Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

Lapsuus

Tulen yksinhuoltajaperheestä. Vanhempani erosivat kun olin pieni, äiti jäi yksin huolehtimaan 13-vuotiasta siskostani ja 2-vuotiaasta isoveljestäni ja minusta, olin vuoden vanha. Minulle on kerrottu varhaislapsuudestani tosi vähän mitään, enkä siitä juurikaan mitään muista. Sen tiedän, että siskoni huolehti paljon minusta ja veljestäni, äitini ollessa töissä. Olen olettanut, että mitään ylimääräistä ei ollut, vaatteet äiti teki itse ja samaa ruokaa syötiin useampana päivänä. En myöskään muista aikaa, kun isosisko on asunut meidän kanssamme. Hän oli 19-vuotias, kun muutti pois kotoa, toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Sisko löysi miehen opiskeluaikoinaan ja perusti perheen hänen kanssaan. 

Turvapaikka 

Saimme veljeni kanssa tukiperheen minun ollessani 4- vuotias, vuonna 1984. Perheessä ei ollut omia biologisia lapsia, joten meistä tuli heille kuin omat lapset. Tuosta paikasta tuli kuin toinen kotini. Siellä oli myös se isä, mikä minulta oli aina puuttunut ja toinen äiti, joka huolehti minusta kuin omasta tytöstään. Se paikka oli maalla. Naapurissa asui minun ikäinen tyttö, josta tui pian minun paras kaverini. Siellä lähinaapureissa oli melkein jokaisessa navetta ja paljon karjaa, oli peltoja, metsiä. Ensimmäisenä kesänä oltiin siellä n. kaksi viikkoa ja varmaan vielä seuraavanakin kesänä. Jossain vaiheessa käynnit kesäpaikassamme lisääntyivät käynteihin koulun loma-aikoina ja joululomilla ja kesällä oltiin pidempiä aikoja.

En tiedä, varmaan jossain kohtaa sosiaalitoimi lopetti meistä maksamisen. Minusta ja veljestäni tuli kuin omia lapsia heille. Siellä olimme aina turvassa. Minulla ja minun kesäisällä oli erityisen läheinen suhde, jossa ei ollut mitään pelottavaa tai pahaa. Hän oli minulle se isä, joka suojeli ja huolehti. Minulla oli isä, joka saattoi minut alttarille ja luovutti minut miehelleni. Kesäkoti oli paikka missä olin aina turvassa, missä minulla oi rakastavat ja välittävät “vanhemmat”.

Yksi turvallinen aikuinen lapsuudessani ja nuoruudessani oli minun mummi, äidinäiti. En tarkkaan muista kaikkia kuvioita miten silloin lapsena on asuttu. Sen muistan, että useasti on muutettu, muistan ainakin kuusi kotia, jossain kohtaa alkoi mummi muuttamaan meidän kanssa. Asuttiin siis mummi, äiti, isoveli ja minä, neljästään.  

Kouluikä

Ensimmäisenluokan kävin Oulussa koulua. Toiselle luokalle muutimme ja vaihdoimme paikkakuntaa samalla. Tokalla alkoi koulukiusaaminen, olinhan erilainen kun puhuin eri murretta kuin muut, eikä minulla aluksi ollut yhtään kavereita luokallani saati koko paikkakunnalla. Olin yksin. Kuitenkin sain yhden hyvän ystävän toiselta luokalta. Ystävystyimme kovan riidan seurauksena, mulla on vieläkin arpi silmäluomessa muistutuksena ystävyytemme alkuajasta. Olemme edelleen hyviä ystäviä. Ala-asteella vaihdoin koulua useasti, niitä oli yhteensä kuusi. 

Kun kaikki muuttui

Olin 8-vuotias tokaluokkalainen, kiltti, koulukiusattu, mutta siltikin varmaan ihan onnellinen lapsi. Jostain syystä äiti vei minut ja veljeni yökylään perhetutulle. Se oli ollut perhetuttu ilmeisesti jo ennen minun syntymääni, se oli joku biologisen isäni muusikkokaveri. Sillä oli vaimo ja jo aikuisia lapsia, poikia.

Menimme sinne yökylään. Siellä oli pyöreä keittiönpöytä, jossa oli kukallinen liina. En tiedä mikä vuodenaika silloin oli, mutta muistan, kun se mies oli parvekkeella tupakilla alasti. Muistan kuinka se ällötti mua. Illalla hampaidenpesun jälkeen mies käski minua ottamaan pikkuhousut pois yöksi. Se sanoi, että ne hiertää yöllä. Minusta se oli outoa, koska en tehnyt niin koskaan. Mutta en vastustellut, en uskaltanut. Pikkuhousut jäivät vessan lattialle yöksi. Minulla oli päällä vaaleanpunainen yökkärimekko. Ihmettelin nukkumaan mennessämme, että miksi isoveli saa mennä laverin seinänpuolelle nukkumaan ja minun piti nukkua reunalla, se harmitti hieman.  

Heräsin yöllä tukehtumisentunteeseen, minulla oli hirveän paljon peittoa kasvojen päällä. Sitten tuli kipu. Se mies nosti päätään mun jalkojen välistä ja katsoi minua ja käski olemaan hiljaa. Vaistomaisesti aloin pyrkimään karkuun, pakoon siitä tilanteesta, mutta en päässyt liikkumaan mihinkään. Itkin, käskin sitä miestä lopettaman, sanoin, että minuun käy kipeää! Se mies nosti päänsä uudelleen jalkojeni välistä ja käski rauhoittua. Se sanoi, että “näin kuuluu tehdä”, “tytöt tykkää tällaisesta”, “sää tykkäät tästä”.

Sanoin, etten tykkää ja minuun sattuu, koitin entistä enemmän päästä sen miehen otteesta, mutta en vain päässyt mihinkään. Itkin hiljaa, eihän vieressä nukkuvaa isoveljeä saanut herättää. En tiedä mitä se mies teki, en tiedä mitä se työnsi sisääni, se nuoli myös minua. En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Tuntui kuin olisin irtautunut itsestäni ja katsellut sitä sieltä yläpuolelta. Katsoin sitä kukkataulua, joka oli siinä television yläpuolella ja telkkarin alla oli kukallinen pöytäliina. Joskus kun se viimein lopetti, se istui siihen mun viereen ja se pakotti mua koskemaan sitä. En enää tuntenut mitään muuta kuin kipua ja häpeää. Olin jo huomannut, etten voi laittaa hanttiin, en pääse pakoon, eikä kukaan tule minua pelastamaan. Luovutin.  En ollut enää itsessäni. 

Herätessä minulla oli vaaleanpunainen muovirannekello kädessäni, oliko se sitten palkinto reippaudestani. Aamulla en suostunut syömään puuroa. Miehen vaimo ihmetteli tätä, mutta antoi minun olla. Kyyhötin ulko-ovella sikiöasennossa ja itkin äitiä. Itkin, että joku tulisi hakemaan minut sieltä pois. Minuun sattui vieläkin. Minun jalkoväliini sattui. En tiedä miten olen päässyt kotiin sieltä, hakiko äiti tai mummi vai veikö se mies meidät kotiin. Kotona laitoin likaiset pikkuhousut roskikseen, ettei äiti tai mummi huomaisi. Mutta toivoin, että joku huomaisi kuinka paha minulla oli olla. En halunnut kertoa äidilleni tai mummille mitä se mies oli mulle tehnyt. Mua niin hävetti! Olin niin heikko, että annoin tuollaista tapahtua. Jos kertoisin äiti tai mummi voisi loukkaantua tai suuttua. 

 Tämä mies oli mummini ystävä ja näin ollen kulki paljon meillä. He mummin kanssa polttelivat tupakkaa ja pelasivat korttia ja joivat kahvia. En tiedä miksi se kulki meillä nii paljon, halusiko se varmistaa, etten puhu vai halusiko se vain jatkaa tekosiaan, mitä se tekikin. Kun mummi meni jonnekin, vaikkapa vessaan, se mies tuli viereeni, painautui kiinni minuun ja alkoi koskemaan. Jähmetyin. Aivan kuin olisin kuollut siihen paikkaan hetkeksi. Se kosketteli jalkoväliäni ja huokaili korvaani, kuinka tykkään siitä. Inhosin sitä. Vihasin sitä. Välillä se muistutti kuinka meillä on yhteinen salaisuus. Mummin kuullen se puhui mun kropasta ja rinnoista, joita ei siis ollut vielä: “kyllä tuosta tytöstä vielä nainen tulee, kun sille kasvaa tissit” -se sanoi. Tätä kesti vuosia, vuosien ajan luulin, että tuollainen koskettelu oli ihan normaalia. Joka kerta kun se mies koski minuun, opin poistumaan itsestäni. En vain kestänyt sitä.

Nuoruus

8-luokalla alkoi koulussa terveystieto ja siellä puhuttiin koskemattomuudesta ja omasta alueesta, johon kukaan ei saanut ilman minun lupaani koskea. Silloin tajusin! Tajusin, ettei se mies olisi saanutkaan tehdä niin! Silloin tajusin, että se kuusi vuotta kestänyt koskettaminen ja satuttaminen ei ollutkaan oikein, niin ei olisikaan saanut tehdä.  Silloin tajusin, että se raiskasi minut kun olin 8-vuotias.

Hävetti. Suututti. Ahdisti. Inhotti. Pelotti. Se mies edelleen kulki meillä, viikottain. 

Silloin aloin itse juomaan ja polttamaan. Kaveripiiri muuttui, kuvioihin tuli täysi-ikäisiä poikia, jotka sai haettua kaljaa ja viinaakin. Silloin oli vain helpompi olla pois kotoa, humalassa jossain, kuin kotona missä se mies oli. Viina turrutti. Ei ollut mennyttä, ei ollut sitä hirviötä ja sen tekoja enää. Olin ihan joku toinen tyttö. Kapinallinen teini, todella pelokas teini. Palasiksi hajotettu.  

Mutta n.15-vuotias oli helppoa seuraa aikuisille miehille. Helppo hyväksikäyttää. Minulla oli jos jonkinlaista “poikaystävää” silloin. Kukaan ei kohdellut minua oikein, mutta en tiennyt mitä se oli. Tiesin vain, että minuun sattuu ja se mitä minulle tehtiin oli väärin. Olin oppinut pakokeinoni, poistuin itsestäni, kun olo kävi sietämättömäksi tai kipu oli liikaa.  

Yhden kerran muistan, kun lähdin jonkun pojan matkaan kaupungista sen kämpille. Muistan, että sillä oli vaalean ruskeat lakanat sängyssään ja ruskeat peitot. Aloin pian nukkumaan humalaani pois. Se poika tuli minua vasten, sillä seisoi. Se kuiskasi “jos et anna mulla, raiskaan sut” En tiedä mitä tapahtui, en ollut enää itsessäni sen jälkeen. Oli vain nii likainen olo.  

Aikuisuus

Vihdoinkin turvassa. Tätä kaikkea kauheutta kesti yhteensä yhdeksän vuotta. Se alkoi kun olin 8-vuotias ja loppui kun olin 17-vuotta.  

Silloin tapasin mieheni. Sinäkin iltana silloinen “poikaystäväni” oli jo sammunut, olin vain niin lopen uupunut siihen kaikkeen kauheuteen mitä koin viikoittain, joskus jopa päivittäin. Menin ystäväni kutsusta hänen luokseen kotibileisiin, minulla oli salmiakkikossupullo mukana. Sinä iltana tapasin pojan, kiltin pojan. Hän ei edes yrittänyt pussata, arkaillen illan lopussa kysyi, saisiko hän soittaa minulle huomenna. Vaihdettiin puhelinnumerot, tiesin, että hän ei satuttaisi minua koskaan.  

Kerroin tuolle pojalle mun lapsuuden kauheuksista ja sen jälkeen aivan kuin ne asiat olisivat lakanneet olemasta. Blokkasin ne asiat mun mielestä, pahaa oli tapahtunut, mutta jollekin joskus. Minä olin nyt vihdoin turvassa. 

Samoihin aikoihin myös äitini sai tietää minun tupakanpoltosta, viinanjuonnista ja epämääräisestä miesseurasta. Silloin huusin sille suoraan, kuinka en halua elää, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kerroin sen miehen raiskauksesta, kerroin siitä kuinka en ole mitään. Äitini pakotti minut perheneuvolaan juttelemaan, kävin kerran. Silloin se mies “kuoli”. Se kuoli mun päässä, ei oikeasti. Mutta tiesin, että enää se ei satuta mua. Enää mua ei satuta kukaan!  

Saimme mieheni kanssa pian ensimmäisen tyttären, ostimme talon ja menimme naimisiin ja kohta syntyikin toinen tytär. Minulla oli aikanaan jäänyt opiskelut välistä, niin nyt oli niiden aika. Opiskelin yhden ammatin ja sitten olikin taas lapsen vuoro, saimme ensimmäisen pojan. Minä jatkoin opiskeluja ja sainkin ammatin, josta olin haaveillut, minusta tuli hoitaja. Elämä rullasi omalla painollaan, sain töitä ja olimme onnellisia. Saimme neljännen lapsen, sanoimme, että iltatähden ja pian aloinkin odottamaan viidettä lastamme. 

Viidennen odotusaika oli raskas, silloin aloin valvomaan ja mieleni valtasi paha olo. Paha olo oli samantyylistä kuin silloin teininä, pelkoja, ahdistusta ja irtonaisuuden tunnetta. Pääsin pian terapiaan perheneuvolan kautta. Ehdin käydä n. puoli vuotta terapiassa, kunnes terapeutti kysyi, että onko joskus jotain sattunut? Vastasin heti, että EI! Ei tietenkään. Siltä reissulta kun pääsin kotiin alkoi kaikki purkaantumaan, menneisyys, lapsuus vyöryi mieleen tulivuorenpurkauksen lailla. Silloin aloin kirjoittaa, kirjoitin kaiken mitä siinä muistin ja vein sen kirjoituksen terapeutilleni seuraavalla kerralla, pyysin anteeksi, että oli valehdellut. 

Hiljalleen aloin ymmärtämään asioita, joissa minussa oli. Itse pidin niitä ihan normaaleina asioina, mutta monet ympärilläni ihmettelivät niitä. Minulta kysyttiin, että onko ihanaa kun miehesi hieroo jalkojasi raskausaikana ja he kehuivat kuinka hyvältä se tuntui. En voinut kuvitellakaan, että kukaan koskisi jalkoihini ja sanoinkin sen, ettei mun jalkoihin saa koskea. Se oli monen mielestä omituista. Minulle se oli kipua. 

Omistuista oli myös mieheni ja lasten mielestä, ettei äiti leiki piilosta peiton alla. Jos jouduin peiton alle sain hirveän paniikkikohtauksen. Myöskään en voi pitää rannekoruja. Olen yrittänyt, mutta se saa minut ahdistuneeksi ja en ole aiemmin tiennyt mistä se johtuu. Kun olin sairaalassa ja minut nukutettiin useasti sähköhoidon takia, niin hoitajat jo tiesivät leikata tunnisterannekkeen pois ennen kuin heräsin. Muutamaan kertaan sain siinä sitä repiessäni hirvittävän paniikin. 

Nämä kaikki on ollut mun mielessä aina vain mun jotain omituisia höpötyksiä, mutta nyt tiedän, että niille on ihan oikea syy ja selitys, miksi ne ahdistaa.

Terapiaa ja erilaisia hoitoja

Hiljalleen tuosta alkoi tiiviimpi terapia ja yhteistyö työterveyshuollon kanssa. Luottamussuhde molempiin oli vahva ja voimaannuttava. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, mutta paljon oli huonoja vaihtoehtoja. Ihan valtava pettymys oli luopua toimivasta terapia suhteesta. Pienesti yhteydenpito on onneksi voinut jatkua. Onnekseni sain Kela tukemana psykoterapian ja tämäkin terapiasuhde on toimiva. Työterveyslääkärin kanssa on toimiva ja luottamuksellinen hoitosuhde. Näiden suhteen koen olevani hyvin onnekas, olen saanut olla tuen piirissä koko ajan. 

Lukuisten lääkekokeilujen jälkeen toivottua toimintakykyä ei saavutettu ja ahdistus ja dissosisaatiot pahenivat ja päätettiin kokeilla aivojen magneettihoitoa. Päädyin siis pariksi kuukaudeksi suljetulle osastolle hoitoon. Hoidon jälkeen jatkettiin hoitoa psykoterapiassa ja työterveyslääkärin käynneillä. Satunnaisesti myös työterveyspsykologi oli hoidossa mukana. 

Tämän vuoden alussa vointini meni taas erityisen huonoksi ja päädyin osastohoitoon ja siellä annettavaan aivojen sähköhoitoon. Näiden lääkekokeilujen ja osastohoitojen mukana tuli myös paljon pahaa. Pahoja kokemuksia ja paljon aktivoituneita muistoja ja paljon myös muistamattomuutta. 

Dissosisaatio on muuttanut muotoaan, pystyn käymään esim. luvatuissa kokouksissa ja koulutuksissa, pystyn olemaan se entinen minä. Ulkoistan itsestäni kaiken sen pahan olon. Aina se ei onnistu, mutta yritän. Saan välillä valtavia paniikkikohtauksia ja silloin olen täysin varma, että lapsuuden kauheudet toistuu ja voin jopa tuntea sen fyysisenä kipuna. Välillä minulla on tuntopuutoksia, hengenahdistusta ja tuntuu kuin sydän tulisi ulos rinnasta ihan silkasta pelosta. 

Osat

Yksi osa kaipaa kipeästi sitä sosiaalista elämää mikä ennen oli, hän haluaa pärjätä työssään ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hän pystyy käymään luvattuja kokouksia ja koulutuksia. Hän on huoliteltu ja hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin. Toinen osa eristäytyy ja pelkää. Se pelkää ihmisiä ja elämää. Saattaa olla, että jossain ihmisessä, yleensä miehessä, on jotain mikä saa minut kauhun valtaan. En osaa sano mitä tai mikä se on, mutta silloin olen pieni 8-vuotias joka pelkää kuollakseen, että häntä satutetaan.

Kolmas osa minua haluaa pois, hänellä on valtavat kuolemantoiveet. Tämä osa ei usko, että tästä koskaan enää voisi toipua toimintakykyiseksi. Tämä osa satuttaa itseään, viiltelee. Luulen, että hän on nuori. Tämä osa ei näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. On vain kipua, ihan fyysistä kipua ja valtavan suurta ahdistusta. Tämä osa ei ole ansainnut lapsia tai tätä perhettä. Vain kuolema voi pelastaa. 

Mutta jatkan yrittämistä, jatkan ilmeisesti lääkekokeilujakin. Toivon, että ahdistukseni helpottaisi ja syvä masennukseni helpottaisi, edes sen verran, että uskaltaisin käydä kaupassa. Toivon, että saisin vielä olla lapsilleni hyvä äiti ja miehelleni kelvollinen vaimo. Toivon, että joskus vielä voisin tehdä työtäni. 

Vielä ei ole näiden aika. Vielä olen ihan liian peloissani, olen liian ahdistunut ja aivan liian rikki. Ihan pieninä palasina, mutta en ehkä enää ole yksin. 

Teksti: ~Mona~

Kuvat: Salla Pulkkinen

Todellinen minä

Todellinen minä

Minä en ole paha ihminen vaikka aina niin luulin.
Minä en ole huonompi kuin muut vaikka aina niin luulin.
Minä en ole täysin arvoton vaikka aina niin luulin.
Kuka minä olen?

Tätä olen selvittänyt kuluvan vuoden aikana.
Olen vakavasti traumatisoitunut lapsuudessani. Tapahtumat olivat jopa niin hirvittäviä, etten kestänyt niitä vaan dissosioin. Mieleni johdatti minut pois tapahtuvasta. Saatoin mieleni avulla päästä ylös kaapin päälle turvaan. Dissosiaatio on mielen selviytymiskeino. Ja minä selvisin sen avulla. Se auttoi minua kauemmas tapahtumista, joita olisi ollut liian vaikea kestää.

Koko elämäni olen etsinyt jotain ihmistä joka veisi sen ahdistuksen pois, pitäisi minut turvassa ja hoitaisi minua. Kaikkea sitä mitä vaille jäin lapsena. Silti pelkäsin, näin jokaisen kumppanin lopulta pahantekijänä. Lisäksi tunsin ettei kehenkään voi luottaa. Paitsi koiriin. Ainut turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessani oli koiraamme. Tunnen yhteenkuuluvuutta rescue koiriin. Olen onnekas että saan tuntea puhdasta rakkautta, jota ei ole tärvelty samalla tavalla kuin suhdettani  ihmisiin. Silti, uskon että jonakin päivänä näen myös ihmiset hyvinä.

Dissosiaatio auttoi minua pitämään lapsuuden tapahtumat niin kaukana itsestäni että onnistuin käymään joten kuten koulut, saamaan ystäviä ja lopulta oman perheen.
Mutta sitten tapahtui se, mikä toi lapsuuden tapahtumat taas lähemmäs minua. Oma lapseni. Rakastin tuota pientä ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Tarve suojella häntä kaikelta pahalta oli valtava. Ja tästä aiheutui musertava ahdistus. En mitenkään voisi suojella häntä riittävästi.

Vihdoin tapahtui se mikä avasi silmäni. Kuulin sanan dissosiaatio. Heräsin. Tajusin että ne asiat, jotka luulin tapahtuneen jollekin muulle, olivatkin tapahtuneet minulle itselleni. Tämän tajuaminen oli aluksi kaoottista, mutta lopulta olin helpottunut.

Jouduin odottamaan julkisen puolen terapian alkua puoli vuotta, jonka jälkeen kuulin ettei sitä apua mitä tarvitsisin, ole saatavilla. Lukuisten sähköpostien ja turhautumisen jälkeen löysin etsimäni. Tunne oli liikuttunut, olin tullut kotiin. Siihen toiseen kotiini, jossa saisin tarvitsemani avun ja ymmärryksen. Tiesin että tästä päivästä lähtien elämäni näyttäisi erilaiselta.

Kuka minä olen? Minä olen traumaselviytyjä. Minä olen äiti. Minä olen kumppani ja eläinten ystävä.  Minä olen ihan hyvä, kaikkineni.

Vieraskirjoitus 
-Helen-

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Selviytymistarina!

Selviytymistarina!

Olen 39-vuotias nainen. Elän melko normaalia työssä käyvän perheenäidin arkea. Käyn traumaterapiassa traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vuoksi. Olen päättänyt katkaista tämän sukupolvien yli jatkuneen traumakierteen. Vain minä voin sen tehdä ja nyt on sen aika. Tässä on tarinani.

Kasvoin alkoholistiperheessä. Isäni oli järjettömän väkivaltainen. Käytti ampuma-asetta, keittiöveitsiä ja puukkoja meidän uhkailuun ja ampui joskus kohtikin. Muistan kertoneeni 4-vuotiaana kaverilleni, että huonekalut ovat rikki siksi, että isä ampui meitä päin, muttei osunut. Sellaisena arkipäiväisenä ja tavallisena asiana. Lapsuuteni oli jatkuvaa pelkoa. Perheeseeni kuului hiljainen arka äiti ja nuorempi sisko. Oli minulla veljiäkin, jotka näin vasta aikuisena ensimmäisen kerran. Minua paljon vanhempia, isäni ensimmäisestä liitosta. Vähän kuin tuntemattomia sankareita.

Minua retuutettiin usein hiuksista. Isälläni oli tapana napata tukasta kiinni, nostaa lapsi ilmaan, ravistella ja kantaa jonnekin huoneen nurkkaan. Olin noin 9-vuotias, kun nousin ensimmäisen kerran kehoni ulkopuolelle isäni tullessa tukistamaan. Olin piirtänyt koulussa Suomen lipun. Tiesin isäni olevan Suomi-fanaatikko. Suutuin hänelle ja revin piirtämäni lipun hänen nenänsä edessä. Juoksin häntä karkuun ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Kun hän tarttui hiuksiini, leijuin jo katon rajassa, se ei tuntunut miltään, se tapahtui jollekin toiselle. Muistan tämän aina nähdessäni Suomen lipun.

Jos äitini uskalsi puhua erosta, isäni uhkasi tappaa koko perheen ja itsensä. Meidät lapset peloteltiin hiljaisiksi sen varjolla, että meidät viedään lastenkotiin ja siellä on paljon pahemmat olot kuin kotona. Ja kun olemme siellä, isä tappaa äidin. Poliisille ei koskaan voinut soittaa, ettei isäni suutu vieläkin enemmän.

Äitini alkoi kysyä minulta jossain vaiheessa, saako hän erota. Se oli sama kuin minulta olisi kysytty, haluatko perheesi kuolevan. En halunnut. Kaikki jatkui ja paheni ja minä olin siihen syyllinen, koska en suostunut heidän eroonsa. Ymmärrän kyllä, että hänen itsensäkin on täytynyt olla sekaisin siinä elämäntilanteessa kaiken väkivallan keskellä.

Perheessämme ei ollut tilaa lasten tunteille. Kun erehdyin pienenä itkemään, siitä kerrottiin heti naureskellen sukulaisille ja naapureille. Jäädytin kaikki tunteeni jo pienenä. Pelkäsin aikuisia järjettömän paljon pitkälle omaan aikuisuuteeni asti. En itkenyt koskaan, en edes tiennyt, kuinka se tapahtuu. Pakenin musiikin maailmaan, siellä oli tilaa tunteille. Loin eräästä artistista itselleni mielikuvitusaikuisen, jolta sain sitä turvaa ja rakkautta, johon jokaisella lapsella kuuluisi olla oikeus. Hän oli oma satuolentoni. Oikea äitini, joka kyllä joskus tulisi hakemaan minut sieltä pois. Vähän kuin sadussa Ruma ankanpoikanen. Se voima, joka kantoi minut läpi noiden vuosien.

Meidät vietiin usein hoitoon sedälleni, joka on tuomittu pedofiili. En uskaltanut tehdä mitään, kun tuo iso mies tunki kädet housuihini. Hän teki saman siskollenikin. Katselin vierestä. Meidän piti mennä makaamaan sängylle hänen mahansa päälle ja joka kerta hän laittoi kädet housuihimme. Vanhemmille ei saanut kertoa. Ihmettelen kyllä, jos tuo on ollut heille yllättävää. Setäni tuomio oli heidän tiedossaan. Isäni oli lapsuudessaan yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan.

Olin 14-vuotias, kun isäni muutti pois kotoa ja tuo väkivallan piina loppui. Äitini alkoi myös viettää paljon aikaa muualla. Olin 16-vuotias, kun äitini muutti kokonaan pois. Olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien ja maksanut äidilleni vuokraa siitä, että sain asua siskoni kanssa kahdestaan lapsuudenkodissamme. Meille ei koskaan päässyt muodostumaan lapsuudessa läheistä sisarussuhdetta johtuen kotona vallitsevasta kaaoksesta. Olemme onneksi korjanneet asian aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, kun siskoni sai oman kodin ja pääsin muuttamaan pois. Aloitin saman tien opiskelun aikuislukiossa työn ohessa. Aloin tajuta, että jotain on oudosti. Hakeuduin masennuksen vuoksi julkiselle puolelle hakemaan apua. Se oli ehkäpä elämäni isoin virhe. Minut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Sain diagnoosiksi 2-suuntaisen mielialahäiriön. Olin usein osastohoidossa. Lääkkeet eivät tehonneet. Välillä olin iloinen ja välillä vaikeasti masentunut. Aloin olla itsetuhoinen. Minulla oli vaikeita unettomuusjaksoja, joihin lääkkeet olivat myös tehottomia. Olin toivoton tapaus. Välillä oireilin syömishäiriötyylisesti, mutta en koskaan niin paljon, että olisin saanut siihen apua.

23-vuotiaana minut uhattiin laittaa eläkkeelle toivottomana tapauksena. Terapiaan en päässyt, sillä tuohon diagnoosiin eivät terapiat auttaneet. Äitini sekoitti soppaa ja kertoi hoitaville tahoille minun olleen niin hankala, ettei hän mitenkään voinut huolehtia minusta aikanaan. Lääkärit syyttivät minua tekosairaaksi äitini kiusaajaksi. Kehottivat kasvamaan aikuiseksi, sillä ei voi olla koko ikäänsä muiden hoivattavana. Traumaoireilun tuntemus oli tuohon aikaan todella heikkoa eikä kukaan oikein tiennyt, mistä oireeni johtuivat. En osannut kertoa sitä itsekään. Usein uskoin itsekin vain nähneeni unta kaikesta.

Kun olin syönyt lääkkeitä turhaan 10 vuotta ja voinut huonommin kuin koskaan, ymmärsin  vihdoin kyseessä olevan traumaoireilun. En tosin tiennyt sen olevan niin vakavaa. Opiskelin silloin ammattikorkeakoulussa sekä avoimessa yliopistossa ja tein kahta työtä samaan aikaan. Yritin päästä vielä kerran terapiaan. Lääkärini sanoi edelleen, ettei lapsuuden tapahtumilla ole kohdallani väliä. Sanoin haluavani joskus lapsia ja että lääkitystä pitäisi purkaa. Lääkäri sanoi, ettei minun pitäisi koskaan tehdä lapsia tuolla diagnoosilla. He halusivat purkaa hoitosuhteeni turhana kokonaan ja hän kirjasi minut ulos julkisen puolen psykiatrian poliklinikalta. Heitin lääkkeet pois ja ajattelin, että pitäkää tunkkinne. Ilman lääkkeitä aloin voida paljon paremmin, mutta elin edelleen kuin unessa koko ajan.

Koulutusta vastaavaa työtä en ole koskaan pystynyt tekemään epätodellisen olon vuoksi. Jotenkin minulla on ollut aina sellainen olo kuin esittäisin koulutettua. Vähän kuin raskausaikana minusta tuntui siltä, että esitän raskaana olevaa.

8 vuotta myöhemmin eräänä hiljaisena iltana aloin tutkia terapeuttitarjontaa netistä. Otin yhteyttä yksityiseen traumaterapeuttiin. Sain vihdoin ymmärrystä oireilleni. Hänen kauttaan löytyi traumat hallitseva lääkärikin. Olen vasta aivan alussa hoitoprosessissani, mutta jollain tavalla tunnelmat ovat kuin olisin vihdoin löytänyt pikän eksyksissä olon jälkeen kotiin. Tai ainakin menossa sitä kohti.

vieraspostaus, Sari A.

Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

Kirjan Marika (Kaisa K.) ja Anssi Leikola pitivät yhdessä koulutuspäivän lauantaina 8.4. Yleisönä oli satakunta psykoterapeuttia, osa heistä traumaterapeutteja, koulutuksen järjestäjänä psykoterapiakeskus Vastaamo ja paikkana Vanha ylioppilastalo Helsingissä. Kaisan rooli oli esiintyä kokemusasiantuntijana, joka tietää millaista dissosiaatiohäiriön kanssa on elää, ja Anssin rooli psykiatrina, terapeuttina ja kirjailijana kertoa teoreettista tietoa, jonka avulla Kaisan tarina ja mielenmaisema tulisivat ymmärrettäviksi ja liittyisivät yleiseen tietoon traumoista. Yksilöllinen ja yleinen nivoutuvat yhteen, kun teoria ja käytäntö sulavat yhdeksi suuremmaksi kertomukseksi.

Meillä oli lähes 5 tuntia tehokasta peliaikaa tuoda Kaisan tarina julki ja keskustella yleisön ja toistemme kanssa.

Kaisan kokemus päivästä:

Suomessa ei ole ennen järjestetty ainakaan näin laajamittaista koulutusta, jossa traumatisoituneella itsellään on mahdollisuus antaa ääni dissosiaatiohäiriölle. On eri asia taistella rintamalla itse ja kertoa kokemuksia sieltä kuin tuntea dissosiaatio tutkimuksen ja työn kautta, joskin molempia rooleja toki tarvitaan. Olen todella kiitollinen ja iloinen siitä, että minuun, elämänkokemukseeni ja kokemukseeni tästä häiriöstä luotettiin ja sitä arvostettiin niin paljon, että siitä tuli kokonaisen luentopäivän aihe. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että traumoja kokeneet pääsevät ääneen. Päinvastoin meidäthän on perinteisesti yritetty vaientaa niin sisäisen kuin ulkoisen maailman taholtakin!

Anssi oli mahtava työpari. Muodostimme vahvan yksikön ja meillä oli yhteinen puolustus, jonka läpi edes mahdollinen kritiikki tai epäusko (jota ei tosin tullut) ei olisi päässyt. Me olimme toistemme rinnalla. Koin, että toimimme koko päivän ajan luennoidessamme Anssin kanssa vertaisena. Olimme tukijoukko toisillemme ja meillä oli yhteinen missio. Minä en kokenut missään vaiheessa välillämme vastakkainasettelua potilas – lääkäri, uhri – ammattilainen tai sairas – terve. Me olimme molemmat asiantuntijoita ja yhtä arvokkaita. Keskustelimme koko prosessin ja koulutuksen ajan dialogisesti ja toisiamme arvostaen.

Kerroin päivän aikana koko tarinani lapsuudesta nykypäivään. Se oli melkoinen uskonhyppy, sillä käytin materiaalina mm. omia kuviani, päiväkirjamerkintöjäni, sairaalalausuntojani ja piirroksiani. Asetin itseni alttiiksi, paljastin salaisuuteni. En jaksa enää hävetä sitä, että minun elämäni on ollut sellainen kuin on. Minun elämänihän on arvokas ja selviytymistarinani harvinaisen kaunis.

Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja päivä meni kaikin puolin hyvin. Kehuja ja kiitoksia tuli paljon. Sain vahvistusta oman tarinani merkityksellisyydelle ja loogisuudelle, tulin nähdyksi. Minua ei kyseenalaistettu, vaan minut vahvistettiin. Se, että ammattilaisilla on kokemusta potilaista, joiden oireet ovat samanlaiset kuin omani, tekee omasta mielenmaailmastani minulle hyväksytymmän ja todemman.

Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta koin, että yleisöstä säteili rakkautta ylleni. Minä olin totta. Minun tarinaani uskottiin ja sitä pidettiin arvokkaana. Minua ei pidetty hulluna, vaikka olen ollut seitsemän vuotta suljetulla. Mielipiteitäni tiedusteltiin ja niitä kuunneltiin. Tämä ei muistuta millään tavalla sitä kohtelua, mitä aiemmissa elämänvaiheissani olen saanut mielenterveyden ammattilaisten taholta.

Väärin diagnosoituja ja väärin hoidettuja ihmisiä, jotka on hylätty ja joiden tosi tarina on kielletty, lienee pelkästään Suomessa tuhansia. Tajusin päivän aikana taas kerran, mitkä ratkaisun avaimet meillä on käsissämme. Olemme pioneereja sellaisessa missiossa, joka on äärettömän tärkeä ja joka voi pelastaa henkiä, ainutlaatuisia, arvokkaita ihmiselämiä. Meillä on se tieto, mikä niin monelta kärsivältä ihmiseltä puuttuu: mikä minua vaivaa, voiko kukaan tai mikään auttaa minua? Meillä on myös se tieto, mitä moni ammattilainen tarvitsee kyetäkseen auttamaan asiakkaitaan.

Toivon, että tulevaisuudessa meidän traumoja kokeneiden ääni pääsee entistä painokkaammin ja kuuluvammin esille. Sen puolesta olen valmis tekemään töitä. Nimitän elämänhistoriaani ja selviytymistäni jos ei ammattitaidoksi niin ainakin ammattilaistaidoksi. Sitä kannattaa hyödyntää, etenkin kun tällainen koulutus traumatisoituneelle itselleen voi näköjään tuoda korjaavia kokemuksia.

Anssin kokemus päivästä:

En ole koskaan kokenut tällaista palautetta luennosta: välittömästi ja runsaasti positiivisia sivelyitä! Olen kuitenkin totisesti ehtinyt reilun vuosikymmenen aikana pitää lukuisia esityksiä traumoista ja rakenteellisesta dissosiaatiosta. Ihmisten ilmeet kertoivat jo paljon, mutta myös sanallisesti saimme kuulla, miten antoisaa oli kun elämäntarina ja traumateoria esitettiin yhteen kudottuna, vuorovedollamme, dialogisesti. Varmaan lähes kaksikymmentä ihmistä tuli aivan henkilökohtaisesti luokseni antamaan palautetta. Taitavaa, tuloksellista ja liikuttavaa.

Uskon vilpittömästi että kaikille paikalla olijoille päivä oli eheyttävä, integroiva. Ilmassa kimpoili edestakaisin hyväksyvyyden säteitä. Mahdollisuus todelliseen yhdenvertaiseen dialogiin lisää suoraan turvallisuutta. Ja se on parantavaa.

Tietysti Kaisan tarina hänen itsensä kertomana jo pelkästään on täysin pysäyttävä elämys. Erityiskiitos Kaisalle rohkeudesta, aion ottaa hänestä esimerkkiä. Nyt uskallan yhä enemmän tuoda jatkossa esille kouluttaessani kaiken asiantuntijuuden ohella myös omaa kokemusasiantuntijuuttani. Tähän saakka olen mennyt suurimmalta osin niin sanotusti asiantuntijuus edellä.

Missiomme todellistuu yhä uusin tavoin. Tämä oli (jälleen!) avaus uuteen. Siihen, että psykiatria voi uudistua. Niin minä ajattelen tätä elämäntehtävääni, jonka olen voinut tuntea jakavani jo monien ihmisten kanssa. Ja mikä tärkeää, nyt myös niiden vertaisteni kanssa, jotka tietävät omakohtaisesti, mitä on elää dissosiaatiohäiriön kanssa.

Tämä oli sellainen pläjäys, ettei paremmasta väliä. Tämä oli Vastaamon traumaterapia-aiheisen luentosarjan avaus. Ei tätä olisi kukaan pystynyt paremmin avaamaan. Tässä kohtaa voin jopa näin avoimesti korostaa omaakin suoritusta, koska se oli yhteinen saavutus ja niin tärkeä portti uudenlaiseen yhteyteen. Luentosarja jatkuu aina marraskuulle saakka ja kiitos psykoterapiakeskus Vastaamon saan olla mukana järjestämässä jokaista viittä lauantaita.

Yhdessä, toinen toistamme tukien, voimakkaina ja ymmärrettyinä. Elämä näyttää erilaiselta. Mahdollisuuksien kenttä on yksinkertaisesti vain laajempi. Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

Kirjoittajat: Anssi Leikola ja Kaisa Klapuri (kirjan Marika)