Dissosiaatiohäiriöiset ovat usein keskimääräistä luovempia ja älykkäämpiä ihmisiä. Tässä blogissa kirjoitan luovuudesta.

Luovuus vaatii hulluutta. Ei ihme, että suurimmat kirjailijat ja taiteilijat ovat kautta historian olleet hulluja. Tai sitten heillä on todellisuudessa ollut dissosiaatiota.

Kuka muu kuin mieleltään vinoutunut uskaltaa maalata ääriviivattoman hevosen tai kirjoittaa ihmisen syömään aamupalaksi auringon ja kaksi kuuta? Mikä muu kuin jakautunut mieli osaa katsoa omaa tekstiään monen ihmisen silmin, kirjoittaa samalle kokemukselle silmät, korvat ja kolme suuta? Vain tarpeeksi kiero mieli uskaltaa samastua Hitleriin tai pahoinpideltyyn pikkutyttöön. Tarvitsemme näkökulmia, joita itsellämme ei ole.

Hullun ihmisen luovuus on parhaimmillaan suurinta taidetta, pahimmillaan tuhoavaa. Se vie mielenhäiriöön ja mielisairaalaan, jossa taiteilija kulkee ympäri käytävää ja puhuu henkilöhahmonsa suulla. Hahmo on usein Jeesus tai Napoleon. Sairaalareissunsa tehtyään toipilaalla on kuitenkin taas uutta inspiraatiota.

Luovan hulluuden alkuperä lienee syvällä myyttisen taiteilijuuden ytimessä. Taiteilija näkee maailman kuten muut eivät näe. Herkemmin ja syvemmin, ihmettelyänsä koskaan lopettamatta. Suurella sekopäisellä taiteilijalla on aikaa ja tilaa luovuudelleen, koska hän ei käsitä, miksi ainutkertainen lyhyt elämä pitäisi tuhlata toimistossa istumiseen.

Kirjoitan stereotypioita tai en, ovat kaikki sinunkin tuntemasi taiteilijasielut kummia tyyppejä. Eivät he ihan normaaleilta vaikuta, vai mitä? Mestariteos syntyy, kun hulluus valjastetaan jaloon käyttöön. Kustantajien ja kykyjenmetsästäjien kannattaisikin säännöllisin väliajoin vierailla maamme psykiatrisilla osastoilla.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista