Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Taakkasiirtymä perheessä / osa 1

Oman identiteetin löytäminen voi olla haastavaa traumaattisen lapsuuden eläneelle. Isovanhempiesi traumat ovat voineet siirtyä vanhempiesi kautta sinun kannettavaksesi. Perintönä siirretty trauma on siitä pirullinen kun et ole konkreettisesti sitä kokenut, et sitä osaa nimetä, etkä täten helposti poistaakaan.

Da Capo-alusta uudelleen kirja, kertoo ihmisen eri kehitysvaiheista kliinisen psykologian näkökulmasta. 30 ikävuoden tietämillä ihminen havahtuu tarkastelemaan aikuisuuttaan ja elämässä koettuja asioita. Silloin myös alkaa pureskelemaan mennyttä aivan toisella intensiteetillä kuin varhaisemman aikuisuuden aikana, jolloin mukana oli vielä hitunen teini-angstia.

Itse aloin pohtimaan elämääni juuri 30:n ikävuoden tietämillä. Tuolloin havahduin miettimään, että olivatko tekemäni päätökset lopulta omiani vai olinko tehnyt ne vanhempien ohjauksen alaisena? Huolimatta siitä, vaikka kuinka haluaisi ajatella mietteiden ja arvojen olevan omaa perua, on vanhempien näkemyksillä kauaskantoiset vaikutukset.

Jo varhaislapsuuden kohtelu vanhempien taholta vaikuttaa temperamentin kehittymiseen. Temperamentti toimii eräänlaisena suodattimena, jonka lävitse vastaanottaa ja tuottaa viestejä. Eli varhaislapsuudessa vanhempien teoilla ja sanoilla antamat eväät vaikuttavat siihen, tuleeko sinusta rohkean luottavainen vai varovaisen arka. 

Oman tien löytäminen voi silloin olla haastavaa, jos polku on puolestasi valittu. Tarkoitan siis lasisen lapsuuden kasvatteja, joilla vaikututusmahdollisuudet elämäänsä jäävät hyvin rajatuiksi. Kasvaminen ikäluokkansa mukana ns. normaalitahdissa ja tehdä niitä ns. normaaleja asioita, joita tietyn ikäisenä kuuluu tehdä, jäävät usein tekemättä&kokematta.

Ikätoverit ympärillä usein murehtivat niitä arkisia asioita, kuten että saavat hyviä arvosanoja koulusta, jotta saisivat palkkioksi uurastuksestaan sen radio-ohjattavan auton tms. Lasisen lapsuuden eläneet murehtivat tuolloin, että kuinka pahaan kuntoon se vanhempi itsensä juo viikonloppuna? 

Satuttaako vanhempi itsensä niin, että päätyy ojanpohjalle tai ensiapuun, jolloin sosiaalitoimi astuu mukaan kuvioihin? Vai juoko vain maltillisesti, että tämän saa talutettua baarista kotiin?

Yöllä vajaakuntoista kotiin taluttaessa saa jälleen kuulla sen saman litanian lupauksia, ettei koskaan enää uudestaan, vain saadaksemme huomata seuraavan päivän valjetessa, että lupaukset on tehty rikottavaksi. Ne hiipuvat unholaan, aivan kuten öinen tähtien loisto päivänvalon tieltä.

Väsyneenä yön seikkailuista, käsitys normaalista arjesta vinoutuu. Itse sitä pitää täysin normaalina, vaikkei vertailuperustetta ole. Sillä sinua on kielletty kertomasta näistä asioista kenellekään, tai joudut pois kotoa ja elääksesi sinun on syötävä käpyjä. 

Eräässä laulussa sanotaan; 

”Mä hiekkaan rakensin,
kun vielä tiennyt en.
Ei aina käy,
kuin elämältä odottaa.
Ei kestä linnat nuo,
jos pettää alta maa.”

(Eilen kun; Tapio Heinonen)
kuvaa mielestäni osuvasti sitä, miten lapsen psyyke voi rakentua hauraaksi, mikäli vanhemmat eivät jo varhain rakenna vankkaa perustaa yksilön kehittymiselle.

Lasisen lapsuuden eläneet harvemmin ovat saaneet positiivisen vahvistuksen kautta kovin vahvaa itsetuntoa rakennettua sille perustalle, jonka vanhemmat ovat luoneet. Tai siis ovat jättäneet luomatta.

Minulla ei koskaan ollut kotiintuloaikoja. Aina sanottiin, että kun tulet, tule hiljaa etten herätä ketään. Enkä koskaan herättänyt. Vilkkauteni näkyi siinä, etten viihtynyt kotona. Tein läksyt kiireesti koulun jälkeen, enkä usein malttanut jäädä edes syömään. Palasin yleensä vasta myöhään ja söin mitä jääkaapista löytyi.

Eräällä tavalla kai voisi ajatella, että minuun luotettiin kun rajoja ei ollut. Toiselta kantilta katsottuna voisi ajatella, että olin heitteillä. Itse en oikein osaa sanoa tai lokeroida tuota minnekään. Olen vasta hiljattain alkanut pohtimaan asioita, enkä oikeastaan tiedä, voinko enää luottaa muistikuviini, jotka ovat hyvin hatarat.

Muistan ajalta ennen 15 ikävuotta vain kourallisen valokuvamaisia hetkiä. Näistäkään en ole varma, ovatko ne muistoja hetkistä vai valokuvista? Toisaalta kai yhdentekevää, sillä oikeasta tilanteesta ne valokuvat on otettu.

Oman identiteetin rakentaminen on ollut hyvin vaikeata, sillä vailla rajoja ja suuntaa, sitä tuntee itsensä olevan kuin lastu laineilla. On hyvin hämmentävää ryhtyä miettimään 30:n ikävuoden jälkeen, että mistä oikeastaan pitää?

Siihen ikään asti, vanhempien kasvatustyylistä mieleen on jäänyt, että kun kiinnostui asioista, mistä he välittivät, sai hetkittäin huomiota. Kun toimi, kuten he kehottivat, välttyi hankaluuksilta. 

Kun kasvaa ympäristössä, jonka voi tiivistää sanomaan:”On ihan sama miltä sinusta tuntuu, nyt tehdään kuten minä sanon!”, on edessä merkittäviä haasteita kun tuosta viimein pääsee irtaantumaan ja pääsee tutustumaan itseensä.

Kun joutuu kyseenalaistamaan kaiken oppimansa ja tapansa nähdä asioita ja ajattelunsa, voi ikäänkuin kuvitella pyyhkivänsä pöydän puhtaaksi ja alkavansa alusta. 

Tämä urakka tuskin pääsee koskaan loppuun, sillä tietyt asiat ovat jääneet toteutumatta kriittisissä ikävaiheissa ja niiden tekeminen jälkikäteen, vain voimistaa sitä tunnetta, että et kulje samassa tahdissa oman ikäluokkasi ja luonnollisen kehityskaaren kanssa.

Ei myöskään ole mitään mieltä ryhtyä elämään uutta nuoruutta nyt nelikymppisenä, sillä se tekee vain säröjä itsetuntemukseen kun oivaltaa, ettei enää olekaan nuori vaan keski-ikäinen. 

Mennyttä ei voi korjata, tulevasta tietää vain sen verran, ettei se sen helpompaa ole kuin mennytkään. Vastoinkäymiset ovat verottaneet ja tulevat verottamaan rajallisia voimavaroja ja vanhetessaan, resilienssi ei enää ole niin hyvä kuin toivoisi, joten on vain yritettävä tavoittaa tämä hetki, sillä oikeastaan muuta ei ole jäljellä. 

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Photo by Alex Iby on Unsplash

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Kokonaisvaltaisen hoidon merkitys yksilölle

Nykyaikana ihmisen hoito kokonaisuutena ontuu pahasti. Kun erikoistutaan yhä vain kapeammalle sektorille eri osaamisaloilla, jää silloin aivan liian helposti huomiotta elämän eri osa-alueiden vaikutus kokonaisuuteen, joka ihminen on. Tämä kokonaisuus toimii molempiin suuntiin, jolloin emme ole pelkästään kokemuksiemme summa vaan eri osakokonaisuuksista koostuva tietoisuutemme toimii myös linssinä, jonka lävitse havainnoimme elämää ja tämä antaa tietyn värin ja muodon hahmottamallemme maailmalle.

Dissosiaatio ei itselleni ole kovin tuttu, vaikka aiheeseen perehtyessäni havaitsen yhä vain enemmän yhtäläisyyksiä määritelmän täyttävän oirekirjon ja oman käyttäytymismallien, sekä tapani hahmottaa maailmaa, välillä. Elin lasisen lapsuuden ja joskus muinoin olin itsekseni ylpeä kyvystäni pystyä erottamaan muutaman oluen tarkkuudella, kuinka monta isä oli niitä juonut. Samoin pystyin hänen käytöksestään tulkitsemaan, oliko hän juonut olutta, vodkaa, viiniä, konjakkia, pirtua vaiko sekaisin mitä lie alkoholipitoisia juomia.

Olen monasti miettinyt, että pyrkikö isä tietoisesti tietylle tietoisuuden tasolle, jonka pystyi saavuttamaan eri määrillä ja/tai eri juomilla? Vai oliko enemmänkin kyseessä minun tietoisuuden tasoni siirtyminen isän humalatilaa vastaavalle tasolle, jolloin kykenin olemaan eräällä tavalla samalla aaltopituudella hänen kanssaan ja osasin ennakoida tilanteita, jolloin vältyin draamalta? Itse olen aina ajattellut kykyni tuoneen minulle eräänlaisen rooliasun improvisaationäytelmään, sillä muistan aina mukautuneeni nopeastikin vaihtuviin tilanteisiin ja hoidin näyttelemisen ammattilaisen tyyneydellä, enkä koskaan mennyt lukkoon saati tuntenut hätää tai paniikkia.

Ne oireet tulivat aina vasta jälkeenpäin kun isä oli sammunut ja pystyin ripustamaan rooliasuni takaisin naulakkoon. Silloin ryhdyin analysoimaan tilannetta ja vähitellen yritin palauttaa tietoisuuteni siihen hetkeen ja sallin tuntea kuin ikäiseni kuuluikin tuntea tuollaisissa tilanteissa, eli romahdin totaalisesti. Itseäni suojatakseni jouduin usein siirtämään tunteet syrjään. Tuskallisen tietoisena siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta, viikkoa ja päivää minun oli vielä kestettävä siinä taloudessa asumista, tunsin avuttomuutta. Miksei kukaan huomannut minun voivan pahoin? Olinko niin hyvä näyttelijä, että minun ajateltiin kuuluvan niihin onnekkaisiin lapsiin, joiden vanhemmat välittivät ja rakastivat lapsiaan ehdoitta?

Kehitin huumorista itselleni defenssin, jonka taakse pystyin suojautumaan. Monesti olenkin vitsaillut lähettäneeni tietoisuuteni todistajansuojeluohjelmaan jonnekin kaukaiseen paikkaan, jonka sijaintia edes kroppaani ohjaavat alirutiinit eivät tienneet. Tätä kirjoittaessani en enää ole varma, onko persoonani palannut sieltä koskaan tai sainko koskaan lähetettyä itseäni suojaan vai haalistuiko persoonani hiljalleen, lakaten kokonaan olemasta noiden vuosien aikana kun odotin poispääsyä?

Tästä palaan vielä tuohon hoidon merkitykseen, sillä tarttumalla selkeisiin pääoireisiin, voi hoitava taho helposti jättää huomiotta hiljaisemmat ja taustalla vaikuttavat oireet ja täten diagnosoida tilanteen täysin väärin. Sillä keskittymällä vain tiettyihin pääoireisiin, jotka hoitavan tahon on helppo lokeroida jonkin sairauden alle, voi tällöin helposti ylenkatsoa sitä kokonaisuutta, joka hoidettava yksilö moninaisine oireineen on. Tämä voi pahimmillaan pysäyttää tai jopa kääntää paranemisen suunnan. Kun jätetään nämä vähäpätöisiltä vaikuttavat oireet huomiotta, jotta tehokkuuden nimissä voidaan hoito aloittaa mahdollisimman nopeasti, on melko suuri riski sille, että yksilön hoito onkin aivan vääränlaista ja hoito tekeekin enemmän pahaa kuin hyvää.

Kun yksilö kokee, ettei häntä kuunnella (ja uskota) ja huomioida kokonaisuutena, hän mitä todennäköisimmin vastustaa hoitavaa tahoa niin kauan, kunnes voimat loppuvat ja hän sulkeutuu täysin vaipuen avun ulottumattomiin. Tällöin kokemus traumatilanteen aiheuttamasta voimattomuudesta toistuu ja vanhan trauman päälle rakentuu uusi ja erittäin vaarallinen trauma, sillä se kohdistuu hoitavaan tahoon, jonka yksilö kokee yhtä epäluotettavana ja uhkaavana kuin alkuperäisen trauman aiheuttaneen tahon. Pohjimmiltaan hoitokontaktissa on siten kyse luottamussuhteen rakentamisesta ja yksilön tarpeesta tulla kuulluksi ja nähdyksi, toisin sanoen tunnustetuksi olemassa olevana jonkin yhteisön toimesta.

TT

Olen 40v insinööri. Ongelmat työelämässä jaksamisen kanssa ajoivat lääkäriin. Silloin oivalsin, ettei lapsuuteni alkoholisti-isän varjossa ollut ns. normaali vaan traumaattinen. Minut diagnosoitiin masentuneeksi ja vuosia voin huonosti. Viimein 37v diagnosoitu AD/HD ja Asperger ovat ohjanneet oikeaan suuntaan hoidon kanssa. Omatoiminen aiheiden opiskelu on auttanut ymmärtämään, etten näe maailmaa samanlaisena kuin useimmat kanssaihmiset. Polku ehjemmäksi on juurakkoinen, mutta askel kerrallaan se on kuljettavissa.

Isälleni

Isälleni

Minä muistin sinut pitkään hyvänä ja rakastavana isänä. Toki olet vielä tänä päivänäkin sitä. En koskaan lakkaisi rakastamasta omaa isää. Sinä yritit kaikkesi niillä voimavaroilla ja kyvyillä, joita sinulla oli.

Vasta nyt aikuisena olen saanut tietää, että sinulla oli jo ennen minun syntymääni saatu aivovamma. Minun ollessani lapsi kaaduit toistamiseen ja löit pääsi pahasti. Mietin, kuinka tämä aivovamma on saattanut vaikuttaa sinun käyttäytymiseesi. Toisaalta sinun oma lapsuutesi ja nuoruutesi oli hyvin traumaattinen, joten tässä on jo kaksi vahvaa tekijää muuttamaan ihmistä perinpohjaisesti.

Ja alkoholi. Oliko se sinun tapa käsitellä itseäsi, kun et tiennyt muutakaan keinoa helpottaa oloasi ja ehkä jopa vastuutasi isänä ja aviomiehenä? Olitko sinä valmis isäksi, kun minä synnyin? Ymmärsitkö, miten sinun elämäsi tulisi muuttumaan? Ja muuttuiko se niin paljon, ettet pystynyt luopumaan viinasta?

Tiesitkö, että minä pelkäsin menettäväni sinut.

Äiti eli omissa lapsuuden traumamuistoissaan viedessään minua ja siskoani tutuille yöksi sinun viinareissujesi takia. Nyt aikuisena, muistojen hiljalleen palautuessa mieleeni, tiedän, että minä näin sinut auton ikkunasta. Sinä makasit liikkumattomana ojassa pyörän kanssa. En muista, että olisimme edes pysähtyneet vierellesi. Äidillä oli hätä saada meidät turvaan sinun iskuiltasi. Monet kerrat itkin ja mietin, onko minulla isää vielä huomenna.

Sinut kasvatettiin mm. väkivallalla. Kait se siihen aikaan oli aika normikäytäntö. Mutta sinä et käsitellyt koskaan traumojasi ja jatkoit tätä saamaasi kasvatusmallia oman perheesi kanssa. Ei äitikään käsitellyt omia lapsuuden traumojansa ja eli niitä sitten uudestaan meidän kanssamme, tiedostamattaan.

Sinä, isä, syrjäydyit meistä vetäytymällä kaljapullon kanssa yläkertaan. Viina on vienyt sinua jo vuosikymmeniä. Olen itse nyt aikuinen, mutta sama lapsen pelko valtaa minua yhä uudestaan.

Raskas on sinunkin elämäsi ollut. Ymmärrän sen nyt, kun olen kerännyt tietoa lapsuudestasi ja muistanut omaa lapsuuttani. Sinä olisit tarvinnut apua.

Nyt kun persoonallisuutesi on alkanut muuttua ja muistisi heikentyä, haluan sanoa, että olet rakas isä minulle. Aikuisikäni aikana en muista montaakaan kertaa, että olisimme riidelleet. Minun kohdallani ymmärrys voi antaa tilaa taas hengittää.

Lopuksi vielä. Väkivaltaa en koskaan tule hyväksymään. Mutta omien kokemusten ymmärtäminen, koska niitä ei enää tekemättömiksi saa, herättää minut elämään ja puolustautumaan, jos väkivaltaa näen tai koen. Olen kohdannut isäni käytöstä muistuttavia, uhkaavia eleitä psykiatrian hoitajissa ja jähmettynyt puolustuskyvyttömäksi heidän edessään. Ne tapaukset ovat olleet minulle erittäin hajottavia kokemuksia, mutta nyt minulla alkaa löytyä ääntä vastustamaan tällaista kaltoinkohtelua. Ihmiset, joiden piti auttaa ja luoda turvaa, saivat oloni turvattomaksi ja loivat epävarmuutta ja epäluottamusta. 

Nämä ovat olleet vaikeita sanoja kirjoittaa, mutta trauman vaikutus voi olla äärimmäisen laaja, eikä sen vaikutusta pidä koskaan vähätellä.

Vieraskirjoitus –
Tiuhtinen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

Miten minusta tuli ehjä ihminen

”Olen pilalla, mädäntynyt, surkea ja huono ihminen. Kaikki haluavat vain satuttaa minua tai käyttää hyväkseen. Olen turha ja minun kuuluisi kuolla.”
Nämä ajatukset olivat pitkään minulle normaaleja, sillä elin lapsuuteni hyväksikäytön, väkivallan ja alkoholismin uhrina.

Pilattu lapsuus
Tiesin ala-asteikäisenä, millainen perheen kuuluisi olla. Olin kateellinen ystävilleni, sillä heillä oli sellaiset perheet. Olin kateellinen myös siitä, että kavereillani oli muitakin kavereita ja yritin pilata kaikkien välit. Halusin omistaa. Sisälläni oli koko ajan pelko, että minut hylätään. Teini-ikäni oli vielä vaikeampi, draamaa ja pahaa oloa täynnä. Aloin turruttamaan pahaa oloani päihteillä eikä minulla ollut mitään kunnioitusta kehoani kohtaan.

Kukaan ei usko
Yritin joskus varovasti puhua kokemistani asioista, mutta minut kohtasi vaikeneminen. Kukaan ei halunnut kuulla, joten luulin, että minua ei uskottu. Kukaan ei koskaan kysynyt tarkemmin, mitä tarkoitin, ja suoraan en tietenkään voinut puhua. Vielä tänäkin päivänä kohtaan epäuskoa, mutta enää se ei saa suutani vaikenemaan. Minä olen itse kaikkina näinä vuosina käynyt epäuskoni läpi. En se minä voinut olla, se oli unta, se oli joku muu.
Kun tapahtuman aikana nousin kattoon katsomaan tapahtumaa, se en ollut minä. Se oli minun toinen osani. Minä sain katossa olla rauhassa ja turvassa kivulta.

Älä puhu
Minulle opetettiin hyvin pienenä, etten saa puhua. Jos kukaan saisi tietää, millainen perheväkivalta ja alkoholistihelvetti kotini seinien sisäpuolella oli, minut vietäisiin pois. ”Sosiaalitädit tulevat ja vievät sinut pois”, oli äitini suurin opetus lapsuudessani. Äiti turrutti pahaa oloaan alkoholiin ja vieraisiin miehiin, mistä tuli turpaan.  Äitini baari-illat olivat minulle pelkkää pelkoa, sillä tiesin jo seuraukset. Aamuisin en tiennyt, oliko asunnossa kukaan enää hengissä.

Mummola
Mummolan puuportailla auringonpaisteessa olin turvassa. Seurasin muurahaisten kulkua portaiden vierustalla, tuvassa mummo keitti minulle puuroa. Jos olisin tuo muurahainen, minulla ei olisi mitään hätää. Voisin ikuisesti asua tässä mummon rappusilla, olisin turvassa. Ruoho tuoksui ja kesäaurinko lämmitti. Lämmin tuulenvire vei ahdistukseni ja pelkoni kauas.

Terapiaan hakeuduin vasta 34-vuotiaana. Olin käynyt todella paljon vastoinkäymisiä läpi ja kamelinselkä katkesi. Hakeuduin mieheni avustuksella päivystyksen kautta akuuttihoitoon ja sitä kautta terapiaan. Pelkäsin kaikkea ja itkin koko ajan. Olin sekava ja pelokas. Tiettyjen triggereiden kautta sain järkyttäviä kipukohtauksia takapuoleeni ja tajusin heti, mistä on kyse. Hyväksikäyttötrauma nosti päätään enemmän kuin koskaan ennen. Olin aikaisemminkin jonkun verran oireillut traumasta mutten koskaan tällä tavalla. Oli aika hoitaa itseni kuntoon.

Terapiani edetessä tein itselleni turvapaikan mielikuvitukseeni. Se oli tietenkin nuo mummolan lämpimät puuportaat. Kun kävin asioita läpi ja alkoi kovasti ahdistaa, vein mieleni sinne. Se oli todella helppoa, sillä mummolan portaat ovat todella vahvasti syöpyneet mieleeni ja kun ajattelen niitä, olen siellä. Tein myös itselleni turvahahmon ja kun läpikäydyt asiat satuttivat kovasti, tuo turvahahmo saapui viereeni lohduttamaan. Lohduttajaa minulla ei lapsena ollut. Kun turvahahmoni tuli viereeni ja silitti, kertoi että rakastaa minua puhtaammin kuin kukaan ihminen, minut valtasi rauha. Turvahahmo auttoi minua myös silloin, kun kävin hyväksikäyttötraumojani läpi. Muuten en olisi kestänyt.

Terapeuttini osasi myös asiansa, hän uskoi minua, uskoi asiaani ja oli ymmärtäväinen. Oli ihminen. Hän kohtasi minut niin kuin rikkinäinen ihminen tulee kohdata, myötätunnolla.
Kun kävimme terapiassa läpi elämääni, teimme elämästäni aikajanan, koska minun oli vaikea hahmottaa mitään. En muistanut vuosilukuja enkä oikein mitään muutakaan. Aikajana oli alussa todella tyhjä, mutta pikku hiljaa sinne alkoi piirtyä asioita ja sain selkoa elämääni. Se oli todella tärkeää, sillä sain vihdoin jonkinlaisen kuvan elämästäni. Ihmisen kuuluu tietää, mitä hänelle on elämän aikana tapahtunut. Asiat alkoivat pikkuhiljaa selkeytyä ja minä aloin eheytyä. Minulla on sellainen olo kuin olisin piirtänyt itseäni uudelleen, luonut. Tällainen minä olen.

Terapiaan pääsy on pelastanut elämäni. Enkä tarkoita, että muutoin olisin riistänyt hengen itseltäni, vaan minusta tuli oikea ihminen. Tulin eläväksi ja olevaksi. Nyt minulla on ymmärrystä ja myötätuntoa itseäni kohtaan.
Enää en häpeä, sillä minä en rikkonut itseäni, vaan minut rikottiin. Ja siitä voi selvitä.

Vieraskirjoitus
-Jonna-

Pin It on Pinterest