Ensimmäisen kerran koin tunteen, jota nimitetään joulurauhaksi, kun opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa. Pääaineeni on pieni, joten kaikki opiskelijat ja opettajat tuntevat toisensa. Väitän, että meiltä puuttuu perinteinen akateeminen pönötys- ja kilpailukulttuuri. Pidämme yhtä, kannustamme toisiamme ja nauramme paljon.
Järjestimme tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuonnani pienimuotoisen joulujuhlan, johon kuului laulua, soittoa, puheita, kilpailuja, glögiä ja pipareita. Sellaista yhteenkuuluvuutta en ollut tuntenut koskaan aiemmin, en ainakaan lapsuuteni hengellisen yhteisön juhlissa. Minun oli yksinkertaisesti hyvä olla. Ajattelin, että nyt olen tässä, paikalla, läsnä ja hyväksytty. En enää mielisairaalapotilas, halveksittu ja vääränlainen, en enää lapsi ja peloissani. Olin aivan kuin kaikki muutkin. Normaali. Tajusin ensimmäisen kerran, että olin selvinnyt enkä enää palaisi pimeään.
Itkuun puhkesin, kun lauloimme ruotsalaisen joululaulun Tänd ett ljus.
Tänd ett ljus och låt det brinna
Låt aldrig hoppet försvinna
Det är mörkt nu
Men det blir ljusare igen
Tänd ett ljus för allt du tror på
För den här planeten vi bor på
Tänd ett ljus för jordens barn
Sytytä kynttilä ja anna sen palaa
Älä koskaan anna toivon hävitä
Nyt on pimeää
Mutta vielä tulee valoisampaa
Sytytä kynttilä kaikelle mihin uskot
Tälle planeetalle jolla asumme
Sytytä kynttilä maailman lapsille.
Ajattelin, että olen maailman lapsi. Yksi muista. Yksi meistä.
Ajattelin, että toivoa on.
Ajattelen niin edelleen.
Hyvää joulua, siskot ja veljet. Pidetään huoli itsestämme ja toisistamme.
by Marika, yksi kirjan kirjoitajista
Viimeisimmät kommentit