Todellinen minä

Todellinen minä

Minä en ole paha ihminen vaikka aina niin luulin.
Minä en ole huonompi kuin muut vaikka aina niin luulin.
Minä en ole täysin arvoton vaikka aina niin luulin.
Kuka minä olen?

Tätä olen selvittänyt kuluvan vuoden aikana.
Olen vakavasti traumatisoitunut lapsuudessani. Tapahtumat olivat jopa niin hirvittäviä, etten kestänyt niitä vaan dissosioin. Mieleni johdatti minut pois tapahtuvasta. Saatoin mieleni avulla päästä ylös kaapin päälle turvaan. Dissosiaatio on mielen selviytymiskeino. Ja minä selvisin sen avulla. Se auttoi minua kauemmas tapahtumista, joita olisi ollut liian vaikea kestää.

Koko elämäni olen etsinyt jotain ihmistä joka veisi sen ahdistuksen pois, pitäisi minut turvassa ja hoitaisi minua. Kaikkea sitä mitä vaille jäin lapsena. Silti pelkäsin, näin jokaisen kumppanin lopulta pahantekijänä. Lisäksi tunsin ettei kehenkään voi luottaa. Paitsi koiriin. Ainut turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessani oli koiraamme. Tunnen yhteenkuuluvuutta rescue koiriin. Olen onnekas että saan tuntea puhdasta rakkautta, jota ei ole tärvelty samalla tavalla kuin suhdettani  ihmisiin. Silti, uskon että jonakin päivänä näen myös ihmiset hyvinä.

Dissosiaatio auttoi minua pitämään lapsuuden tapahtumat niin kaukana itsestäni että onnistuin käymään joten kuten koulut, saamaan ystäviä ja lopulta oman perheen.
Mutta sitten tapahtui se, mikä toi lapsuuden tapahtumat taas lähemmäs minua. Oma lapseni. Rakastin tuota pientä ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Tarve suojella häntä kaikelta pahalta oli valtava. Ja tästä aiheutui musertava ahdistus. En mitenkään voisi suojella häntä riittävästi.

Vihdoin tapahtui se mikä avasi silmäni. Kuulin sanan dissosiaatio. Heräsin. Tajusin että ne asiat, jotka luulin tapahtuneen jollekin muulle, olivatkin tapahtuneet minulle itselleni. Tämän tajuaminen oli aluksi kaoottista, mutta lopulta olin helpottunut.

Jouduin odottamaan julkisen puolen terapian alkua puoli vuotta, jonka jälkeen kuulin ettei sitä apua mitä tarvitsisin, ole saatavilla. Lukuisten sähköpostien ja turhautumisen jälkeen löysin etsimäni. Tunne oli liikuttunut, olin tullut kotiin. Siihen toiseen kotiini, jossa saisin tarvitsemani avun ja ymmärryksen. Tiesin että tästä päivästä lähtien elämäni näyttäisi erilaiselta.

Kuka minä olen? Minä olen traumaselviytyjä. Minä olen äiti. Minä olen kumppani ja eläinten ystävä.  Minä olen ihan hyvä, kaikkineni.

Vieraskirjoitus 
-Helen-

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Selviytymistarina!

Selviytymistarina!

Olen 39-vuotias nainen. Elän melko normaalia työssä käyvän perheenäidin arkea. Käyn traumaterapiassa traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vuoksi. Olen päättänyt katkaista tämän sukupolvien yli jatkuneen traumakierteen. Vain minä voin sen tehdä ja nyt on sen aika. Tässä on tarinani.

Kasvoin alkoholistiperheessä. Isäni oli järjettömän väkivaltainen. Käytti ampuma-asetta, keittiöveitsiä ja puukkoja meidän uhkailuun ja ampui joskus kohtikin. Muistan kertoneeni 4-vuotiaana kaverilleni, että huonekalut ovat rikki siksi, että isä ampui meitä päin, muttei osunut. Sellaisena arkipäiväisenä ja tavallisena asiana. Lapsuuteni oli jatkuvaa pelkoa. Perheeseeni kuului hiljainen arka äiti ja nuorempi sisko. Oli minulla veljiäkin, jotka näin vasta aikuisena ensimmäisen kerran. Minua paljon vanhempia, isäni ensimmäisestä liitosta. Vähän kuin tuntemattomia sankareita.

Minua retuutettiin usein hiuksista. Isälläni oli tapana napata tukasta kiinni, nostaa lapsi ilmaan, ravistella ja kantaa jonnekin huoneen nurkkaan. Olin noin 9-vuotias, kun nousin ensimmäisen kerran kehoni ulkopuolelle isäni tullessa tukistamaan. Olin piirtänyt koulussa Suomen lipun. Tiesin isäni olevan Suomi-fanaatikko. Suutuin hänelle ja revin piirtämäni lipun hänen nenänsä edessä. Juoksin häntä karkuun ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Kun hän tarttui hiuksiini, leijuin jo katon rajassa, se ei tuntunut miltään, se tapahtui jollekin toiselle. Muistan tämän aina nähdessäni Suomen lipun.

Jos äitini uskalsi puhua erosta, isäni uhkasi tappaa koko perheen ja itsensä. Meidät lapset peloteltiin hiljaisiksi sen varjolla, että meidät viedään lastenkotiin ja siellä on paljon pahemmat olot kuin kotona. Ja kun olemme siellä, isä tappaa äidin. Poliisille ei koskaan voinut soittaa, ettei isäni suutu vieläkin enemmän.

Äitini alkoi kysyä minulta jossain vaiheessa, saako hän erota. Se oli sama kuin minulta olisi kysytty, haluatko perheesi kuolevan. En halunnut. Kaikki jatkui ja paheni ja minä olin siihen syyllinen, koska en suostunut heidän eroonsa. Ymmärrän kyllä, että hänen itsensäkin on täytynyt olla sekaisin siinä elämäntilanteessa kaiken väkivallan keskellä.

Perheessämme ei ollut tilaa lasten tunteille. Kun erehdyin pienenä itkemään, siitä kerrottiin heti naureskellen sukulaisille ja naapureille. Jäädytin kaikki tunteeni jo pienenä. Pelkäsin aikuisia järjettömän paljon pitkälle omaan aikuisuuteeni asti. En itkenyt koskaan, en edes tiennyt, kuinka se tapahtuu. Pakenin musiikin maailmaan, siellä oli tilaa tunteille. Loin eräästä artistista itselleni mielikuvitusaikuisen, jolta sain sitä turvaa ja rakkautta, johon jokaisella lapsella kuuluisi olla oikeus. Hän oli oma satuolentoni. Oikea äitini, joka kyllä joskus tulisi hakemaan minut sieltä pois. Vähän kuin sadussa Ruma ankanpoikanen. Se voima, joka kantoi minut läpi noiden vuosien.

Meidät vietiin usein hoitoon sedälleni, joka on tuomittu pedofiili. En uskaltanut tehdä mitään, kun tuo iso mies tunki kädet housuihini. Hän teki saman siskollenikin. Katselin vierestä. Meidän piti mennä makaamaan sängylle hänen mahansa päälle ja joka kerta hän laittoi kädet housuihimme. Vanhemmille ei saanut kertoa. Ihmettelen kyllä, jos tuo on ollut heille yllättävää. Setäni tuomio oli heidän tiedossaan. Isäni oli lapsuudessaan yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan.

Olin 14-vuotias, kun isäni muutti pois kotoa ja tuo väkivallan piina loppui. Äitini alkoi myös viettää paljon aikaa muualla. Olin 16-vuotias, kun äitini muutti kokonaan pois. Olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien ja maksanut äidilleni vuokraa siitä, että sain asua siskoni kanssa kahdestaan lapsuudenkodissamme. Meille ei koskaan päässyt muodostumaan lapsuudessa läheistä sisarussuhdetta johtuen kotona vallitsevasta kaaoksesta. Olemme onneksi korjanneet asian aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, kun siskoni sai oman kodin ja pääsin muuttamaan pois. Aloitin saman tien opiskelun aikuislukiossa työn ohessa. Aloin tajuta, että jotain on oudosti. Hakeuduin masennuksen vuoksi julkiselle puolelle hakemaan apua. Se oli ehkäpä elämäni isoin virhe. Minut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Sain diagnoosiksi 2-suuntaisen mielialahäiriön. Olin usein osastohoidossa. Lääkkeet eivät tehonneet. Välillä olin iloinen ja välillä vaikeasti masentunut. Aloin olla itsetuhoinen. Minulla oli vaikeita unettomuusjaksoja, joihin lääkkeet olivat myös tehottomia. Olin toivoton tapaus. Välillä oireilin syömishäiriötyylisesti, mutta en koskaan niin paljon, että olisin saanut siihen apua.

23-vuotiaana minut uhattiin laittaa eläkkeelle toivottomana tapauksena. Terapiaan en päässyt, sillä tuohon diagnoosiin eivät terapiat auttaneet. Äitini sekoitti soppaa ja kertoi hoitaville tahoille minun olleen niin hankala, ettei hän mitenkään voinut huolehtia minusta aikanaan. Lääkärit syyttivät minua tekosairaaksi äitini kiusaajaksi. Kehottivat kasvamaan aikuiseksi, sillä ei voi olla koko ikäänsä muiden hoivattavana. Traumaoireilun tuntemus oli tuohon aikaan todella heikkoa eikä kukaan oikein tiennyt, mistä oireeni johtuivat. En osannut kertoa sitä itsekään. Usein uskoin itsekin vain nähneeni unta kaikesta.

Kun olin syönyt lääkkeitä turhaan 10 vuotta ja voinut huonommin kuin koskaan, ymmärsin  vihdoin kyseessä olevan traumaoireilun. En tosin tiennyt sen olevan niin vakavaa. Opiskelin silloin ammattikorkeakoulussa sekä avoimessa yliopistossa ja tein kahta työtä samaan aikaan. Yritin päästä vielä kerran terapiaan. Lääkärini sanoi edelleen, ettei lapsuuden tapahtumilla ole kohdallani väliä. Sanoin haluavani joskus lapsia ja että lääkitystä pitäisi purkaa. Lääkäri sanoi, ettei minun pitäisi koskaan tehdä lapsia tuolla diagnoosilla. He halusivat purkaa hoitosuhteeni turhana kokonaan ja hän kirjasi minut ulos julkisen puolen psykiatrian poliklinikalta. Heitin lääkkeet pois ja ajattelin, että pitäkää tunkkinne. Ilman lääkkeitä aloin voida paljon paremmin, mutta elin edelleen kuin unessa koko ajan.

Koulutusta vastaavaa työtä en ole koskaan pystynyt tekemään epätodellisen olon vuoksi. Jotenkin minulla on ollut aina sellainen olo kuin esittäisin koulutettua. Vähän kuin raskausaikana minusta tuntui siltä, että esitän raskaana olevaa.

8 vuotta myöhemmin eräänä hiljaisena iltana aloin tutkia terapeuttitarjontaa netistä. Otin yhteyttä yksityiseen traumaterapeuttiin. Sain vihdoin ymmärrystä oireilleni. Hänen kauttaan löytyi traumat hallitseva lääkärikin. Olen vasta aivan alussa hoitoprosessissani, mutta jollain tavalla tunnelmat ovat kuin olisin vihdoin löytänyt pikän eksyksissä olon jälkeen kotiin. Tai ainakin menossa sitä kohti.

vieraspostaus, Sari A.

Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

Kirjan Marika (Kaisa K.) ja Anssi Leikola pitivät yhdessä koulutuspäivän lauantaina 8.4. Yleisönä oli satakunta psykoterapeuttia, osa heistä traumaterapeutteja, koulutuksen järjestäjänä psykoterapiakeskus Vastaamo ja paikkana Vanha ylioppilastalo Helsingissä. Kaisan rooli oli esiintyä kokemusasiantuntijana, joka tietää millaista dissosiaatiohäiriön kanssa on elää, ja Anssin rooli psykiatrina, terapeuttina ja kirjailijana kertoa teoreettista tietoa, jonka avulla Kaisan tarina ja mielenmaisema tulisivat ymmärrettäviksi ja liittyisivät yleiseen tietoon traumoista. Yksilöllinen ja yleinen nivoutuvat yhteen, kun teoria ja käytäntö sulavat yhdeksi suuremmaksi kertomukseksi.

Meillä oli lähes 5 tuntia tehokasta peliaikaa tuoda Kaisan tarina julki ja keskustella yleisön ja toistemme kanssa.

Kaisan kokemus päivästä:

Suomessa ei ole ennen järjestetty ainakaan näin laajamittaista koulutusta, jossa traumatisoituneella itsellään on mahdollisuus antaa ääni dissosiaatiohäiriölle. On eri asia taistella rintamalla itse ja kertoa kokemuksia sieltä kuin tuntea dissosiaatio tutkimuksen ja työn kautta, joskin molempia rooleja toki tarvitaan. Olen todella kiitollinen ja iloinen siitä, että minuun, elämänkokemukseeni ja kokemukseeni tästä häiriöstä luotettiin ja sitä arvostettiin niin paljon, että siitä tuli kokonaisen luentopäivän aihe. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että traumoja kokeneet pääsevät ääneen. Päinvastoin meidäthän on perinteisesti yritetty vaientaa niin sisäisen kuin ulkoisen maailman taholtakin!

Anssi oli mahtava työpari. Muodostimme vahvan yksikön ja meillä oli yhteinen puolustus, jonka läpi edes mahdollinen kritiikki tai epäusko (jota ei tosin tullut) ei olisi päässyt. Me olimme toistemme rinnalla. Koin, että toimimme koko päivän ajan luennoidessamme Anssin kanssa vertaisena. Olimme tukijoukko toisillemme ja meillä oli yhteinen missio. Minä en kokenut missään vaiheessa välillämme vastakkainasettelua potilas – lääkäri, uhri – ammattilainen tai sairas – terve. Me olimme molemmat asiantuntijoita ja yhtä arvokkaita. Keskustelimme koko prosessin ja koulutuksen ajan dialogisesti ja toisiamme arvostaen.

Kerroin päivän aikana koko tarinani lapsuudesta nykypäivään. Se oli melkoinen uskonhyppy, sillä käytin materiaalina mm. omia kuviani, päiväkirjamerkintöjäni, sairaalalausuntojani ja piirroksiani. Asetin itseni alttiiksi, paljastin salaisuuteni. En jaksa enää hävetä sitä, että minun elämäni on ollut sellainen kuin on. Minun elämänihän on arvokas ja selviytymistarinani harvinaisen kaunis.

Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja päivä meni kaikin puolin hyvin. Kehuja ja kiitoksia tuli paljon. Sain vahvistusta oman tarinani merkityksellisyydelle ja loogisuudelle, tulin nähdyksi. Minua ei kyseenalaistettu, vaan minut vahvistettiin. Se, että ammattilaisilla on kokemusta potilaista, joiden oireet ovat samanlaiset kuin omani, tekee omasta mielenmaailmastani minulle hyväksytymmän ja todemman.

Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta koin, että yleisöstä säteili rakkautta ylleni. Minä olin totta. Minun tarinaani uskottiin ja sitä pidettiin arvokkaana. Minua ei pidetty hulluna, vaikka olen ollut seitsemän vuotta suljetulla. Mielipiteitäni tiedusteltiin ja niitä kuunneltiin. Tämä ei muistuta millään tavalla sitä kohtelua, mitä aiemmissa elämänvaiheissani olen saanut mielenterveyden ammattilaisten taholta.

Väärin diagnosoituja ja väärin hoidettuja ihmisiä, jotka on hylätty ja joiden tosi tarina on kielletty, lienee pelkästään Suomessa tuhansia. Tajusin päivän aikana taas kerran, mitkä ratkaisun avaimet meillä on käsissämme. Olemme pioneereja sellaisessa missiossa, joka on äärettömän tärkeä ja joka voi pelastaa henkiä, ainutlaatuisia, arvokkaita ihmiselämiä. Meillä on se tieto, mikä niin monelta kärsivältä ihmiseltä puuttuu: mikä minua vaivaa, voiko kukaan tai mikään auttaa minua? Meillä on myös se tieto, mitä moni ammattilainen tarvitsee kyetäkseen auttamaan asiakkaitaan.

Toivon, että tulevaisuudessa meidän traumoja kokeneiden ääni pääsee entistä painokkaammin ja kuuluvammin esille. Sen puolesta olen valmis tekemään töitä. Nimitän elämänhistoriaani ja selviytymistäni jos ei ammattitaidoksi niin ainakin ammattilaistaidoksi. Sitä kannattaa hyödyntää, etenkin kun tällainen koulutus traumatisoituneelle itselleen voi näköjään tuoda korjaavia kokemuksia.

Anssin kokemus päivästä:

En ole koskaan kokenut tällaista palautetta luennosta: välittömästi ja runsaasti positiivisia sivelyitä! Olen kuitenkin totisesti ehtinyt reilun vuosikymmenen aikana pitää lukuisia esityksiä traumoista ja rakenteellisesta dissosiaatiosta. Ihmisten ilmeet kertoivat jo paljon, mutta myös sanallisesti saimme kuulla, miten antoisaa oli kun elämäntarina ja traumateoria esitettiin yhteen kudottuna, vuorovedollamme, dialogisesti. Varmaan lähes kaksikymmentä ihmistä tuli aivan henkilökohtaisesti luokseni antamaan palautetta. Taitavaa, tuloksellista ja liikuttavaa.

Uskon vilpittömästi että kaikille paikalla olijoille päivä oli eheyttävä, integroiva. Ilmassa kimpoili edestakaisin hyväksyvyyden säteitä. Mahdollisuus todelliseen yhdenvertaiseen dialogiin lisää suoraan turvallisuutta. Ja se on parantavaa.

Tietysti Kaisan tarina hänen itsensä kertomana jo pelkästään on täysin pysäyttävä elämys. Erityiskiitos Kaisalle rohkeudesta, aion ottaa hänestä esimerkkiä. Nyt uskallan yhä enemmän tuoda jatkossa esille kouluttaessani kaiken asiantuntijuuden ohella myös omaa kokemusasiantuntijuuttani. Tähän saakka olen mennyt suurimmalta osin niin sanotusti asiantuntijuus edellä.

Missiomme todellistuu yhä uusin tavoin. Tämä oli (jälleen!) avaus uuteen. Siihen, että psykiatria voi uudistua. Niin minä ajattelen tätä elämäntehtävääni, jonka olen voinut tuntea jakavani jo monien ihmisten kanssa. Ja mikä tärkeää, nyt myös niiden vertaisteni kanssa, jotka tietävät omakohtaisesti, mitä on elää dissosiaatiohäiriön kanssa.

Tämä oli sellainen pläjäys, ettei paremmasta väliä. Tämä oli Vastaamon traumaterapia-aiheisen luentosarjan avaus. Ei tätä olisi kukaan pystynyt paremmin avaamaan. Tässä kohtaa voin jopa näin avoimesti korostaa omaakin suoritusta, koska se oli yhteinen saavutus ja niin tärkeä portti uudenlaiseen yhteyteen. Luentosarja jatkuu aina marraskuulle saakka ja kiitos psykoterapiakeskus Vastaamon saan olla mukana järjestämässä jokaista viittä lauantaita.

Yhdessä, toinen toistamme tukien, voimakkaina ja ymmärrettyinä. Elämä näyttää erilaiselta. Mahdollisuuksien kenttä on yksinkertaisesti vain laajempi. Me olemme muutoksen tekijöitä. Voimaheimo.

 

Kirjoittajat: Anssi Leikola ja Kaisa Klapuri (kirjan Marika)

Pin It on Pinterest