Kuukausi sitten uutisoitiin noin 20-vuotiaasta naisesta, jolle oli Hollannissa myönnetty eutanasia. Nainen oli joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja kärsi monenlaisista psyykkisistä oireista.
Päätös eutanasian myöntämisestä oli karmiva ja hätiköity. Tekee mieli kiistää sellaisen hoitotiimin pätevyys, joka toteaa 20-vuotiaan naisen virallisesti toivottomaksi tapaukseksi. Vaikka hyväksikäytön uhri olisi joutunut käymään läpi pitkäänkin jatkuvan terapian ja hoitoprosessin, hänellä olisi silti luultavasti ollut jäljellä monta sellaista elinvuotta, joiden sisältö ei olisi ollut pelkkää kipua. Traumasta on mahdollista toipua, eikä 5-10 vuoden hoitoaika vakavasti lapsuudessaan traumatisoituneiden kohdalla ole poikkeuksellista.
Traumoista ja erilaisista traumaperäisistä häiriöistä kärsiviä ihmisiä on paljon. Suurin osa potilaista kokee tuskaa, mutta valtaosaa voidaan auttaa toimintakyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa. Vähintäänkin olotiloja ja arkea voidaan helpottaa, kunhan apu on oikeanlaista. Dissosioivan mielen kanssa kohtaa haasteita päivittäin. Käytössä on onneksi jo monenlaisia hoitomenetelmiä, ja vaihtoehtoja tulee varmasti lisää, kun tieto dissosiaatiosta lisääntyy.
Suurimmalle osalle dissosiaatiopotilaista ajatus kuolemasta on jossain vaiheessa elämää läsnä. Itse osasin aikoinani argumentoida hyvin, miksi minun pitäisi antaa tehdä itsemurha. Jos mieleni sekavuudelta olisin osannut, olisin todennäköisesti hakenut armokuolemaa. Vaikka sitä tuolloin tosissani toivoinkin, olisi ollut karmivaa, jos minun olisi annettu kuolla.
Hollannissa kuolleen naisen tarina oli ääritapaus. Toisen ääripään tarinoita, kuten kirjan kirjoittajien kokemukset selviytymisestä vastoin odotuksia, on kuitenkin vähintään yhtä paljon. Lisää ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä.
Kalevan kirjoituksessa traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto toteaa lopuksi, että oikein fokusoidun hoidon lisäksi vertaistukiryhmät ovat tärkeitä. On helpottavaa huomata, ettei ole oireidensa kanssa yksin. Toisilta traumoja kokeneelta liikenee paitsi ymmärrystä menneisyyttä kohtaan, myös selviytymisvinkkejä ja kannustusta nykyhetkeen.
by Irene, yksi kirjan kirjoittajista
Lähteet
Kaleva Puheenaihe 10.6.2016
Helsingin Sanomat 11.5.2016 ja 19.5.2016
Ehkä traumasta voi “parantua” ehkä ei. En tiedä. Ehkä dissosiaatio poistuu ehkä ei. En tiedä.
Omalta kohdaltani toivon, että olisin onnistunut lopettamaan itseni 20 vuotta sitten. Ei elämä koko aikaa ole kärsimystä ollut, mutta kiertää kehää ja koko ajan asiat menee yhä enemmän solmuun.
En jaksa enää uskoa, että minua voidaan koskaan “parantaa”. Tulen menemään hautaan traumoinen, osineen ja takautumineen.
Hei ja kiitos kommenteistasi! On todella ikävää kuulla, että sinulla on ollut vaikeaa. Traumasta selviäminen on monisyinen juttu, joka etenee jokaisen kohdalla eri tavoin. Lääkärini mukaan dissosiaatiohäiriöstä voi parantua, mutta todennäköisempää taitaa olla että oireita jää mutta niiden kanssa oppii elämään. “Ihmetarinoita” on mukava kertoa, mutta tottahan se on, että suurimmalla osalla elämä on melkoista taistelua. Selviytymistarina voi liittyä ihan arkisiin asioihin, niinkuin minunkin kohdallani. Toivon, että saat vielä lievitystä oireisiisi. Kliseisessä sanonnassa “niin kauan kun on elämää, on toivoa” on kuitenkin jotain perää.