Arvet liian monessa

Arvet liian monessa

Kuten otsikosta voi ainakin 7. toukokuuta television ääressä olleet päätellä, kirjoitan upean Arvet minussa- dokumentin (YLE 1 esitti 7.4, Areenasta löytyy) herättämistä tunteista ja ajatuksista. Jos joku ei dokkaria vielä syystä tai toisesta ole katsonut, suosittelen vahvasti, vaikka onkin rehellisyydessään rankkaa katseltavaa. Toivon, että jokainen lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut voisi sen sopivassa toipumisen vaiheessa katsoa. Puhumattakaan lasten vanhemmista, erityisesti niistä, joita aihe oman lapsen kautta koskettaa.

Aivan erityisesti näiden rohkeiden naisten haastattelut kirkastivat minulle sen, kuinka epäreilussa tilanteessa lapsi on, kun joutuu hyväksikäytön uhriksi. Minä itse mukaan lukien, vaikka en sitä omalle kohdalle aiemmin ollutkaan osannut sisäistää. Hyväksikäyttöä on niin monen muotoista ja silti jokin perustavanlaatuinen kokemus on kaikilla uhreilla hyvin samankaltainen. Mielestäni se kertoo siitä, kuinka seksuaalinen hyväksikäyttö haavoittaa ihmisessä jotain niin syvällä olevaa perusosaa, että hyväksikäytön mekanismien eroavaisuuksista huolimatta siitä seuraa kohtalaisen samanlaisia tunteita ja oireita. On aivan eri asia kohdata seksuaaliväkivallan kokemus aikuisena, kuin kohdata se lapsena, jolla ei ole keinoja ymmärtää kokemaansa tai suojata itseään. Itsensä sijaan lapsi suojaa vanhempaa, jonka pitäisi olla se, joka suojaa lasta, kun lapsi ei osaa suojella itseään.
Dokumenttia katsellessa minua hätkähdytti haastateltavien lapsuudenkuvat, kuinka hymyilevien ja suhteellisen iloisten lasten kasvoista tuli tyhjät ja vakavat. Niin kuin eräs haastatelluistakin kuvasi, että jotakin oli sisältä kuollut. Tyttöjen kasvoista näkyi, että luottamus elämän hyvyyteen oli kuollut. Se on mielestäni ominaisuus, joka hyvin kiinteästi lapsuuteen liittyy, kun ei kuuluisi tietää pahuudesta mitään. Vastaava muutos oli tapahtunut minussakin. Hyväksikäytön alun jälkeen otetuissa valokuvissa suu saattoi hymyillä, mutta silmissä oli tyhjä tai ahdistunut katse. En ymmärrä, miten kukaan on voinut niitä kuvia säilyttää albumissa vuosikausia, kun näytän niissä pelottavalta.

Pitkään olin ollut siinä uskossa, että olin surrut jo hyväksikäytön kokemukseni. Mutta silti, kun suljin telkkarin dokumentin jälkeen, itkin. Itkin sellaista itkua, jota en ollut koskaan itkenyt. Kiljuin kipuani todennäköisesti naapurin kuultavaksi asti. Surin epäreiluutta, jonka olin kohdannut. Niitä aivan mahdottomia olosuhteita, joissa olin joutunut lähes vuosikymmenen olemaan. Tunsin todella kovaa vihaa äitiäni kohtaan, joka kaiken sen tuskan keskellä vaati koulussa täydellisiä suorituksia. Ja minä henki hieverissä suoritin, aivan kuin se olisi ollut kaikkein olennaisin asia tässä elämässä. Kaiken sen yksin jättämisen ja piiskaamisen sijaan olisin kaivannut syliä ja hoivaa. Sitä, mistä olin aina jäänyt paitsi. Myötätuntoa sellaisen hirveyden jäljiltä, jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.

Voi olla toipumiseni kannalta suuri onni, että nämä rohkeat naiset astuivat esiin omilla kasvoillaan rankan asian tiimoilta juuri nyt. Se tuo varmasti toivoa kaikille ja apua toipumisen eri vaiheisiin. Minä sain heiltä kyvyn ja luvan surra omaa kohtaloani. Mutta myös lohtua, koska en ole yksin ja ainoa, joka suree.
Jos tämä teksti tavoittaa jonkun dokumentin tekoon osallistuneen, haluan kiittää. Kiittää, kun kerroit. Kiittää, että toit kokemuksellasi toivoa. Jotta minäkin vielä jonain päivänä hengitän.

-Laura-

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni. Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-

Vapauden lahja

Vapauden lahja

Olen tuntenut kuluneen vuoden aikana suunnatonta vihaa ja surua. Vihaa siitä, kuinka viisitoista vuotta elämästäni menikään hukkaan sen myötä, kun sain osakseni väärän psykiatrisen diagnoosin (bipo1) ja vääränlaista hoitoa. Vihaa siitä, kuinka paljon tämän kaiken myötä jouduin lisätraumatisoitumaan. Kuinka turhaan mieleni pirstoutuikaan psykoottisuuteenkin asti kerta toisensa jälkeen, kun kukaan ammattilainen ei nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt minua oikein. Suru vihani takana on ollut toisinaan jopa pelottavan suuri. Niin suuri, että olen pelännyt hukkuvani sen syvyyksiin. Suru kaikesta kokemastani. Suru kaikista menetetyistä vuosista.

Vihani on ollut oikeutettua ja kaikki sen vivahteet on ollut välttämätöntä kokea. Ei vihasta voi vapautua ilman, etteikö sen olemassaoloa sallisi täydellä vapaudella. Ja ilman vihani kohtaamista, ei syvistä syvin surunikaan olisi löytänyt tietään eheyttävällä tavalla päivänvaloon. Ei suruni todellakaan aina tuntunut eheyttävältä, vaan se repi ja raateli sisintäni. Sallin sen kuitenkin tehdä niin. Sallin surun aaltojen kuohuta ylitseni. Sallin itseni maata itkien ja uupuneena lattialla kuin märkä rätti.

Hiljattain pysähdyin kuulostelemaan sisintäni. Tunnenko enää vihaa? Tunnenko enää surua siinä muodossa, millaisena sen olen vuoden aikana kokenut? Ei. En löytänyt noita niin tutuiksi tulleita tunteita enää itsestäni. Huomasin myös, että ne ovat väistyneet minusta jo aiemmin. Kiitollisuus, joka minussa myös tämän kuluneen vuoden aikana alkoi hiljalleen kypsyä, on voittanut vihani ja suruni. Kiitollisuudella on valtava voima, enkä kiitollisuuttani pysty edes sanoiksi pukemaan. Niin äärimmäisen tärkeä merkitys on ollut sillä, että vihdoinkin olen tullut ymmärretyksi ja saanut oikean diagnoosin (traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö) ja oikeanlaista apua.

Mietin myös sitä, etten tuskin olisi saanut syksyllä potilasvahinkoilmoitustakaan laadittua, ellei vihani olisi jo tuolloin ollut väistynyt minusta. Kuinka lukuisia kertoja noita papereita olinkaan pitänyt käsissäni, täynnä raivoa, katkeruuttakin. En minä sellaisessa tilassa olisi osannut löytää oikeita sanoja, en kirjoittaa sellaista tarinaa, joka mahdollisesti voi avata joitain tärkeitä silmiä ja korvia siten, että tulisin yhä enenevissä määrin ymmärretyksi. Ja vaikka melko varmasti joskus tulevaisuudessa tulenkin saamaan negatiivisen päätöksen potilasvahinkoilmoituksestani, en siltikään tunne vihaa. Sen tiedän jo nyt. Valitukseni tulen tekemään, mutta en vastaa päätökseen vihalla. Viha ei milloinkaan ole sellainen voima, joka kantaa.

Olen myös pohtinut sitä, että jos ja kun tulevaisuudessa pääsen kertomaan tarinaani kokemusasiantuntijan roolissa, joksi tällä hetkellä opiskelen, saan olla kiitollinen siitä, että olen jo vihastani vapaa. Ja että kiitollisuus on himmentänyt suruani. En minä enää osaa osoittaa ketään syyttävällä sormella, vaikka syytä siihen voisikin olla. Mitä siitä hyötyisin? En mitään, vaan päinvastoin. Vihalla ja syyttelyllä ei milloinkaan voida saavuttaa mitään hyvää. Ei ainakaan omaan sisimpään.

Viisitoista vuotta elämästäni. Psykoosioravanpyörä. Kuinka paljon noiden vuosien aikana menetinkään. Kuinka paljon vääryyttä jouduinkin kokemaan. Kiitollisuutta noista vuosista minun ei tarvitse milloinkaan tuntea. Sitä en missään tapauksessa itseltäni aio edes vaatia, mutta hyväksymisen asteen olen jo saavuttanut. Ja se antaa ihmiselle mitä tärkeimmän lahjan: Vapauden.

Vieraskirjoitus ~Ira-Maria~

Lue Ira-Marian blogia täältä: mielenipalapeli.blogspot.fi

Ninni Näkymätön

Ninni Näkymätön

Kirjoitukseni inspiraationa on SatuM:n blogitekstin (11.6.2017) kuvitus Tove Janssonin näkymättömästä lapsesta, Ninnistä. Ihminen on sekä kehollinen että mielellinen kokonaisuus, ja väkivalta voi kohdistua kumpaan vain – tai kumpaankin. Väkivallan jäljet voivat olla yhtä syvät.

Kerron emotionaalisesta tyhjyydestä ja ulkopuolisuudesta. Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa pöydässä on viisi lautasta mutta vain neljä ruokailijaa, valokuvassa on viisi hahmoa mutta vain neljät kasvot. Miltä näyttää näkymättömyys?

Tarina voi hyvin alkaa Ninnistä. Ninnillä oli julma täti, joka oli jättänyt hänet kokonaan huomiotta tai joka huomioi häntä vain ironisesti ja pilkallisesi puhutellen. Olemattomaksi tekeminen, toisen täydellinen huomiotta jättäminen tai verbaalinen kaltoinkohtelu ovat väkivaltaa ilman näkyviä mustelmia. Ei liene sattumaa, että puhutaan viiltävästä ironiasta? Sanatkin ovat teriä, jotka saavat veret virtaamaan.

Mitä emotionaalinen kaltoinkohtelu ja hylkääminen voi olla? Se voi olla sitä, että kukaan ei ojenna käsiään ottaakseen syliin, tai hymyile, kun katsot päin. Ei ole toista peittoa, jonka alle hiipiä, kun pelkää. Kukaan ei ole ylpeä, kun suoriudut hienosti. Hylkääminen voi tarkoittaa, että et kerro, vaikka satutat itsesi. Sitä kokee, kun kukaan ei ole tukemassa ja ymmärtämässä, kun kasvat. Nöyryytetyksi tulet, kun itseäsi arvioidaan kolmantena persoonana tilanteessa, jossa olet itse mukana – mutta et muille läsnä.

Entä jos kukaan ei kerro tai osoita rakastavasi sinua, eikä kukaan kysy, miltä sinusta tuntuu? Sinun nimeäsi ei esiinny perheen muistojenkirjassa. Lähdet illalla kotiin kesken leikkien, koska muilla lapsilla on kotiintuloaika. Olet tyhjä paikka viidennen lautasen ääressä. Kysyt: enkö ole tarpeeksi arvokas katsottavaksi, koskettavaksi, edes lyötäväksi?

Ihmisestä kasvaa ehjä vain yhteydessä toiseen. Kun syliä ja sanoja ei ole, rusahtaa rikki. Lapsena saamaansa kohtelua pitää odotuksenmukaisena ja ansaittuna. Lapsekkaassa mielessäni minäkin olen itse ollut huono, paha ja arvoton. Pahimmat tunteet olen lokeroinut pois tietoisuudesta ja ryhtynyt elämään keinoelämää, jossa oma arvo on joka ikinen päivä erikseen lunastettava: uupumattomalla opiskelulla, työnteolla, urheilulla, alistumisella ja kiltteydellä.

Minä olen kokenut aallonpohjan, kun täydellisyys yhtäkkiä hajosi palasiksi uupumuksesta. Tämä on kuitenkin ollut piste, joka on samaan aikaan sekä lohduton että täynnä toivoa. Hyvässä terapiassa mielen lokerot avautuvat. Tulee esille se kriitikko, joka on alituisesti piiskannut urheammaksi, ja viha, joka on aina kohdistunut vain itseen. Tulee esille pieniä ja nuoria osia, ja niiden mukana kaikki ne tuskalliset tunteet, joita ei lapsena pystynyt kokemaan. Terapia on pitkä surutyö. Se on syvää surua kaikesta, mitä ei ollut. Toivo tulee siitä, että työtä ei enää tarvitse tehdä yksin.

Me kaikki olemme näyttämöllä, esillä jo tai tulossa esille, eikä ole väliä kuka kirjoittaa, kertoo tai kuljettaa meidät eläviksi.” (Riitta Jalonen 2016, Kirkkaus, s. 315, Tammi.)

Iiris
vieraskirjoitus

Mitä kuuluu?

Mitä kuuluu?

Miten kävi?

Sen jälkeen kun tulin niin sanotusti ulos kaapista, on minulta paljon kysytty sen seurauksista. Olin harkinnut esilletuloani useita vuosia ja lopulta otin sen suurimman loikan enter-painikkeen muodossa. Siitä ”klik”-äänestä lähti uskomattoman hieno dominoefekti käyntiin. Palaute, jota olen saanut, on ollut pelkästään positiivista ja kannustavaa. Olen siitä kaikesta hyvin otettu ja onnellinen. Kaikista suurin asia on kuitenkin, että olen saanut tavata tämän jälkeen paljon vertaisiani. Upeita miehiä ja naisia omilla poluillaan eri elämän tilanteissa ja vaiheissa. On ollut aivan käsittämättömän hienoa istua samassa pöydässä sellaisten ihmisten kanssa, joiden edessä minun ei tarvitse peitellä mitään. Kaikki puhuvat samaa kieltä. Sanoja ei tarvita.

Olen viimeiset kolme vuotta taistellut täydellistä erakoitumista vastaan. Dissosiaatiohäiriöni oli muutama vuosi sitten niin paha, että minua vietiin vähän väliä pillit ulvoen sairaalaan. Sain pahoja huimauskohtauksia ja muistini pätki niin pahasti, että perhejuhlissa en tunnistanut kuin aivan lähimmät sukulaiseni, vaikka olin tuntenut juhlien muutkin osallistujat vuosia.  Ahdistusta, syyllisyyttä, häpeää ja hämmennystä. Paljon helpompi eristäytyä omaan pieneen ja hallittavissa olevaan maailmaan. Onneksi asun maalla ja minulla on ollut mahdollisuus ottaa lukuisia eläinystäviä. Niiden seurassa olen saanut hieman kokea sitä läheisyyttä, mitä ihminen laumaeläimenä kaipaa. Lapsienkaan takia en tietenkään ole voinut sulkea maailmaa täysin ulos, sillä tehtäväni on kuitenkin kasvattaa eheitä yhteiskunnan jäseniä. Huomaan kuitenkin vältteleväni mm. tuttuja kauppoja, joissa saattaisin törmätä sellaisiin tuttuihin, jotka tuntevat minut, mutta minä en heitä.

Muutaman tällaisen vertaistapaamisen jälkeen havahduin siihen, että minua ei ahdista. Syyllisyys ja häpeä ovat haihtuneet. Ne ovat poissa! Haluaisin osata avata tässä kaiken, mikä on yhtäkkiä mielessäni löytänyt oman paikkansa, ja pukea sanoiksi, kuinka hienolta minusta tuntuu. Tuntuu kuin kertarysäyksellä kaikki tarve piilottelemiseen olisi hävinnyt ja nyt haluan takaisin osaksi laumaa.

Mutta siellä missä on jotain hyvää, on aina se toinenkin puoli. Olen paljon tietoisempi niistä elämäni varjopuolista, joilta dissosiaatiohäiriöni on minua yrittänyt suojata. Samalla kun iloitsen, minä suren. Mutta kuten eräs viisas ystäväni minulle kerran sanoi; suru pitää surra pois, kun surun aika on. On paljon asioita, joita pitää vielä prosessoida.

On kuitenkin upeaa liikkua ihmisten kanssa ja olla vapautunut.

Vaikka olen ollut tietoinen järjen tasolla siitä, että kaltaisiani ihmisiä on paljon, keskustellut aiheesta terapiassa ja lukenut siitä, on silti aivan eri asia kohdata toinen samanlainen, joka hengittää kanssani samaa ilmaa. Ilman näitä kohtaamisia tarpoisin paljon hitaammin tässä kestävyyslajissa nimeltään eheytyminen. Olisiko se ensinkään mahdollinen päämäärä ilman tämän kaltaista vertaiskokemusta?

Haluan kuitenkin sanoa teille, jotka juuri nyt pohditte ulos tuloa omien tarinoidenne kanssa: tehkää se harkiten. Kuunnelkaa itseänne ja kunnioittakaa myös sitä osaa teissä, joka ei siihen ole vielä valmis. Käykää asiaa läpi terapiassa. Aikaa on ja kun tämän tekee oikein, se on odotuksen väärtti.

Me emme ole yksin. Ja rohkenen jopa väittää, että yhdessä me teemme traumasta, dissosiaatiosta ja toipumisesta vielä salonkikelpoisen puheenaiheen.

Rakkautta, iloa ja valoa!

by Carita K

Pin It on Pinterest