Kasvupelkokipuja

Kasvupelkokipuja

”Äiti, jalkaa särkee. Kasvusärkyä! Kipusärkyä!”, itkee lapsi ties monennen kerran. Tytöstä kasvanut äiti hieroo, antaa lääkettä. ”Pian helpottaa”, lohduttaa lastaan. Mielessään miettii, että suurimmat kasvukivut ovat lapsella vielä edessä. Niin on tyttöäidilläkin. Vieläkin. 

Nainen, äiti, tyttö juoksee. Juoksee ja itkee. Ei tiedä, mitä itkee. Menetyksiä. Yrityksiä. Loputonta väsymystä kohdata vaatimukset. Lohdutonta huonoa omaatuntoa tajutessaan tämän. Itkee ihmisiä, joita ei ymmärrä. Itkee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tulla vastaan. Itkee pelkoa ja samalla helpotusta ollessaan yksin ja juosta. Itkee pelkoa yksinolosta. Itkee riittämättömyyttään. Itkee, kun kukaan ei voi koskaan ymmärtää tätä yksinäisyyttä. Itkee omaa pikkusieluisuuttaan. Itkee maailmantuskaa. Itkee voimattomuuttaan olla aikuinen omien lastensa kanssa. Koska on vielä itsekin tyttö.

 Kohtaa juostessaan männyn. Näkee sen jo kaukaa. Se on pitkä, hentoinen. Monia vahvoja, mutta katkenneita oksia rungon varrella kohti latvaa. Monia oksia, monia mieliä. Monia oksia monia minuuksia. Monia katkenneita yrityksiä. Menetyksiä.  Loppuja. Joku oksa vienyt pidemmälle kuin toinen. Latva on runsas. Täynnä elämää. Rönsyilevä. Kaoottinen. Kasvaako latvasta jotain uutta vielä. Sitä ei näe. Latva on niin kaukana. Se on aina ollut kaukana. 

Juostessaan palautuu mieleen takauma lapsuudesta. Tyttö istuu huoneessaan ja miettii. Miettii ja toivoo, voisiko olla jo aikuinen, jotta ei tarvitsisi pelätä. Jotta olisi tarpeeksi iso ja vahva kohtaamaan pelot. Eihän aikuisia pelota. Salaa kadehtii naapurin tyttöä, joka ei näytä pelkäävän mitään. On niin rohkea.

Tämä tyttö kokee ensimmäisen kerran Sen tunteen. Kun keho ei tunnu miltään. Ajatukset ja keho leijailevat erikseen. Mikään ei ole yhtä. Se on samaan aikaan pelottavaa ja lohduttavaa. Kuin ei olisi yksin, vaikka on täysin yksin. Tyttö on kuusivuotias. 

Äiti on viety taas sairaalaan. Lapselle ei kerrottu miksi. Hän käy katsomassa äitiä sillä samalla osastolla kuin ennenkin. Äiti ei puhu, ei hymyile. Äiti on kipeä, niin tytölle kerrotaan. 

Lapsi kasvaa läpi elämänsä äidin sairastumisen pelossa. Äiti sairastelee usein. Ei hymyile. Ripustaa hirttosilmukoita kylpytakin vyöstä kodin seinille. Joskus tyttö löytää äidin tajuttomana lattialta. Tyttö vie tyynyn äidin pään alle. Ettei lattia painaisi. Tyttö menee sohvalle istumaan ja katsoo makaavaa äitiä. Onko äiti nyt kuollut, niin kuin isäkin? Ambulanssi vie jossain vaiheessa äidin pois. 

Tyttö on yksin. Se tunne on siinä vieressä. Se tunne, kuin vieressä olisi joku, mutta kukaan ei ole. Tyttö on yksin, mutta Se on tytön kanssa. 

Isä on kuollut. Siksi äiti on sairas. Siksi äiti ei hymyile. Tytön pitää jaksaa. Onhan hän jo kahdeksan. Pitää pärjätä. Kun isä löytyi kuolleena kotoa, tyttö suljettiin huoneeseen. Kuului vaan huutoa, kuinka äiti halua juosta junan alle. Se tunne on tytön kanssa.  Ei kukaan muu. Se tunne antaa rauhaa, vaikka Se pelottaa. Mikä se on? 

Sama tunne on tytön kanssa isän hautajaisissa, kun sukulaiset sanovat, että ”parempi antaa tytön olla yksin”. Koulusta tullessaan tyttö ensimmäiseksi käy katsomassa hengittääkö äiti. Äiti nukkuu. Ehkä äiti joskus herää.

Tyttö on yksin läpi elämänsä. Pärjää koulussa, opiskelee. Menee naimisiin, saa lapsia. Yksin. Se tunne on läsnä. Välillä tyttö näkee itsensä vierestä. Kun joku toinen on hän. Joku muu hoitaa lapsia. Tytön tilalla on sama tyttö. Mutta vierestä se näyttää eriltä. Joku on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Tytön katsellessa vierestä.

Millainen aikuinen kasvaa tytöstä, joka kipuilee ja pelkää läpi elämänsä? Hänestä kasvaa äiti, lapsiensa jalkoja hierova äiti. Rosvoja ja pimeää pelkäävien lasten äiti. Äiti, joka laulaa iltaisin lapselle: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…” Ja samalla miettii omia pelkojaan. Omia pelkojaan, että jonain päivänä hento käsi ei jaksa torjua lapsen pelkoja. Koska ei ole pystynyt torjumaan omia pelkojaankaan.  

Hänestä kasvaa äiti, joka on käynyt läpi syömishäiriön koko kirjon, tavoitteena saada yhteys kehoon. Toisaalta salaa toivoen, että muuttuisi niin kevyeksi, ettei häntä enää olisi. Leijuisi pois. Yksin.

Hänestä kasvaa äiti, joka eroaa huonosta liitosta tajutessaan liiton vievän koko perheen tuhoon. Yksin. Hänestä kasvaa erilaisten lasten ymmärtäjä, puolustaja, opettaja. Mutta ei väsymätön sellainen. Yhteys hauraisiin lapsiin pitää tytön työssä kiinni. 

Se tunne on aina läsnä. Yksinäisyys. Silloin se tunne tulee esiin, kun on ihan yksin. Silloin tyttö urheilee kehonsa äärirajoille, jotta tuntisi jotain. Jota keho tuntuisi joltain. Jotta ei jaksaisi ajatella. Jotta Se tunne ei tulisi. 

Joskus tyttö on ollut hädissään siitä, ettei tunne mitään. Että oikeasti leijuisi pois. Että kehoa ei ole.  Silloin hän on ottanut lasinpalan. Sillä viiltänyt tunnetta. Kipua. Edes jotain tunnetta kehoon. Onko kehoa? Se tunne on silloin niin vahva. Se ottaa yliotteen. Veri kertoo kehosta. Kipu hetkellisesti.

Juostessaan aikuinen tyttö tarkastelee mäntyä. Männyn oksat ovat katkenneet. Onko pelko katkaissut ne? Onko pelko ollut esteenä uusien oksien kasvulle? Ovatko katkenneet oksat katkenneita osia tytöstä? 

Männyn ympärille on kuitenkin kasvanut kaarnaa. Se on pysyvää. Voisiko kaarna suojata puuta turhilta peloilta. Toimia teflonina, iskeä vastaan. Ei antaa pelon tulla sisään. Antaa ikävien ajatusten pyyhkiytyä ohi. Viipyä vaan sen hetken, kuin on tarve ja sitten hiipua tuulen mukana kauas metsään. Kaarna on huokoinen. Se antaa hyvän ravinnon tulla sisään. Vahvistavat hetket, kauniit asiat. Puun juuret ovat ehkä hauraat, mutta pitävät puun pystyssä. Juuret ovat jossain näkymättömissä. Ne ovat saaneet hyvää sielunravintoa, jotta elämä kestää ja jatkuu. Tyttö yrittää jaksaa.

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen…”, tytöstä kasvanut äiti laulaa hieroessaan lapsensa jalkoja. Se on lapsesta hauskaa. ”Oletko oikeasti?”, kysyy lapsi silmät säihkyen. ”Olen, rakkaani. Ja sinä kasvoit silloin mahassani!” Kasvukipu on helpottanut. Mutta Se tyttöäidin tunne ei ole hävinnyt. Se elää tytön mukana. 

Vieraskirjoitus ja kuva
Niina M.

Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni. Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-

Uusi osa minussa

Uusi osa minussa

Hiljattain, eräänä iltana, tapahtui jotain, mille oli aluksi vaikea löytää sanoja. Tiedän hyvin sen, miltä takauma tuntuu. Tiedän myös sen, millaista on, kun takaumat kuohuvat tsunamin lailla mieleen siten, että psyyke pirstoutuu tyystin. Tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun jokin dissosioituneista osistani ilmentää itseään. Tosin en kaikkia osiani vielä tunne, mutta paljon olen jo osistani oppinut. Tuona iltana kyseessä oli kuitenkin jotain aivan ennenkokematonta. Uusi osa minussa paljasti itsensä kaikella voimallaan. Sellainen osa, jonka olen tahtonut itseltäni kieltää. Osa, jota esimerkiksi jokin toinen osa minussa hyljeksii ja häpeää. Ja nyt tämä osa, hyvin merkityksellinenkin sellainen, purkautui ensimmäistä kertaa esille. Koettavakseni, tunnettavakseni, pelättäväksenikin.

Jotkut dissosioituneet osani ovat hyvinkin pelottavia. Ne ovat pelottavia siksi, koska niiden mukanaan kantama kipu ja suru ovat lukuisia kertoja pirstoneet mieleni psykoottisuuteenkin asti. Pelkoni on onneksi tämän kuluneen vuoden aikana murentunut ja sen tummista tummin varjo on alkanut haihtua. Sen on mahdollistanut se, että olen vihdoinkin löytänyt oikeanlaista sanoitusta itselleni siitä, mitä minä olen kaikkine oirekuvineni. Kuinka valtavan suuri merkitys minulle olikaan jo yksinomaan siinä, että tämän vuoden keväällä hoitajani psykiatrian poliklinikalla alkoi puhua minulle traumaperäisestä dissosiaatiosta. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, kun olen kantanut matkassani väärää psykiatrista diagnoosia. Ahmin tietoa ahmimalla, itkien sekä nauraen kaikesta siitä, mitä sainkaan itsestäni oivaltaa. Kuinka huikeaa olikaan löytää itsensä ikään kuin esittämässä pääroolia erilaisten kirjojen sivuilta. Ja miten tämän myötä tarina minussa alkoi löytää sellaista sanoitustaan, että saan tulla yhä enenevimmin määrin ymmärretyksi myös hoitavan tahon puolelta.

Kuitenkin se, mitä tuona iltana tapahtui, oli todellakin pelottavaa. Kivun määrä, joka alkoi ensin tuntemuksina kehossani, oli jo itsessään pelottavaa. Pelottavaa siksi, että tiesin sen kulkevan hetki hetkeltä kohti mieltäni. Kohti tajuntaani. Kohti sellaista näkemistä ja ymmärtämistä, ettei tuollaisessa tilanteessa yksinkertaisesti voi estää itseään oivaltamasta jonkin syvälle piiloutuneen osan olemassaoloa. Dissosioituneilla traumaosillani tuntuu olevan ihan omanlaiset ajatus-, tunne- ja kokemusmaailmansa, joita eheän minäni on toisinaan vaikea ymmärtää. Ainakaan aluksi. Puhumattakaan siitä, että joku ulkopuolinen niitä ymmärtäisi. Ellei kyseessä sitten ole traumoihin ja dissosiaatioon perehtynyt ammattilainen.

Tuona iltana, kaiken kipuni keskellä soitin ystävälleni itkuisen ja paniikinomaisen puhelun. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärrämme toinen toisiamme ja tunnemme toistemme tarinat hyvin. Tuon puhelun myötä kuitenkin oivalsin entistäkin paremmin sen, että se mikä toimii yhdellä, ei todellakaan välttämättä toimi toisella. Puhuimme mm. irtipäästämisestä. Kunpa dissosiutuneista osistaan voisikin päästää irti. Ihan vain päättämällä luopua niistä. Ihan vain oivaltamalla, ettei enää tarvitse tuntea kipua. Traumatisoituminen ja dissosiaatio elävät kuitenkin niin kehossa kuin mielessä, sekä aivoissakin. Muistan sanoneeni puhelimessa, etten kykene luopumaan tästä kehostani, joka kärsii. Jäljet ovat kehossani. Ne ovat muuttaneet sekä fysiikkaani että aivojeni neurobiologiaa. Ja osani, joista kaikkia en välttämättä edes tiedosta, elävät kehossani, vaikka ne eivätkään todellisuudessa ole osa minuuttani. Dissosiaatiota voi olla vaikea ymmärtää, jos sen kanssa ei joudu elämään. Moni ihminen voi kokea elämässään traumoja ilman, että siitä seuraa traumaperäistä stressihäiriötä ja/tai dissosiaatiota. Dissosiaatio ei todellakaan ole sellainen asia, joka katoaa yhdellä oivalluksella. Siihen tarvitaan ehkä jopa tuhat ja sata oivallusta. Ja tällä oivallusmatkalla olen tänä vuonna ollut ja matkaani jatkan edelleen.

Nyt kun tiedostan uuden osani, olen kiitollinen sen ilmenemistä. Sen ryöpsähtämisestä niin elävänä tajuntaani. Olkoonkin, että se satutti sekä kehoani että mieltäni. Ja kyllä se saa yhä kipua aikaan, jos sen tarinaa kuuntelen. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Tai ainakin niin tahtoisin. En ole vielä kykeneväinen hallitsemaan kaikkia dissosiutuneita osiani kaikessa eheytymismatkani keskeneräisyydessä. Juuri tähän hetkeen toivon kuitenkin sitä, että eheä osani on niin vahva, että jos jokin kipua tunteva osani tahtoo ilmaista itseään, on se kykenevä keskustelemaan tuon osan kanssa terveen välimatkan päästä.

Vieraskirjoitus
Ira-Maria

Lue Ira-Marian omaa blogia: mielenipalapeli.blogspot.fi

Pin It on Pinterest