MEITÄ EI KIINNOSTA, MITÄ SULLE ON TAPAHTUNUT!

MEITÄ EI KIINNOSTA, MITÄ SULLE ON TAPAHTUNUT!

Olen hämmästynyt, että edelleen kuulen nämä sanat vertaisiltani, jotka joutuvat turvautumaan julkisen puolen psykiatrian poliklinikoiden palveluihin. Yksityisellä puolella tehdyt diagnoosit ja vakavan traumatisoitumisen tunnistaminen, eivät riitä julkisen puolen asiantuntijoille. 

Julkisella puolella kun ei ole tietoa, eikä ymmärrystä vakavan lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen seurauksista aikuisuudessa, päädytään siellä edelleen jäykkärajaisesti niihin ainoihin diagnooseihin, jotka siellä ymmärretään; mielialahäiriöihin, psykooseihin ja erilaisiin persoonallisuushäiriöihin. Kun ihminen hakee apua traumaosaamattomalta taholta, kertoen tiedossaan olevista osistaan ja äänistään, sekä triggeröityy emotionaalisesta väkivallasta vastaanotolla, mihin diagnooseihin arvelette traumaosaamattoman henkilökunnan päätyvän?

On hämmästyttävää, että yhteiskunnalla on varaa edelleen tarjota vain lääkitystä oireisiin sen sijaan, että hoidettaisiin syytä. Vääränlainen hoito ei paranna. Oikeanlainen hoito tarkoittaa eheytymistä, inhimillisen kärsimyksen vähenemistä ja ehkä myös paluuta työelämään tai opiskelemaan. Ylisukupolvisen traumatisoitumisen katkaisemista varten tarvittaisiin todellista ammattitaitoa, mitä valitettavasti useinkaan ei ole saatavilla.

Traumojen hoidossa tarvitaan pitkäaikaista terapiaa, pysyvyyttä hoitosuhteessa, vähittäistä luottamuksen rakentumista terapeuttiin ja turvallisuutta. Nämä ovat asioita, joihin ei näytä löytyvän resursseja yhteiskunnalta, eikä liioin moneltakaan psykiatrian poliklinikalta. Ihmissuhteissa rikotulla ihmisellä luottamuksen rakentaminen voi kestää vuosia. Oma virheellinen hoitoni maksoi varmasti yhteiskunnalle paljon. Silti tällaisia hoitoja tarjotaan edelleen liian usein. Vasta yksityiseltä puolella löytyi ihminen, joka alkoi hoitaa vakavaa traumatisoitumistani lapsuudessani sekä uudelleen traumatisoitumista terveydenhuollossa.

Oma tertiäärinen dissosiaatiohäiriöni sekoitettiin psykoosisairauksiin ja erilaisiin persoonallisuushäiriöihin. Niiltähän traumaosaamattoman henkilökunnan silmissä oireeni ja osieni vaihdokset varmasti näyttivät. Toistuvasti kerrottiin, että minun täytyy hyväksyä, etten tule koskaan palaamaan työelämään, koska olen niin vakavasti psykoosisairas. Pitkästä työhistoriastani huolimatta jokaisessa psykiatrin laatimassa lausunnossa luki, ettei ole kuntoutuksen tarvetta. Pidättäydyttiin tiukasti omissa tulkinnoissa oireistani, ettei lapsuuden kauhuilla ollut merkitystä. Ei myöskään ymmärretty konsultoida traumaosaavaa tahoa missään vaiheessa.

Kuten olette saaneet mediasta ja muualtakin lukea, palasin työelämään vain puolessa vuodessa yksityisen puolen traumaterapian alettua. Niin suuri merkitys on oikeanlaisella hoidolla. 

On hämmästyttävää, että yhteiskunnalla on varaa halpuuttaa terapiapalvelut ja ajaa ammattitaitoisimmat ja kokeneimmat terapeutit avuntarvitsijoiden ulottamattomiin. Näin katkaistaan kylmästi luottamukselliset terapiasuhteet ja rikotaan rikottuja lisää. Millaista jälkeä saadaan lopulta aikaan, kun keskitytään hintaan eikä ammattitaidolla ole suurtakaan merkitystä, millainen on hoitotulos? Onko vääränlainen ja tehoamaton hoito yhteiskunnallisesti kannattavaa puhumattakaan inhimillisestä kärsimyksestä?

Itse koen vasta nyt olevani riittävän vahva tekemään väärästä hoidostani vahinkoilmoituksen Potilasvakuutuskeskukselle. Uskon sen olevan rankkaa, koska omaan hoitooni oli sotkeutunut moni psykiatrian poliklinikka sekä sairaala kaupungissani. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä päätös. Minun toipumistani traumaterapiassa ja oikeanlaisessa hoidossa ei voi kukaan kiistää. Enää ei ole mitään syytä vaieta. Mielenkiinnolla odotan, kuinka tähän reagoidaan hoitovirheitä tehneissä yksiköissä. 

Odotan mielenkiinnolla myös asiaani tutkineiden kaksisuuntaisen mielialahäiriön asiantuntijoiden kommentteja. Heidän tutkimuksensa seurauksena (jonka he tekivät papereitani lukemalla minua ei tutkimuksissa tarvittu), minua kieltäydyttiin hoitamasta muutoin, kuin psykoosilääkityksellä. He vahvistivat vaikean kaksisuuntaisen mielialahäiriön ilman perusteellisia tutkimuksia. Tämän jälkeen kärsin väärästä ja rikkovasta hoidosta vielä vuosia. Poissaolollaan loistavat tutkimukset dissosiaatiohäiriön varalta.

On hämmästyttävää, että vieläkään ei tunnisteta vakavaa traumatisoitumista eikä ymmärretä konsultoida trauma-alan ammattilaisia. Terapialla on mahdollista saada elämä takaisin ja sen pitäisikin olla aivan jokaisen ihmisen saatavissa.

Olen puhumassa:
-tulevassa Kriisi- ja traumakonferenssissa Finlandia-talolla 2.11.2018 puheellani Traumasta voi toipua – kaksi selviytymistarinaa
-Mielenterveysmessuilla 20.11.2018 seminaarissa Trauma ihmisen ja perheen elämässä, kokemuspuheellani Suljetun osaston psykoosipotilaasta traumaselviytyjäksi.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

 

Satu Martikainen
Satu Martikainen on traumaselviytyjä ja äiti. Entinen suljetun osaston ongelmatapaus, joka oikeanlaisen hoidon myötä palasi takaisin työelämään. Työnsä lisäksi hän opiskelee ja valmistuu 2019 ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi.

 

 

 

 

 

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Nykyaikana ihmisen hoito kokonaisuutena ontuu pahasti. Kun erikoistutaan yhä vain kapeammalle sektorille eri osaamisaloilla, jää silloin aivan liian helposti huomiotta elämän eri osa-alueiden vaikutus kokonaisuuteen, joka ihminen on. Tämä kokonaisuus toimii molempiin suuntiin, jolloin emme ole pelkästään kokemuksiemme summa vaan eri osakokonaisuuksista koostuva tietoisuutemme toimii myös linssinä, jonka lävitse havainnoimme elämää ja tämä antaa tietyn värin ja muodon hahmottamallemme maailmalle.

Dissosiaatio ei itselleni ole kovin tuttu, vaikka aiheeseen perehtyessäni havaitsen yhä vain enemmän yhtäläisyyksiä määritelmän täyttävän oirekirjon ja oman käyttäytymismallien, sekä tapani hahmottaa maailmaa, välillä. Elin lasisen lapsuuden ja joskus muinoin olin itsekseni ylpeä kyvystäni pystyä erottamaan muutaman oluen tarkkuudella, kuinka monta isä oli niitä juonut. Samoin pystyin hänen käytöksestään tulkitsemaan, oliko hän juonut olutta, vodkaa, viiniä, konjakkia, pirtua vaiko sekaisin mitä lie alkoholipitoisia juomia.

Olen monasti miettinyt, että pyrkikö isä tietoisesti tietylle tietoisuuden tasolle, jonka pystyi saavuttamaan eri määrillä ja/tai eri juomilla? Vai oliko enemmänkin kyseessä minun tietoisuuden tasoni siirtyminen isän humalatilaa vastaavalle tasolle, jolloin kykenin olemaan eräällä tavalla samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja osasin ennakoida tilanteita, jolloin vältyin draamalta? Itse olen aina ajattellut kykyni tuoneen minulle eräänlaisen rooliasun improvisaationäytelmään, sillä muistan aina mukautuneeni nopeastikin vaihtuviin tilanteisiin ja hoidin näyttelemisen ammattilaisen tyyneydellä, enkä koskaan mennyt lukkoon saati tuntenut hätää tai paniikkia.

Ne oireet tulivat aina vasta jälkeenpäin kun isä oli sammunut ja pystyin ripustamaan rooliasuni takaisin naulakkoon. Silloin ryhdyin analysoimaan tilannetta ja vähitellen yritin palauttaa tietoisuuteni siihen hetkeen ja sallin tuntea kuin ikäiseni kuuluikin tuntea tuollaisissa tilanteissa, eli romahdin totaalisesti. Itseäni suojatakseni jouduin usein siirtämään tunteet syrjään. Tuskallisen tietoisena siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta, viikkoa ja päivää minun oli vielä kestettävä siinä taloudessa asumista, tunsin avuttomuutta. Miksei kukaan huomannut minun voivan pahoin? Olinko niin hyvä näyttelijä, että minun ajateltiin kuuluvan niihin onnekkaisiin lapsiin, joiden vanhemmat välittivät ja rakastivat lapsiaan ehdoitta?

Kehitin huumorista itselleni defenssin, jonka taakse pystyin suojautumaan. Monesti olenkin vitsaillut lähettäneeni tietoisuuteni todistajansuojeluohjelmaan jonnekin kaukaiseen paikkaan, jonka sijaintia edes kroppaani ohjaavat alirutiinit eivät tienneet. Tätä kirjoittaessani en enää ole varma, onko persoonani palannut sieltä koskaan tai sainko koskaan lähetettyä itseäni suojaan vai haalistuiko persoonani hiljalleen, lakaten kokonaan olemasta noiden vuosien aikana kun odotin poispääsyä?

Tästä palaan vielä tuohon hoidon merkitykseen, sillä tarttumalla selkeisiin pääoireisiin, voi hoitava taho helposti jättää huomiotta hiljaisemmat ja taustalla vaikuttavat oireet ja täten diagnosoida tilanteen täysin väärin. Sillä keskittymällä vain tiettyihin pääoireisiin, jotka hoitavan tahon on helppo lokeroida jonkin sairauden alle, voi tällöin helposti ylenkatsoa sitä kokonaisuutta, joka hoidettava yksilö moninaisine oireineen on. Tämä voi pahimmillaan pysäyttää tai jopa kääntää paranemisen suunnan. Kun jätetään nämä vähäpätöisiltä vaikuttavat oireet huomiotta, jotta tehokkuuden nimissä voidaan hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti, on melko suuri riski sille, että yksilön hoito onkin aivan vääränlaista ja hoito tekeekin enemmän pahaa kuin hyvää.

Kun yksilö kokee, ettei häntä kuunnella (ja uskota) ja huomioida kokonaisuutena, hän mitä todennäköisimmin vastustaa hoitavaa tahoa niin kauan, kunnes voimat loppuvat ja hän sulkeutuu täysin vaipuen avun ulottumattomiin. Tällöin kokemus traumatilanteen aiheuttamasta voimattomuudesta toistuu ja vanhan trauman päälle rakentuu uusi ja erittäin vaarallinen trauma, sillä se kohdistuu hoitavaan tahoon, jonka yksilö kokee yhtä epäluotettavana ja uhkaavana kuin alkuperäisen trauman aiheuttaneen tahon. Pohjimmiltaan hoitokontaktissa on siten kyse luottamussuhteen rakentamisesta ja yksilön tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, toisin sanoen tunnustetuksi olemassa olevana jonkin yhteisön toimesta.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Hoitojärjestelmät ovat jatkuvasti kehittämiskohteina ja monet uudistukset ovat olleetkin onnistuneita. Toisaalta hoitojärjestelmä on kasvoton ja siitä on helppo saada syntipukki kaikelle sille, mikä ei ole kovin onnistunutta. Hoitojärjestelmä on kuitenkin ihmisten rakentama ja sen sisällä toimii valtava määrä ammattilaisia, joilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa ihmisten kohteluun ja moniammatillisen yhteistyön laatuun. Mutta ketä varten hoitojärjestelmä oikeastaan onkaan?

Viime viikolla silmiini osui Ylen uutinen (http://yle.fi/uutiset/3-9570409 ), jossa todettiin terveydenhuollon hoitojärjestelmän jopa halvaantuvan, jos ihmisellä on useiden eri lääketieteen erikoisalojen hoitoa vaativia sairauksia. Sosiaali – ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta toteaa, ettei järjestelmä tunnista monisairaita, vaan he jauhautuvat erikoissairaanhoidon sirpaleisessa viidakossa. Vastaaviin hankaluuksiin olen törmännyt myös psykiatriassa niissäkin tapauksissa, kun se on ainut hoitoon osallistuva erikoisala. Tutkijat ovat pohtineet psykiatrian pirstaleisuutta ja monitieteisyyden tarvetta (esim. Lehtonen 1994.) Pirstoutuminen tuntuu korostuvan traumaihmisten kohdalla. Vakava traumahäiriö tuottaa vaihtelevan ja moniulotteisen oirekuvan eikä kokonaisuutta pysty hahmottamaan pelkästään oirekeskeisellä työotteella. Mikäli pysytään tiukasti nykypsykiatrian viitoittamalla oireita kuvailevalla tiellä, myös traumaihminen jauhautuu järjestelmän sirpaleisessa viidakossa ja todellinen apu jää usein saamatta. Pahimmillaan traumahäiriöstä hoidetaan vain pientä sivujuonnetta ja tavoitteena on ainoastaan oireiden lievittäminen, ei häiriön parantuminen.

Vakavia traumahäiriöitä on tarkasteltu monista eri näkökulmista ja useita sangen käyttökelpoisia teorioita on muodostettu kuvaamaan tätä monisäikeistä ilmiötä. Esimerkiksi polyvagaalinen teoria (esim. Porges 2011) tai persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota kuvaava teoria (esim. Van der Hart ym. 2006) antavat kaivattua punaista lankaa traumahäiriöiden ymmärtämiseksi. Epäily ja suoranainen vastarinta traumateorioita kohtaan on kuitenkin toisinaan jopa voimakasta. Toisaalta traumatisoitumisen ymmärtämisessä vaikuttaa olevan myös tietopuutteita sellaisten toimijoiden keskuudessa, joilla työn luonteen vuoksi pitäisi ehdottomasti olla traumatietoisuutta. Esimerkkeinä tulevat mieleen muun muassa perusterveydenhuollon toimijat ja sosiaalitoimi. Tiedon ja ymmärryksen taso oman kokemukseni mukaan toki vaihtelee myös psykiatriassa ja koko erikoissairaanhoidossa.

Syyt traumatietoisuuden vaillinaisuuteen ovat monimutkaisia. Yleisesti ottaen traumailmiöihin liittyy paljon todentumattomuutta ja toisaalta ne herättävät ihmisissä halua pysyä etäällä. Omassa työssäni olen havainnut ammattilaisten vetäytyvän toisinaan jäykästi ”tiedeuskovaisiksi” perustaen näkemyksiään kapea-alaiseen yhden näkökulman tietämykseen. Johanna Junttilan kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2017 (http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html) tarjoaa yhdenlaisen tulokulman tähän ilmiöön. Kirjoituksessa todetaan Joanna Huxterin Bucknellin yliopistosta kehittäneen testin, jonka on paljastanut, että tieteellisen tiedon luonteen tunteminen vahvistaa uskoa tieteen tuloksiin enemmän kuin perinteinen tiedetietämys. On jokseenkin inhimillistä, että ammattilainenkin pyrkii säilyttämään tasapainon maailman kaoottisuuden ja oman uskomusjärjestelmän välillä valikoimalla tietoa ja sulkemalla silmänsä siltä, ettei yksi keittokirjamainen näkemys ihmisestä kokonaisuutena välttämättä riitä selittämään kaikkea eikä sovi kaikille. Jotta järjestelmä olisi kuitenkin hoitoa tarvitsevaa ihmistä eikä työntekijöiden uskomusjärjestelmiä varten, vaaditaan tiedostamista ja nöyryyttä sen seikan edessä, ettei traumahäiriöitä pysty syvällisesti ymmärtämään tarkastelemalla asioita vain yhdestä kapeasta näkökulmasta.

 

jonna_sodervall_vayrynen1

 

Moniammatillinen verkostotyö on parhaimmillaan keskeinen auttamisen muoto traumahäiriöissä. Siksi siltä vaaditaan toisten täydentämistä, ei poissulkemista. Kuten Junttila kirjoituksessaan toteaa, ”tiedettä ymmärtävät ihmiset pitävät yleensä tieteellistä konsensusta uskottavana, kunhan heillä ei ole henkilökohtaista tarvetta päätellä toisin.” Hoitojärjestelmä tarvitsee sisälleen niitä ammattilaisia, jotka ovat tieteellisesti uteliaita ja ovat kykeneviä integroimaan useita näkökulmia. Tarvitaan myös heitä, jotka henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi ovat itsekin jauhautuneet järjestelmän viidakossa ja ovat valmiita haastamaan vakiintuneet, tiedostamattomatkin toimintatavat. Yleensä ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat varmimmin sellaista sisältöä, joka tukee heidän maailmankuvaansa. Toisin kuin ihmiset yleensä, tieteellisesti uteliaat lukevat myös sellaisia julkaisuja, jotka haastavat heidän näkemyksensä, toteaa Pennsylvanian yliopistossa tiedeviestintää tutkiva Asheley Landrum. Hän pitää havaintoa lohdullisena: ”Jos ihmisten valistaminen ei auta, ehkä uteliaisuuden herättäminen toimii.”

Olen toki itsekin saanut hyviä kokemuksia toimivasta viranomaisyhteistyöstä ja eri toimijoiden näkökulmien onnistuneesta yhdistämisestä ihmisen parhaaksi. Tämä on vaatinut sitä, että apua hakenut ihminen otetaan aidosti keskiöön ja työntekijät lopettavat ennalta tietämisen. Toisaalta keskustelut ammattilaisten kyvyistä ja haluista toimia oikeasti sisällöllisesti laadukkaalla tavalla keskinäisessä yhteistyössä tuntuvat yhä olevan hieman tulenarkoja ja herkästi ajaudutaan mustavalkoisuuteen. Järjestelmän sisältä nousevaa kritiikkiä harvoin kiitellään, oli kyse sitten suuren tai pienen mittakaavan keskustelunavauksista. Kuitenkin ihmisen kohtaamisen lähtökohtana hoitojärjestelmässä tulisi tieteellisestä ymmärryksestä ja koulukunnista riippumatta olla tiedostava, empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen ihmistä ja hänen mahdollisia traumakokemuksiaan kohtaan. Näin voidaan tukea ihmisen turvallisuudentunnetta järjestelmän viidakossa. Turvallisuus on lähtökohta traumahäiriöiden hoidon onnistumiselle.

Kärjistäen voisi todeta, että toisinaan ammattilaiset vaikuttavat olevan erinomaisen tyytyväisiä itseensä, toisiinsa, verkostoyhteistyöhön ja hoitojärjestelmään. Jos asiaa kysyttäisiin järjestelmää käyttäviltä ihmisiltä, palaute voisi olla erilaista. Onko toimiva yhteistyö sitä, että työntekijät ovat mukavasti yksimielisiä ja pysyttelevät kapea-alaisuudessa oman mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi? Vai onko se sitä, että apua hakenut ihminen on oikeasti saanut sellaista tukea ja hoitoa, mistä on ollut hänelle todellista hyötyä omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan ja toipumisessaan? Traumatisoitumisen merkityksellisyyden ymmärtäminen ja ”traumatiedostava” työskentelytapa tarjoaa psykiatrian ammattilaisille jäntevyyttä, mielekkyyttä ja tuloksellisuutta omaan työhönsä. Apua hakeva ihminen on niin tärkeä ja arvokas, että hoitojärjestelmän tulee olla ensisijaisesti häntä varten.

vieraskirjoitus –
Jonna Södervall – Väyrynen
Traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

 

LÄHTEET

Hoitoketju tunnistaa vain sairauden kerrallaan – monisairas vie viestiään lääkäriltä toiselle 3.5.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9570409

Porges, S.W. 2011. The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions Attachment Communication Self-Regulation. W. W. Norton & Co. New York. London.

Tieteelliset tosiasiat hylätään humpuukina, jos ne horjuttavat omaa maailmankuvaa – ”Ihmiset kyseenalaistavat tutkijoiden motiivit ja sitoumukset”. 24.4.2017. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. R. S.; Steele, K. 2006. The Haunted Self. Structural dissociation and treatment of chronic traumatization. W. W. Norton & Co. New York.

Lehtonen, J. 1994. Mielen kellareissa, tieteidenvälisiä tutkimusretkiä. Yliopistopaino. Helsinki.

Pin It on Pinterest