Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta missä tahansa muodossaan rikkoo ihmisen syvintä ydintä, josta vaikutukset heijastuvat laajasti kaikille elämän osa-alueille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa joutuu kokemaan väkivaltaa, sitä kokonaisvaltaisemmin se muovaa ihmisen kehittyvää persoonallisuutta ja käsitystä ympäröivästä maailmasta.
Oma kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta alkoi ollessani alakoululainen ja loppui, kun olin teini-iässä. Tekijänä oli minua muutamaa vuotta vanhempi poika, joka oli äitini uuden kumppanin lapsi. Kun äitini ja tämän miehen eron seurauksena hyväksikäyttö loppui, pystyin lopulta paljastamaan perhehelvetin, jossa olin elänyt. Tuolloin monet kysyivät minulta, kuinka oli mahdollista, että tuollaisia asioita oli voinut tapahtua kenenkään tietämättä. Miksi en ollut puhunut aiemmin? Miksi en ollut huutanut apua hyväksikäytön hetkinä? Vuosia sitten en osannut vastata niille, jotka noita kysymyksiä esittivät.
Hyväksikäyttö on mielelle niin käsittämätön ja järjetön kokemus, että siihen liittyviin kysymyksiin on vaikea löytää loogisia ja yksiselitteisiä vastauksia. Mutta tärkeimpänä mielessäni oli kysymys, jonka olin itselleni vuosien varrella esittänyt satoja kertoja: Oliko minun omaa syytäni, että noin hirveitä asioita oli tapahtunut juuri minulle?

Oman terapiani avulla ja Internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani, olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalista hyväksikäyttöä voi tapahtua vain, jos useampi ehto uhrissa, tekijässä ja perheen sisäisessä dynamiikassa täyttyvät yhtä aikaisesti. Vastuu rikoksesta on aina tekijällä, mutta muun muassa uhrin täyttymättömät emotionaaliset tarpeet voivat tehdä hänestä alttiimman hyväksikäytön kokemuksille.
Itse olin kuin oppikirjaesimerkki emotionaalisesti epävarmasta lapsesta. En kuitenkaan ollut syntynyt sellaiseksi. Olin ulospäinsuuntautunut ja sanavalmis lapsi ennen biologisten vanhempieni eroa. Mutta hiljalleen muutuin epävarmaksi ja alistuneeksi heidän eronsa jälkeen; erityisesti sitten, kun äiti oli löytänyt uuden kumppanin. Tuntui, etten ollut olemassa enää kenellekään: Isä ei asunut enää kanssani, vaikka mieluummin olisin vanhempien erotessa jäänyt hänen luokseen. Se ei vain matkatyön takia ollut mahdollista. Ja äitini oli uppoutunut uuteen parisuhteeseensa, minä lähinnä pyörin jaloissa pakollisena pahana. Minun tarpeeni olivat hyvin toissijaisia. Minut sai jättää yksin illaksi ja yöksi kotiin, jos äiti halusi lähteä ulos miesystävänsä kanssa. Jos pelkäsin, hoitajaksi saattoi valikoitua kenen tahansa baarikaverin lapsi tai tuttava.
Hyväksikäyttäjäni sen sijaan oli narsisti-isän kasvattama lapsi, joka varmasti haistoi kilometrin päähän minun heiveröisyyteni. Hän ensitöikseen omi itselleen leluni ja hajotti ne. Tähän ei äitini mitenkään puuttunut, joten ei auttanut kuin sopeutua. Leikeissä olin aina jotenkin selittämättömästi alakynnessä, olin aina se tyhmä ja osaamaton. Enkä pian enää edes olettanut, että kukaan ottaisi minua tai ajatuksiani vakavasti.
Jossain vaiheessa vain huomasin, että leikkeihin oli ilmaantunut outoja piirteitä. Leikeissä piti riisua itsensä alasti ja antaa toisen koskettaa itseä. Tai sitten itse kosketin häntä. Leikki ahdisti, mutta silti siinä oli jotakin jännää. Vaikka se tuntui huonolta ja pahalta, tulin kuitenkin toisen ihmisen näkemäksi. Olin hänelle olemassa, vaikkakin sitten kaikkein hirveimmällä mahdollisella tavalla minun oman mielenterveyteni kannalta katseltuna. Yhteinen salaisuus yhdisti minut tiiviisti hyväksikäyttäjääni, jollain tasolla kai tarvitsin sitä. Koin, ettei minulla ollut yhteyttä keneenkään toiseen ihmiseen.
Kun äitini oli minut jättänyt muutettuaan ulkomaille, hyväksikäytön luonne muuttui. Kun viimeinenkin toivo turvasta oli mennyt, hyväksikäytöstä oli leikki kaukana. Siitä tuli lähes joka öinen helvetti, sisältäen joko ihan fyysistä kontaktia, seksuaalisesti ahdistelevia tekstiviestejä tai molempia. Enää ei rikottu minun lelujani tai varastettu säästämiäni viikkorahoja. Hän siirtyi rikkomaan minun mieltäni ja kehoani, sekä varasti lapsuuteni viimeisetkin rippeet.

On mahdotonta yhteen tekstiin eritellä kaikkia vaikutuksia, joita nuo vuodet ovat minuun jättäneet. Mutta selkeimpänä haittana on varmasti hirveä ja kaiken kattava häpeän tunne omasta itsestäni. Koen aina olevani jollain selittämättömällä tavalla huonompi kuin muut. Minun ajatukseni ovat huonompia kuin toisten. Olen rumempi kuin kaikki muut. Olen tyhmempi kuin kukaan. Pitkään ajattelin olevani heikompi kuin muut, koska välillä on vaikeuksia jaksaa selvitä ihan perusarjesta. Kun kaikki muutkin jaksavat opiskella ja käydä vielä töissä, minunkin kuuluisi jaksaa. Mutta kun en vain jaksa.
Valtava häpeän kokemus kytkeytyy vahvasti myös seksuaalisuuteen, joka hyväksikäytön seurauksena on rakentunut vinoon. Seksuaalisuuden portaat on ainakin omalla kohdallani kuin huussin raput: askelmia puuttuu sieltä täältä ja suurin osa on väärässä järjestyksessä. Ylimmälle portaalle on menty perse edellä. Siitä seuraa valtava outouden kokemus, kun tie seksuaaliseen läheisyyteen ei ole kulkenut tavanomaisia reittejä.
En koskaan ole tiennyt, mitä vastaisin, jos joku kysyisi, milloin olen aloittanut seksielämän. Kukaan ei tahtoisi kuulla, että kehoni on aloittanut seksin minun ollessa lapsi. Mieleni on aloittanut seksin täysi-ikäisenä, mutta keho ei ollutkaan enää mukana tuntevana itsenään. Hyväksikäytön jäljiltä oma keho oli kuin muovailuvahaa, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun. Mielen ja kehon yhteistyö löytyi kunnolla vasta muutamia vuosia sitten. Mutta ei taida olla uskottavaa, jos väittäisin ensimmäisen seksikertani olleen vasta sen jälkeen, kun olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Mutta minulle se silti on se oikein totuus.

Ei voi saavuttaa aitoa läheisyyttä ihmissuhteissa, jos inhoaa itseään ja pelkää toisia ihmisiä. Vielä mahdottomammaksi se muuttuu, jos ihmissuhteeseen liittyy seksuaalinen ulottuvuus. Itse koin valtavaa ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en voinut puolisolleni olla niin sanotusti normaali seksikumppani, hyvä ja tavallinen vaimo. Sellainen läsnä oleva ja rento nainen, kankean ja ilottoman nuken sijaan. Surin, kun hän viattomana joutui osalliseksi minun likaisesta ja haisevasta rotanloukostani – rikotusta seksuaalisuudestani.
Tuskaisempana mielessä oli kuitenkin muisto siitä, ettei keho aina ole ollut tunnoton ja reagoimaton. Itseinho on edelleen valtava, kun muistan kehoni myöntyväisyydeksi tulkittavat reaktiot hyväksikäyttäjäni kosketuksille, vaikka ne tappoivat sisältäni elintärkeitä asioita. Ne kädet veivät itsekunnioitukseni, rajani, luottamukseni elämää kohtaan ja haluni elää. Tilalle ne toivat häpeän, pelon ja kyvyttömyyden iloita seksuaalisuudesta elämän voimavarana. Seksuaalisuus oli kaiketi alun perin tarkoitettu ilon aiheeksi, mutta hyväksikäytön jälkeen se oli vain musta aukko. Se oli hahmoton ja pelottava, jotain niin vaarallista ja hävettävää, ettei sitä uskaltanut lähestyä.

Hyväksikäytön seurauksena meni siis mielenterveys aika lailla kokonaisvaltaisesti. Olen ollut hyvin masentunut, itsetuhoinen, itsemurhariskissä, syömishäiriöinen, ahdistunut ja viimeisimpänä todettuna vaivana on dissosiaatiohäiriö. Olen viillellyt toisen käteni täyteen arpia, niitä löytyy myös jaloista ja lantiosta. Pahassa olossa sitä ei ymmärtänyt ajatella, että niitä joku päivä vielä katuu. Silloin tosin en ajatellut eläväni niin vanhaksi tai hyvinvoivaksi, että ehtisin arpiani katua tai harmitella.
Mielenterveyden kannalta seksuaalirikosoikeudenkäyntiprosessin aloittaminen oli hyvin kaksipiippuinen juttu. Poliisikuulustelut olivat todella raskaita. Kaikki, siis aivan todellakin kaikki, piti kertoa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Piti muistella päivämääriä ja pystyä kuvailemaan yksittäisiä seksuaalisia tekoja, jotka toistuivat hyvin samanlaisina vuosikausia. Yhtä helppoa kuin kertoa jostain tietystä työpäivästään äärimmäisellä tarkkuudella parin vuoden takaa. Sitä hyväksikäyttö minulle oli, normaalia arkea, jota vain oli elettävä. Minun elämääni, joka piti sisällään niin häpeällisiä asioita, että siihen olisi voinut kuolla. Häpeä on tunnetusti parasta liimaa, joka pitää suun supussa. Niin oli myös minun kohdallani, koin kuulustelut nöyryyttävinä. Päätin, etten enää koskaan puhuisi seksuaalisuudestani yhtään enempää ääneen kuin olin valmis häpeämättä tekemään.
Oikeusprosessini venyi kokonaisuudessaan yli vuoden mittaiseksi. Prosessi lähti liikkeelle rikosilmoituksen tekemisestä, josta se eteni lukuisiin kuulusteluihin. Itse en vaatinut hyväksikäyttäjälleni rangaistusta, ajattelin, ettei mikään raha tai rangaistus korvaisi kokemaani kärsimystä. Jälkeenpäin olen kuitenkin tyytyväinen, että vanhempani vaativat tekijälle rangaistusta. Kuulustelujen jälkeen juttu meni syyteharkintaan, jonka jälkeen tulee joko kutsu oikeudenkäyntiin tai päätös syyttämättä jättämisestä. Tapaukseni eteni oikeuteen kahdella eri rikosnimikkeellä: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä pakottaminen sukupuoliyhteyteen. Jälkimmäistä rikosnimikettä ei ole enää olemassa, vaan se on korvattu käsitteellä raiskaus. Enää ei siis ole olemassa rikosnimikettä ”lievä raiskaus”. Ja hyvä niin, sillä itse en kokenut läpikäymääni helvettiä minkään teon lievänä muotona, vaikka minua ei uhattukaan teon yhteydessä pahoinpidellä tai tappaa.
Vaikeimpana oikeusprosessin venymisessä koin sen, että piti aktiivisesti pitää tapahtumia mielessä. Päivittäin ”opiskelin” kuulustelupöytäkirjoista, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Oikeuslaitos ei ota huomioon sitä, että muistikuvat menneestä elämästä muokkautuvat jatkuvasti. Jos en muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemmin tai joku päivämäärä olisi unohtunut, minun kertomukseni todenperää olisi alettu kyseenalaistaa. Päivämäärien kanssa jouduin jo muutenkin hankaluuksiin, kun ei lapsi osaa yhdistää elämänsä tapahtumia vaikka siihen, kuka on silloin ollut Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri. Oli muutakin mietittävää elämäni hirveimpinä vuosina, kuin keksiä muistisääntöjä tapahtumahetkille, joista en koskaan ollut ajatellut kenellekään kertoa.
Oikeudenkäynti päättyi siihen, että hyväksikäyttäjäni todettiin syyllistyneen molempiin rikosnimikkeisiin. Se oli minulle valtava helpotus. Kun oikeuslaitos osoitti syyllisen, se tarkoitti, ettei kärsimykseni ollut omaa syytäni. Jos häntä ei olisi todettu syylliseksi, olisin kokenut sen epäsuoraksi viittaukseksi siitä, että minä itse olin syypää omaan pahaan olooni. Ehdottomasti paras palkinto oli kuitenkin hyväksikäyttäjäni tyrmistynyt ilme tuomiota kuunnellessa. Olen luvannut itselleni, etten sitä ilmettä unohda koskaan. Hän oli kaiketi luullut pääsevänsä kuin koira veräjästä, mutta eipä päässyt. Kerta se on ensimmäinenkin, kun yleensä hän oli saanut itsensä puhuttua kuiville kaikesta.

Oudoin jäänne hyväksikäytöstä on varmaan ristiriitainen suhtautuminen hyväksikäyttäjääni. Se on jotakin sellaista, jota en ole onnistunut kenellekään selittämään niin, että kokisin tulleeni ymmärretyksi.
Toisaalta toivon, että hän kuolisi ja mätänisi helvetissä. Ja ettei elämä tarjoaisi hänelle mitään hyvää. Mutta samalla tiedän, että päivä, jona hän kuolee, tulee olemaan todella raskas. Muutamia vuosia sitten luulin vuorokauden ajan, että hyväksikäyttäjäni oli kuollut hirttäytymällä. Aina olin kuvitellut, että hänen kuolinpäivänsä olisi juhlapäivä. Että ostaisin kakun ja laittaisin siihen yhden kynttilän merkiksi, että siitä alkaisi minun vapauteni. Mutta mitä todellisuudessa tein? Itkin. Surin niin hirveästi, että oli soitettava kriisikeskukseen, kun tuntui etten selviydy.
Yhtäkkiä siitä demonisoimastani ja läpeensä pahasta ihmisestä tulikin mielessäni rikottu poika, joka oli riistänyt hengen itseltään. Hän pystyikin kuolemaan ja tuntemaan tuskaa. Huomasin muistelevani miehelleni hauskoja muistoja hyväksikäyttäjästäni, kuinka hän aina sähelsi jotain päätöntä tai kun pelattiin pleikkaria yhdessä. Miehelleni olen kiitollinen siitä, että hän antoi minun puhua, itkeä ja muistella ilman paheksuntaa. Hän oikeasti halusi yrittää ymmärtää minua. Kun selvisi, että hyväksikäyttäjäni kuolema oli väärä hälytys, viha palasi hiljalleen häntä kohtaan. Lapsena hänellä oli tapana hyväksikäyttää myös minun myötätuntoani ja auttamisen haluani. Vaikka hän ei minua kiusatakseen jättänytkään kuolematta, tunsin itseni huijatuksi.
Tunnen olevani jollain selittämättömällä tavalla kytköksissä hyväksikäyttäjääni. Hänen elämänsä koskettaa minun elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko tässä maailmassa ketään toista, joka olisi muuttanut minua ihmisenä ja elämäntarinaani niin radikaalisti. Jos johonkin sitä yhteyttä pitäisi verrata, niin Harry Potter-kirjoissa kuvattuun yhteyteen Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Se jaettu tragedia on jättänyt osan häntä minun sisääni, vaikka se ei ollut tarkoitus tai millään tavalla toivottua. Vertaus on ehkä vähän erikoinen, mutta en missään muualla ole törmännyt kuvaukseen, joka vastaisi tuntemuksiani. En tiedä vielä, onko se jälki ikuinen vai lähteekö se terapian myötä jonain päivänä täysin pois. Se jää vielä nähtäväksi, vaikka toipuminen onkin jo hyvin pitkällä.

Blogikirjoitukseni toinen osa kertoo tarinani seksuaaliväkivallasta toipumisesta ja auttavista tahoista.

Vieraskirjoitus
-Laura-

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Selviytymistarina!

Selviytymistarina!

Olen 39-vuotias nainen. Elän melko normaalia työssä käyvän perheenäidin arkea. Käyn traumaterapiassa traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vuoksi. Olen päättänyt katkaista tämän sukupolvien yli jatkuneen traumakierteen. Vain minä voin sen tehdä ja nyt on sen aika. Tässä on tarinani.

Kasvoin alkoholistiperheessä. Isäni oli järjettömän väkivaltainen. Käytti ampuma-asetta, keittiöveitsiä ja puukkoja meidän uhkailuun ja ampui joskus kohtikin. Muistan kertoneeni 4-vuotiaana kaverilleni, että huonekalut ovat rikki siksi, että isä ampui meitä päin, muttei osunut. Sellaisena arkipäiväisenä ja tavallisena asiana. Lapsuuteni oli jatkuvaa pelkoa. Perheeseeni kuului hiljainen arka äiti ja nuorempi sisko. Oli minulla veljiäkin, jotka näin vasta aikuisena ensimmäisen kerran. Minua paljon vanhempia, isäni ensimmäisestä liitosta. Vähän kuin tuntemattomia sankareita.

Minua retuutettiin usein hiuksista. Isälläni oli tapana napata tukasta kiinni, nostaa lapsi ilmaan, ravistella ja kantaa jonnekin huoneen nurkkaan. Olin noin 9-vuotias, kun nousin ensimmäisen kerran kehoni ulkopuolelle isäni tullessa tukistamaan. Olin piirtänyt koulussa Suomen lipun. Tiesin isäni olevan Suomi-fanaatikko. Suutuin hänelle ja revin piirtämäni lipun hänen nenänsä edessä. Juoksin häntä karkuun ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Kun hän tarttui hiuksiini, leijuin jo katon rajassa, se ei tuntunut miltään, se tapahtui jollekin toiselle. Muistan tämän aina nähdessäni Suomen lipun.

Jos äitini uskalsi puhua erosta, isäni uhkasi tappaa koko perheen ja itsensä. Meidät lapset peloteltiin hiljaisiksi sen varjolla, että meidät viedään lastenkotiin ja siellä on paljon pahemmat olot kuin kotona. Ja kun olemme siellä, isä tappaa äidin. Poliisille ei koskaan voinut soittaa, ettei isäni suutu vieläkin enemmän.

Äitini alkoi kysyä minulta jossain vaiheessa, saako hän erota. Se oli sama kuin minulta olisi kysytty, haluatko perheesi kuolevan. En halunnut. Kaikki jatkui ja paheni ja minä olin siihen syyllinen, koska en suostunut heidän eroonsa. Ymmärrän kyllä, että hänen itsensäkin on täytynyt olla sekaisin siinä elämäntilanteessa kaiken väkivallan keskellä.

Perheessämme ei ollut tilaa lasten tunteille. Kun erehdyin pienenä itkemään, siitä kerrottiin heti naureskellen sukulaisille ja naapureille. Jäädytin kaikki tunteeni jo pienenä. Pelkäsin aikuisia järjettömän paljon pitkälle omaan aikuisuuteeni asti. En itkenyt koskaan, en edes tiennyt, kuinka se tapahtuu. Pakenin musiikin maailmaan, siellä oli tilaa tunteille. Loin eräästä artistista itselleni mielikuvitusaikuisen, jolta sain sitä turvaa ja rakkautta, johon jokaisella lapsella kuuluisi olla oikeus. Hän oli oma satuolentoni. Oikea äitini, joka kyllä joskus tulisi hakemaan minut sieltä pois. Vähän kuin sadussa Ruma ankanpoikanen. Se voima, joka kantoi minut läpi noiden vuosien.

Meidät vietiin usein hoitoon sedälleni, joka on tuomittu pedofiili. En uskaltanut tehdä mitään, kun tuo iso mies tunki kädet housuihini. Hän teki saman siskollenikin. Katselin vierestä. Meidän piti mennä makaamaan sängylle hänen mahansa päälle ja joka kerta hän laittoi kädet housuihimme. Vanhemmille ei saanut kertoa. Ihmettelen kyllä, jos tuo on ollut heille yllättävää. Setäni tuomio oli heidän tiedossaan. Isäni oli lapsuudessaan yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan.

Olin 14-vuotias, kun isäni muutti pois kotoa ja tuo väkivallan piina loppui. Äitini alkoi myös viettää paljon aikaa muualla. Olin 16-vuotias, kun äitini muutti kokonaan pois. Olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien ja maksanut äidilleni vuokraa siitä, että sain asua siskoni kanssa kahdestaan lapsuudenkodissamme. Meille ei koskaan päässyt muodostumaan lapsuudessa läheistä sisarussuhdetta johtuen kotona vallitsevasta kaaoksesta. Olemme onneksi korjanneet asian aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, kun siskoni sai oman kodin ja pääsin muuttamaan pois. Aloitin saman tien opiskelun aikuislukiossa työn ohessa. Aloin tajuta, että jotain on oudosti. Hakeuduin masennuksen vuoksi julkiselle puolelle hakemaan apua. Se oli ehkäpä elämäni isoin virhe. Minut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Sain diagnoosiksi 2-suuntaisen mielialahäiriön. Olin usein osastohoidossa. Lääkkeet eivät tehonneet. Välillä olin iloinen ja välillä vaikeasti masentunut. Aloin olla itsetuhoinen. Minulla oli vaikeita unettomuusjaksoja, joihin lääkkeet olivat myös tehottomia. Olin toivoton tapaus. Välillä oireilin syömishäiriötyylisesti, mutta en koskaan niin paljon, että olisin saanut siihen apua.

23-vuotiaana minut uhattiin laittaa eläkkeelle toivottomana tapauksena. Terapiaan en päässyt, sillä tuohon diagnoosiin eivät terapiat auttaneet. Äitini sekoitti soppaa ja kertoi hoitaville tahoille minun olleen niin hankala, ettei hän mitenkään voinut huolehtia minusta aikanaan. Lääkärit syyttivät minua tekosairaaksi äitini kiusaajaksi. Kehottivat kasvamaan aikuiseksi, sillä ei voi olla koko ikäänsä muiden hoivattavana. Traumaoireilun tuntemus oli tuohon aikaan todella heikkoa eikä kukaan oikein tiennyt, mistä oireeni johtuivat. En osannut kertoa sitä itsekään. Usein uskoin itsekin vain nähneeni unta kaikesta.

Kun olin syönyt lääkkeitä turhaan 10 vuotta ja voinut huonommin kuin koskaan, ymmärsin  vihdoin kyseessä olevan traumaoireilun. En tosin tiennyt sen olevan niin vakavaa. Opiskelin silloin ammattikorkeakoulussa sekä avoimessa yliopistossa ja tein kahta työtä samaan aikaan. Yritin päästä vielä kerran terapiaan. Lääkärini sanoi edelleen, ettei lapsuuden tapahtumilla ole kohdallani väliä. Sanoin haluavani joskus lapsia ja että lääkitystä pitäisi purkaa. Lääkäri sanoi, ettei minun pitäisi koskaan tehdä lapsia tuolla diagnoosilla. He halusivat purkaa hoitosuhteeni turhana kokonaan ja hän kirjasi minut ulos julkisen puolen psykiatrian poliklinikalta. Heitin lääkkeet pois ja ajattelin, että pitäkää tunkkinne. Ilman lääkkeitä aloin voida paljon paremmin, mutta elin edelleen kuin unessa koko ajan.

Koulutusta vastaavaa työtä en ole koskaan pystynyt tekemään epätodellisen olon vuoksi. Jotenkin minulla on ollut aina sellainen olo kuin esittäisin koulutettua. Vähän kuin raskausaikana minusta tuntui siltä, että esitän raskaana olevaa.

8 vuotta myöhemmin eräänä hiljaisena iltana aloin tutkia terapeuttitarjontaa netistä. Otin yhteyttä yksityiseen traumaterapeuttiin. Sain vihdoin ymmärrystä oireilleni. Hänen kauttaan löytyi traumat hallitseva lääkärikin. Olen vasta aivan alussa hoitoprosessissani, mutta jollain tavalla tunnelmat ovat kuin olisin vihdoin löytänyt pikän eksyksissä olon jälkeen kotiin. Tai ainakin menossa sitä kohti.

vieraspostaus, Sari A.

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että ”sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä ”isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Henkistä väkivaltaa

Henkistä väkivaltaa

Kaisa Klapurin silminnäkijä- ja kokemuskertomukset Ylen Perjantai ajankohtaisohjelmassa olivat pysäyttäviä. Jos et ole kyseistä ohjelmaa vielä seurannut niin aloita se nyt ja katso ensimmäiseksi vaikka tämä jakso. Yksi Perjantain aikaisemmista jaksoista käsitteli mm. dissosiaatiota. Suosittelen siis katsomaan kaikki jaksot.

En ole lapsuudessani kuulunut tiukasti mihinkään uskonyhteisöön, mutta uskonnot ja usko sen kaikkine ilmentymineen ovat aina kiinnostaneet minua. Kiehtoneet ja pelottaneetkin. Kaavoineen ja sääntöineen ne ovat tuntuneet minusta rajoittavilta ja epäreiluilta. Ne ovat tyrkyttäneet muottia, johon en ole koskaan sopinut. Muotissa ei kuitenkaan ole ollut vika, vaan aina minussa. Näin minulle usein kerrottiin. Kotona ja kodin ulkopuolella. Rippileirille otin mukaani kaikki kristinuskoa käsittelevät tiedejulkaisut joita olin kerännyt ja koko kapinallisen teini-ikäisen Soturiminäni, jolla oli täyteen ladatut lippaat ja herkkä liipaisinsormi. Satuinpa vielä sellaiseen seurakuntaan, jonka pastorina toimi hyvin vanhoillinen ja raamatun sanaa kirjaimellisesti uskova pappi. Hän ei jatkanut opettajanamme loppuun asti.

Lähdin kotoa hyvin nuorena, rikkonaisena ja ilman tarvittavia työkaluja, joilla aikuisen arjessa selvitään. Tämä tarkoitti sitä, että olen ollut joskus koditon ja sitten kun katto oli pään päällä, niin jääkaapissa oli yleensä valon lisäksi vain vähän hometta. Sosiaalitoimet eivät ”osanneet” auttaa, mutta joskus nälkäisimpänä hetkenä menin pyytämään apua seurakunnan toimistosta. Sieltä lähti täti kanssani kauppaan ja hetken jääkaapissa oli vähän muutakin. Se oli hirveän noloa, mutta olen silti ikuisesti siitä kiitollinen tälle tädille. Hyvääkin siis on ja yleensä sitä hyvää on oikeasti enemmän. Ensi arvoisen tärkeää on kuitenkin nostaa näkyväksi se paha, jotta siitä päästään eroon. Kasvamaan ihmisinä.

Ulospäin muistutimme tavallista luterilaista tapakristittyä perhettä. Joskin perheyhteisömme sisällä tapahtui kummia. Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut noituudesta ja kasvatti minustakin sellaista. Noitaa siis. Hän aina kertoi minulle, että sukumme kaikki naiset omasivat noidan kykyjä. Monet haavoittavat ja kummalliset tapahtumat laitettiin kummitusten ja demonien piikkiin. Saattoipa äitini joskus muristakin kuin helvetistä noussut paholainen. Alkoholilla oli usein osuutta asiaan. Ja varmaan vähän hänen omalla traumahistoriallaankin. Epäilen, että tämä äidin Noitaminä oli jonkinlainen osa, jonka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen suojaksi. Hän nimittäin kertoi, että tämä hänen voimansa on sellainen, jota yksikään mies ei pystynyt tuhoamaan. Ainoa joka hänet voisi tuhota olen minä.

Minun nuoressa mielessäni tälläinen lausuma kääntyi sisäiseksi ristiriidaksi. Osa minusta koki ylpeyttä ja kaikkivoipaisuutta; ”Minä olen kaikkein vahvin Noita!”. Osa taas koki hirveää syyllisyyttä ja häpeää; ”Hyi miten kamala minä olen! Miten paha minun täytyy olla että voisin tuhota oman äitini!”. Sisin huusi epätoivoisesti; ”Tämä on väärin! Tämä on väärin! Älä kuuntele!”. Sisäinen kaaos ja lohkoutuminen vahvistui. Tämä kuulostaa ihan järjettömältä ja niin se olikin. Aikuisena tälläistä järjettömyyttä kohdatessamme osaamme suojautua siltä, mutta jos kasvuympäristömme on epänormaali ja haitallinen, emme lapsen keinoin voi muuta kuin muuttaa omaa sisäistä maailmaamme vastaamaan ulkoista. Se on tahdosta riippumaton biologinen ilmiö, jonka tarkoitus on varmistaa hengissä selviäminen. Vaikka oma vanhempi olisi haavoittava on siihen pakko kiinnittyä. Tämä on tieteellinen fakta. Silti jokin pieni osa meistä ymmärtää, että jotain on pielessä.

”Tämä on väärin!” Ymmärsin että  minulla ei ole noidan kykyjä ja että minulle valehdellaan. Osa kuitenkin sätti, kun olin niin surkea ja epäonnistunut, että edes sukupolvien ajan jatkunut noitalahja ei siirtynyt minuun. Sen lisäksi olin paha. Tämän kaiken yksi tarkoitus oli tietenkin kontrolloida minua. Tällä tavoin äitini sitoi minut itseensä ja hänen vääristyneeseen maailmaansa. Näin hän ei ollut yksin. Kun aloin itsenäistyä ja epäillä ääneen, kiristettiin lenkkiä sanomalla, että voin vapaasti valita perheeni ja muun maailman välillä. Mahdoton valinta! Lopputuloksena oli joka tapauksessa ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys; eristäminen. Olin puun ja kuoren välissä. Ihan hullua.

Äärimmäisen hajoittava väkivallanmuoto, jonka seuraukset eivät näy ulospäin.  Tämä on ollut niin vaikea asia ja mielellisesti monimutkainen solmu, että olen vasta muutama vuosi sitten pystynyt aloittamaan tämän asian ääneen työstämisen terapiassa. Fyysisen väkivallan aiheuttamien traumojen purku on ollut vaikeaa, mutta tämä asia on vaikeusasteikon kärkipäässä hyväksikäytön rinnalla. Traumojen purkamisesta vaikeaa tekee myös se, että minulle ei koskaan myönnetty, että minua olisi kohdeltu väärin. Asiat menivät yleensä niin, että oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä lopputuloksena on se, että sitä alkaa itsekin epäillä onko tälläisiä asioita koskaan edes tapahtunut. Tapahtumat kyllä saattavat pysyä kuvina mielessä, mutta niihin liittyvät tunnetilat tukahdutetaan. Lapsen mieli ratkoo näitä mahdottomia ja haavoittavia tilanteita aina uudestaan ja uudestaan. Mieli hajoaa osiin. Asioita haudataan alitajunnan syövereihin. Aikapommi on viritetty.

Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tilaisuus ihmetellä tätä asiaa äidilleni puhelimessa ja hän valitsi puolustuksekseen uskonnon vapauden. Kuulostaa sairaalta ja absurdilta. Rikolliselta! Eikö vaan? Ihan täysin sama mekanismi kuitenkin toimii joissain hyväksytyissä ja näkyvästi toimivissa uskonyhteisöissä. Käsittämätöntä!

Minä en edelleenkään kuulu mihinkään uskontoon, mutta silti koen että olen hyvin henkinen. Olen kehittänyt itselleni erilaisia rituaaleja, joilla ei kuitenkaan ole mitään mystistä tarkoitusperää. Havaintojeni perusteella koen, että ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu rituaalit ja niiden luominen. Ne ovat enemmänkin tapoja rytmittää elämää ja huomioida henkisiä tarpeita. Jonkinlaista asioiden äärelle pysähtymistä ja meditaatiota. Rutiinien jatke tai niitä katkaisemaan kehitetty asia. Rakkaus, hyvä olo ja perheen yhdessä olo liittyy niihin vahvasti.

Luonto toimii meillä kirkon tavoin. Siellä voimaannutaan, hiljennytään ja koetaan yhteyttä. Joskus rummuttelen itse rakentamaani  kehärumpua avotulen äärellä. Koen, että pääsen rummun rytmin ja värähtelyn avulla nopeammin meditatiiviseen tilaan, joka puolestaan toimii onnistuessaan rauhoittavasti. Haluan oppia tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani ja mielessäni. Saatan laulaa ja hyräillä. Henkisyys ja sen ilmeneminen on mielestäni hyvin herkkä ja henkilökohtainen asia. Vaikka ennen kapinoin kaikkea siihen liittyvää vastaan, vältän nykyisin kommentoimasta kenenkään tapaa sitä ilmaista. Silti olen usein joutunut ja joudun edelleen muiden kommentoinnin ja jopa tuomitsemisen kohteeksi.

Haaveilen siitä että kuuluisin johonkin yhteisöön jossa voisin toteuttaa itseäni tällä tavoin muiden saman henkisten ihmisten kanssa ja sitä kautta kokea yhteenkuuluvuutta, hyvää oloa ja rakkautta. Nämä taitavat olla uskonnon syntymisen perusajatuksia? Siitä kuitenkin puuttuu kaikki ”yliluonnollinen”, mystinen ja säännönmukaisuus. Hyvä niin. Nuorempana olin jyrkästi kaikkea uskontoon liittyvää vastaan, enkä pelännyt käyttää ääntäni. Se ei ole ihme, jos palaa miettimään millä tavoin minua on rikottu. En pelkää nytkään, mutta uteliaan ja avoimen mielen myötä olen omassa totuudessani joustavampi ja sitä kautta monta näkökulmaa rikkaampi ja siksikin harkitsevampi ennen kuin suuni avaan. Tuttavapiiriini ja ystäviini kuuluu monen sorttista hengenheimolaista ja uskojaa.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä että uskonnonyhteisöjen sisällä tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puututaan ihan uskomattoman vähän. Mielestäni pitäisi myös keskustella siitä miten voisimme suojata lapsia paremmin ihan valtion laki- ja oikeuslaitoksen tasolta tässäkin asiassa. Uskonnon vapaus tai uskonvapaus ei saa olla verho tai hyväksyttävä puolustus uskonto väkivallalle!

Kirjoittajana Carita K.

 

blogi-carita

Minä selviän

Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

 

vieraskynäpostaus by Katja

Parantunut hoidosta huolimatta

Parantunut hoidosta huolimatta

[fusion_builder_container hundred_percent=”yes” overflow=”visible”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ layout=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”no” center_content=”no” min_height=”none” last=”no” hover_type=”none” link=”” border_position=”all”][fusion_text]Turun Kupittaan psykiatrian osastoilla tapahtuneet ihmisoikeusloukkaukset ovat järkyttäneet monia, ja lehdistössä onkin kirjoitettu surullisista tapahtumista kohtuullisissa määrin. Potilaiden pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Turun sanomat ja Iltalehti. Vaikka kyse oli vakavista rikoksista ja hoidon täydellisestä laiminlyönnistä, potilaiden ei ollut helppo saada ääntään kuuluviin, sillä kaikki valitusyritykset vaiennettiin väittämällä valittajia ”psykoottisiksi ja vainoharhaisiksi”.

Rikokset onnistuttiin lopulta saamaan julkisuuteen, mutta mielenkiinto tapahtumia kohtaan on ollut vähäistä. Yhtäkään hoitohenkilökunnan jäsentä ei tämänhetkisten tietojeni mukaan ole irtisanottu. Kovin hiljaisia ovat olleet myös sosiaalisen median jokapaikanjärkyttyjät, eikä mielenterveyspotilaiden ja vanhusten kohtalo ole iltapäivälehtiäkään suuremmin kiinnostanut. Tapahtumat on jo ehditty kyseenalaistaa useammalta taholta. Kysehän on loppujen lopuksi vain hulluista. Varmaan ovat itse kuvitelleet kaiken, tai ainakin suurimman osan.

Toivoton tapaus

Mikään ei surkeudessaan vedä vertoja hullun osalle, josta minulla itsellänikin on kokemusta. Erään mielenterveyshoitajan sanat ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi: ”Sinä olet täysin toivoton tapaus, eikä sinusta koskaan tule yhtään mitään.” Sain kuulla nämä sanat ollessani 23-vuotias. Lausunto tiivistää kaikessa karuudessaan koko hoitosysteemin asennoitumisen: mielenterveyspotilas on parhaimmillaankin kuluerä ja haittatapaus, jotain mahdollisimman nopeasti kasvottomaan avohoitoon piilotettavaa.

Hulluuden hierarkia

Kuten Juha Kurvinen toteaa Iltalehdessä, suljettujen osastojen seinien sisäpuolella voi tapahtua mitä vain. Hierarkia on äärimmäisen mustavalkoinen: sen yläpäässä ovat kunnolliset ja tunnolliset veronmaksajat, korkeasti arvostetut hoitohenkilökunnan jäsenet, ja alapäässä säälittävät sekopäät, joilta on viety kontaktit ulkomaailmaan, liikkumisvapaus ja mahdollisuus ilmaista itseään. Mitä tahansa sairaaloissa tapahtuukin, viralliseksi totuudeksi jää se, mitä hierarkiavoittajat todeksi väittävät. Ensimmäisenä osastokäytäntönä potilailta poistetaan kännykät, jotta yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Sen jälkeen riista on vapaata. Kerron esimerkin omilta sairaala-ajoiltani, joilta mieleeni on jäänyt erityisesti erään potilaan kohtalo. Kyse oli vanhasta naisesta, huonetoveristani, jolla oli skitsofrenia.

Eräänä päivänä löysin tämän kämppikseni huoneemme lattialta makaamasta. Hän oli ilmeisen tajuton ja hyvin huonovointisen näköinen. Ryntäsin hätääntyneenä kertomaan näkemästäni hoitajalle, joka istui päiväsalin sohvalla pelaamassa kännykkäpeliä. ”Tule äkkiä, X makaa tajuttomana lattialla!” Hoitaja ei edes nostanut katsettaan. ”Anna sen maata vaan,” hän sanoi. Vanha nainen oli saanut sydänkohtauksen. Onnistuin lopulta saamaan hänelle apua, mutta takaisin sydänteho-osastolta nainen ei enää koskaan palannut.

Oikeuksia vailla

Näin kerta toisensa jälkeen osastoilla käytettävän turhaa ja tarpeetonta väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Potilaille määrättiin lääkkeitä heidän edes tapaamatta lääkäriä, ja kun he sitten kysyivät, mikä nappi lääkekupissa odottaa, vastausta ei tullut.  Suuri osa potilaista ei tiennyt, mitä lääkkeitä ja mihin tarkoitukseen heille oli määrätty. Jos he kieltäytyivät ottamasta lääkkeitään, vaikka rauhallisesti ja asiallisestikin, ne kaadettiin väkivalloin kurkusta alas. Riskit mieshoitajat tarttuivat kiinni potilaasta, avasivat suun voimakeinoin, kaatoivat jauhetut lääkkeet suuhun ja vettä päälle. Tätä tapahtui kerta toisensa jälkeen. Muutenkin fyysisen väkivallan käyttö tuntui olevan joillekin hoitajille ilon ja nautinnon lähde.

Onkohan olemassa mitään toista vähemmistöryhmää, jonka edustajia saisi pahoinpidellä ja huumata ilman, että ihmiset havahtuvat ja kiinnostuvat asiasta? Puolustuskyvyttömät kuntoutujat joutuivat Kupittaan lukittujen ovien takana kohtaamaan järjetöntä väkivaltaa ja alistamista, mutta kadut ammottavat tyhjyyttään, sillä mielenterveysongelmaiset eivät kiinnosta mielenosoittajia.

Kuluerästä selviytyjäksi

Huonossa hoidossa ei ole kyse vain vääristä asenteista, vaan myös rahasta. Omalla sairaalapaikkakunnallani potilas saattoi osastolle tulonsa jälkeen joutua odottamaan viisi viikkoa, ennen kuin pääsi ensimmäisen kerran lääkäriin. En liioittele, en valehtele, enkä muista väärin. Kohtuuton odotusaika johtui lääkärivajeesta. Kaupungilla ei ollut varaa tai halua palkata lähimainkaan tarpeeksi psykiatreja. Viisi viikkoa päivittäisiä hoitomaksuja maksaen, hoidon edistymättä ehkä lainkaan. Mitä jos lasten syöpäosastolla olisi ollut sama tilanne?

Tämän maan suljetut osastot ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat niin syrjittyjä ja kaltoin kohdeltuja, että ihmiset eivät edes ole tietoisia heidän hädästään. Heillä ei ole ääntä, he eivät ole mielenkiintoisia tai mediaseksikkäitä. Täydellisimmillään ihmisoikeudet puuttuvat niiltä, joiden ihmisoikeuksien puuttumista ei edes huomata. Minä olen tänä päivänä integroitunut osa yhteiskuntaa, veroni maksava ja paikallislehteni tilaava tavan pulliainen. Minä selvisin, vaikka minulta evättiin toivo. Se ei kuitenkaan tapahtunut hoidon ansiosta. Minä olen parantunut hoidosta huolimatta. Pelkään, että kaikille ei käy yhtä onnellisesti. Lattialle makaamaan jätetty potilastoverini ei koskaan saanut oikeutta.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi[/fusion_text][/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]

Pin It on Pinterest