovailuvahaa, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun. Mielen ja kehon yhteistyö löytyi kunnolla vasta muutamia vuosia sitten. Mutta ei taida olla uskottavaa, jos väittäisin ensimmäisen seksikertani olleen vasta sen jälkeen, kun olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Mutta minulle se silti on se oikein totuus.

Ei voi saavuttaa aitoa läheisyyttä ihmissuhteissa, jos inhoaa itseään ja pelkää toisia ihmisiä. Vielä mahdottomammaksi se muuttuu, jos ihmissuhteeseen liittyy seksuaalinen ulottuvuus. Itse koin valtavaa ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en voinut puolisolleni olla niin sanotusti normaali seksikumppani, hyvä ja tavallinen vaimo. Sellainen läsnä oleva ja rento nainen, kankean ja ilottoman nuken sijaan. Surin, kun hän viattomana joutui osalliseksi minun likaisesta ja haisevasta rotanloukostani – rikotusta seksuaalisuudestani.
Tuskaisempana mielessä oli kuitenkin muisto siitä, ettei keho aina ole ollut tunnoton ja reagoimaton. Itseinho on edelleen valtava, kun muistan kehoni myöntyväisyydeksi tulkittavat reaktiot hyväksikäyttäjäni kosketuksille, vaikka ne tappoivat sisältäni elintärkeitä asioita. Ne kädet veivät itsekunnioitukseni, rajani, luottamukseni elämää kohtaan ja haluni elää. Tilalle ne toivat häpeän, pelon ja kyvyttömyyden iloita seksuaalisuudesta elämän voimavarana. Seksuaalisuus oli kaiketi alun perin tarkoitettu ilon aiheeksi, mutta hyväksikäytön jälkeen se oli vain musta aukko. Se oli hahmoton ja pelottava, jotain niin vaarallista ja hävettävää, ettei sitä uskaltanut lähestyä.

Hyväksikäytön seurauksena meni siis mielenterveys aika lailla kokonaisvaltaisesti. Olen ollut hyvin masentunut, itsetuhoinen, itsemurhariskissä, syömishäiriöinen, ahdistunut ja viimeisimpänä todettuna vaivana on dissosiaatiohäiriö. Olen viillellyt toisen käteni täyteen arpia, niitä löytyy myös jaloista ja lantiosta. Pahassa olossa sitä ei ymmärtänyt ajatella, että niitä joku päivä vielä katuu. Silloin tosin en ajatellut eläväni niin vanhaksi tai hyvinvoivaksi, että ehtisin arpiani katua tai harmitella.
Mielenterveyden kannalta seksuaalirikosoikeudenkäyntiprosessin aloittaminen oli hyvin kaksipiippuinen juttu. Poliisikuulustelut olivat todella raskaita. Kaikki, siis aivan todellakin kaikki, piti kertoa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Piti muistella päivämääriä ja pystyä kuvailemaan yksittäisiä seksuaalisia tekoja, jotka toistuivat hyvin samanlaisina vuosikausia. Yhtä helppoa kuin kertoa jostain tietystä työpäivästään äärimmäisellä tarkkuudella parin vuoden takaa. Sitä hyväksikäyttö minulle oli, normaalia arkea, jota vain oli elettävä. Minun elämääni, joka piti sisällään niin häpeällisiä asioita, että siihen olisi voinut kuolla. Häpeä on tunnetusti parasta liimaa, joka pitää suun supussa. Niin oli myös minun kohdallani, koin kuulustelut nöyryyttävinä. Päätin, etten enää koskaan puhuisi seksuaalisuudestani yhtään enempää ääneen kuin olin valmis häpeämättä tekemään.
Oikeusprosessini venyi kokonaisuudessaan yli vuoden mittaiseksi. Prosessi lähti liikkeelle rikosilmoituksen tekemisestä, josta se eteni lukuisiin kuulusteluihin. Itse en vaatinut hyväksikäyttäjälleni rangaistusta, ajattelin, ettei mikään raha tai rangaistus korvaisi kokemaani kärsimystä. Jälkeenpäin olen kuitenkin tyytyväinen, että vanhempani vaativat tekijälle rangaistusta. Kuulustelujen jälkeen juttu meni syyteharkintaan, jonka jälkeen tulee joko kutsu oikeudenkäyntiin tai päätös syyttämättä jättämisestä. Tapaukseni eteni oikeuteen kahdella eri rikosnimikkeellä: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä pakottaminen sukupuoliyhteyteen. Jälkimmäistä rikosnimikettä ei ole enää olemassa, vaan se on korvattu käsitteellä raiskaus. Enää ei siis ole olemassa rikosnimikettä ”lievä raiskaus”. Ja hyvä niin, sillä itse en kokenut läpikäymääni helvettiä minkään teon lievänä muotona, vaikka minua ei uhattukaan teon yhteydessä pahoinpidellä tai tappaa.
Vaikeimpana oikeusprosessin venymisessä koin sen, että piti aktiivisesti pitää tapahtumia mielessä. Päivittäin ”opiskelin” kuulustelupöytäkirjoista, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Oikeuslaitos ei ota huomioon sitä, että muistikuvat menneestä elämästä muokkautuvat jatkuvasti. Jos en muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemmin tai joku päivämäärä olisi unohtunut, minun kertomukseni todenperää olisi alettu kyseenalaistaa. Päivämäärien kanssa jouduin jo muutenkin hankaluuksiin, kun ei lapsi osaa yhdistää elämänsä tapahtumia vaikka siihen, kuka on silloin ollut Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri. Oli muutakin mietittävää elämäni hirveimpinä vuosina, kuin keksiä muistisääntöjä tapahtumahetkille, joista en koskaan ollut ajatellut kenellekään kertoa.
Oikeudenkäynti päättyi siihen, että hyväksikäyttäjäni todettiin syyllistyneen molempiin rikosnimikkeisiin. Se oli minulle valtava helpotus. Kun oikeuslaitos osoitti syyllisen, se tarkoitti, ettei kärsimykseni ollut omaa syytäni. Jos häntä ei olisi todettu syylliseksi, olisin kokenut sen epäsuoraksi viittaukseksi siitä, että minä itse olin syypää omaan pahaan olooni. Ehdottomasti paras palkinto oli kuitenkin hyväksikäyttäjäni tyrmistynyt ilme tuomiota kuunnellessa. Olen luvannut itselleni, etten sitä ilmettä unohda koskaan. Hän oli kaiketi luullut pääsevänsä kuin koira veräjästä, mutta eipä päässyt. Kerta se on ensimmäinenkin, kun yleensä hän oli saanut itsensä puhuttua kuiville kaikesta.

Oudoin jäänne hyväksikäytöstä on varmaan ristiriitainen suhtautuminen hyväksikäyttäjääni. Se on jotakin sellaista, jota en ole onnistunut kenellekään selittämään niin, että kokisin tulleeni ymmärretyksi.
Toisaalta toivon, että hän kuolisi ja mätänisi helvetissä. Ja ettei elämä tarjoaisi hänelle mitään hyvää. Mutta samalla tiedän, että päivä, jona hän kuolee, tulee olemaan todella raskas. Muutamia vuosia sitten luulin vuorokauden ajan, että hyväksikäyttäjäni oli kuollut hirttäytymällä. Aina olin kuvitellut, että hänen kuolinpäivänsä olisi juhlapäivä. Että ostaisin kakun ja laittaisin siihen yhden kynttilän merkiksi, että siitä alkaisi minun vapauteni. Mutta mitä todellisuudessa tein? Itkin. Surin niin hirveästi, että oli soitettava kriisikeskukseen, kun tuntui etten selviydy.
Yhtäkkiä siitä demonisoimastani ja läpeensä pahasta ihmisestä tulikin mielessäni rikottu poika, joka oli riistänyt hengen itseltään. Hän pystyikin kuolemaan ja tuntemaan tuskaa. Huomasin muistelevani miehelleni hauskoja muistoja hyväksikäyttäjästäni, kuinka hän aina sähelsi jotain päätöntä tai kun pelattiin pleikkaria yhdessä. Miehelleni olen kiitollinen siitä, että hän antoi minun puhua, itkeä ja muistella ilman paheksuntaa. Hän oikeasti halusi yrittää ymmärtää minua. Kun selvisi, että hyväksikäyttäjäni kuolema oli väärä hälytys, viha palasi hiljalleen häntä kohtaan. Lapsena hänellä oli tapana hyväksikäyttää myös minun myötätuntoani ja auttamisen haluani. Vaikka hän ei minua kiusatakseen jättänytkään kuolematta, tunsin itseni huijatuksi.
Tunnen olevani jollain selittämättömällä tavalla kytköksissä hyväksikäyttäjääni. Hänen elämänsä koskettaa minun elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko tässä maailmassa ketään toista, joka olisi muuttanut minua ihmisenä ja elämäntarinaani niin radikaalisti. Jos johonkin sitä yhteyttä pitäisi verrata, niin Harry Potter-kirjoissa kuvattuun yhteyteen Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Se jaettu tragedia on jättänyt osan häntä minun sisääni, vaikka se ei ollut tarkoitus tai millään tavalla toivottua. Vertaus on ehkä vähän erikoinen, mutta en missään muualla ole törmännyt kuvaukseen, joka vastaisi tuntemuksiani. En tiedä vielä, onko se jälki ikuinen vai lähteekö se terapian myötä jonain päivänä täysin pois. Se jää vielä nähtäväksi, vaikka toipuminen onkin jo hyvin pitkällä.

Blogikirjoitukseni toinen osa kertoo tarinani seksuaaliväkivallasta toipumisesta ja auttavista tahoista.

Vieraskirjoitus
-Laura-