Ensimmäisen kerran koin tunteen, jota nimitetään joulurauhaksi, kun opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa. Pääaineeni on pieni, joten kaikki opiskelijat ja opettajat tuntevat toisensa. Väitän, että meiltä puuttuu perinteinen akateeminen pönötys- ja kilpailukulttuuri. Pidämme yhtä, kannustamme toisiamme ja nauramme paljon.

Järjestimme tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuonnani pienimuotoisen joulujuhlan, johon kuului laulua, soittoa, puheita, kilpailuja, glögiä ja pipareita. Sellaista yhteenkuuluvuutta en ollut tuntenut koskaan aiemmin, en ainakaan lapsuuteni hengellisen yhteisön juhlissa. Minun oli yksinkertaisesti hyvä olla. Ajattelin, että nyt olen tässä, paikalla, läsnä ja hyväksytty. En enää mielisairaalapotilas, halveksittu ja vääränlainen, en enää lapsi ja peloissani. Olin aivan kuin kaikki muutkin. Normaali. Tajusin ensimmäisen kerran, että olin selvinnyt enkä enää palaisi pimeään.

Itkuun puhkesin, kun lauloimme ruotsalaisen joululaulun Tänd ett ljus.

Tänd ett ljus och låt det brinna
Låt a
ldrig hoppet försvinna
Det är mörkt nu

Men det blir ljusare igen

 Tänd ett ljus för allt du tror på
För den här planeten vi bor på
Tänd ett ljus för jordens barn

 

Sytytä kynttilä ja anna sen palaa

Älä koskaan anna toivon hävitä

Nyt on pimeää

Mutta vielä tulee valoisampaa

 

Sytytä kynttilä kaikelle mihin uskot

Tälle planeetalle jolla asumme

Sytytä kynttilä maailman lapsille.

 

Ajattelin, että olen maailman lapsi. Yksi muista. Yksi meistä.

Ajattelin, että toivoa on.

 

Ajattelen niin edelleen.

 

Hyvää joulua, siskot ja veljet. Pidetään huoli itsestämme ja toisistamme.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoitajista

marika_esittely2

Pin It on Pinterest

Share This