Isälleni

Isälleni

Minä muistin sinut pitkään hyvänä ja rakastavana isänä. Toki olet vielä tänä päivänäkin sitä. En koskaan lakkaisi rakastamasta omaa isää. Sinä yritit kaikkesi niillä voimavaroilla ja kyvyillä, joita sinulla oli.

Vasta nyt aikuisena olen saanut tietää, että sinulla oli jo ennen minun syntymääni saatu aivovamma. Minun ollessani lapsi kaaduit toistamiseen ja löit pääsi pahasti. Mietin, kuinka tämä aivovamma on saattanut vaikuttaa sinun käyttäytymiseesi. Toisaalta sinun oma lapsuutesi ja nuoruutesi oli hyvin traumaattinen, joten tässä on jo kaksi vahvaa tekijää muuttamaan ihmistä perinpohjaisesti.

Ja alkoholi. Oliko se sinun tapa käsitellä itseäsi, kun et tiennyt muutakaan keinoa helpottaa oloasi ja ehkä jopa vastuutasi isänä ja aviomiehenä? Olitko sinä valmis isäksi, kun minä synnyin? Ymmärsitkö, miten sinun elämäsi tulisi muuttumaan? Ja muuttuiko se niin paljon, ettet pystynyt luopumaan viinasta?

Tiesitkö, että minä pelkäsin menettäväni sinut.

Äiti eli omissa lapsuuden traumamuistoissaan viedessään minua ja siskoani tutuille yöksi sinun viinareissujesi takia. Nyt aikuisena, muistojen hiljalleen palautuessa mieleeni, tiedän, että minä näin sinut auton ikkunasta. Sinä makasit liikkumattomana ojassa pyörän kanssa. En muista, että olisimme edes pysähtyneet vierellesi. Äidillä oli hätä saada meidät turvaan sinun iskuiltasi. Monet kerrat itkin ja mietin, onko minulla isää vielä huomenna.

Sinut kasvatettiin mm. väkivallalla. Kait se siihen aikaan oli aika normikäytäntö. Mutta sinä et käsitellyt koskaan traumojasi ja jatkoit tätä saamaasi kasvatusmallia oman perheesi kanssa. Ei äitikään käsitellyt omia lapsuuden traumojansa ja eli niitä sitten uudestaan meidän kanssamme, tiedostamattaan.

Sinä, isä, syrjäydyit meistä vetäytymällä kaljapullon kanssa yläkertaan. Viina on vienyt sinua jo vuosikymmeniä. Olen itse nyt aikuinen, mutta sama lapsen pelko valtaa minua yhä uudestaan.

Raskas on sinunkin elämäsi ollut. Ymmärrän sen nyt, kun olen kerännyt tietoa lapsuudestasi ja muistanut omaa lapsuuttani. Sinä olisit tarvinnut apua.

Nyt kun persoonallisuutesi on alkanut muuttua ja muistisi heikentyä, haluan sanoa, että olet rakas isä minulle. Aikuisikäni aikana en muista montaakaan kertaa, että olisimme riidelleet. Minun kohdallani ymmärrys voi antaa tilaa taas hengittää.

Lopuksi vielä. Väkivaltaa en koskaan tule hyväksymään. Mutta omien kokemusten ymmärtäminen, koska niitä ei enää tekemättömiksi saa, herättää minut elämään ja puolustautumaan, jos väkivaltaa näen tai koen. Olen kohdannut isäni käytöstä muistuttavia, uhkaavia eleitä psykiatrian hoitajissa ja jähmettynyt puolustuskyvyttömäksi heidän edessään. Ne tapaukset ovat olleet minulle erittäin hajottavia kokemuksia, mutta nyt minulla alkaa löytyä ääntä vastustamaan tällaista kaltoinkohtelua. Ihmiset, joiden piti auttaa ja luoda turvaa, saivat oloni turvattomaksi ja loivat epävarmuutta ja epäluottamusta. 

Nämä ovat olleet vaikeita sanoja kirjoittaa, mutta trauman vaikutus voi olla äärimmäisen laaja, eikä sen vaikutusta pidä koskaan vähätellä.

Vieraskirjoitus –
Tiuhtinen

Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, ”Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, ”Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
”… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
”Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

”Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Itseriittoisuuden ja riippuvuuden keinulauta

Kun mietin elämääni taaksepäin, olen aina kipuillut itseriittoisuuden ja riippuvaisuuden ristiaallokossa. Minussa tuntuu olevan vain On- ja Off- napit tarvitsevuuden osalta, sellaiset sairaalloiset ääripäät, joiden kanssa ei voinut onnellisena elää.
Elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta olin kykenemätön turvautumaan keneenkään. En ollut saanut minkäänlaista syytä uskoa, että minun tunteitani ja tarpeitani varten olisi tässä maailmassa ketään. Kun tarpeeksi monta kertaa jää liian vaikeiden asioiden kanssa yksin, oppii turvautumaan ainoastaan omaan apuun. Ei silloin oikeastaan edes tule ajatelleeksi, että joku saattaisi auttaa.

Tämän itseriittoisuuden kanssa pärjäsin siihen saakka, kunnes elämässäni tapahtui jotain niin sietämätöntä, että sitä piti paeta keinolla millä hyvänsä. Sydämeeni jäi äidin mentävä reikä, joka oli kuin musta-aukko, kun se laajetessaan täytti minut tyhjyydellä. Yritin vaientaa tuskani kenen tahansa naisen rakkaudella, joka sattui kohdalle osumaan. Siinä kohtaa keinulauta kippasi sairaalloiseen riippuvuuteen – ja siellä edelleen ollaan, kun toiset kaksitoista vuotta on kulunut.
Omaa toimintaani miettiessä tulee mieleen dokumentti, jossa kerrottiin apinalapsen kiintyvän ennemmin pehmeään ja lämpimään emohahmoon kuin ruokaa tarjoavaan metalliemoon. Leimauduin yksi kerrallaan naisiin, jotka edes hetken jaksoivat kuulla pahan oloni ja lohduttaa. Onnistuin kuitenkin valitsemaan lähes poikkeuksetta sellaisen kylmän metalliemon, jolla vain sattui olemaan tyyny hetkellisesti sylissä. Usein niistä ihmissuhteista sai lähteä sielu rytyssä, mutta ainakin sydämeni oli edes hetken saanut täytettä.

Nyt kun viime vuosina olen saanut olla leimautuneena yhteen ja samaan naiseen, olen ehtinyt pohtia riippuvuuteni syvimpiä ytimiä hyvin tarkkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että olen riippuvainen naisista siksi, että siinä riippuvuudessa on enemmän tunteiden vaihteluja kuin vaikka alkoholiriippuvuudessa. Toinen ihminen on aina tietyllä tapaa mysteeri eikä toisen ajatuksia ja tekoja voi täysin ennustaa etukäteen. Suhteen huiput ovat korkeampia, kun välillä kontataan epävarmuuden ja pelon syvissä aallonpohjissa. Riippuvuus ihmisestä on aika masokistista, kun olisi kova halu voida hallita toista, vaikka tietää, ettei koskaan voi onnistua siinä. Toista ei pysty koskaan kesyttämään niin turvalliseksi, ettei enää ikinä tarvitsisi pelätä. Ja jos pelko ja epävarmuus on se lapsuudesta tuttu ja turvallinen kasvualusta, niin läheisriippuvuudessa on kuin kotonaan. Vaikka se samainen koti onkin niin epämiellyttävä paikka.

Riippuvuudellani olen väistellyt omaa tyhjyyttäni ja koettanut hoidattaa toisella omaa turvattomuuden tunnettani. Hiljattain kuitenkin tajusin, että vaikka toinen ihminen tekisi mitä ja olisi juuri kuin haluaisin hänen olevan, olisin silti turvaton. Minun turvattomuuteni on ongelma minussa eikä minun ulkopuolellani olevissa ihmisissä. Aiemmassa elämänvaiheessa syy oli kylläkin minun ulkopuolellani, mutta ei enää, kun ihmiset ovat vaihtuneet. En pelkää, etten osaisi pitää itseäni hengissä ilman tätä naista elämässäni. Pelkään sitä tyhjää, joka hänen lähdöstään seuraisi. Hetkeä, jossa hänen katsomisensa sijasta joutuisin katsomaan itseäni. Riippuvuuteen on ollut helppo upota, jotta ei tarvitsisi kohdata omaa tuskaa siitä, että äiti jätti. On helpompi vain roikkua toisessa naisessa ja koettaa uskotella itselleen, ettei äidittömyydellä ollut merkitystä. Vaikka silti se kaikki kaihersi sydämessäni niin paljon, että tuntui kuin siihen suruun kuolisi, jos sen uskaltaisi kokea. Surun kohtaaminen pelottaa, koska minun täytyy uskaltaa astua tuskani tunneliin aivan yksin. Ja se tunneli on niin sysimusta, ettei voi millään nähdä, minne se päättyy. Eikä voi myöskään nähdä sitä, odottaako tukipilarini tunnelin toisessa päässä minua vai kadotanko hänet matkalla. Tunneliin astumisessa eniten pelottaa, että jääkö siellä tutuksi tuleva yksinäisyyden ja tyhjyyden kokemus krooniseksi. Sellaisen tuskan kanssa ei voi elää, vaikka ei riippuvuudenkaan kanssa helppoa ole. Mutta toistaiseksi riippuvuus ei ainakaan ole ollut kuolemaksi, vaikka en eläkään itsenäistä elämää. Olen kuin ylikasvanut sikiö, joka on napanuoralla kiinni tekoemossa. Kyllähän se hävettää, ei siitä ole kahta sanaa. Mutta melkein mikä tahansa tässä maailmassa voittaa sen tuskan, jonka suojaksi riippuvuuden rakensin.

Ei auta muu kuin toivoa itselleni voimia ja rohkeutta astua pimeään tunneliin. Täysin en tiedä, mitä siellä odottaa, mutta ainakin pelkoa ja kipua. Kaikkein eniten kuitenkin toivon, että tunnelin päässä odottaa terveet ja normaalit ihmissuhteet. Ja että saisin oppia tietämään, mitä on elämä ilman kohtuutonta painolastia.

-Laura-

KIPSISSÄ

KIPSISSÄ

Vielä kuluvan vuoden alussa en tiennyt mitään dissosiaatiosta. Kävin aivan normaalisti töissä, hoidin asiat, ystävyyssuhteeni, suhteet perheeseeni, parisuhteen, harrastin, huolehdin itsestäni jne. elin ns. normaalia elämää. Vuodenvaihteessa tapahtuneiden kuormittavien asioiden seurauksena nukkumiseni alkoi säröillä. Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. Ravasin yöt ympäri asuntoa levottomana ja ihmettelin, että mikä minua vaivaa – uni ei vain tullut. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Tunsin olevani jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Pidin kaksin käsin kiinni hyvästä ja onnellisesta elämästäni, siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli, aivan kuin aavistaen, että tulen menettämään sen kaiken, tai jotain kauheaa tulee tapahtumaan.

Kaikki kulminoitui helmikuussa saatuani ystävänpäivän iltana rajun paniikkikohtauksen ja sen illan jälkeen valvoin yhtenään kolme viikkoa. Juoksin päivystyksessä, omalla terveysasemalla, yksityisellä jne. Tilannettani ei otettu vakavasti. Sain erilaisia lääkkeitä ja pelkäsin niitä. Tuntui, ettei minua ymmärretty missään, ja oloni oli turvaton. Lopulta minut otettiin vuodeosastolle, koska en pystynyt enää tekemään mitään. Pääni kävi kierroksilla ja mieleni ei yksinkertaisesti antanut minun nukkua. Se oli hämmentävää. Osastolle joutuminen oli pelottava kokemus. Itkin huoneeni sängyllä ja mietin, että mitä minulle tapahtuu. Muistan hokeneeni, että antakaa minulle nyt jotain lääkettä, että unirytmini normalisoituu ja pääsen takaisin töihin. 

Olen aina ollut ahkera, vastuuntuntoinen ja pärjäävä. Hallinnantunteen menettäminen on ollut pahinta, mitä olen kokenut. Minua ahdisti voimakkaasti, tärisin yötä päivää, kävelin levottomana, pelkäsin yhtä jos toista, yöt seikkailin sairaalan käytävillä vahvasti lääkittynä – en saanut unta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että konttasin eteenpäin lattioita pitkin. Välillä minut päästettiin kotiin, mutta osastojaksoja tuli eteen useita. Olin sekä akuuttipäiväosastolla, sekä vuodeosastolla. Tilanne meni koko ajan huonommaksi. Aloin menettää täysin toivon elämään.

Useita kertoja soitin kotoa ambulanssin, kun en nukkunut enkä tunnistanut itseäni peilistä. Makasin eteisen lattialla yöt ja odotin, että minut tullaan hakemaan. Hätä oli suuri. Aina en tullut kuulluksi. Se lisäsi turvattomuutta ja pelkotilojani. Aloin kadota kehostani. Sain omituisia lapsenomaisia itkukohtauksia, joissa raavin usein kämmenselkää tai nenäni ihon rikki. Räkä valui ja silppusin nenäliinoja. Minulla oli valtava hätä. Kuljin kuin automaattiohjauksella. Olin kuin robotti. Tuntui, etten ole täällä. En tiennyt oikein missä olin. Se oli valtavan pelottavaa. Unettomuus oli tehdä minut hulluksi. Kun olin valvonut tarpeeksi kauan, mieli ei enää noussut. Se oli jäänyt matalaksi. Mustaksi. En jaksanut tehdä mitään. En pystynyt syömään. Hyvä kun sain pestyä hampaat.

Tuijotin seiniä enkä saanut sanaa suustani. Olin aivan varjo entisestä iloisesta itsestäni. Hiukset lähti päästä. Paino putosi. Ahdistus oli voimakasta ja olin todella masentunut. Minulle heitettiin myös kortti dissosiaatiosta. Oireeni olivat siihen sopivia. En ymmärtänyt mistä on kysymys. Vaivuin välillä omiin tiloihin, en pystynyt luomaan katsekontaktia. Säikyin, ympäristö tuntui vieraalta sekä oma keho. Oksensin ahdistuksesta spontaanisti syliini ja lattioille. Elämäni oli mennyt kertaheitolla sekaisin. Mitä minulle oli tapahtunut ja miksi?

Tänä päivänä 16.11.2016 olen edelleen sairauslomalla, ainakin tammikuun puoleenväliin saakka. Olen saanut ahdistukseni hallintaan, joka on myös vähentänyt osittain dissosiatiivisia oireita. Varsinaista dissosiaatiohäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Dissosiatiiviset oireet ovat selvästi liittyneet kokemiini voimakkaisiin tunteisiin. Koen vieläkin, että olen kuin kuplassa, toisaalla täältä. Minulle on kerrottu, että minulla on niin voimakkaita tunteita, joita en kykene nyt käsittelemään ja siksi suojaudun. Lääkäri kertoi sen mielestäni ymmärrettävällä tavalla; kuvittele, että ympärilläsi on kipsi, jonka alla sinä toivut ja pikkuhiljaa paranet, ja eheydyt. Joka päivä pelkään, että mitä jos en? Haluan uskoa, että se on mahdollista. Oppia ainakin elämään näiden asioiden kanssa ja saada tilanne hallintaan.

Se pieni, traumatisoitunut tyttö sisälläni kaipaa nyt turvaa, ja sitä aion sille antaa. Minulle auttaa parhaiten suuren pehmonallen halaaminen. Usein nukahdan illalla nalle päälläni. Minulle on ollut apua myös joogasta. Se tyhjentää mielen ja maadoittaa tähän hetkeen. Olen saanut jälleen yhteyden kehooni. Nyt mennään päivä kerrallaan. Vuosi on vienyt mukanaan terveyteni lisäksi myös reilun 6,5 vuoden parisuhteeni, yhteisen kodin, sekä kosketuksen itseeni. Olen joutunut olemaan pois töistä, joka on ollut minulle todella vaikeaa. Olen rakastanut työtäni yli kaiken. Minun täytyy etsiä itseni kokonaan uudestaan. Minua pelottaa, mutta samalla odotan tulevaa myös luottaen elämän kantavan.

Elämääni on ilmestynyt myös aivan ihana ihminen, joka ymmärtää minua täysin omien kokemustensa pohjalta. On uskomattoman antoisaa, että voin myös turvautua häneen ja hän minuun. Sairaus on siis tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Muutan alkuvuodesta omaan pieneen yksiöön merenrantaan. Sillä on minulle symbolisia merkityksiä kuten turvasatama ja myrskyluoto. Kadun nimi on myös kaunein, missä olen koskaan asunut. Uskon sen olevan hyvä enne. Elämä jatkuu, millaisena, sen näyttää aika. Olen hauras, herkkä, haavoittuva, mutta toivon, että minusta tulee syvempi ihminen tämän myötä.

Vieraskirjoitus by Miia Rantonen
Miian oma blogi löytyy: www.lily.fi/blogit/miiajohanna

Kuva: Anu Rantonen

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonomisen hermoston toiminta on uuden näkemyksen valossa vahvasti kytköksissä myös mielenterveyteen. Hoidan työssäni yksinomaan lapsuudessaan vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Käsittelen tässä artikkelissani turvallisuuden kokemusten ratkaisevaa merkitystä autonomisen hermoston kypsymiselle ja psyykkiselle terveydelle.

JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa.

IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistamina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen kokemuksia turvallisuudesta. Tämä hermoston osien yhteistoiminta muodostaa ”turvallisuustutkan”, joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa.

AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimiseen liittyvistä virhearvioista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustautua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tällainen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti.

LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen, vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämä on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.

AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/ai- kuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tällainen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun häiriintymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.

TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esimerkiksi vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten, jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, päihteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avunhakemisen kynnys on erittäin korkea.

AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen ”tässä ja nyt” tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisesta todellisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat – ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.

Turvallisuuden tunteen saavuttamisesta ja luottamuksen lisääntymisestä kertoo joskus vastaanotolla se, että potilaan ajattelukyky yhtäkkiä tilapäisesti kohentuu, mikä on hyvin miellyttävä kokemus. Tällainen kehitys voi tapahtua psykoterapiassa. Se kertoo hyvin konkreettisesti vähittäisestä parantumisesta lapsuuden traumoista. Mutta, autonomisen hermoston toimintaa korjaavan turvallisen vuorovaikutussuhteen luominen ei ole helppoa, myöskään traumaterapeutille, koska traumatisoituneen sietämättömät tunnetilat ovat niin usein odottamassa nurkan takana. Ne voivat milloin tahansa muuttaa ilmapiiriä yhtäkkiä turvattomuuden suuntaan. Oleellista on virheiden korjaaminen ja turvallisuuden palauttaminen. Mutta tärkeää on myös sen täsmällinen selvittäminen, mistä tämä reaktio syntyi! Se voi johtua yhtä lailla terapeutin tahdittomuudesta tai vaikkapa ohi kulkeneesta ambulanssin äänestä.

SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kun hän on rauhassa ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kun hänellä on jokin ”järkeä sumentava” voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä ”järkeä heikentävät” tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloiksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytyä traumamuistoihin.

Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidossa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kun terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.

SUOMESSA ON toistaiseksi huomioitu melko vähän uutta teoriaa autonomisesta hermostosta. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska se auttaa traumaterapeuttia, ja siten myös potilasta paranemisen polulla.

KOLME SIGNAALIA

Autonomisen hermoston kolme erillistä osaa polyvagaalisen teorian mukaan.

1. TURVALLISUUS saa autonomisen hermoston kehittyneimmän osan aktivoitumaan. Tällöin ihminen on levollinen ja rauhan tilassa. Tämä hermostollinen rakenne kypsyy ja voimistuu kokemusten myötä. Eli mitä enemmän ihminen saa oikeasti turvallisia kokemuksia tai turvallisuutta palauttavia kokemuksia, sitä vahvemmaksi tämä sisäinen rakenne muovautuu. Tässä tilassa ihmisen oppimis- ja käsityskyky ovat parhaimmillaan. Mitä enemmän turvallisuuden kokemus ja tunne sisäistyvät, sitä enemmän syntyy tunteiden säätelytaitoa. Ja mielenterveyttä.

2. VAARA sytyttää aktiivisen puolustautumisen. Tällaiseen puolustautumiseen liittyvät sellaiset tunnetilat ja reaktiot kuin paniikki, ahdistus, taistelu (aggressio), pako (pelko). Näiden kaikkien tarkoitus on palauttaa turvallisuuden kokemus, eliminoida uhka.

3. KUOLEMANVAARA laukaisee passiivisen puolustautumisen silloin kun aktiiviset puolustautumisen keinot ja mallit eivät johda tuloksiin tai vain heikentävät tilannetta, ihminen alistuu ja lamaantuu. Tähän ovat yhdistettävissä masennustilat, ja tunteista erityisesti häpeä. Häpeä on ymmärrettävissä “pettymyksenä vastavuoroisuuden odotuksissa”.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

 

Artikkeli on julkaistu ensin: Pelastakaa Lapset -lehti 1/2016

Pin It on Pinterest