Todellinen minä

Todellinen minä

Minä en ole paha ihminen vaikka aina niin luulin.
Minä en ole huonompi kuin muut vaikka aina niin luulin.
Minä en ole täysin arvoton vaikka aina niin luulin.
Kuka minä olen?

Tätä olen selvittänyt kuluvan vuoden aikana.
Olen vakavasti traumatisoitunut lapsuudessani. Tapahtumat olivat jopa niin hirvittäviä, etten kestänyt niitä vaan dissosioin. Mieleni johdatti minut pois tapahtuvasta. Saatoin mieleni avulla päästä ylös kaapin päälle turvaan. Dissosiaatio on mielen selviytymiskeino. Ja minä selvisin sen avulla. Se auttoi minua kauemmas tapahtumista, joita olisi ollut liian vaikea kestää.

Koko elämäni olen etsinyt jotain ihmistä joka veisi sen ahdistuksen pois, pitäisi minut turvassa ja hoitaisi minua. Kaikkea sitä mitä vaille jäin lapsena. Silti pelkäsin, näin jokaisen kumppanin lopulta pahantekijänä. Lisäksi tunsin ettei kehenkään voi luottaa. Paitsi koiriin. Ainut turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessani oli koiraamme. Tunnen yhteenkuuluvuutta rescue koiriin. Olen onnekas että saan tuntea puhdasta rakkautta, jota ei ole tärvelty samalla tavalla kuin suhdettani  ihmisiin. Silti, uskon että jonakin päivänä näen myös ihmiset hyvinä.

Dissosiaatio auttoi minua pitämään lapsuuden tapahtumat niin kaukana itsestäni että onnistuin käymään joten kuten koulut, saamaan ystäviä ja lopulta oman perheen.
Mutta sitten tapahtui se, mikä toi lapsuuden tapahtumat taas lähemmäs minua. Oma lapseni. Rakastin tuota pientä ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Tarve suojella häntä kaikelta pahalta oli valtava. Ja tästä aiheutui musertava ahdistus. En mitenkään voisi suojella häntä riittävästi.

Vihdoin tapahtui se mikä avasi silmäni. Kuulin sanan dissosiaatio. Heräsin. Tajusin että ne asiat, jotka luulin tapahtuneen jollekin muulle, olivatkin tapahtuneet minulle itselleni. Tämän tajuaminen oli aluksi kaoottista, mutta lopulta olin helpottunut.

Jouduin odottamaan julkisen puolen terapian alkua puoli vuotta, jonka jälkeen kuulin ettei sitä apua mitä tarvitsisin, ole saatavilla. Lukuisten sähköpostien ja turhautumisen jälkeen löysin etsimäni. Tunne oli liikuttunut, olin tullut kotiin. Siihen toiseen kotiini, jossa saisin tarvitsemani avun ja ymmärryksen. Tiesin että tästä päivästä lähtien elämäni näyttäisi erilaiselta.

Kuka minä olen? Minä olen traumaselviytyjä. Minä olen äiti. Minä olen kumppani ja eläinten ystävä.  Minä olen ihan hyvä, kaikkineni.

Vieraskirjoitus 
-Helen-

Äidin kaipuu

Äidin kaipuu

Haluan kirjoittaa monelle dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle tutusta aiheesta: Äidin kaipuusta. Aihe on myös minulle itselleni hyvin tuttu ja läheinen, koska sen kanssa olen kipuillut suuren osan elämästäni. Joku viisas on joskus sanonut, ettei mitään sellaista voi kaivata, mitä ei koskaan ole saanut. Monessa asiassa tuo sanonta varmasti pitääkin paikkaansa, mutta ei juuri tässä tapauksessa.
Äitiys on niin universaali käsite, että sen sisällön voi ymmärtää, vaikkei sitä olisi kokenut. Uskon, että jokaiseen lapseen on sisäänrakennettuna tieto siitä, millaista hoivaa äidiltä kuuluisi saada. Kun todellisuus ei kohtaa tämän hiljaisen tiedon kanssa, seurauksena on raastava kaipuu tulla naisen rakastamaksi ja hoivaamaksi. Kun ympärillään näkee hyviä äitejä, jotka hoivaavat lapsiaan ja ovat läsnä, kaipuun rinnalle nousee toisinaan katkeruus. Miksi minä en ollut tuon ihanan hoivan ja rakkauden arvoinen?
Oman äitini kyvyn kiintyä itseeni olen todennäköisesti menettänyt jo syntymässäni. Se tapahtui hyvin dramaattisin kääntein eikä ollut itsestäänselvyys, että jäin henkiin. Varhaislapsuuden vuodet menivät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, vaikka äiti olikin harvoin kotona, koska hän teki todella paljon töitä. Ja silloin kun oli kotona, hän ei ollut läsnä. Hän pelasi tietokoneella Miinaharavaa. En osannut surra, kun en muusta tiennyt.

Jos jotain positiivista siitä seurasi, niin se, että isääni sain luotua hyvän suhteen, kun hän oli pääasiallinen hoitajani. 
Ratkaiseva isku minun ja äitini suhteelle oli kuitenkin se, että hän lähti ulkomaille vuosiksi asumaan ilman minua. Äidin lähtö repi jotakin sellaista minussa rikki, etten vielä tänäkään päivänä ole saanut sitä täysin korjatuksi. Tunsin tuolloin itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi, että rintaani sattui. Itkin, kun kirvelevä kipu levisi rinnastani vasempaan olkavarteeni. Kipu oli sijainniltaan samanlaista kuin sydäninfarktissa, vaikkei 11-vuotias tyttö sitä voinut mistään tietääkään. Mutta minun sydämeni tiesi, että osa siitä oli uhkaavasti joutumassa kuolioon. Hiljalleen suhde äitiin mureni monien itkettyjen viikkojen jälkeen. En enää kaivannut häntä enkä itkenyt hänen peräänsä. Hän lakkasi olemasta minulle äiti.
Sisälleni jäi kuitenkin lapsuusvuosista useampikin eri-ikäinen lapsi, jotka ikävöivät äitiä aivan hirveästi. Eivät biologista äitiäni, vaan Äitiä, joka suojelisi ja hoivaisi. Olisi se vakaa ja turvallinen kallio, jota vasten nojata, kun omat jalat eivät kantaneet. Se hellä nainen, jolla olisi käsissään maailman pehmein iho ja joka kuivaisi minun kyyneleeni. Pieni tyttö minussa kaipasi viisasta aikuista naista peiliksi, joka näyttäisi minut juuri sellaisena kuin todellisuudessa olin.
Tarvitsin naisen, johon samaistua ja jota ihailla, jotta saatoin tietää, millaiseksi naiseksi halusin tulla. Halusin tuntea kuuluvani jollekin ihanalle naiselle, jotten olisi ihmisenä juureton. Että olisi edes yksi nainen tässä maailmassa, jolle halusin aikanaan saamani hoivan ja rakkauden antaa takaisin, kun hän vanhana itse kaipaisi apua ja hoivaa.
 Tuollaista naista etsin kymmenen vuotta pettyen monta kertaa. Syytä oli sekä minussa itsessäni että naisissa, joihin päättömästi kiinnyin. Olin äärimmäisen takertuva ja tarvitseva, halusin niin kipeästi tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Valitettavasti kiintymyksenkohteeksi valikoitui aina naisia, joilla ei ollut halua tai kykyä ottaa vastaan kiintymyksen ja yhteydentunteentarvettani. Nyt aivan hiljattain olen ymmärtänyt, ettei heillä luultavasti olisi ollut syystä tai toisesta kykyä päästää minua elämiinsä, vaikka olisinkin itse ollut tarpeitteni kanssa enemmän ’keskivertokansalainen’.
 Kun lukuisten pettymysten jälkeen tunsin jälleen äidin kaipuun heräävän erästä ihanaa naista kohtaan, luovuin tietoisesti toivosta. Päätin, etten yritä tavoitella häntä elämääni. Ajattelin, että saisin murrettua äidin ikävän, kun kieltäytyisin seuraamasta sitä pakottavaa tarvetta.
Olin jo ajan kanssa oppinut tietämään, millaiset naiset olivat minun äitityyppiäni. Voimakkaimmin kiinnyin naisiin, jotka olivat minua noin kaksikymmentä vuotta vanhempia ja perusluonteeltaan nauravaisia ja lempeitä. Poikkeuksetta heillä oli myös taitoja, joita ihailin. Taidot saattoivat liittyä ammattiin tai vaikkapa harrastukseen. Kävi kuitenkin niin erikoisesti, että tämä nainen tuli elämääni ilman, että pyysin häneltä mitään. Hämmästyksen määrä oli valtava, kun yhtäkkiä käsissäni oli kaikki se, mistä olin aina haaveillut.
Luulin, että äitihahmon saaminen olisi ollut vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja osaan ongelmista se olikin vastaus. Mutta oli virhe kuvitella, että se olisi ollut äidin kaipuun loppu. Kun ihana pilvilinnavaihe loppui, lapsiosat huusivat kuorossa sisälläni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse, joten luulin tulleeni hulluksi. En myöskään osannut kyseenalaistaa lapsiosieni puheiden todenperäisyyttä nykyhetkessä.
Yksi lapsista halusi tulla imetetyksi. Toinen halusi syliä ja turvaa. Kolmas ihan vain jakamatonta huomiota. Ja neljäs karjui, ettei tähän uuteen naiseen voinut luottaa, että hän hylkäisi ja satuttaisi ennen pitkää, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. 
Koska en ymmärtänyt kyseessä olevan pienten lasten tarpeet, jouduin kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumiseni, kun halusin niin intiimillä tavalla lähelle toista naista. Sylin kaipuu särki kehoa ja monet illat tuuditin itseäni sylissä, kun en muuta voinut.
Huomion tarvettani hoidin keksimällä tikustakin asiaa, että sain jutella äitihahmoni kanssa. Mutta kaikkein tuskaisin oire oli tuo loputon epäluottamus häntä kohtaan. Oli hirveää kuvitella, ettei tämä minulle niin rakas ihminen aidosti pitänyt minusta tai halunnut olla kanssani. Odotin vain hylkäämistä enkä uskaltanut asettua aidosti haavoittuvaiseksi hänen eteensä.
Lopulta olin niin rasittava ja ärsyttävä, että totesin itse, että minun oli muututtava, jos halusin pitää hänet elämässäni. Häneltä ei koskaan mitään uhkavaatimusta tullut, mutta olin itse niin kyllästynyt kohtelemaan häntä huonosti omissa vainoharhoissani. Halusin, että hänellä voisi olla hyvä olla minun kanssani. Asiaa järjestääkseni menin terapiaan, joka lopulta toi toivotun tuloksen. Aloin kyetä tasavertaiseen ja vastavuoroiseen ystävyyteen äitihahmoni kanssa, vaikka lapsiosat olivat edelleen tallella sisälläni.

Äidin kaipuu on kipeä pulma, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Osa vahingossa löytää jossain vaiheessa elämäänsä naisen, joka voi täyttää hyvin kattavasti äidin jättämää tyhjää. Toiset löytävät terapian kautta vahvuuden, jonka kautta oppivat itse hoivaamaan lapsiosiaan. Äitihahmolta saatava apu ja terapia oikeastaan johtavat samaan lopputulemaan, lopulta oppii itse lohduttamaan itseään, kun on saanut riittävän paljon tarpeeksi hyviä kokemuksia hoivasta.
Valitettava totuus on, ettei aikuisena ole mahdollista saada äidistä niin kaiken kattavaa ja autenttista kokemusta kuin lapsena. Mutta on mahdollista saada väliaikaisesti äidillisen hellää hoivaa, jotta sitä oppii itse antamaan itselleen. Aikuisuuden suhteet äitihahmoihinkaan eivät toimisi pitemmän päälle, jos itse heittäytyisi ikuisesti hoivattavaksi lapseksi. Se käy toiselle osapuolelle niin raskaaksi, että sen alle musertuu.
Uskon, että reittejä ehjäksi on useita erilaisia. Mutta aivan erityisesti haluan uskoa siihen, että jokaiselle meille äidin kaipuiselle on olemassa lohtu, joka vapauttaa satuttavasta kaipuusta. Siitä ikävästä, jonka syntymä ei koskaan ollut meidän syytämme. Sen jälkeen voi kokea sitä rakkautta itseään kohtaan, jota jäi lapsena vaille.
Kun lähtökohtaisesti rakastaa itse itsensä vahvaksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla ottamaan sitä pois. Silloin sielussa asuvat lapset ovat hoivattuina ja turvassa, jonka jälkeen on mahdollista puhtaasti rakastaa ihmisiä ympärillä. Myös niitä naisia, jotka aiemmin saivat sydämen kiertymään umpisolmuun.

Vieraskirjoitus
-LAEL-

Pin It on Pinterest