Terveiset dissomaailmasta

Terveiset dissomaailmasta

 Terveiset dissomaailmasta sateiselta torstailta

Olisipa kiva olla normaali edes joskus. Tietää omat mielipiteensä asioihin eikä olla kaikesta aina kaikkea mieltä niin, ettei itsekään tiedä, mikä mielipide on oikea. Ei tarvitsisi humpsahtaa jonnekin omituiseen tilaan, kun joku sanoo jonkun tietyn sanan, katsoo tietyllä ilmeellä tai kun kuulee tiettyä musiikkia. Osaisi valita itselleen harrastuksen, kun tietäisi pitävänsä jostain tietystä harrastuksesta vielä seuraavallakin kerralla. Ei tarvitsisi miettiä, uskaltaako lähteä ovesta ulos. Kaikkialla ei olisi kuviteltuja uhkia. Voisi ostaa kaupasta jotain tiettyä ruokaa, josta pitäisi vielä kotiin päästyäänkin ja ehkä myös huomenna. Saattaisi haluta käyttää vielä iltapäivällä töiden jälkeenkin niitä vaatteita, jotka valitsi päälleen aamulla. Uskaltaisi ehkä luottaa ihmisiin. Ei menisi paniikkiin ja juoksisi karkuun, jos ihmisistä tulee tärkeitä ja läheisiä. Voisi ottaa vastaan kohteliaisuuksia ilman, että miettisi koko ajan, mitäköhän tuo haluaa minusta, kun sanoo tuollaista. Voisi viettää ihmisten seurassa aikaa ilman, että takaraivossa jyskyttäisi koko ajan: olen vain rasitteeksi kaikille, pakko päästä äkkiä kotiin. Ei tarvitsisi ottaa aina huomioon sitä, että huomenna ei ehkä jaksakaan liikkua minnekään, kun päälle iskee lamaannus. Voisi olla varma siitä, ettei tämä hetki olekaan vain unta.

Joskus riittäisi sekin, että osaisi palauttaa itsensä nykyhetkeen sujuvasti, kun huomaa pudonneensa jonnekin menneisyyteen. Että voisi rauhallisin mielin luottaa siihen, että sen kyllä oppii terapian avulla aikanaan. Oppisi tunnistamaan niitä pieniä triggereitä, jotka lyövät koko elimistön suurhälytystilaan kerta toisensa jälkeen. Oppisi huomaamaan ne merkit, jotka kertovat siitä, ettei nyt eletäkään nykyhetkessä, vaan joku traumaosa on vienyt omaan aikaansa tietämättäni. Osaisi tehdä oikeat asiat ja ankkuroitua tähän hetkeen tukevasti. Päästä pois menneisyydestä mahdollisimman pian. Sillä oikeasti kaikki on hyvin juuri nyt. Ei ole mitään hätää. Näitä opetellessa.

Rauhaa teidän jokaisen syksyyn. <3

vieraskynäpostaus by Sari A.
Traumaoireita – kuinka monta tunnistat?

Traumaoireita – kuinka monta tunnistat?

[fusion_builder_container hundred_percent=”no” equal_height_columns=”no” hide_on_mobile=”small-visibility,medium-visibility,large-visibility” background_position=”center center” background_repeat=”no-repeat” fade=”no” background_parallax=”none” parallax_speed=”0.3″ video_aspect_ratio=”16:9″ video_loop=”yes” video_mute=”yes” overlay_opacity=”0.5″ border_style=”solid”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ layout=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” border_position=”all” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”small-visibility,medium-visibility,large-visibility” center_content=”no” last=”no” min_height=”” hover_type=”none” link=””][fusion_text]

Tuli mieleeni kirjoittaa ylös sellaisia dissosiaatio-oireita, joita minulla itselläni on tällä hetkellä tai on vuosien varrella ollut. Ainakin kuvittelisin, että näissä on kyse dissosiaatiosta. Itsensä tulkitseminen kun on juuri ko. syystä hankalaa.

  1. Katson peiliin ja säikähdän kuollakseni siellä näkyvää tyyppiä. Alan itkeä hämmennyksestä.
  2. Kuljen sumussa, kaikki on sumua, ja mikä ei ole sumua, on usvaa, unta tai elokuvaa.
  3. Huomaan, että minulla on käsivarressa 15 uutta luomea ja tatuointi.
  4. Lähden 30 asteen pakkaseen kesätakissa ja ilman hanskoja tai pipoa, koska ulkona paistaa aurinko, jolloin päättelen, että lämminhän se täytyy olla. Kylmää en tunne.
  5. Seison vieraiden edessä ja vuodatan tuskanhikeä, koska olen unohtanut, miten kahvia keitetään.
  6. Karkaan keskellä yötä lämpimästä sängystä, koska jokin ei nyt ole hyvin. On pakko päästä pakoon. Juoksen yöpuvussa kohti juna-asemaa, toisessa kädessäni roikotan uninallea ja toisessa luottokorttia.
  7. Tuijotan peukaloani ja yritän käsittää, että se on minun.
  8. Voin syödä kerralla kolme pitsaa, viisi pussia karkkia ja kirahvin. Toisaalta en ehkä syö päiväkausiin mitään.
  9. Koen ja hoen: Minua ei ole olemassa. Ei vain ole.
  10. Huomaan, että kello on viisi tuntia enemmän kuin pitäisi.
  11. Letitän hiukseni, otan sakset ja leikkaan letin pois. Olenhan aina vihannut pitkää tukkaa. Vai olenko?
  12. Kun rakastan puolisoani erityisen paljon, yritän tuhota hänet. Kun vihaan häntä, kirjoitan rakkauskirjeitä.
  13. Käytän 12-vuotiaalle sopivia vaatteita. Toisinaan käytän ilotytölle sopivia vaatteita. Ihmiset sanovat, että sinulla on kyllä persoonallinen tyyli.
  14. Otan hautajaisiin vitsikirjan mukaan.
  15. Olen kerrankin tyytyväisellä mielellä, mutta sitten näen kadulla surullisen mummon, ja loppupäivän kannan surullisen mummon surua.
  16. Toisinaan nukun viikkoja, käyden vain ohimennen hereillä. Toisinaan valvon viikkoja, käyden vain ohimennen unessa.
  17. Olen tasaisin väliajoin varma, että minulla on AIDS, syöpä, kilpirauhasen vajaatoiminta ja rutto. Sairauden mahdollisuus sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Ravailen lääkärissä.
  18. Seison puoli tuntia kaupan jogurttihyllyn edessä ja yritän päättää.
  19. Muistini on mustassa aukossa kieppuva reikäkauha. Kadotan lopullisesti silmälasini, avaimeni, lompakkoni, kännykkäni ja maksukorttini useamman kerran vuodessa. Olen vakuuttanut kaiken.
  20. Kerron joka kaverille eri tarinaa jostain menneisyyteni tapahtumasta, ja kaikki tarinat ovat totta. Mietin silti, olenko valehtelija vai vain harvinaisen epävakaa. Enkö voisi jo päättää?
  21. Kannatan oikeastaan kaikkia puolueita.
  22. Syömisen, hengittämisen, yskimisen ja ylipäätään ruumiintoimintojen äänet ovat ajaa minut hulluksi. Aistiyliherkkyyteni rajoittaa elämää. Tunnen äkillistä murhanhimoa, kun nuhainen porkkanaa syövä ihminen istuu viereeni bussissa.
  23. Seksuaalinen suuntautumiseni ja sukupuoli-identiteettini vaihtelee oikeastaan päivittäin.
  24. En muista mitään ikävuosista 8–12 ja 19–28.
  25. En kykene tuntemaan kehoani.
  26. Eksyn paikassa, jonka tunnen kuin omat taskuni. En kehtaa kysyä tietä, vaan harhailen jääräpäisen päämäärättömästi tuntikausia, kiukunsekaista itkua pyrskähdellen.
  27. Vilkuilen koko ajan olkani yli, jokin siellä vaanii. Perusturva on sana vain.
  28. Herään aamulla siihen, että olen purenut hampaani halki. Kuljen viikkoja hartiat korvissa tai pidän käsiäni koko ajan vatsaani suojaamassa. Istun vinossa, tepastelen kummallisesti. Hieroja sanoo, ettei vastaan ole koskaan tullut yhtä jännittyneitä lihaksia.
  29. Päässäni käydään kiivaampaa keskustelua kuin puoluedebateissa.

Kuinka monta näistä oireista sinä tunnistat? Millaisia traumaoireita sinulla on?
-Marika-

marika_esittely2

 

[/fusion_text][/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

”Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että ”sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä ”isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

KIPSISSÄ

KIPSISSÄ

Vielä kuluvan vuoden alussa en tiennyt mitään dissosiaatiosta. Kävin aivan normaalisti töissä, hoidin asiat, ystävyyssuhteeni, suhteet perheeseeni, parisuhteen, harrastin, huolehdin itsestäni jne. elin ns. normaalia elämää. Vuodenvaihteessa tapahtuneiden kuormittavien asioiden seurauksena nukkumiseni alkoi säröillä. Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. Ravasin yöt ympäri asuntoa levottomana ja ihmettelin, että mikä minua vaivaa – uni ei vain tullut. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Tunsin olevani jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Pidin kaksin käsin kiinni hyvästä ja onnellisesta elämästäni, siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli, aivan kuin aavistaen, että tulen menettämään sen kaiken, tai jotain kauheaa tulee tapahtumaan.

Kaikki kulminoitui helmikuussa saatuani ystävänpäivän iltana rajun paniikkikohtauksen ja sen illan jälkeen valvoin yhtenään kolme viikkoa. Juoksin päivystyksessä, omalla terveysasemalla, yksityisellä jne. Tilannettani ei otettu vakavasti. Sain erilaisia lääkkeitä ja pelkäsin niitä. Tuntui, ettei minua ymmärretty missään, ja oloni oli turvaton. Lopulta minut otettiin vuodeosastolle, koska en pystynyt enää tekemään mitään. Pääni kävi kierroksilla ja mieleni ei yksinkertaisesti antanut minun nukkua. Se oli hämmentävää. Osastolle joutuminen oli pelottava kokemus. Itkin huoneeni sängyllä ja mietin, että mitä minulle tapahtuu. Muistan hokeneeni, että antakaa minulle nyt jotain lääkettä, että unirytmini normalisoituu ja pääsen takaisin töihin. 

Olen aina ollut ahkera, vastuuntuntoinen ja pärjäävä. Hallinnantunteen menettäminen on ollut pahinta, mitä olen kokenut. Minua ahdisti voimakkaasti, tärisin yötä päivää, kävelin levottomana, pelkäsin yhtä jos toista, yöt seikkailin sairaalan käytävillä vahvasti lääkittynä – en saanut unta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että konttasin eteenpäin lattioita pitkin. Välillä minut päästettiin kotiin, mutta osastojaksoja tuli eteen useita. Olin sekä akuuttipäiväosastolla, sekä vuodeosastolla. Tilanne meni koko ajan huonommaksi. Aloin menettää täysin toivon elämään.

Useita kertoja soitin kotoa ambulanssin, kun en nukkunut enkä tunnistanut itseäni peilistä. Makasin eteisen lattialla yöt ja odotin, että minut tullaan hakemaan. Hätä oli suuri. Aina en tullut kuulluksi. Se lisäsi turvattomuutta ja pelkotilojani. Aloin kadota kehostani. Sain omituisia lapsenomaisia itkukohtauksia, joissa raavin usein kämmenselkää tai nenäni ihon rikki. Räkä valui ja silppusin nenäliinoja. Minulla oli valtava hätä. Kuljin kuin automaattiohjauksella. Olin kuin robotti. Tuntui, etten ole täällä. En tiennyt oikein missä olin. Se oli valtavan pelottavaa. Unettomuus oli tehdä minut hulluksi. Kun olin valvonut tarpeeksi kauan, mieli ei enää noussut. Se oli jäänyt matalaksi. Mustaksi. En jaksanut tehdä mitään. En pystynyt syömään. Hyvä kun sain pestyä hampaat.

Tuijotin seiniä enkä saanut sanaa suustani. Olin aivan varjo entisestä iloisesta itsestäni. Hiukset lähti päästä. Paino putosi. Ahdistus oli voimakasta ja olin todella masentunut. Minulle heitettiin myös kortti dissosiaatiosta. Oireeni olivat siihen sopivia. En ymmärtänyt mistä on kysymys. Vaivuin välillä omiin tiloihin, en pystynyt luomaan katsekontaktia. Säikyin, ympäristö tuntui vieraalta sekä oma keho. Oksensin ahdistuksesta spontaanisti syliini ja lattioille. Elämäni oli mennyt kertaheitolla sekaisin. Mitä minulle oli tapahtunut ja miksi?

Tänä päivänä 16.11.2016 olen edelleen sairauslomalla, ainakin tammikuun puoleenväliin saakka. Olen saanut ahdistukseni hallintaan, joka on myös vähentänyt osittain dissosiatiivisia oireita. Varsinaista dissosiaatiohäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Dissosiatiiviset oireet ovat selvästi liittyneet kokemiini voimakkaisiin tunteisiin. Koen vieläkin, että olen kuin kuplassa, toisaalla täältä. Minulle on kerrottu, että minulla on niin voimakkaita tunteita, joita en kykene nyt käsittelemään ja siksi suojaudun. Lääkäri kertoi sen mielestäni ymmärrettävällä tavalla; kuvittele, että ympärilläsi on kipsi, jonka alla sinä toivut ja pikkuhiljaa paranet, ja eheydyt. Joka päivä pelkään, että mitä jos en? Haluan uskoa, että se on mahdollista. Oppia ainakin elämään näiden asioiden kanssa ja saada tilanne hallintaan.

Se pieni, traumatisoitunut tyttö sisälläni kaipaa nyt turvaa, ja sitä aion sille antaa. Minulle auttaa parhaiten suuren pehmonallen halaaminen. Usein nukahdan illalla nalle päälläni. Minulle on ollut apua myös joogasta. Se tyhjentää mielen ja maadoittaa tähän hetkeen. Olen saanut jälleen yhteyden kehooni. Nyt mennään päivä kerrallaan. Vuosi on vienyt mukanaan terveyteni lisäksi myös reilun 6,5 vuoden parisuhteeni, yhteisen kodin, sekä kosketuksen itseeni. Olen joutunut olemaan pois töistä, joka on ollut minulle todella vaikeaa. Olen rakastanut työtäni yli kaiken. Minun täytyy etsiä itseni kokonaan uudestaan. Minua pelottaa, mutta samalla odotan tulevaa myös luottaen elämän kantavan.

Elämääni on ilmestynyt myös aivan ihana ihminen, joka ymmärtää minua täysin omien kokemustensa pohjalta. On uskomattoman antoisaa, että voin myös turvautua häneen ja hän minuun. Sairaus on siis tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Muutan alkuvuodesta omaan pieneen yksiöön merenrantaan. Sillä on minulle symbolisia merkityksiä kuten turvasatama ja myrskyluoto. Kadun nimi on myös kaunein, missä olen koskaan asunut. Uskon sen olevan hyvä enne. Elämä jatkuu, millaisena, sen näyttää aika. Olen hauras, herkkä, haavoittuva, mutta toivon, että minusta tulee syvempi ihminen tämän myötä.

Vieraskirjoitus by Miia Rantonen
Miian oma blogi löytyy: www.lily.fi/blogit/miiajohanna

Kuva: Anu Rantonen

Katkonainen filminauha

Katkonainen filminauha

Tämä viikko on ollut heti alkuun yksi suuri haastetehtävä dissomuistilleni.

Olen muuttamassa viikon päästä pois asumispalveluyksiköstä, johon jouduin muuttamaan kaksi vuotta sitten kun vointi oli huonompi. Tuntuu kuin koko elämä olisi taas mullistumassa, kun arki muuttuu täysin.Pienetkin muutokset ovat monelle dissosiaatiohäiriöiselle todella vaikeita. Suuret muutokset moninkerroin vaikeampia.

Tänään olen puhunut terveyskeskuslääkärin, kipulääkärin, kuntoutuslääkärin,terapeuttien ja virkailijoiden kanssa. Olen selittänyt elämäni monesta näkökulmasta moneen kertaan. Olen yllättynyt, että kaikki asiat ylipäänsä ovat pysyneet muistissani!

Arjessa kuormitus näkyy muistin katkonaisuutena.

Hätkähdän vähän väliä, enkä tiedä mitä olen tekemässä, missä olen tai kuka olen. Nämä asiat tulevat yleensä takaisin muistiin nopeasti, mutta löydän itseni usein myös tuijottelemasta ympärilleni hämmentyneenä. Tavarat ovat hukassa, katselen kaappiin ja mietin mitä tulinkaan sieltä etsimään, laitan likaiset astiat jääkaappiin astianpesukoneen sijasta.

Tässä kouhaamisessa on myös vaaransa. Olen lukinnut itseni ulos omasta asunnostani usein, vaikka kuinka yritän muistaa ottaa avaimet mukaan. Muutaman kerran ruoka on unohtunut uuniin tai levy päälle. Palovaroitin soi silloin tällöin sellaisina aikoina, kun minulla on paljon stressiä ja kuormitusta.

Tähän asti muuttoon ja muutoksiin sopeutuminen on mennyt hienosti.

Palohälytin ei ole soinut! Arki on pysynyt koko ajan kasassa, olen nukkunut, syönyt ja juonut säännöllisesti. Tasainen arkirytmi on dissosiaatiohäiriöiselle tärkeä juttu.

Edellisinä kertoina stressaavien elämäntilanteiden aikoihin olen saanut huomattavia kehoreaktioita. Viime keväänä olin yhtäkkiä sairaalahoidossa, kun jalkoihini ilmestyi kymmenittäin peukalonpään kokoisia patteja. Minulla on ollut ruusutulehduksen ja jänisruton kaltaiset iho-oireet, vaikka laboratiokokeissa ei ole näkynyt mitää niihin viittaavaa.Minulle nousee korkea kuume öisin, kun olen liian väsynyt. Pahoinvointia ja oksentelua on kausittain ilman mitään muuta syytä kuin psyykkinen tai fyysinen rasitus. Nyt näyttää siltä, että selviän muutosta neljän päivän kuumeella, jota minulla oli loppuviikosta.

On ollut hienoa huomata, että vointi kantaa stressaavimmissakin elämäntilanteissa. Vielä kaksi vuotta sitten tällaiset muutokset sekoittivat koko pakan ja olin yleensä sairaalahoidon tarpeessa.

Hassua on, että kaiken tämän myllerryksen keskellä ulospäin vaikutan kuitenkin aivan tavalliselta ihmiseltä. Dissosiaatiohäiriöisen ihmisen elämä on jatkuvaa päänsisäistä työtä, joka ei aina näy edes lähimmille ihmisille.

Nyt muutosten myllerryksessä alkaa kuitenkin ansaittu neljän päivän tauko, kun osallistumme Helsingin Kirjamessuille. Mahanpohjassa tuntuu mukavaa jännitystä, kun miettii millaisia kohtaamisia loppuviikko tuokaan tullessaan!

Olisi todella mukavaa, jos sinäkin tulisit tapaamaan meitä pisteellemme 7b11!

Toivoo: Inari/Irene, yksi kirjan kirjoittajista

irene_esittelykuva2

 

 

 

 

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Pin It on Pinterest