Kun ihme puuttuu peliin

Kun ihme puuttuu peliin

Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.

Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkemaan ilman, etteikö kipuraja ennen pitkää täyttyisi. Niin kävi minullekin viimeisimmän hoitojaksoni aikana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Niin hirvittäviä kokemuksia minulla sieltä on, että jonkin ihmeellisen tuli aktivoitua minussa siten, ettei noihin painajaismaisiin kokemuksiin tarvitsisi enää ikinä milloinkaan palata.

Hoitajani psykiatrian poliklinikalla on usein ihmetellyt ja kysellyt minulta siitä, että mitä ihmettä minussa oikein tapahtui vuosien 2016-2017 vaihteessa, juuri ennen yhteistyömme alkamista. Hän on sitä ihmetellyt, koska niin ihmeellistä on ollut koko eheytymisprosessinikin. En ole osannut kertoa hänellekään mistään muusta kuin kipurajani täyttymisestä ja siitä, kuinka tämän myötä minussa itsessäni aktivoitui ikään kuin jonkinlainen sisäinen parantaja. Että tämä parantajaosa minussa heräsi toimimaan. Se heräsi täyteen liekkiinsä sen vuoksi, että silläkin on rajansa, kuinka paljon kärsimystä yhden ihmisen harteille sallitaankaan langettaa. Ja tämän parantajan aktivoiduttua, minussa syntyi myös valtava rohkeus ryhtyä taistelemaan hoitavaa tahoa vastaan, jotta vihdoinkin, kaikkien ikuisuudelta tuntuvien vuosieni jälkeen tulisin vihdoinkin oikealla tavalla ymmärretyksi.

On ollut mitä helpottavinta, että uusi hoitajani ja uusi lääkärini ovat molemmat olleet tällä eheytymisen matkallani ammattilaisten lisäksi ennen kaikkea myös ihmisiä, jotka ovat kohdanneet ihmisen minussa. Ei minun lopulta tarvinnutkaan enää taistella. Niin hyvin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Ja väärä diagnoosi sai oikean muotonsa. Eivät mitkään sanani riitä kiittämään heitä, muttei liioin myöskään itseäni. Itseäni siitä valtavasta rohkeudestani, jolla uskalsin lähteä taistelemaan oman terveyteni puolesta. Ja terveyteni, joka minulle vuosien aikana oli kerrottu kadonneen ikiajoiksi, alkoi hiljalleen koostua aivan uudenlaisen eheyden muotoon. Niin valtava merkitys sillä on, että saat purettua kontoltasi kaikki sellaiset traumat, jotka mieltäsikin ovat toisinaan niin pahoin pirstoneet. Miten äärimmäisen tärkeä merkitys on silläkin, että kipusi todellakin tulee ymmärretyksi. Että sinua todellakin tahdotaan auttaa vapautumaan taakoistasi, mihin ihmisellä yksin ei ikimaailmassa voisi olla voimia.

Nyt hiljattain, viime viikkojen aikana on tapahtunut paljonkin ihmeellisiä asioita, jotka ovat kulminoituneet tähän kuluvaan viikkoon. On tapahtunut asioita, joita järjellä ei voi selittää. Ei niitä voi selittää pois edes psykologisesti. Viime vuoden rajukin eheytymismatkani minun tuli tehdä pääasiallisesti yksin, turvautuen toki keskusteluihin hoitajani kanssa, mutta muuten olin aivan yksin kaikkien tuskallisten takaumieni keskellä. Tai ainakin luulin olevani yksin. Enää en ainakaan joudu tuota yksinoloa tuntemaan. Saan tuntea aivan päinvastaista tunnetta. En todellakaan ole yksin tässäkään hetkessä, vaikka siltä ulospäin näyttäisikin, kun istun yksin kotisohvallani.

On tapahtunut hurjasti ihmeitä. Viime vuoden alussa aloitin yhteistyön uuden hoitajani kanssa, todeten hänelle, että meidän on heti alkuun unohdettava diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mitä milloinkaan en ole omakseni kokenut. Siitä tuli seuraamaan mitä upein yhteistyö ja matka kohti oikeita traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaation diagnooseja. Nyt kuitenkin, jouduin jo eilen puhelimitse kertomaan toiselle hoitajalle, joka tuuraa oman hoitajani sairaslomaa, että meidän on nyt unohdettava nuo uusimmatkin diagnoosit. Että nyt on aika unohtaa, että psyykeni puolella olisi enää mitään vialla. Jotain niin ihmeellistä on tapahtunut, että uskallan väittää olevani vapaa kaikesta sellaisesta, minkä ylipäätään voi jonkin diagnoosin alle luokitella. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni tarvitsee vielä runsaasti apua. Kehomuistiini on kuitenkin koteloitunut hurja määrä traumajälkiä. Tähän puoleen pyysinkin apua tältä uudelta hoitajaltani. Pyysin tiedustelemaan lääkäriltä, josko minulla olisi mahdollisuuksia päästä vaikkapa musiikkiterapiaan, jonka olen aina kokenut parhaimmaksi lääkkeekseni suljetullakin osastolla.

En ole vielä valmis kirjoittamaan kaikista niistä ihmeistä, joita tämänkin viikon aikana olen kokenut, mutta nämä kokemukset ovat palauttaneet minulle uskon elämään. Uskon siihen, että on olemassa jotain suurempaa. Ja sen tiedostan nyt vahvasti, että se jokin suurempi, se tahtoo minun olevan kivuton ja terve mahdollisimman pian. Siksi kaikki eheytymiseni onkin tapahtunut niin hurjalla vauhdilla, ja että loppuhuipennus on kulminoitunut tähän kuluneeseen viikkoon. Ja siksi, koska liikaa kun on joutunut kärsimään, onkin jo korkea aika olla onnellinen. Minunkin, vaikka siihen kaikkein viimeisimmäksi joskus olisinkin uskonut.

Kun eilen tosiaan puhuin puhelimessa tämän uuden varahoitajani kanssa, kysyin häneltä myös kysymyksen: ”Uskotko sinä ihmeisiin?” Hän vastasi: ”Kyllähän ihmeitä tapahtuu.” Ja niistä minä tulen hänelle seuraavalla tapaamisellamme kertomaan. Ihmeitä todellakin tapahtuu. Ehkä onkin niin, että kuten edellisessä Elefantin paino -tekstissäni kerroin raastavasta hetkestäni, jossa jokainen soluni kirkui armoa jonkin korkeamman puoleen, minä sen armon myös osakseni sain. Liika on liikaa. Kenelle tahansa.

Vieraskirjoitus – Ira-Maria

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle

Olen päässyt mieleni kaivon pohjalle. Siellä oli kamalan pimeää. Siellä istui yksin pieni ja pelokas lapsi. Otin hänet syliini ja halasin. Halasin tiukasti ja lempeästi, samalla kuitenkin kirosin julmaa maailmaa. Itkin. Kirjoitan löytämästäni vertauskuvilla. Kaikkea ei tarvitse toistaa ääneen. Ymmärsin ja näin, että siihen miksi mieleni on hajonnut pirstaleiksi, on ollut todella hyvä syy.

Astuin ulos pimeästä lapsi sylissäni. Kerroin että olemme selvinneet. Kannan häntä mukanani kuin omaa lastani. Pidän hyvänä ja rakastan. Olen kärsivällinen ja lempeä. Annan turvaa ja suojaa. Opetan ja opastan. Vastalahjaksi sain häneltä itseni.

Merkittävä määränpää pitkällä ja kivikkoisella tiellä. Koruton ja karu hetki. Surun ja vihan läpi kuitenkin puski voima. Häpeä on poissa. Päätös seistä elämäni edessä ylpeänä. Tunsin myös onnea.

Minun lottovoittoni tuntuu karhealta ja katkeransuloiselta, mutta olen vapaa. Kaksitoista vuotta terapiaa on antanut minulle työkalut, joiden avulla olen jaksanut rakentaa turvaa. Palanen palaselta koota itseni uudestaan. Viimeisen oven avainta ei olisi kuitenkaan löytynyt ilman toista ihmistä. Vertaisia. Heimolaisia, jotka ovat johdattaneet minut takaisin ihmisten pariin.

Olen saanut heiltä turvaa, hyväksyntää ja ymmärrystä. Olen saanut kokea itseni hyödylliseksi vammastani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut piiloutua tai hävetä. Olen saanut voimaa ja olen saanut sitä myös antaa. Olen saanut tehtävän ja merkityksen.

Seison tänään edessänne tarpeeksi vahvana kantamaan mieleni taakan.

Minulla on yhteisö.
Minulla on tehtävä.
Minulla on merkitys.
Minulla on arvo.

Ja niin on sinullakin.

Ihan kaikesta voi selvitä.
Minä lupaan.

– Carita –
blogi-carita

Voiman jakamisesta meissä

Voiman jakamisesta meissä

Olisi hienoa, jos tämä meidän kirja herättäisi lukijoissa halun samaistua siihen mielettömään voimaan, mikä traumatisoituneilla ja muuten rankan todellisuuden kanssa elävillä on! Kun pää ja keho on niin vitun sekaisin ja usein, tarvitaan voimaa, sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, jotta silti jaksaa ja pystyy mennä eteen päin. Heikkoudella siihen ei kykene.

Olen aina karsastanut sitä, kun sanotaan, että trauma on tie todelliseen vapauteen. Mieluummin olisin valinnut polkuni vapauteen toisin! Kuitenkin viime vuosina, sen seurauksena kun olen saanut tukea vihdoin parantumiseeni, olen alkanut ymmärtämään mitä sanonnan takana on.

Vapaus, onnellisuus, rauha, rakkaus jne liitetään usein siihen, että elämä on ihanaa ja vailla pelkoja. Jotenkin vain siirrytään semmoiseen pumpulielämään ja jätetään skeida taakse. Mutta se ei taida tapahtua noin. Trauma ja vapaus kulkevat käsi kädessä sen takia, että trauman luoman äärimmäisten haasteiden vuoksi on oikeasti opeteltava keinoja, jotka auttavat vapautumaan pelkojen ja takaumien tavasta hallita kehoa. Ja sen kautta siirrytään siihen todelliseen vapauteen ja kykyyn valita vapaus silloin kun skeida iskee päälle.

Keskiverto kaduntallaajalle elämä ei ole niin äärimmäistä. Traumatisoituneelle se on. Hermosto on viritetty raskauteen ja turvattomuuteen. Mieli hallitsee arkea ja luo todellisuutta omalla selviytymismekanismillaan. Aivot on viritetty siihen, että uhkat havaitaan ajoissa ja pakene/taistele mekanismilla pelastutaan. Tietyt kaavat toistuvat vuosia ja vuosia, ja pelkoihin ei ehdi reagoida ennen kuin ne pamahtaa päälle.

On tehtävä täydellinen ja äärimmäinen suunnanmuutos. Yksi päivä ei niin kauan sitten heräsin vihdoin siihen, että sanoin itselleni isoon ääneen, että vittu en halua kärsiä enää yhtään! Nyt riittää! Tuohon toteamukseen päästäkseni olen joutunut tekemään työtä päivittäin ja välillä tunneittain itseni kanssa. Olemaan hereillä. Tarkkailemaan itseä ja reaktioita, tunnistamaan itseäni ja hyväksymään itseni ja kaikki osani. Päättämään, että minä paranen. Minä saan kaiken tämän haltuun. Tämä on minun traumani.

Alussa saatoin joutua takaumaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten se tippui kahteen viikkoon, siitä päiviin, siitä tunteihin ja nyt pyrin siihen, että pääsen pois pelkotiloista, sekavuustiloista, katoamisista ja dissoamisesta noin max puolessa tunnissa, välillä menee 15 minuuttiin ja joskus jopa kahteen. En aina tajua kuinka paljon voimaa ja rakkautta tämä vaatii. Kun sen yhtäkkiä ymmärtää ja saa siihen vahvistusta muilta, jotka ymmärtävät tämän tien vaativuuden, sitä ikään kuin herää omaan todelliseen voimaan!

Traumatisoitunut oppii ymmärtämään omia aivojaan, omaa käyttäytymistään, olemaan samaistumatta enää niihin uskomuksiin, jotka on aikoinaan itsestä luonut ja jotka ovat yleensä hyvin negatiivisia. Oppii kohtaamaan pelkonsa ja epävarmuutensa ja valitsemaan vaikeissakin tilanteissa oikein. Oppii olemaan antamatta periksi. WAU! On hyvin epätavallista tässä maailmassa, että ihmiset menevät näin syvälle kasvussaan ja ihmissuhteissa. Me menemme ja siksi meidän on oltava todella tietoisia siitä, kuinka paljon viisautta ja voimaa voimme antaa takaisin maailmalle.

Tehtävään kuuluu vielä mahdollisuus valita suunta uudelleen niin, että se uudessa todellisessa vapaudessa resonoi oikeasti omien arvojen ja omien kykyjen ja lahjojen kanssa. Toivon, että täälläkin meidän dissociation.fi sivustolla, facebookissa ja tulevissa projekteissa jaettaisiin näitä uusia visioita. Rohkeus valita uudelleen, hypätä tuntemattomaan on yhtäaikaa pelottavaa ja upeaa!  Jaetaan sitä. Vahvistetaan toisia. On aika kertoa oma traumatarina ja on aika kertoa tarina siitä, miten siitä selvisi.

Ajatuksia erittäin harmaana maanantaiaamuna, Helsingin Carousel cafessa, kun mietityttää mitä kaikkea voisimme tehdä tämän Viisi naista, sata elämää projektimme myötä. Mielenterveysasioista puhutaan niin kapeasti. Haluan, että asioista puhuttaisiin vahvemmin, laajemmin ja myönteisemmin. Agree?

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

Pin It on Pinterest