Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie
Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.
Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.
Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.
Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.
Vieraskirjoitus
-Laura-
Viimeisimmät kommentit