Epä-äitienpäivä

Epä-äitienpäivä

Monelle lapsuudessaan traumoja kokeneelle äitienpäivä on yksi vuoden vaikeimmista päivistä. Pahaa mieltä tuskin helpottaa se, että aivan joka paikassa toitotetaan, kuinka äitienpäivä on iloinen perhejuhla, jota ei sovi unohtaa. On pitkät lahjalistat ja erityisherkut, jota tälle oman elämän äidille kuuluisi tarjoilla. Mutta entä jos niitä ei haluakaan omalle äidille tarjota? Itse olen ainakin saanut kuulla olevani lapsellinen ja ymmärtämätön, kun en halua.
Inhoan sitä pohjimmaista ajatusta, joka äitienpäivässä tuntuu olevan. Lasten pitäisi yhtenä päivänä vuodessa palvella ja keksiä kaikkia sirkushuveja, jotta korvaisivat äidille sen oletetun vaivan, jota hän on lastensa eteen nähnyt. Terveessäkään äiti-lapsisuhteessa, jossa äiti velvollisuutensa täyttää, lapsen ei pitäisi olla missään ikuisessa kiitollisuuden velassa. Nainen voi nykypäivänä itse päättää, haluaako äidiksi. Eikä missään maailmanhistorian tilanteessa lapset ole omaa syntymäänsä aiheuttaneet.
Mielestäni tämä äidin lahjontapäivä on vastenmielinen. Ja vielä vastenmielisemmäksi muuttuu, jos ei ole äidille muuta kiitollisuuden aihetta kuin se, että on raskaaksi onnistunut itsensä hankkimaan. Raskaus ja synnytys tekee naisesta biologisesti toisen ihmisen äidin, mutta se ei tarkoita, että siltikään osaisi olla Äiti. Se turvallinen hahmo, joka on tukena ja turvana niin hyvinä kuin huonoina aikoina.  Olla elämää nähneempi nainen, joka voi opettaa hyvän elämän perusasiat. Sellainen lämmin ja lempeä äiti, josta tarvittaessa kuoriutuu leijonaemo, kun omat lapset kaipaavat suojelua. Kun äiti-lapsisuhteessa on peruspalikat kunnossa, suhde kestää riidat ja toisen ihmisen epätäydellisyyden. Kummaltakaan osapuolelta ei vaadita virheettömyyttä ja voi olla varma siitä, että he tahtovat toisilleen lopun viimein pelkkää hyvää.

Ei varmaankaan yllätä, että kehotan kaikkia kansalaistottelemattomuuteen äidin juhlimisen kanssa, jos se omien tunteiden ja tarpeiden valossa näyttää järkevältä. Osa todennäköisesti viettää äitienpäivää omalle äidille lahjoja ja onnitteluja vieden, vaikka oma sydän särkyy. Osa on katkaissut siteen ja yhteyden äitiin jo aikoja sitten, mutta silti äitienpäivänä syyllisyys hiipii pintaan, että pitäisi muistaa omaa äitiä. Ja ne, joilla äitiä ei enää ole elossa, saattavat surra sitä, ettei enää ole yhtään ketään, ketä äitienpäivänä edes voisi muistaa – oli se äiti ollut sitten miten hirveä hyvänsä.
Luulen, ettei se hyvän äidin kaipuu pääty koskaan. Itsekin olisin varmasti suopeampi äitienpäivän ajatukselle, jos minulla olisi äiti, jota haluan muistaa. Vuosikausia äitienpäivä oli sellaista pakkokiitollisuuden osoittamista onnitteluin ja lahjoin. Vaikka tulin itse äidiksi, en omalta äidiltä saanut vastaonnitteluja. Hän oli se perheen ainut oikea äiti, jota kuului muistaa. Noiden kokemusten tiimoilta olen päättänyt, että omalta lapseltani en odota enkä pyydä äitienpäivänä mitään. Hän saa minua halutessaan muistaa tai sitten ihan vapaasti unohtaa koko äitienpäivän. Itse pyrin, että äitienpäivänä iloitsen siitä, että saan olla oman poikani äiti. Minä olin kuitenkin se, joka häntä toivoi. Poikani ei ole voinut äitiään valita eikä edes päättää, haluaako tätä elämää päätyä elämään. Näin ollen hän ei ole minulle mitään mistään velkaa.

Haluan rohkaista myös kaikkia siihen, että jos elämästä löytyy joku muistamisen arvoinen nainen äitienpäivänä, niin muistakaa häntä. Aivan sama, onko hän naapuri, työkaveri, ystävä tai vaikka lähikaupan kassatäti. Jos hän on sinulle läheinen ja tärkeä, ilahduta häntä.
Minulle on ainakin useampana vuotena tullut hyvä mieli, kun olen saanut muistaa yhtä minulle tärkeää naista. Ihan vain toivottaa hyvää äitienpäivää ja kertoa, että hän on minulle tärkeä. Hän on minulle opettanut paljon elämästä ja ihmissuhteista, joka vuosi on saanut huomata oppineensa uutta ja tulleensa taas hieman eheämmäksi. Tämän vuoden oppi kosketti ehdottoman rakkauden konseptin ymmärtämistä. Ihan viime kuukausiin asti luulin, että jos joku ei halua välittämisestään vastinetta, se tarkoittaa sitä, että mikään minun antamani ei ole riittävää ja kelpaavaa. Tai että jos minun törttöilyjeni jäljiltä ei ole mitään anteeksi pyydettävää, se tarkoittaa, etten ole riittävän tärkeä, että minun tekoni tai sanani voisivat haavoittaa. Itku oli valtava, kun ymmärsin asian todellisen laidan. Ehdoton välittäminen on sitä, että toinen ihminen tykkää, vaikka minulla ei olisi mitään annettavaa ja vaikka välillä olisin ihan paska tyyppi. Hän tykkää minusta ihan vain siksi, että olen minä. Silloin toisen välittämisestä ja läsnäolosta ei ole ikuisessa kiitollisuuden velassa. Eikä omia huonoja päiviä tarvitse hyvitellä loppu elämää, jotta voisi saada anteeksi oman epätäydellisyyden.
Niin paradoksaalista kuin se onkin, niin sellaista ihmistä on mukavaa muistaa jollain pienellä lahjalla, joka ei sitä kirves kädessä vaadi. Silloin lahjan antaminen on ilahduttamista eikä välirauhan solmimista, kunnes seuraava äitienpäivä koittaa. Luulen, että lahjan saaminenkin on mukavampaa, kun se ei ole kiristämisen ja vaatimisen tulos. Mutta kaikki eivät sitä joko ymmärrä tai eivät välitä, kunhan vain saavat sosiaaliseen mediaan kiillottaa omaa äitiyden kruunuaan, kuinka lapset kiitollisena äitiään muistavat.

Voimia jokaiselle, jolle äitienpäivä on vaikeaa aikaa. Meitä on varmasti todella paljon. Kansalaistottelemattomuus kunniaan ja vietetään se niin kuin sydän sanoo, eikä siten kuten muut odottaa.

LAURA

Arvet liian monessa

Arvet liian monessa

Kuten otsikosta voi ainakin 7. toukokuuta television ääressä olleet päätellä, kirjoitan upean Arvet minussa- dokumentin (YLE 1 esitti 7.4, Areenasta löytyy) herättämistä tunteista ja ajatuksista. Jos joku ei dokkaria vielä syystä tai toisesta ole katsonut, suosittelen vahvasti, vaikka onkin rehellisyydessään rankkaa katseltavaa. Toivon, että jokainen lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut voisi sen sopivassa toipumisen vaiheessa katsoa. Puhumattakaan lasten vanhemmista, erityisesti niistä, joita aihe oman lapsen kautta koskettaa.

Aivan erityisesti näiden rohkeiden naisten haastattelut kirkastivat minulle sen, kuinka epäreilussa tilanteessa lapsi on, kun joutuu hyväksikäytön uhriksi. Minä itse mukaan lukien, vaikka en sitä omalle kohdalle aiemmin ollutkaan osannut sisäistää. Hyväksikäyttöä on niin monen muotoista ja silti jokin perustavanlaatuinen kokemus on kaikilla uhreilla hyvin samankaltainen. Mielestäni se kertoo siitä, kuinka seksuaalinen hyväksikäyttö haavoittaa ihmisessä jotain niin syvällä olevaa perusosaa, että hyväksikäytön mekanismien eroavaisuuksista huolimatta siitä seuraa kohtalaisen samanlaisia tunteita ja oireita. On aivan eri asia kohdata seksuaaliväkivallan kokemus aikuisena, kuin kohdata se lapsena, jolla ei ole keinoja ymmärtää kokemaansa tai suojata itseään. Itsensä sijaan lapsi suojaa vanhempaa, jonka pitäisi olla se, joka suojaa lasta, kun lapsi ei osaa suojella itseään.
Dokumenttia katsellessa minua hätkähdytti haastateltavien lapsuudenkuvat, kuinka hymyilevien ja suhteellisen iloisten lasten kasvoista tuli tyhjät ja vakavat. Niin kuin eräs haastatelluistakin kuvasi, että jotakin oli sisältä kuollut. Tyttöjen kasvoista näkyi, että luottamus elämän hyvyyteen oli kuollut. Se on mielestäni ominaisuus, joka hyvin kiinteästi lapsuuteen liittyy, kun ei kuuluisi tietää pahuudesta mitään. Vastaava muutos oli tapahtunut minussakin. Hyväksikäytön alun jälkeen otetuissa valokuvissa suu saattoi hymyillä, mutta silmissä oli tyhjä tai ahdistunut katse. En ymmärrä, miten kukaan on voinut niitä kuvia säilyttää albumissa vuosikausia, kun näytän niissä pelottavalta.

Pitkään olin ollut siinä uskossa, että olin surrut jo hyväksikäytön kokemukseni. Mutta silti, kun suljin telkkarin dokumentin jälkeen, itkin. Itkin sellaista itkua, jota en ollut koskaan itkenyt. Kiljuin kipuani todennäköisesti naapurin kuultavaksi asti. Surin epäreiluutta, jonka olin kohdannut. Niitä aivan mahdottomia olosuhteita, joissa olin joutunut lähes vuosikymmenen olemaan. Tunsin todella kovaa vihaa äitiäni kohtaan, joka kaiken sen tuskan keskellä vaati koulussa täydellisiä suorituksia. Ja minä henki hieverissä suoritin, aivan kuin se olisi ollut kaikkein olennaisin asia tässä elämässä. Kaiken sen yksin jättämisen ja piiskaamisen sijaan olisin kaivannut syliä ja hoivaa. Sitä, mistä olin aina jäänyt paitsi. Myötätuntoa sellaisen hirveyden jäljiltä, jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.

Voi olla toipumiseni kannalta suuri onni, että nämä rohkeat naiset astuivat esiin omilla kasvoillaan rankan asian tiimoilta juuri nyt. Se tuo varmasti toivoa kaikille ja apua toipumisen eri vaiheisiin. Minä sain heiltä kyvyn ja luvan surra omaa kohtaloani. Mutta myös lohtua, koska en ole yksin ja ainoa, joka suree.
Jos tämä teksti tavoittaa jonkun dokumentin tekoon osallistuneen, haluan kiittää. Kiittää, kun kerroit. Kiittää, että toit kokemuksellasi toivoa. Jotta minäkin vielä jonain päivänä hengitän.

-Laura-

Todellinen minä

Todellinen minä

Minä en ole paha ihminen vaikka aina niin luulin.
Minä en ole huonompi kuin muut vaikka aina niin luulin.
Minä en ole täysin arvoton vaikka aina niin luulin.
Kuka minä olen?

Tätä olen selvittänyt kuluvan vuoden aikana.
Olen vakavasti traumatisoitunut lapsuudessani. Tapahtumat olivat jopa niin hirvittäviä, etten kestänyt niitä vaan dissosioin. Mieleni johdatti minut pois tapahtuvasta. Saatoin mieleni avulla päästä ylös kaapin päälle turvaan. Dissosiaatio on mielen selviytymiskeino. Ja minä selvisin sen avulla. Se auttoi minua kauemmas tapahtumista, joita olisi ollut liian vaikea kestää.

Koko elämäni olen etsinyt jotain ihmistä joka veisi sen ahdistuksen pois, pitäisi minut turvassa ja hoitaisi minua. Kaikkea sitä mitä vaille jäin lapsena. Silti pelkäsin, näin jokaisen kumppanin lopulta pahantekijänä. Lisäksi tunsin ettei kehenkään voi luottaa. Paitsi koiriin. Ainut turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessani oli koiraamme. Tunnen yhteenkuuluvuutta rescue koiriin. Olen onnekas että saan tuntea puhdasta rakkautta, jota ei ole tärvelty samalla tavalla kuin suhdettani  ihmisiin. Silti, uskon että jonakin päivänä näen myös ihmiset hyvinä.

Dissosiaatio auttoi minua pitämään lapsuuden tapahtumat niin kaukana itsestäni että onnistuin käymään joten kuten koulut, saamaan ystäviä ja lopulta oman perheen.
Mutta sitten tapahtui se, mikä toi lapsuuden tapahtumat taas lähemmäs minua. Oma lapseni. Rakastin tuota pientä ihmistä enemmän kuin mitään muuta. Tarve suojella häntä kaikelta pahalta oli valtava. Ja tästä aiheutui musertava ahdistus. En mitenkään voisi suojella häntä riittävästi.

Vihdoin tapahtui se mikä avasi silmäni. Kuulin sanan dissosiaatio. Heräsin. Tajusin että ne asiat, jotka luulin tapahtuneen jollekin muulle, olivatkin tapahtuneet minulle itselleni. Tämän tajuaminen oli aluksi kaoottista, mutta lopulta olin helpottunut.

Jouduin odottamaan julkisen puolen terapian alkua puoli vuotta, jonka jälkeen kuulin ettei sitä apua mitä tarvitsisin, ole saatavilla. Lukuisten sähköpostien ja turhautumisen jälkeen löysin etsimäni. Tunne oli liikuttunut, olin tullut kotiin. Siihen toiseen kotiini, jossa saisin tarvitsemani avun ja ymmärryksen. Tiesin että tästä päivästä lähtien elämäni näyttäisi erilaiselta.

Kuka minä olen? Minä olen traumaselviytyjä. Minä olen äiti. Minä olen kumppani ja eläinten ystävä.  Minä olen ihan hyvä, kaikkineni.

Vieraskirjoitus 
-Helen-

Pin It on Pinterest