Dissomuistin kanssa kamppaileminen on ajoittain tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi nähdä asian valoisat puolet, se vain tympii. Muistini toimii enimmäkseen ihan hyvin, mutta on myönnettävä että se aiheuttaa tällä hetkellä myös suurimmat haasteet elämässäni.

Jäin sairauslomalle seitsemän vuotta sitten ja pian olin sairaseläkkeellä. Nyt suunnittelen varovaista paluuta jonkinlaiseen työelämään, ja mietin mitä työtä haluaisin tehdä. Viimeisimpään työhöni palaaminen ei olisi enää mahdollista somaattisen terveydentilan puolesta ja minulla on ainutlaatuinen tilaisuus tutkia asiaa kunnolla.

Teen pienenlaisia työkokeiluja (kuten kirja) ja opin koko ajan lisää itsestäni. Kuten sen, ettei työ ole enää koskaan se, joka määrittelisi minut. Haluan ensisijaisesti tehdä työtä asioiden parissa, joilla on minulle jonkinlainen tarkoitus. Samalla haluan nähdä asiat mahdollisimman monelta kannalta, ja siihen dissosiaatiohäiriöni luo oivalliset edellytykset -sekä haasteet.

Olen keskinkertaisen hyvä monessakin asiassa, mutta on vaikea pysyä olotilassa, jossa kaikki päässäni oleva tieto ja kokemus kohtaisivat yhtä aikaa. Dissoihmisten fb- ryhmässä joku kuvaili oloaan kaleidoskoopiksi; joka kerta kuva on erilainen, useimmiten kaunis, mutta palaset ovat joka kerta eri kohdilla. Meissä on persoonallisuuden eri puolien ääripäät ja lukuisia vaihtoehtoja siitä väliltä; yhdistelmä on joka kerta yhtä uniikki. Hyvä päivä voi muuttua nopeasti sopivan triggerin, yllättävän tapahtuman tai väsymystilan vuoksi. Vaikka homma olisikin enimmäkseen hanskassa, syntyy yllätyksiä.

Käytännössä ongelmia tulee eteeni vaihtelevaan tahtiin. Joinain päivinä saatan tehdä hommia sujuvasti ja ripeästi, toisina päivinä palaset eivät vaan kohtaa vaikka kuinka yrittäisin. Hommilla tarkoitan sekä arjen toimintoja, että vaativampia puuhailuja. Välillä opettelen koodamaan, toisinaan en osaa liittää kuvaa tekstiin. Saatan hoitaa arjen askareet tunnollisen kotiäidin tavoin, mutta samalla opettelen muistamaan itse harjata hampaat joka päivä. Puhumattakaan siitä, että suurimman osan ajasta en edes muista mitä kaikkea olen aikoinani tehnyt tai osaa tehdä sitä. Iloisia ja noloja yllätyksiä paljastuu tällä hetkellä päivittäin.

Moni dissoihmisen työ- tai opiskelukaveri yllättyisi, jos tietäisi miten yksinkertaisten asioiden kanssa voi olla ongelmia samaan aikaan, kun menestyy alallaan hyvin. Työroolin suorittaminen sujuu, mutta matkalla työpaikalle on voinut joutua etsimään hukassa olevia tavaroita tuskastumiseen asti tai suunnistamaan GPS:n avulla perille, koska eksyi tuttuihin maisemiin. Ruokatunnilla ranneke saattaa vaihtua kädestä toiseen muistutukseksi siitä, että on tänään syönyt.

Matka ammatilliseen kuntoutumiseen on varmasti jännittävä, ja ajatus itsestä työelämässä tuntuu hetkittäin kaukaisalta. Mahdollista se kuitenkin on! Ehkä joku päivä osaan hallita muistiani niin, että osaamani asiat olisivat käytössä yhtä aikaa, silloin kun haluan. Jatkan harjoittelua.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista