Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta missä tahansa muodossaan rikkoo ihmisen syvintä ydintä, josta vaikutukset heijastuvat laajasti kaikille elämän osa-alueille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa joutuu kokemaan väkivaltaa, sitä kokonaisvaltaisemmin se muovaa ihmisen kehittyvää persoonallisuutta ja käsitystä ympäröivästä maailmasta.
Oma kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta alkoi ollessani alakoululainen ja loppui, kun olin teini-iässä. Tekijänä oli minua muutamaa vuotta vanhempi poika, joka oli äitini uuden kumppanin lapsi. Kun äitini ja tämän miehen eron seurauksena hyväksikäyttö loppui, pystyin lopulta paljastamaan perhehelvetin, jossa olin elänyt. Tuolloin monet kysyivät minulta, kuinka oli mahdollista, että tuollaisia asioita oli voinut tapahtua kenenkään tietämättä. Miksi en ollut puhunut aiemmin? Miksi en ollut huutanut apua hyväksikäytön hetkinä? Vuosia sitten en osannut vastata niille, jotka noita kysymyksiä esittivät.
Hyväksikäyttö on mielelle niin käsittämätön ja järjetön kokemus, että siihen liittyviin kysymyksiin on vaikea löytää loogisia ja yksiselitteisiä vastauksia. Mutta tärkeimpänä mielessäni oli kysymys, jonka olin itselleni vuosien varrella esittänyt satoja kertoja: Oliko minun omaa syytäni, että noin hirveitä asioita oli tapahtunut juuri minulle?

Oman terapiani avulla ja Internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani, olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalista hyväksikäyttöä voi tapahtua vain, jos useampi ehto uhrissa, tekijässä ja perheen sisäisessä dynamiikassa täyttyvät yhtä aikaisesti. Vastuu rikoksesta on aina tekijällä, mutta muun muassa uhrin täyttymättömät emotionaaliset tarpeet voivat tehdä hänestä alttiimman hyväksikäytön kokemuksille.
Itse olin kuin oppikirjaesimerkki emotionaalisesti epävarmasta lapsesta. En kuitenkaan ollut syntynyt sellaiseksi. Olin ulospäinsuuntautunut ja sanavalmis lapsi ennen biologisten vanhempieni eroa. Mutta hiljalleen muutuin epävarmaksi ja alistuneeksi heidän eronsa jälkeen; erityisesti sitten, kun äiti oli löytänyt uuden kumppanin. Tuntui, etten ollut olemassa enää kenellekään: Isä ei asunut enää kanssani, vaikka mieluummin olisin vanhempien erotessa jäänyt hänen luokseen. Se ei vain matkatyön takia ollut mahdollista. Ja äitini oli uppoutunut uuteen parisuhteeseensa, minä lähinnä pyörin jaloissa pakollisena pahana. Minun tarpeeni olivat hyvin toissijaisia. Minut sai jättää yksin illaksi ja yöksi kotiin, jos äiti halusi lähteä ulos miesystävänsä kanssa. Jos pelkäsin, hoitajaksi saattoi valikoitua kenen tahansa baarikaverin lapsi tai tuttava.
Hyväksikäyttäjäni sen sijaan oli narsisti-isän kasvattama lapsi, joka varmasti haistoi kilometrin päähän minun heiveröisyyteni. Hän ensitöikseen omi itselleen leluni ja hajotti ne. Tähän ei äitini mitenkään puuttunut, joten ei auttanut kuin sopeutua. Leikeissä olin aina jotenkin selittämättömästi alakynnessä, olin aina se tyhmä ja osaamaton. Enkä pian enää edes olettanut, että kukaan ottaisi minua tai ajatuksiani vakavasti.
Jossain vaiheessa vain huomasin, että leikkeihin oli ilmaantunut outoja piirteitä. Leikeissä piti riisua itsensä alasti ja antaa toisen koskettaa itseä. Tai sitten itse kosketin häntä. Leikki ahdisti, mutta silti siinä oli jotakin jännää. Vaikka se tuntui huonolta ja pahalta, tulin kuitenkin toisen ihmisen näkemäksi. Olin hänelle olemassa, vaikkakin sitten kaikkein hirveimmällä mahdollisella tavalla minun oman mielenterveyteni kannalta katseltuna. Yhteinen salaisuus yhdisti minut tiiviisti hyväksikäyttäjääni, jollain tasolla kai tarvitsin sitä. Koin, ettei minulla ollut yhteyttä keneenkään toiseen ihmiseen.
Kun äitini oli minut jättänyt muutettuaan ulkomaille, hyväksikäytön luonne muuttui. Kun viimeinenkin toivo turvasta oli mennyt, hyväksikäytöstä oli leikki kaukana. Siitä tuli lähes joka öinen helvetti, sisältäen joko ihan fyysistä kontaktia, seksuaalisesti ahdistelevia tekstiviestejä tai molempia. Enää ei rikottu minun lelujani tai varastettu säästämiäni viikkorahoja. Hän siirtyi rikkomaan minun mieltäni ja kehoani, sekä varasti lapsuuteni viimeisetkin rippeet.

On mahdotonta yhteen tekstiin eritellä kaikkia vaikutuksia, joita nuo vuodet ovat minuun jättäneet. Mutta selkeimpänä haittana on varmasti hirveä ja kaiken kattava häpeän tunne omasta itsestäni. Koen aina olevani jollain selittämättömällä tavalla huonompi kuin muut. Minun ajatukseni ovat huonompia kuin toisten. Olen rumempi kuin kaikki muut. Olen tyhmempi kuin kukaan. Pitkään ajattelin olevani heikompi kuin muut, koska välillä on vaikeuksia jaksaa selvitä ihan perusarjesta. Kun kaikki muutkin jaksavat opiskella ja käydä vielä töissä, minunkin kuuluisi jaksaa. Mutta kun en vain jaksa.
Valtava häpeän kokemus kytkeytyy vahvasti myös seksuaalisuuteen, joka hyväksikäytön seurauksena on rakentunut vinoon. Seksuaalisuuden portaat on ainakin omalla kohdallani kuin huussin raput: askelmia puuttuu sieltä täältä ja suurin osa on väärässä järjestyksessä. Ylimmälle portaalle on menty perse edellä. Siitä seuraa valtava outouden kokemus, kun tie seksuaaliseen läheisyyteen ei ole kulkenut tavanomaisia reittejä.
En koskaan ole tiennyt, mitä vastaisin, jos joku kysyisi, milloin olen aloittanut seksielämän. Kukaan ei tahtoisi kuulla, että kehoni on aloittanut seksin minun ollessa lapsi. Mieleni on aloittanut seksin täysi-ikäisenä, mutta keho ei ollutkaan enää mukana tuntevana itsenään. Hyväksikäytön jäljiltä oma keho oli kuin muovailuvahaa, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun. Mielen ja kehon yhteistyö löytyi kunnolla vasta muutamia vuosia sitten. Mutta ei taida olla uskottavaa, jos väittäisin ensimmäisen seksikertani olleen vasta sen jälkeen, kun olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Mutta minulle se silti on se oikein totuus.

Ei voi saavuttaa aitoa läheisyyttä ihmissuhteissa, jos inhoaa itseään ja pelkää toisia ihmisiä. Vielä mahdottomammaksi se muuttuu, jos ihmissuhteeseen liittyy seksuaalinen ulottuvuus. Itse koin valtavaa ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en voinut puolisolleni olla niin sanotusti normaali seksikumppani, hyvä ja tavallinen vaimo. Sellainen läsnä oleva ja rento nainen, kankean ja ilottoman nuken sijaan. Surin, kun hän viattomana joutui osalliseksi minun likaisesta ja haisevasta rotanloukostani – rikotusta seksuaalisuudestani.
Tuskaisempana mielessä oli kuitenkin muisto siitä, ettei keho aina ole ollut tunnoton ja reagoimaton. Itseinho on edelleen valtava, kun muistan kehoni myöntyväisyydeksi tulkittavat reaktiot hyväksikäyttäjäni kosketuksille, vaikka ne tappoivat sisältäni elintärkeitä asioita. Ne kädet veivät itsekunnioitukseni, rajani, luottamukseni elämää kohtaan ja haluni elää. Tilalle ne toivat häpeän, pelon ja kyvyttömyyden iloita seksuaalisuudesta elämän voimavarana. Seksuaalisuus oli kaiketi alun perin tarkoitettu ilon aiheeksi, mutta hyväksikäytön jälkeen se oli vain musta aukko. Se oli hahmoton ja pelottava, jotain niin vaarallista ja hävettävää, ettei sitä uskaltanut lähestyä.

Hyväksikäytön seurauksena meni siis mielenterveys aika lailla kokonaisvaltaisesti. Olen ollut hyvin masentunut, itsetuhoinen, itsemurhariskissä, syömishäiriöinen, ahdistunut ja viimeisimpänä todettuna vaivana on dissosiaatiohäiriö. Olen viillellyt toisen käteni täyteen arpia, niitä löytyy myös jaloista ja lantiosta. Pahassa olossa sitä ei ymmärtänyt ajatella, että niitä joku päivä vielä katuu. Silloin tosin en ajatellut eläväni niin vanhaksi tai hyvinvoivaksi, että ehtisin arpiani katua tai harmitella.
Mielenterveyden kannalta seksuaalirikosoikeudenkäyntiprosessin aloittaminen oli hyvin kaksipiippuinen juttu. Poliisikuulustelut olivat todella raskaita. Kaikki, siis aivan todellakin kaikki, piti kertoa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Piti muistella päivämääriä ja pystyä kuvailemaan yksittäisiä seksuaalisia tekoja, jotka toistuivat hyvin samanlaisina vuosikausia. Yhtä helppoa kuin kertoa jostain tietystä työpäivästään äärimmäisellä tarkkuudella parin vuoden takaa. Sitä hyväksikäyttö minulle oli, normaalia arkea, jota vain oli elettävä. Minun elämääni, joka piti sisällään niin häpeällisiä asioita, että siihen olisi voinut kuolla. Häpeä on tunnetusti parasta liimaa, joka pitää suun supussa. Niin oli myös minun kohdallani, koin kuulustelut nöyryyttävinä. Päätin, etten enää koskaan puhuisi seksuaalisuudestani yhtään enempää ääneen kuin olin valmis häpeämättä tekemään.
Oikeusprosessini venyi kokonaisuudessaan yli vuoden mittaiseksi. Prosessi lähti liikkeelle rikosilmoituksen tekemisestä, josta se eteni lukuisiin kuulusteluihin. Itse en vaatinut hyväksikäyttäjälleni rangaistusta, ajattelin, ettei mikään raha tai rangaistus korvaisi kokemaani kärsimystä. Jälkeenpäin olen kuitenkin tyytyväinen, että vanhempani vaativat tekijälle rangaistusta. Kuulustelujen jälkeen juttu meni syyteharkintaan, jonka jälkeen tulee joko kutsu oikeudenkäyntiin tai päätös syyttämättä jättämisestä. Tapaukseni eteni oikeuteen kahdella eri rikosnimikkeellä: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä pakottaminen sukupuoliyhteyteen. Jälkimmäistä rikosnimikettä ei ole enää olemassa, vaan se on korvattu käsitteellä raiskaus. Enää ei siis ole olemassa rikosnimikettä ”lievä raiskaus”. Ja hyvä niin, sillä itse en kokenut läpikäymääni helvettiä minkään teon lievänä muotona, vaikka minua ei uhattukaan teon yhteydessä pahoinpidellä tai tappaa.
Vaikeimpana oikeusprosessin venymisessä koin sen, että piti aktiivisesti pitää tapahtumia mielessä. Päivittäin ”opiskelin” kuulustelupöytäkirjoista, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Oikeuslaitos ei ota huomioon sitä, että muistikuvat menneestä elämästä muokkautuvat jatkuvasti. Jos en muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemmin tai joku päivämäärä olisi unohtunut, minun kertomukseni todenperää olisi alettu kyseenalaistaa. Päivämäärien kanssa jouduin jo muutenkin hankaluuksiin, kun ei lapsi osaa yhdistää elämänsä tapahtumia vaikka siihen, kuka on silloin ollut Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri. Oli muutakin mietittävää elämäni hirveimpinä vuosina, kuin keksiä muistisääntöjä tapahtumahetkille, joista en koskaan ollut ajatellut kenellekään kertoa.
Oikeudenkäynti päättyi siihen, että hyväksikäyttäjäni todettiin syyllistyneen molempiin rikosnimikkeisiin. Se oli minulle valtava helpotus. Kun oikeuslaitos osoitti syyllisen, se tarkoitti, ettei kärsimykseni ollut omaa syytäni. Jos häntä ei olisi todettu syylliseksi, olisin kokenut sen epäsuoraksi viittaukseksi siitä, että minä itse olin syypää omaan pahaan olooni. Ehdottomasti paras palkinto oli kuitenkin hyväksikäyttäjäni tyrmistynyt ilme tuomiota kuunnellessa. Olen luvannut itselleni, etten sitä ilmettä unohda koskaan. Hän oli kaiketi luullut pääsevänsä kuin koira veräjästä, mutta eipä päässyt. Kerta se on ensimmäinenkin, kun yleensä hän oli saanut itsensä puhuttua kuiville kaikesta.

Oudoin jäänne hyväksikäytöstä on varmaan ristiriitainen suhtautuminen hyväksikäyttäjääni. Se on jotakin sellaista, jota en ole onnistunut kenellekään selittämään niin, että kokisin tulleeni ymmärretyksi.
Toisaalta toivon, että hän kuolisi ja mätänisi helvetissä. Ja ettei elämä tarjoaisi hänelle mitään hyvää. Mutta samalla tiedän, että päivä, jona hän kuolee, tulee olemaan todella raskas. Muutamia vuosia sitten luulin vuorokauden ajan, että hyväksikäyttäjäni oli kuollut hirttäytymällä. Aina olin kuvitellut, että hänen kuolinpäivänsä olisi juhlapäivä. Että ostaisin kakun ja laittaisin siihen yhden kynttilän merkiksi, että siitä alkaisi minun vapauteni. Mutta mitä todellisuudessa tein? Itkin. Surin niin hirveästi, että oli soitettava kriisikeskukseen, kun tuntui etten selviydy.
Yhtäkkiä siitä demonisoimastani ja läpeensä pahasta ihmisestä tulikin mielessäni rikottu poika, joka oli riistänyt hengen itseltään. Hän pystyikin kuolemaan ja tuntemaan tuskaa. Huomasin muistelevani miehelleni hauskoja muistoja hyväksikäyttäjästäni, kuinka hän aina sähelsi jotain päätöntä tai kun pelattiin pleikkaria yhdessä. Miehelleni olen kiitollinen siitä, että hän antoi minun puhua, itkeä ja muistella ilman paheksuntaa. Hän oikeasti halusi yrittää ymmärtää minua. Kun selvisi, että hyväksikäyttäjäni kuolema oli väärä hälytys, viha palasi hiljalleen häntä kohtaan. Lapsena hänellä oli tapana hyväksikäyttää myös minun myötätuntoani ja auttamisen haluani. Vaikka hän ei minua kiusatakseen jättänytkään kuolematta, tunsin itseni huijatuksi.
Tunnen olevani jollain selittämättömällä tavalla kytköksissä hyväksikäyttäjääni. Hänen elämänsä koskettaa minun elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko tässä maailmassa ketään toista, joka olisi muuttanut minua ihmisenä ja elämäntarinaani niin radikaalisti. Jos johonkin sitä yhteyttä pitäisi verrata, niin Harry Potter-kirjoissa kuvattuun yhteyteen Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Se jaettu tragedia on jättänyt osan häntä minun sisääni, vaikka se ei ollut tarkoitus tai millään tavalla toivottua. Vertaus on ehkä vähän erikoinen, mutta en missään muualla ole törmännyt kuvaukseen, joka vastaisi tuntemuksiani. En tiedä vielä, onko se jälki ikuinen vai lähteekö se terapian myötä jonain päivänä täysin pois. Se jää vielä nähtäväksi, vaikka toipuminen onkin jo hyvin pitkällä.

Blogikirjoitukseni toinen osa kertoo tarinani seksuaaliväkivallasta toipumisesta ja auttavista tahoista.

Vieraskirjoitus
-Laura-

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että ”sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä ”isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Järjestelmän syövereissä

Järjestelmän syövereissä

Olen väsynyt. Olen aivan helvetin väsynyt. Olen väsynyt, vihainen, pettynyt, turhautunut, turta, ehkä jopa katkera.

Että mihinkö?

Siihen, että tässä yhteiskunnassa on niin saatanan vaikea saada apua.

Opiskelen ammattiin, joka on yksi arvostetuimmista kulttuuristamme. Opiskelupaikan saaminen on vaikeaa, eikä monikaan alalle haluava pääse sinne koskaan. Minulla on sellainen tilanne, että opinnoistani puuttuu enää yksi osa, työharjoittelu, ja sitten valmistuisin ammattiini. Kuvittelin suunnitelmieni pitävän ja suorittavani harjoittelun aikataulussani.

Toisinaan elämä kuitenkin menee niin, ettei sitä voi suunnitella ja ennustaa. Keväällä, pari kuukautta psykoterapian aloittamisen jälkeen löysin itseni läheltä tilaa, jota kutsutaan mental breakdowniksi. Ystävieni ja terapeuttini viitoittamana päätin jäädä sairauslomalle.

Kuvittelin sen olevan helppoa. Optimistesti marssin terveyskeskukseen yleislääkärin vastaanotolle ja esitin asiani. Järkytyksekseni sain todeta, ettei minua ymmärretä. Kahden tapaamisen jälkeen mieleeni jäivät kohtaamattomuuden kokemukset, lääkepropaganda ja karmivat lauseet ”Sairausloma ei paranna ihmistä, ei varsinkaan näissä psyykkisissä tapauksissa”, ”Työ on terapiaa, ei kannata jäädä pitkäksi aikaa kotiin makaamaan”.

Toivon, etten päädy tämän lääkärin luokse enää koskaan.

Sain kuitenkin kaksi kuukautta sairauslomaa, kuukaudeksi kerrallaan. Seuraavaksi yleislääkäri passitti minut psykiatrin käsiin, mutta sitä ennen oli tavattava sairaanhoitaja mielenterveyskeskuksessa, koska psykiatrille ei voi suoraan päästä. Sairaanhoitajan tapaamisesta minulla ei ole mitään huonoa kerrottavaa, päinvastoin. Koin tulleeni kohdatuksi ja nähdyksi. Tilanteeni ymmärrettiin väliaikaiseksi ja hän uskoi minun toipuvan, kunhan saan tarpeeksi aikaa toipua ja käsitellä rauhassa epävakaista psyykettäni, joka on muodostunut sellaiseksi lapsuudesta lähtien. Poistuin mielenterveyskeskuksesta hymyillen ja toiveikkaana tulevaisuudestani.

Parin viikon päästä psykiatrin tapaaminen taas sekoitti pakan toistamiseen. Toki hän vaikutti kuuntelevan minua tarkkaavaisesti, hän osasi tehdä tarkkoja kysymyksiä posttraumaattisesta stressihäiriöstä, dissosiaatiosta ja derealisaatiosta. Mutta hän tokaisi suoraan, ettei Kela suosi diagnoosiani sairauspäivärahan myöntämisissä. Hän arveli minun menevän luokkaan kaksi, eli olevani osittain työkykyinen, kun pitäisi olla luokassa kolme, jotta sairausloman edellytykset täyttyisivät. Kiemurtelevan koukeroisessa dialogissamme onnistuin ymmärtämään, että Kela saattaisi olla armollisempi, jos minulla olisi diagnoosina masennus. Se taas edellyttäisi, että minun on otettava masennuslääkkeitä, joista olin tähän mennessä kieltäytynyt. Tein sen minkä pieni ihminen tekee byrokraattisessa systeemissä voidakseen elää jotenkuten inhimillistä elämää: valehtelin suostuvani lääkitykseen. Psykiatri kirjoitti minulle reseptin Voxraa. Hain lääkkeet myöhemmin apteekista, mutta jätin ne pakettiin. Minä ja terapeuttini olemme tietämättömiä siitä, valvotaanko lääkkeiden noutamista Kelan puolelta. En halunnut kuitenkaan ottaa riskiä, joten hain 25,50 euron lääkkeet. Ajattelen vain mielisairaalan seinien puuttuvan ympäriltäni, olenhan pakkolääkityksen alaisena kiristys ja kuristus seuranani.

Sain siis toisen diagnoosin. Psykiatri sanoi, että kannattaa varautua siihen, ettei Kela myönnä sairauspäivärahaa. Odotusaika olisi neljästä kuuteen viikkoa. Lähdin hämmentyneenä odottamaan päätöstä, joka vaikutti erittäin pessimistiseltä ja tuhoon tuomitulta.

Olen väsynyt siihen, että minusta, mielenterveyspotilaasta, nähdään vain pinta. Edellisessä B-lausunnossani lukee, että olen siististi pukeutunut nainen, johon saa helposti kontaktin, joka ei vaikuta psykoottiselta, vaikkakin on hieman jähmeä ja tunneilmaisultaan niukka. Minusta tuntuu, että tapauksessani tuijotetaan vain pinnallisia seikkoja, kuten sitä, että olen viisi vuotta opiskellut arvostettua yliopistotutkintoa, ahertanut ja suorittanut enemmän kuin keskivertoihminen, osaan pukeutua tyylikkäästi ja kauniisti, vaikutan hallitsevan itseäni, osaan keskustella, kykenen abstraktiin ja älykkääseen itseilmaisuun ja puhumaan psykiatrian kieltä.

Minusta tuntuu, ettei minua uskota ja oteta todesta kun kerron dissosiaatiosta, psykoosinkaltaisista oireista, sosiaalisesta eristäytymisestäni, itsetuhoajatuksistani. Ne menevät ohi, niillä ei ole mitään painoarvoa, ne eivät ole osa jaettua todellisuutta kun istun valkoisessa vastaanottohuoneessa jalat ristittynä, hame siististi, kädet sievästi sylissä ja kerron vakaalla ja rauhallisella äänellä millaista se on kun tunnen etten ole olemassa. Eihän kukaan noin älykäs, kyvykäs ja kaunis voi olla sellaisessa tilassa!

Haluan kysyä, miksi Suomessa täytyy olla ulkoisesti katsottuna aivan pohjalla, jotta voi saada apua. Tämä fakta saa minut suuttumaan ja kokemaan epäoikeudenmukaisuutta. Koen olevani väliinputoaja, laatikoihin ja kategorioihin kuulumaton; se, joka vain nopeasti työnnetään takaisin oravanpyörään pyörimään ikuista kuolemankarusellia.

Kun minä vain pyysin hetkeksi lupaa poistua siitä helvetistä ja levätä, jotta voisin palata takaisin yhteiskuntaan terveenä, jaksavana ja elinvoimaisena ihmisenä ja työntekijänä. Koska se minä haluan olla ja koen pohjimmiltani olevani; en tukijärjestelmää häikäilemättömästi hyväksikäyttävä vapaamatkustaja.

Kysyn edelleen, että mikä helvetin sosiaalidemokraattinen järjestelmä tämä muka on, jossa empatia, myötätunto ja välittäminen ovat vain pelkkiä kauniita korulauseita virkamiesten papereissa. Missä ovat konkreettiset teot heikoimpien auttamiseksi? Minäkin, minäkin olen yksi heikoimmista tällä hetkellä. Et ehkä ajattelisi niin jos tulisin sinua kadulla vastaan suorine ryhteineni ja huulipunineni, jos näkisit millaisia kykyjä ja taitoja minulla on, jos näkisit minut kun olen parhaimmillani ja nauran, mutta minä se olen. Minä se olen.

Minä tarvitsen apua ja toivon ja haluan sitä epätoivoisesti. Olen vain väsynyt mentaalisiin ja behavioraalisiin akrobatiatemppuihin, joihin minun on venyttävä kerta toisensa jälkeen hakiessani apua ja kun yritän aina uudestaan ja uudestaan vakuuttaa monen eri alan asiantuntijan, jotta minua uskottaisiin, että minulla ei ole kaikki hyvin ja minä en jaksa enää. Kun liioittelen, puheeni käsitetään väärin ja psykoottisuus saa vallan keskustelussa, ja kun olen rehellinen, se on laimeaa, ei-kiinnostavaa, ei-tärkeää, ei-tarpeeksi-vakavaa, ei-kriteerit-täyttävää, ei-totta. Tunnen jatkuvasti: mikään ei riitä. En osaa pelata tätä sairasta peliä oikein. En tunne systeemiä tarpeeksi, siksi kuljen sokkona eteenpäin. Olen oikeussalin todistaja, joka ei jaksa enää sanoa sanaakaan puolueelliselle lautakunnalle, joka on jo omasta mielestään kuullut tarpeeksi.

Minusta tuntuu, että minun on seuraavaksi yritettävä itsemurhaa, jotta voisin siirtyä Kelan asteikolla luokkaan kolme: työkyvytön. Silloin, vasta silloin, voisin saada sairauslomani.

by Mielenterveyden kandidaatti,
yksi kirjamme lukijoista

Pin It on Pinterest