Maalaus: Anders Zorn

Harva se päivä tulee mietittyä, miltä tuntuisi omistaa normaali pää ja kokea maailma ja ihmiset kuten tavallinen tolkun ihminen. En väitä, että kenenkään elämä olisi ongelmatonta, mutta joka tapauksessa olen tavannut esimerkiksi opiskelumaailmassa oikeasti tasapainoisia ihmisiä. Sellaisia, jotka elävät sovussa itsensä ja muiden kanssa, ja joiden elämä ei ole synonyymi pakomatkalle.

Jos olisin normaali ihminen,

• voisin tietää ainakin suunnilleen, heräänkö seuraavana aamuna hirvittävään ahdistukseen vai riehakkaaseen iloon
• en kuulisi jatkuvaa puheenpölpötystä päässäni
• pystyisin syödä muiden kanssa samassa pöydässä (misofonia on kohtuullisen rasittava juttu)
• minulta ei puuttuisi muististani vuosikausien mittaisia pätkiä aikuiselämästäni
• en joutuisi säännöllisesti kärsimään ahdistuksesta, jonka pituutta ja leveyttä eivät mitkään sanat riitä kuvailemaan
• en kokisi muiden ihmisten tunteita pahimmillaan fyysisenä kipuna kehossani
• voisin tunnistaa kasvoni peilissä tai valokuvissa
• en lähtisi pakkaseen t-paidassa, polttaisi itseäni jatkuvasti silitysraudalla tai unohtaisi syödä, koska tietäisin, milloin minua palelee ja milloin tunnen kipua tai nälkää

Toisaalta. Jos olisin normaali ihminen,

• en näkisi sanoja väreinä, mikä olisi sääli
• minulla olisi todennäköisesti huonompi eläytymiskyky
• paras ystäväni ei asuisi omassa päässäni (hän on aivan ihastuttava poika)
• kokisin tunteet luultavasti puolinaisemmin ja itkisin harvemmin onnesta (tiedän, miltä hurmio tuntuu)
• en saisi tutustua itseeni ja menneisyyteeni kuin seikkailuun
• en olisi kirjoittanut kirjaa dissosiaatiosta tai tutustunut maailman makeimpiin vertaistukityyppeihin

Ennen kaikkea. Jos olisin normaali ihminen,

• en olisi minä

Kirjoittajana iki-ihana Marika, yksi kirjan kirjoittajista