Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Yksinäisyys.

Yksinäisyys.

Yksinolo. Hiljainen asunto. Olenko edes olemassa? Vakuuttelen itselleni, että olen. Olen täällä tässä tilassa, juuri nyt. Mutta kukaan ei näe minua. Kukaan ei kuule kuiskaustani. Olen olemassa juuri nyt vain itselleni. Käyn katsomassa peilistä. En näe mitään. Äkkiä vettä kasvoille. Tunnen kyllä veden, se on märkää, mutta onko se kylmää vai kuumaa? En tiedä. Mitä kello on? En yhtäkkiä osaa kelloa. Katson ikkunasta ulos. On pimeää. Olisikohan ilta? Olenko edes syönyt tänään? Ihmisen kuuluu syödä. Kävelen jääkaapille ja avaan oven.Katson ruokaa inhoten. Kuvotus saa minut perääntymään ja sulkemaan jääkaapin oven. En vaan voi ottaa sieltä mitään.

Ahdistus kasvaa ja kasvaa kuin iso, musta mörkö. Jos en äkkiä tee jotakin, niin mörkö syö minut! Nyt on tartuttava äkkiä toimeen ja tapettava tuo kammottava mörkö. Löydän terän ja käyn mörön kimppuun kuin ritari miekkansa kanssa. Mörkö haavoittuu. Ritari katoaa. Mörkö katoaa. Olenkin taas yksin.

Täysi hiljaisuus vallitsee ja tunnen itseni yhtäkkiä ihan pieneksi. Itkisin jos uskaltaisin, mutta en päästä pienintäkään ääntä. Katson viiltoja käsissäni enkä voi käsittää. Kuka tämän teki? Mörkö? Jonkun täytyy auttaa pikkuista. Viedä hoidettavaksi, pitää huolta. Reipas auttaja-minä ryhtyy hommiin. Löydän itseni päivystyksestä. Haavat tikataan kiinni ilman puudutusta. Onneksi osaan tarvittaessa olla tuntematta kipua.

Sulkeudun kuoreeni. Hoitajat kyselevät jotakin. En osaa vastata, tai pikemminkin en pysty. Olen lukossa. Turvassa omassa kuoressa. Kuulen hoitajan toteavan, että ”taidat olla ihan jossakin muualla”. Kyllä! Kerrankin hoitaja on oikeassa! Hoitaja sanoo olevansa keinoton, ei tiedä miten auttaa minua. En minäkään tiedä.

Lopulta saan unilääkkeitä kouraan ja kehoitetaan selviämään niiden avulla viikonlopun yli. Lähden kävelemään kotiin. Nyt taitaa olla yö. On kai kylmä, mutta se ei haittaa. Kuljen takki auki.

Kotona otan kaikki lääkkeet, jotka siis tarkoitettu otettavaksi, ja menen peiton alle piiloon. Laitan musiikkia. Mietin, että olen elossa, koska kuulen musiikin. Tartun tähän ajatukseen kiinni. Kuuntelen ja tunnen suurta helpotusta. Minä kuulen. Siis olen. Suljen silmät ja nukahdan.

Aamulla huomaan siteet ja tikit. Mörköjahti johtikin siihen, että vahingoitin itseäni. Ahdistus ja dissosiaatio saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi tehdä.  Minä olen itseni pahin vihollinen.

Mutta nyt on uusi päivä. Vaan taas on edessä päivä yksinäisyyttä, jonka vakaasti aion kuitenkin tällä kertaa päihittää. Siivoan ja järjestelen hurjaa tahtia. Aivot tuntuvat käyvän pikakelauksella, liikkeeni ovat nopeita ja ajatukset vilisevät ohi, niin etten edes kuule niistä puoliakaan. Laita legoja värijärjestykseen ym. ”tärkeää”, kunnes havahdun. Kello on 22. Olen ”siivonnut” 14h., mutta koti on sotkuisempi kuin aloittaessani. En muista päivästä yhtään mitään.

Yksinäisyys ja dissosiaatio voitti tällä kertaa 2-0, mutta minä jatkan taistelua. Päivä kerrallaan.

Kirjoittaja:

Olivia, yksi Viisi naista, sata elämää kirjan kirjoittajista

Olivia_profiili_pienempi

Pin It on Pinterest