Kidutusjäljet kehossa

Kidutusjäljet kehossa

Olen kokenut kymmenen traumaperäistä ja dissosiatiivista psykoosia, tai vakavia dissosiatiivisia tiloja, joissa on mukana psykoottisuutta. Jo yksinomaan psykoosi on kokemuksena valtava trauma, mutta myös psykoosipotilaan palauttaminen yhteiskuntakelpoiseksi voi olla potilaalle hyvinkin traumatisoivaa. Sen jättämät jäljet voivat pahimmillaan toimia sellaisina triggereinä, ärsykkeinä, jotka aikaansaavat mielen pirstoutumista yhä uudelleen, jos kontolla on jo valmiiksi vaikeita ja käsittelemättömiä traumoja. On äärimmäisen surullista, että se, mikä katsotaan potilasta hoidettaessa hänen parhaakseen, voi kuitenkin rikkoa tuon ihmisen herkkää sisintä ja haurasta mieltä jo entisestään. Surullista on myös se, että traumaattiset sairaalahoitokokemukset voivat synnyttää ihmiseen myös pelkoa. Pelkoa, jopa kauhuakin siitä, että joutuisi noita kokemuksia vielä joskus uudelleen kokemaan. Tämä voi valitettavasti estää jopa avunpyytämisen silloinkin, vaikka se olisi tarpeen.

Toki on potilaita, jotka eivät välttämättä edes muista noita kokemiaan psykiatrisen hoidon äärihoitotoimenpiteitä. Toisten ihmisten muisti on suojaavampi kuin toisten. Itsekään en kykene jokaista elämäni tuskallisinta hetkeä muistamaan, mutta aivan liikaa minä kuitenkin muistan. Aivan liikaa kannan matkassani näitä sairaalatraumojani ja toivonkin, että muu traumakuormani tulisi väistymään ajan mittaan siten, etteivät sairaalatraumanikaan enää jatkossa toimisi kohdallani niin valtavan voimakkaina triggereinä.

Eristämisiä, lepositeitä, huonehoitoja, zombieksi lääkitsemistä. En voi sanoin kuvailla niitä traumojen määriä, joita psykiatrisen sairaanhoidon äärihoitotoimenpiteet ihmiselle voivat aiheuttaa. Miltä tuntuu olla hylättynä hämärään yksinäisyyteen? Joutua virtsaamaan ja ulostamaan eristyskopin lattialle. Olla kahlittuna lepositeisiin silloinkin, kun lääkkeet ovat aiheuttaneet sinulle levottomien jalkojen oireyhtymän koko kehoosi. Olla huumattuna sellaiseksi zombieksi, ettet meinaa pystyä kävelemään, joudut pitämään vaippoja ja kuola valuu suusi pielestä. Ihminen sinussa yrittää huutaa hätäänsä, mutta suusi on tukittu mykkyyteen. Puheesi on pelkkää puuroa. Itkemään sinä tuolloin kyllä kykenet.

Se kipu, joka psykoosejani on edeltänyt, on niin äärimmäistä, että se on myös mykkää. Ei sellaiselle tuskalle löydy sanoja. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Miltä tuntuukaan, kun kaikki kipu on sisälläsi, eikä kukaan näe, kuule tai ymmärrä sitä. Ja koska et kykene kipuasi sanoittamaan, koet saavasi kipusi vuoksi myös mitä suurimman rangaistuksen, kun löydät itsesi esimerkiksi yksin itkemästä ja huutamasta psykiatrisen sairaalan eristyskopista. Löydät itsesi sieltä ties jo kuinkakin monennen kerran. Löydät itsesi tilanteesta, jossa ihmisen alkukantainen taistele tai pakene –reaktio on tukahdutettu. Se tuntuu kuin henkiseltä raiskaamiselta. Taistelet yksin mielessäsi, mutta lopulta et voi muuta kuin alistua. Alistut johonkin sellaiseen tilaan, joka on sietämätön ja joka tuntuu kidutukselta. Näin ollen se, mikä sinulle on katsottu parhaaksi, ja jonka niin monesti kuulet olleen ainoa käytettävissä oleva vaihtoehto, on jättänyt kehoosi jäljet kidutustraumasta, joka on yksi pahimmista emotionaalisista traumoista.

Rajua, mutta totta. Ainakin omalta kohdaltani.

Todellakin toivoisin, että rajuimpiin äärihoitotoimenpiteisiin voitaisiin keksiä jotain vaihtoehtoja. Että psykiatrinen sairaanhoito saisi osakseen riittävän määrän lisää resursseja, jotta esimerkiksi vierihoitoa voitaisiin käyttää huomattavasti nykyistä enemmän. Toivoisin myös, että kiinnitettäisiin enemmän huomiota siihen, miksi ihmisen mieli alunperinkin on särkynyt, jotta häntä voitaisiin hoitaa siten, ettei ainakaan lisätraumatisoitumista tapahtuisi hoidon vuoksi. Tämä edellyttää potilaan tarinan tuntemista, mikä onkin mitä tärkeintä sekä diagnosoinnissa että oikeanlaisen hoitomuodon valitsemisessa.

Vieraskirjoitus 
by Ira-Maria

Lue Ira-Marian blogia: mielenipalapeli@blogspot.fi

Jokaisella on ihmisarvo

Jokaisella on ihmisarvo

Mitä tapahtuu kun ihminen sairastuu psykoosiin? Lakkaako ihminen olemasta vähemmän ihminen? Antaako se oikeutuksen hoitohenkilökunnalle puhua törkeyksiä, potkia, kohdella kuin ihmisellä ei olisi enää mitään arvoa?

Minä kerron teille tarinan, joka on tosi. Se on suoraan elämästäni, tavallisen nuoren naisen elämästä, joka nyt vain sattui sairastumaan psykoosiin. Uskon, että psykoosiin sairastumiseni taustalla on myös vakava traumatisoitumiseni lapsuudessa. Minun mieleni vain päätti käyttää puolustautumiskeinona harhaisuutta. Sekosin ja jouduin kolkkoon mielisairaalaan, jossa minua kohdeltiin kuin minulla ei olisi arvoa. Minulle annettiin lääkitystä, joka ei sopinut minulle, minua potkittiin, minulle kiroiltiin ja lopulta olin kuolla, koska en jaksanut enää. Kerron tämän koska uskon etten ole ainoa, joka on joutunut kaltoin kohdelluksi ja väärinlääkityksi tässä armaassa Suomen maassa.

Katson taaksepäin ja muistan tämän kaiken. Tärisin, vapisin ja olin poissa tolaltani joutuessani mielisairaalaan. Olisin kaivannut huolenpitoa ja tavallista inhimillistä kohtelua. Minulle kiroiltiin, sanottiin, etten tule pärjäämään tässä yhteiskunnassa. Kaatuessani jostain syystä lattialle mieshoitaja tuli potkimaan kirosanojen saattelemana minua ylös sieltä. Elin helvetissä. Mielensisäisen helvetin lisäksi jouduin kokemaan epäinhimillistä kohtelua ja hurjat lääkkeistä johtuvat sivuvaikutukset.

Päästessäni pois mielisairaalasta olin edelleen sekaisin ja todella huonovointinen. Lääkkeen sivuvaikutukset olivat hurjat. Lääke teki minut lopulta lähes täysin toimintakyvyttömäksi ja en pystynyt edes liikkumaan tai hankkimaan ruokaa itselleni. Lääke heikensi myös näköni muutamaksi päiväksi niin, etten pystynyt kirjoittamaan edes viestiä puhelimellani. Hain apua avohoidosta ja yritin uudelleen sairaalaan ja pääsinkin sinne kriisijaksolle. Siellä minua pidettiin viikonlopun yli ja olin aivan itsemurhan partaalla. Minulle sanottiin sairaalassa omahoitajan toimesta, että saan itse päättää tapanko itseni, vaikkakin hän kannusti elämään.

Jouduin sairaalasta kotiin siinä kunnossa, että näköni oli heikentynyt niin, etten pystynyt katsomaan bussiaikatauluja itselleni puhelimesta. Hoipertelin kotiini ja parin päivän päästä yritin itsemurhaa. Kahdesti. Pääsin lopulta sairaalaan ja vähän inhimillisemmälle osastolle, jossa minua lopulta kuunneltiin ja lääke vaihdettiin. Olin osastolla melko pitkään, jonka jälkeen kotiuduin.

Vointini alkoi koheta ja uusi lääke sopia minulle paremmin. Näin pitkään painajaisia, tunsin itseni täysin arvottomaksi ja edelleen joudun mielessäni työstämään sekä psykoosin jättämiä jälkiä että sitä epäinhimillistä kohtelua, jota jouduin kokea osastolla. Psykoosin kokeminen jättää ihmiseen trauman, samoin kuin tekee epäinhimillinen kohtelu. Myös se, että ihminen joutuu yrittämään itsemurhaa sitä oikeasti tahtomattaan, on hyvin traumatisoivaa.

Minä uskallan väittää että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, jota kukaan ei saa riistää. Olen sitä mieltä, että mielisairaaloissa ja psykiatrisessa hoidossa kaltoin kohdeltujen ihmisten tulisi valittaa kohtelusta ja nousta yhdessä puolustamaan mielenterveyskuntoutujien ihmisarvoa. Arvon mekin ansaitsemme.

Vieraskirjoitus
by Ilona

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kerta toisensa jälkeen? Kuinka äärimmäinen onkaan se kipu, joka psykoosia edeltää. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Toisin sanoen, emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osasi ottaa sinusta täyden vallan ja tietoisuutesi todellisuudesta katoaa. Miltä tuntuu löytää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen mm. lukittuna sairaalan eristyskopin yksinäisestä hämärästä ilman, että kukaan oikeasti sinua ja kipuasi näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi? Miltä tuntuu kantaa viisitoista vuotta harteillaan väärän diagnoosin (bipo1) taakkaa, jota itse et itsessäsi tunnista, mutta jonka mukaan sinua ”hoidetaan”, ihmetellen vain sitä, miksi tämä ”hoito” ei tehoa? Miltä tuntuu, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen?

Viisitoista vuotta sitten, kun mieleni särkyi ensimmäisen kerran, se oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä sekään ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että tänä vuonna jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka on edesauttanut sitä, että minusta, näkymättöksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla. Ja mitä enemmän ihminen saa tuntea tulevansa ymmärretyksi, sitä paremmin oma tarinakin alkaa löytää selkeää sanoitustaan.

Kuinka huikeaa olikaan löytää ne oikeat ihmiset, jotka todella osaavat auttaa sinua oikein. Enää ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, traumaterapialle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymisen. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös vertaistukiryhmässä. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän eheytymismatkani.

Psykoosin jälkeen ihminen ei ole ikinä entisellään. Miksi psykoosipotilasta yritetään hoidollisesti saada entiselleen, kun se ei edes ole mahdollista? Psykoosi on prosessi, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Pitäisi pyrkiä näkemään perhonen kotelossaan ja murtaa kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Pitää myös muistaa vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdella sitä sen mukaisesti.

Millaisia perhosia kuoren sisältä voi löytyä?

Mitä upeimpia, täydellisen uniikkeja yksilöitä, joista jokaisella on omat erityislahjansa maailmalle, kunhan ne vain autetaan levittämään uudet siipensä. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia niillä onkaan, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa puristuksista. Kuinka suunnaton ilo ja riemu niillä onkaan hengittää aivan uudenlaista ilmaa, nauttia elämästään, uskoa itseensä niin kuin ei koskaan ennen, oppia ja imeä itseensä uutta tietoa ja kokea uusia kokemuksia, ja ennen pitkää valjastaa käyttöönsä omat erityislahjansa.

Mitä lääkärien/terapeuttien pitäisi kertoa näille perhosille heidän ”sairaudestaan”?

Sinä koit sellaisen ilmiön, jota nimitetään psykoosiksi. Se kertoo minulle siitä, että sinussa asuu syvä tahto parantua jostain taakastasi. Tahtoisin kovasti kuulla tarinasi, ymmärtää sinua ja auttaa kaiken parhaan kykyni mukaan. Jos minun taitoni eivät siihen riitä, pyydän sinulle apua jostain muualta.

Sinun tulee nyt uskoa itseesi ja siihen, että sinä voit parantua. Jos sinä et vielä kykene uskomaan itseesi, niin minä uskon sinuun ja askel askeleelta autan sinuakin uskomaan.

Mitä minä, yksi perhonen, tahtoisin juuri tällä hetkellä sanoa jollekin lääkärille/terapeutille:

Tiedäthän, että jos elää narsistin kanssa vuosikausia, ihminen alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen, kuin miksi narsisti häntä väittää. Tiedäthän, että jos lääkäri ja hoitajat vakuuttavat ihmiselle, että hän sairastaa aivokemiallista toimintahäiriötä, joka on elinikäinen sairaus, hän tavallisesti uskoo sen sokeasti. Minä en tyytynyt uskomaan. Siksi näen nyt itseni perhosena, vaikkakin vielä keskeneräinenä.

Vieraskirjoitus
~Ira-Maria

 

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

“Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että “sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä “isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Tärkeitä asioita

Tärkeitä asioita

Vietin viimeiset kaksi viikkoa psykiatrian osastolla Norra Älvsborgs Länssjukhusissa Trollhöttanissa. Osastolle minut vei voimistunut dissosiaatio-oireilu ja syvä epätoivo.

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain hyvää psykiatrista hoitoa, todellista apua turruttamisen sijaan. Ensi maanantaista lähtien olen pikku hiljaa palaamassa takaisin töihin.

Koen oppineeni kuluneiden viikkojen aikana todella paljon itsestäni. Oivallukset toipumisen tiellä ovat aina jossain määrin henkilökohtaisia, mutta tahdon silti jakaa teille hoitaja- ja terapeuttikeskustelujen aikana saamiani uusia, voimaa antavia ajatuksia.

  1. Minä olen valtavan rakastettu. Saan ottaa rakkauden vastaan, saan antaa sen kantaa itseäni.
  2. Minun elämässäni minä olen kaikista tärkein ihminen. En voi enkä saa elää ensisijaisesti muita varten.
  3. Minä kelpaan.
  4. Minun ei tarvitse vahingoittaa itseäni. Saan olla itselleni hellä.
  5. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai todistella mitään. Saan olla rehellinen. Saan sanoa ei. Saan erehtyä.
  6. En voi olla muille mieliksi, jos en ensin ole itselleni mieliksi.
  7. Olen itse vastuussa elämästäni ja hyvinvoinnistani. Läheiseni voivat ja saavat auttaa minua, mutta he disso voi pelastaa minua. En voi sälyttää ylivoimaisia taakkoja heidän harteilleen.
  8. En ole mitään velkaa kenellekään.
  9. Saan onnea ja iloa voidessani auttaa muita, mutta minun ei pidä tehdä sitä yli voimavarojeni.
  10. Vaikka jäisin yksin, selviäisin silti. En ole paha ihminen, ansaitsen elää.

Ärlighet och sanning ger frid! Rehellisyys ja totuus antavat rauhan.

Jag är oerhört viktig. Olen sanomattoman tärkeä.

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2

Vihaan oppinut

Vihaan oppinut

Viime vuonna opin vihan.

Opin vihaamaan sitä, että en saanut ikinä olla lapsi. Opin vihaamaan sitä pahaa ja kamalaa, mitä minulle tehtiin. Kun olin lapsi, huusin apua, kynsin ihoni verille, revin hiukseni pois ja lakkasin syömästä. Miksi te aikuiset ette kuulleet? Miksi te ette auttaneet minua?

Miksi minut saatiin raiskata ja vaientaa helvetillä pelottelemalla? Kenellekään ei ole luvattu ruusutarhaa, mutta minulta riistettiin kaikki elämisen mahdollisuus. Se ei ole oikein, se ei ole oikein, se ei ole oikein. Viha sumentaa silmäni ja saa käteni vapisemaan.

Nuorena aikuisena en jaksanut enää ja yritin itsemurhaa. Kun kerroin psykiatrisella osastolla lapsena kokemastani, sain skitsofreniadiagnoosin ja 19 eri lääkettä. En terapiaa. Kesti 10 vuotta saada oikea diagnoosi ja päästä puhumaan asioista. Hukattuja, epätoivoisia, nukuttuja vuosia. Miksi kukaan ei vieläkään auttanut, vaan kaltoinkohtelu jatkui uudessa, erilaisessa muodossa?

Olisi hienoa, jos traumat aina jalostaisivat. Jos olisin kirkasotsainen, ylevä nainen, joka menneisyyttään miettiessään sanoo, että kaikki oli elämisen arvoista, koska se opetti niin paljon. Ei ollut elämisen arvoista. Oli ihan vitun paskaa. Antaisin sen kaiken pois ja ottaisin tilalle normaalin lapsuuden ja terveen pään, jos vaihtaminen olisi mahdollista.

Olen kuitenkin tavallaan iloinen siitä, että uskallan nyt tuntea asianmukaista vihaa. Tunne on ollut tähän asti kielletty ja näkynyt lähinnä itsetuhona. Nyt uskallan sanoa, että minua kohdeltiin väärin, eikä se ollut minun vikani. Uskallan myöntää, että olen vihainen, katkerakin välillä. Anteeksiannon aika ei ole nyt, enkä edes tiedä, voiko tai pitääkö kaikkea antaa anteeksi. Ehkä ainakin siinä määrin, että katkeruus ei pääsisi tuhoamaan omaa sisintäni. Katkera ihminen kun menee joka ilta nukkumaan pahimman vihollisensa kanssa.

Mitä sinä, hyvä lukija, ajattelet vihasta?

 

Kirjoittanut Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

Pin It on Pinterest