Mieluiten olisin ihan tavallinen

Mieluiten olisin ihan tavallinen

Viimeinen vuosi on ollut minulle hurjaa ylämäkeä. Olen opetellut pitämään päivärytmiä, syömään säännöllisesti, käymään terapioissa ja pitämään muutenkin huolta itsestäni. Samalla olen ollut kirjoittamassa kirjaa, suunnitellut ammatillista kuntoutumista, opetellut kävelemään ja saanut takaisin itsenäisyyttäni. Tiesin, että vaikeita hetkiä olisi vielä tulossa, onhan traumasta kuntoutuminen kuitenkin vasta alussa ja sen myötä elämään tulee väkisinkin muutoksia.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt läpi monet vaikeat tunteet, eikä tämän mylläkän käynnistämiseen tarvittu kuin pieni muutos rutiineissa. Tunnemyrskyille tyypillistä on, että ne eivät liity aikaan tai paikkaan vaan mieli vaeltelee menneessä ja tulevassa milloin ja missä sattuu. Tämä on monelle dissoihmiselle tuttu asia. Uutta kaikessa on taustalla oleva oma varmuus siitä, että vaikeudet ovat ohimeneviä ja että selviän. Siitä, että minusta tulee vielä joku päivä melko normaali. Askel taakse, kaksi eteen.

Tänään juhlin kulunutta vuotta ja edistymistäni, tunsin kiitollisuutta ja helpotusta, ehkä ylpeyttäkin. Samalla kuitenkin mietin, miten väärin on, että kolmekymppisenä täytyy opetella kävelemään ja syömään aamupalaa. Ajatus herätti surua, vihaa ja kateutta – miksi juuri minun elämästäni piti tulla tällainen? Millaista olisi, jos olisin kokenut vastoinkäymisiä normaalin rajoissa, jos olisin saanut olla lapsi, nuori ja aikuinen oikeassa järjestyksessä?

Ajatuksia ja tunteita tulee ja menee, eikä kaikkiin niistä ole hyvä jäädä kiinni. Kaikki tuskakin on ilmeisesti käytävä läpi, ja se tekee traumasta toipumisesta täyttä työtä. Olisi mukava, jos mielen voisi korjata samalla lailla kuin auton moottorin -vaihtaa kuluvat osat, korjata viat ja jatkaa matkaa. Järkevä puoleni ymmärtää, että kymmenen vuoden aikana mielen rakenteisiin syntyneet ongelmat ovat hieman monimutkaisempia, mutta kärsivällisyys on koetuksella päivittäin.

Tunteiden myllertäessä kaikki opetellut ankkurointikeinot tulevat tarpeeseen. Juuri nyt makaan sohvalla peiton alla, neulon sukkia kuten joka syksy, seuraan välillä illan tv-elokuvaa ja katselen jaloissani nukkuvaa koiraa. Koti näyttää tutulta, esineet ja valokuvat ovat omilla paikoillaan, ilmastointilaite hurisee ja kynttilä tuoksuu muumilimsalle. Joskus, kun harhaudun pois ajatuksistani ja pystyn keskittymään vain tähän hetkeen, tunnen olevani aivan tavallinen ihminen. Silloin tuntuu, että kaikilla ponnisteluilla on ollut joku tarkoitus, ja että sellaisia hetkiä minulle on vielä luvassa.

 

Mikä saa sinun tunteesi katoamaan menneisiin? Miten käsittelet tilanteet?

 

by Inari, yksi kirjan kirjoittajista

13626963_10208890429151822_1124315370103199446_n

Ankkurini: älypuhelin

Ankkurini: älypuhelin

En pärjäisi päivääkään ilman puhelintani. Ei haittaa, jos en saisi yhteyttä ihmisiin, koska älypuhelintani eniten tarvitessani en edes muista ketä ihmiset ovat.

Joudun eksyksiin päivittäin. Kirjaimellisesti, tai sitten en vain muista jotain osaa elämästäni tai tavoita nykyhetkeä. Taskussa tärisevä puhelin herättää ajatuksista nopeasti. Jokaisella soittajalla on oma soittoääni, kuva ja lyhyt kuvaus nimen alla. Näin vältyn kiusallisilta hetkiltä kun ei ole ihan varma kuka linjan toisessa päässä on.

Näytölle saa lyhyen tekstin, joka kertoo kriittisimmät tiedot välittömästi kun puhelinta vilkaisee. Onneksi tarvitsen niitä enää harvoin, mutta päivämäärää ja kellonaikaa pitää vilkaista usein. Hukassa voi olla mitä vain minuuttien ja vuosiluvun väliltä. Oman puhelimeni saa lisäksi toistamaan kameran kuvia aina kun puhelin on lepotilassa.

Kuvista, äänitiedistoista ja videoista pääsee nopeasti muistamaan mitä oli tehnyt ja mitä olikaan tekemässä. Sopivia, tästä hetkestä muistuttavia tiedostoja voi myös taltioida itse etukäteen. Omalla kohdallani toimivimmaksi on osoittautunut se, että kuvaan, kirjoitan ja julkaisen paljon.

Puhelimen sovelluksiin sukeltaminen on helppo tapa muuttaa omaa olotilaa. Sosiaalisessa mediassa näkee ystävänsä ja viimeisimmät keskustelunsa heti. Myös omien julkaisujen näkeminen palauttaa nykyhetkeen hyvin, vaikkei itse niitä aina muistaisikaan julkaisseensa.

Puhelimella on välitön pääsy musiikkiin, videoihin, äänitiedostoiin ja kuviin. Näistä voi luoda jo etukäteen itselleen toimivan paketin, jota voi käyttää jos ajatukset alkavat kiertää ahdistavaa kehää. Puhelimella voi myös luoda; ottaa valokuvia, kirjoittaa, piirtää tai vaikkapa säveltää. Sellainenkin voi auttaa, jos olotilat yrittävät karata menneisiin.

Parasta puhelimessa on kuitenkin sen perinteinen ominaisuus: voin soittaa itselleni apua jos sitä tarvitsen. Olen tallentanut ICE- (hätätilanne) kontakteihini järjestyksessä mihin ottaa yhteyttä jos on hätä. Usein vain listan vilkaiseminen riittää.

 

Haluaisin kuulla, millaiseksi sinä olet muokannut puhelimesi? Oletko löytänyt hyviä sovelluksia, joiden kanssa harjoitella nykyhetkeen ankkuroitumista? Mitä teet, jos et oikein muista mitä olit tekemässä? Tai tärkeintä, miten olet opetellut pitämään puhelimesi aina mukana ja ladattuna…?

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Pin It on Pinterest