Reagoiko kehonne traumatuntemuksiin?

Reagoiko kehonne traumatuntemuksiin?

Oma kehoni on reagoinut niin kauan kuin muistan. Oireita on ollut monenlaisia. Ihan pienenä lapsena kärsin jo hurjan kovista migreenistä ja ne ovatkin yksi niistä vähäisistä asioista mitä varhaislapsuudestani muistan. Kun makasin pimeässä huoneessa odottaen että kipu laantuu.
Vatsakivut alkoivat jossakin vaiheessa lapsuuttani. Jouduin lähtemään koulusta kesken päivän pois kun jokin triggeri laukaisi kivut. Koko vatsan valtaava kramppi, se kipu on kamala.
Muutama vuosi sitten kun traumamuistot alkoivat palautua, ne tuntuivat ensin voimakkaina kehollisia muistoina. Ennen kuin aloin saamaan kokemuksilleni sanoja. Viikkoon en pystynyt syömään juuri mitään kun oksetti, vatsani oli kipeä, yläselkäni tulessa ja päätäni särki aivan kamalasti. Mutta vaikka se viikko oli tuskallinen, siitä lähti eheytymiseni taival. Kehoni oli valmis kohtaamaan menneisyyden.
Edelleen on aikoja jolloin traumakivut tuntuvat voimakkaampina. Migreeni tai yläselän kipu saattaa alkaa yllättäen. Tosin nyt osaan pysähtyä ja miettiä mikä laukaisi kivun. Apua kehoni kipuihin olen saanut myös EMDR-menetelmästä. EMDR-menetelmän aikana olen tuntenut kehollani voimakkaasti, jolloin olen saanut tuntemuksilleni heti sanat ja kehoni on voinut jättää siltä osin kivun taakseen.
On myös muunlaisia kehon tuntemuksia. On tarvetta huutaa ja työntää käsilläni. Lapsuudessani tukahdutetut tarpeet. En silloin voinut huutaa, enkä pystynyt puolustautumaan. Siispä työnnän käsilläni seinää/tyynyä/jääkaappia, mitä vaan vasten kun olo valtaa minut. Huutaa en ole vielä uskaltanut. Terapeutti on luvannut että jokin kerta pääsen huutamaan tämänkin tukahdutetun kehon tunteen ulos.
Jooga ja meditointi ovat olleet apunani kehon tuntemuksien tunnistamisessa. Niiden avulla olen löytänyt tukahdutettuja tuntemuksia ja saanut paremmin kehooni yhteyden.
Kirjoittaminen on hyvä keino sanoittaa kehon tuntemuksiani myös. Joskus vaan käy niin etten löydä sanoja tuntemuksilleni. Olen ollut niin pieni lapsi tapahtumien aikaan. Tämä näkyy myös siten että välillä menetän kykyni kirjoittaa. Eli vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa tuntemuksiani ylös, se ei aina onnistu. Tällöin keholliset menetelmät purkaa traumaa, ovat paremmat.
Voit kirjoittaa meille omista tuntemuksistasi, julkaisemme mielellämme lukijoidemme tekstejä 💛
-Helen-
Katkonainen filminauha

Katkonainen filminauha

Tämä viikko on ollut heti alkuun yksi suuri haastetehtävä dissomuistilleni.

Olen muuttamassa viikon päästä pois asumispalveluyksiköstä, johon jouduin muuttamaan kaksi vuotta sitten kun vointi oli huonompi. Tuntuu kuin koko elämä olisi taas mullistumassa, kun arki muuttuu täysin.Pienetkin muutokset ovat monelle dissosiaatiohäiriöiselle todella vaikeita. Suuret muutokset moninkerroin vaikeampia.

Tänään olen puhunut terveyskeskuslääkärin, kipulääkärin, kuntoutuslääkärin,terapeuttien ja virkailijoiden kanssa. Olen selittänyt elämäni monesta näkökulmasta moneen kertaan. Olen yllättynyt, että kaikki asiat ylipäänsä ovat pysyneet muistissani!

Arjessa kuormitus näkyy muistin katkonaisuutena.

Hätkähdän vähän väliä, enkä tiedä mitä olen tekemässä, missä olen tai kuka olen. Nämä asiat tulevat yleensä takaisin muistiin nopeasti, mutta löydän itseni usein myös tuijottelemasta ympärilleni hämmentyneenä. Tavarat ovat hukassa, katselen kaappiin ja mietin mitä tulinkaan sieltä etsimään, laitan likaiset astiat jääkaappiin astianpesukoneen sijasta.

Tässä kouhaamisessa on myös vaaransa. Olen lukinnut itseni ulos omasta asunnostani usein, vaikka kuinka yritän muistaa ottaa avaimet mukaan. Muutaman kerran ruoka on unohtunut uuniin tai levy päälle. Palovaroitin soi silloin tällöin sellaisina aikoina, kun minulla on paljon stressiä ja kuormitusta.

Tähän asti muuttoon ja muutoksiin sopeutuminen on mennyt hienosti.

Palohälytin ei ole soinut! Arki on pysynyt koko ajan kasassa, olen nukkunut, syönyt ja juonut säännöllisesti. Tasainen arkirytmi on dissosiaatiohäiriöiselle tärkeä juttu.

Edellisinä kertoina stressaavien elämäntilanteiden aikoihin olen saanut huomattavia kehoreaktioita. Viime keväänä olin yhtäkkiä sairaalahoidossa, kun jalkoihini ilmestyi kymmenittäin peukalonpään kokoisia patteja. Minulla on ollut ruusutulehduksen ja jänisruton kaltaiset iho-oireet, vaikka laboratiokokeissa ei ole näkynyt mitää niihin viittaavaa.Minulle nousee korkea kuume öisin, kun olen liian väsynyt. Pahoinvointia ja oksentelua on kausittain ilman mitään muuta syytä kuin psyykkinen tai fyysinen rasitus. Nyt näyttää siltä, että selviän muutosta neljän päivän kuumeella, jota minulla oli loppuviikosta.

On ollut hienoa huomata, että vointi kantaa stressaavimmissakin elämäntilanteissa. Vielä kaksi vuotta sitten tällaiset muutokset sekoittivat koko pakan ja olin yleensä sairaalahoidon tarpeessa.

Hassua on, että kaiken tämän myllerryksen keskellä ulospäin vaikutan kuitenkin aivan tavalliselta ihmiseltä. Dissosiaatiohäiriöisen ihmisen elämä on jatkuvaa päänsisäistä työtä, joka ei aina näy edes lähimmille ihmisille.

Nyt muutosten myllerryksessä alkaa kuitenkin ansaittu neljän päivän tauko, kun osallistumme Helsingin Kirjamessuille. Mahanpohjassa tuntuu mukavaa jännitystä, kun miettii millaisia kohtaamisia loppuviikko tuokaan tullessaan!

Olisi todella mukavaa, jos sinäkin tulisit tapaamaan meitä pisteellemme 7b11!

Toivoo: Inari/Irene, yksi kirjan kirjoittajista

irene_esittelykuva2

 

 

 

 

Pin It on Pinterest