Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

Lapsuus

Tulen yksinhuoltajaperheestä. Vanhempani erosivat kun olin pieni, äiti jäi yksin huolehtimaan 13-vuotiasta siskostani ja 2-vuotiaasta isoveljestäni ja minusta, olin vuoden vanha. Minulle on kerrottu varhaislapsuudestani tosi vähän mitään, enkä siitä juurikaan mitään muista. Sen tiedän, että siskoni huolehti paljon minusta ja veljestäni, äitini ollessa töissä. Olen olettanut, että mitään ylimääräistä ei ollut, vaatteet äiti teki itse ja samaa ruokaa syötiin useampana päivänä. En myöskään muista aikaa, kun isosisko on asunut meidän kanssamme. Hän oli 19-vuotias, kun muutti pois kotoa, toiselle puolelle Suomea opiskelemaan. Sisko löysi miehen opiskeluaikoinaan ja perusti perheen hänen kanssaan. 

Turvapaikka 

Saimme veljeni kanssa tukiperheen minun ollessani 4- vuotias, vuonna 1984. Perheessä ei ollut omia biologisia lapsia, joten meistä tuli heille kuin omat lapset. Tuosta paikasta tuli kuin toinen kotini. Siellä oli myös se isä, mikä minulta oli aina puuttunut ja toinen äiti, joka huolehti minusta kuin omasta tytöstään. Se paikka oli maalla. Naapurissa asui minun ikäinen tyttö, josta tui pian minun paras kaverini. Siellä lähinaapureissa oli melkein jokaisessa navetta ja paljon karjaa, oli peltoja, metsiä. Ensimmäisenä kesänä oltiin siellä n. kaksi viikkoa ja varmaan vielä seuraavanakin kesänä. Jossain vaiheessa käynnit kesäpaikassamme lisääntyivät käynteihin koulun loma-aikoina ja joululomilla ja kesällä oltiin pidempiä aikoja.

En tiedä, varmaan jossain kohtaa sosiaalitoimi lopetti meistä maksamisen. Minusta ja veljestäni tuli kuin omia lapsia heille. Siellä olimme aina turvassa. Minulla ja minun kesäisällä oli erityisen läheinen suhde, jossa ei ollut mitään pelottavaa tai pahaa. Hän oli minulle se isä, joka suojeli ja huolehti. Minulla oli isä, joka saattoi minut alttarille ja luovutti minut miehelleni. Kesäkoti oli paikka missä olin aina turvassa, missä minulla oi rakastavat ja välittävät “vanhemmat”.

Yksi turvallinen aikuinen lapsuudessani ja nuoruudessani oli minun mummi, äidinäiti. En tarkkaan muista kaikkia kuvioita miten silloin lapsena on asuttu. Sen muistan, että useasti on muutettu, muistan ainakin kuusi kotia, jossain kohtaa alkoi mummi muuttamaan meidän kanssa. Asuttiin siis mummi, äiti, isoveli ja minä, neljästään.  

Kouluikä

Ensimmäisenluokan kävin Oulussa koulua. Toiselle luokalle muutimme ja vaihdoimme paikkakuntaa samalla. Tokalla alkoi koulukiusaaminen, olinhan erilainen kun puhuin eri murretta kuin muut, eikä minulla aluksi ollut yhtään kavereita luokallani saati koko paikkakunnalla. Olin yksin. Kuitenkin sain yhden hyvän ystävän toiselta luokalta. Ystävystyimme kovan riidan seurauksena, mulla on vieläkin arpi silmäluomessa muistutuksena ystävyytemme alkuajasta. Olemme edelleen hyviä ystäviä. Ala-asteella vaihdoin koulua useasti, niitä oli yhteensä kuusi. 

Kun kaikki muuttui

Olin 8-vuotias tokaluokkalainen, kiltti, koulukiusattu, mutta siltikin varmaan ihan onnellinen lapsi. Jostain syystä äiti vei minut ja veljeni yökylään perhetutulle. Se oli ollut perhetuttu ilmeisesti jo ennen minun syntymääni, se oli joku biologisen isäni muusikkokaveri. Sillä oli vaimo ja jo aikuisia lapsia, poikia.

Menimme sinne yökylään. Siellä oli pyöreä keittiönpöytä, jossa oli kukallinen liina. En tiedä mikä vuodenaika silloin oli, mutta muistan, kun se mies oli parvekkeella tupakilla alasti. Muistan kuinka se ällötti mua. Illalla hampaidenpesun jälkeen mies käski minua ottamaan pikkuhousut pois yöksi. Se sanoi, että ne hiertää yöllä. Minusta se oli outoa, koska en tehnyt niin koskaan. Mutta en vastustellut, en uskaltanut. Pikkuhousut jäivät vessan lattialle yöksi. Minulla oli päällä vaaleanpunainen yökkärimekko. Ihmettelin nukkumaan mennessämme, että miksi isoveli saa mennä laverin seinänpuolelle nukkumaan ja minun piti nukkua reunalla, se harmitti hieman.  

Heräsin yöllä tukehtumisentunteeseen, minulla oli hirveän paljon peittoa kasvojen päällä. Sitten tuli kipu. Se mies nosti päätään mun jalkojen välistä ja katsoi minua ja käski olemaan hiljaa. Vaistomaisesti aloin pyrkimään karkuun, pakoon siitä tilanteesta, mutta en päässyt liikkumaan mihinkään. Itkin, käskin sitä miestä lopettaman, sanoin, että minuun käy kipeää! Se mies nosti päänsä uudelleen jalkojeni välistä ja käski rauhoittua. Se sanoi, että “näin kuuluu tehdä”, “tytöt tykkää tällaisesta”, “sää tykkäät tästä”.

Sanoin, etten tykkää ja minuun sattuu, koitin entistä enemmän päästä sen miehen otteesta, mutta en vain päässyt mihinkään. Itkin hiljaa, eihän vieressä nukkuvaa isoveljeä saanut herättää. En tiedä mitä se mies teki, en tiedä mitä se työnsi sisääni, se nuoli myös minua. En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Tuntui kuin olisin irtautunut itsestäni ja katsellut sitä sieltä yläpuolelta. Katsoin sitä kukkataulua, joka oli siinä television yläpuolella ja telkkarin alla oli kukallinen pöytäliina. Joskus kun se viimein lopetti, se istui siihen mun viereen ja se pakotti mua koskemaan sitä. En enää tuntenut mitään muuta kuin kipua ja häpeää. Olin jo huomannut, etten voi laittaa hanttiin, en pääse pakoon, eikä kukaan tule minua pelastamaan. Luovutin.  En ollut enää itsessäni. 

Herätessä minulla oli vaaleanpunainen muovirannekello kädessäni, oliko se sitten palkinto reippaudestani. Aamulla en suostunut syömään puuroa. Miehen vaimo ihmetteli tätä, mutta antoi minun olla. Kyyhötin ulko-ovella sikiöasennossa ja itkin äitiä. Itkin, että joku tulisi hakemaan minut sieltä pois. Minuun sattui vieläkin. Minun jalkoväliini sattui. En tiedä miten olen päässyt kotiin sieltä, hakiko äiti tai mummi vai veikö se mies meidät kotiin. Kotona laitoin likaiset pikkuhousut roskikseen, ettei äiti tai mummi huomaisi. Mutta toivoin, että joku huomaisi kuinka paha minulla oli olla. En halunnut kertoa äidilleni tai mummille mitä se mies oli mulle tehnyt. Mua niin hävetti! Olin niin heikko, että annoin tuollaista tapahtua. Jos kertoisin äiti tai mummi voisi loukkaantua tai suuttua. 

 Tämä mies oli mummini ystävä ja näin ollen kulki paljon meillä. He mummin kanssa polttelivat tupakkaa ja pelasivat korttia ja joivat kahvia. En tiedä miksi se kulki meillä nii paljon, halusiko se varmistaa, etten puhu vai halusiko se vain jatkaa tekosiaan, mitä se tekikin. Kun mummi meni jonnekin, vaikkapa vessaan, se mies tuli viereeni, painautui kiinni minuun ja alkoi koskemaan. Jähmetyin. Aivan kuin olisin kuollut siihen paikkaan hetkeksi. Se kosketteli jalkoväliäni ja huokaili korvaani, kuinka tykkään siitä. Inhosin sitä. Vihasin sitä. Välillä se muistutti kuinka meillä on yhteinen salaisuus. Mummin kuullen se puhui mun kropasta ja rinnoista, joita ei siis ollut vielä: “kyllä tuosta tytöstä vielä nainen tulee, kun sille kasvaa tissit” -se sanoi. Tätä kesti vuosia, vuosien ajan luulin, että tuollainen koskettelu oli ihan normaalia. Joka kerta kun se mies koski minuun, opin poistumaan itsestäni. En vain kestänyt sitä.

Nuoruus

8-luokalla alkoi koulussa terveystieto ja siellä puhuttiin koskemattomuudesta ja omasta alueesta, johon kukaan ei saanut ilman minun lupaani koskea. Silloin tajusin! Tajusin, ettei se mies olisi saanutkaan tehdä niin! Silloin tajusin, että se kuusi vuotta kestänyt koskettaminen ja satuttaminen ei ollutkaan oikein, niin ei olisikaan saanut tehdä.  Silloin tajusin, että se raiskasi minut kun olin 8-vuotias.

Hävetti. Suututti. Ahdisti. Inhotti. Pelotti. Se mies edelleen kulki meillä, viikottain. 

Silloin aloin itse juomaan ja polttamaan. Kaveripiiri muuttui, kuvioihin tuli täysi-ikäisiä poikia, jotka sai haettua kaljaa ja viinaakin. Silloin oli vain helpompi olla pois kotoa, humalassa jossain, kuin kotona missä se mies oli. Viina turrutti. Ei ollut mennyttä, ei ollut sitä hirviötä ja sen tekoja enää. Olin ihan joku toinen tyttö. Kapinallinen teini, todella pelokas teini. Palasiksi hajotettu.  

Mutta n.15-vuotias oli helppoa seuraa aikuisille miehille. Helppo hyväksikäyttää. Minulla oli jos jonkinlaista “poikaystävää” silloin. Kukaan ei kohdellut minua oikein, mutta en tiennyt mitä se oli. Tiesin vain, että minuun sattuu ja se mitä minulle tehtiin oli väärin. Olin oppinut pakokeinoni, poistuin itsestäni, kun olo kävi sietämättömäksi tai kipu oli liikaa.  

Yhden kerran muistan, kun lähdin jonkun pojan matkaan kaupungista sen kämpille. Muistan, että sillä oli vaalean ruskeat lakanat sängyssään ja ruskeat peitot. Aloin pian nukkumaan humalaani pois. Se poika tuli minua vasten, sillä seisoi. Se kuiskasi “jos et anna mulla, raiskaan sut” En tiedä mitä tapahtui, en ollut enää itsessäni sen jälkeen. Oli vain nii likainen olo.  

Aikuisuus

Vihdoinkin turvassa. Tätä kaikkea kauheutta kesti yhteensä yhdeksän vuotta. Se alkoi kun olin 8-vuotias ja loppui kun olin 17-vuotta.  

Silloin tapasin mieheni. Sinäkin iltana silloinen “poikaystäväni” oli jo sammunut, olin vain niin lopen uupunut siihen kaikkeen kauheuteen mitä koin viikoittain, joskus jopa päivittäin. Menin ystäväni kutsusta hänen luokseen kotibileisiin, minulla oli salmiakkikossupullo mukana. Sinä iltana tapasin pojan, kiltin pojan. Hän ei edes yrittänyt pussata, arkaillen illan lopussa kysyi, saisiko hän soittaa minulle huomenna. Vaihdettiin puhelinnumerot, tiesin, että hän ei satuttaisi minua koskaan.  

Kerroin tuolle pojalle mun lapsuuden kauheuksista ja sen jälkeen aivan kuin ne asiat olisivat lakanneet olemasta. Blokkasin ne asiat mun mielestä, pahaa oli tapahtunut, mutta jollekin joskus. Minä olin nyt vihdoin turvassa. 

Samoihin aikoihin myös äitini sai tietää minun tupakanpoltosta, viinanjuonnista ja epämääräisestä miesseurasta. Silloin huusin sille suoraan, kuinka en halua elää, mun elämällä ei ole mitään merkitystä. Kerroin sen miehen raiskauksesta, kerroin siitä kuinka en ole mitään. Äitini pakotti minut perheneuvolaan juttelemaan, kävin kerran. Silloin se mies “kuoli”. Se kuoli mun päässä, ei oikeasti. Mutta tiesin, että enää se ei satuta mua. Enää mua ei satuta kukaan!  

Saimme mieheni kanssa pian ensimmäisen tyttären, ostimme talon ja menimme naimisiin ja kohta syntyikin toinen tytär. Minulla oli aikanaan jäänyt opiskelut välistä, niin nyt oli niiden aika. Opiskelin yhden ammatin ja sitten olikin taas lapsen vuoro, saimme ensimmäisen pojan. Minä jatkoin opiskeluja ja sainkin ammatin, josta olin haaveillut, minusta tuli hoitaja. Elämä rullasi omalla painollaan, sain töitä ja olimme onnellisia. Saimme neljännen lapsen, sanoimme, että iltatähden ja pian aloinkin odottamaan viidettä lastamme. 

Viidennen odotusaika oli raskas, silloin aloin valvomaan ja mieleni valtasi paha olo. Paha olo oli samantyylistä kuin silloin teininä, pelkoja, ahdistusta ja irtonaisuuden tunnetta. Pääsin pian terapiaan perheneuvolan kautta. Ehdin käydä n. puoli vuotta terapiassa, kunnes terapeutti kysyi, että onko joskus jotain sattunut? Vastasin heti, että EI! Ei tietenkään. Siltä reissulta kun pääsin kotiin alkoi kaikki purkaantumaan, menneisyys, lapsuus vyöryi mieleen tulivuorenpurkauksen lailla. Silloin aloin kirjoittaa, kirjoitin kaiken mitä siinä muistin ja vein sen kirjoituksen terapeutilleni seuraavalla kerralla, pyysin anteeksi, että oli valehdellut. 

Hiljalleen aloin ymmärtämään asioita, joissa minussa oli. Itse pidin niitä ihan normaaleina asioina, mutta monet ympärilläni ihmettelivät niitä. Minulta kysyttiin, että onko ihanaa kun miehesi hieroo jalkojasi raskausaikana ja he kehuivat kuinka hyvältä se tuntui. En voinut kuvitellakaan, että kukaan koskisi jalkoihini ja sanoinkin sen, ettei mun jalkoihin saa koskea. Se oli monen mielestä omituista. Minulle se oli kipua. 

Omistuista oli myös mieheni ja lasten mielestä, ettei äiti leiki piilosta peiton alla. Jos jouduin peiton alle sain hirveän paniikkikohtauksen. Myöskään en voi pitää rannekoruja. Olen yrittänyt, mutta se saa minut ahdistuneeksi ja en ole aiemmin tiennyt mistä se johtuu. Kun olin sairaalassa ja minut nukutettiin useasti sähköhoidon takia, niin hoitajat jo tiesivät leikata tunnisterannekkeen pois ennen kuin heräsin. Muutamaan kertaan sain siinä sitä repiessäni hirvittävän paniikin. 

Nämä kaikki on ollut mun mielessä aina vain mun jotain omituisia höpötyksiä, mutta nyt tiedän, että niille on ihan oikea syy ja selitys, miksi ne ahdistaa.

Terapiaa ja erilaisia hoitoja

Hiljalleen tuosta alkoi tiiviimpi terapia ja yhteistyö työterveyshuollon kanssa. Luottamussuhde molempiin oli vahva ja voimaannuttava. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, mutta paljon oli huonoja vaihtoehtoja. Ihan valtava pettymys oli luopua toimivasta terapia suhteesta. Pienesti yhteydenpito on onneksi voinut jatkua. Onnekseni sain Kela tukemana psykoterapian ja tämäkin terapiasuhde on toimiva. Työterveyslääkärin kanssa on toimiva ja luottamuksellinen hoitosuhde. Näiden suhteen koen olevani hyvin onnekas, olen saanut olla tuen piirissä koko ajan. 

Lukuisten lääkekokeilujen jälkeen toivottua toimintakykyä ei saavutettu ja ahdistus ja dissosisaatiot pahenivat ja päätettiin kokeilla aivojen magneettihoitoa. Päädyin siis pariksi kuukaudeksi suljetulle osastolle hoitoon. Hoidon jälkeen jatkettiin hoitoa psykoterapiassa ja työterveyslääkärin käynneillä. Satunnaisesti myös työterveyspsykologi oli hoidossa mukana. 

Tämän vuoden alussa vointini meni taas erityisen huonoksi ja päädyin osastohoitoon ja siellä annettavaan aivojen sähköhoitoon. Näiden lääkekokeilujen ja osastohoitojen mukana tuli myös paljon pahaa. Pahoja kokemuksia ja paljon aktivoituneita muistoja ja paljon myös muistamattomuutta. 

Dissosisaatio on muuttanut muotoaan, pystyn käymään esim. luvatuissa kokouksissa ja koulutuksissa, pystyn olemaan se entinen minä. Ulkoistan itsestäni kaiken sen pahan olon. Aina se ei onnistu, mutta yritän. Saan välillä valtavia paniikkikohtauksia ja silloin olen täysin varma, että lapsuuden kauheudet toistuu ja voin jopa tuntea sen fyysisenä kipuna. Välillä minulla on tuntopuutoksia, hengenahdistusta ja tuntuu kuin sydän tulisi ulos rinnasta ihan silkasta pelosta. 

Osat

Yksi osa kaipaa kipeästi sitä sosiaalista elämää mikä ennen oli, hän haluaa pärjätä työssään ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Hän pystyy käymään luvattuja kokouksia ja koulutuksia. Hän on huoliteltu ja hänellä näyttäisi olevan kaikki ihan hyvin. Toinen osa eristäytyy ja pelkää. Se pelkää ihmisiä ja elämää. Saattaa olla, että jossain ihmisessä, yleensä miehessä, on jotain mikä saa minut kauhun valtaan. En osaa sano mitä tai mikä se on, mutta silloin olen pieni 8-vuotias joka pelkää kuollakseen, että häntä satutetaan.

Kolmas osa minua haluaa pois, hänellä on valtavat kuolemantoiveet. Tämä osa ei usko, että tästä koskaan enää voisi toipua toimintakykyiseksi. Tämä osa satuttaa itseään, viiltelee. Luulen, että hän on nuori. Tämä osa ei näe mitään ulospääsyä tästä tilanteesta. On vain kipua, ihan fyysistä kipua ja valtavan suurta ahdistusta. Tämä osa ei ole ansainnut lapsia tai tätä perhettä. Vain kuolema voi pelastaa. 

Mutta jatkan yrittämistä, jatkan ilmeisesti lääkekokeilujakin. Toivon, että ahdistukseni helpottaisi ja syvä masennukseni helpottaisi, edes sen verran, että uskaltaisin käydä kaupassa. Toivon, että saisin vielä olla lapsilleni hyvä äiti ja miehelleni kelvollinen vaimo. Toivon, että joskus vielä voisin tehdä työtäni. 

Vielä ei ole näiden aika. Vielä olen ihan liian peloissani, olen liian ahdistunut ja aivan liian rikki. Ihan pieninä palasina, mutta en ehkä enää ole yksin. 

Teksti: ~Mona~

Kuvat: Salla Pulkkinen

Viikonloppuni

Viikonloppuni

Koska hoitoni ei ole edistynyt viimeisten kahden vuoden aikana mihinkään, ovat osanikin oireilleet vahvemmin ja uuvuttaneet minut sängyn pohjalle.

Edes musiikki ei tuo helpotusta, päinvastoin, musiikki herättää osat tuntemaan tunteitaan yhtä aikaa ja näyttämään kuvia sieltä täältä menneisyydestä. En pysty järjestämään mitään yhdeksi selkeäksi tai järkeväksi kokonaisuudeksi.

Kun edes mietin soittavani apua, eräs osa saa minut jähmettymään paikoilleen. Se kertoo kaikki ikävät kohtaamiset sairaalahenkilökunnan kanssa ja raivoten tokaisee, eivätkö ne jo riittäneet. Haluatko vielä lisää? Ja tiedän jo vastauksen: en halua.

Mutta mitä voin sitten tehdä? Minä siivoan. Siivoan kotiani kuin huomista ei olisikaan. Siivoan ja pyyhin samalla menneisyyttä siedettävämpään muotoon. Lakaisen tämän hetken unohduksiin ja vien loput ylitsepääsemättömät tunteet roskiin.

Teen kaiken tämän, vaikka tiedän, että vaikutus on lyhyt. Liian lyhyt, lähes olematon nykyään. Mutta saan näin hetkeksi itseni koottua. Ja sen hetken jälkeen, sen tyhjyyden jälkeen, se alkaa taas. Itsetuhoiset ajatukset virtaavat lävitseni horjuttaen minua kauttaaltaan. Ajatus kertoo tarinaa kaiken lopusta ja siitä miten sinne pääsee. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.

Minä tärisen ja hikoilen ja löydän itseni keittiön laatikolta terä kädessäni. Mitä minulle tapahtuu, enhän oikeasti kai ole tässä? Olo on niin epätodellinen, etten tiedä mitä on tai oli tapahtumassa.

Kirjoitan paperille; kuinka ovela onkaan ilmassa leijuva tunne. Se tunne ei kerro mitään, mutta keinuttaa minua sylissään.

Suoranainen raivo sisälläni tekee minut aina vain väsyneemmäksi. Se kasvaa ja leviää ja pahenee. Kuitenkin samalla pelko on läsnä, ja lopulta harhaisuus. En haluaisi kokea ympäröivää maailmaa epätodellisena, mutta toisaalta se pelastaa minut pois jostakin muusta tilasta. Mielen suojausmekanismit ovat jotain käsittämättömän kehittynyttä. Osiltaan siksi olen vielä elossa.

Tiuhtinen

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Seikkailumenetelmien käyttö traumojen hoidossa

Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.

Termejä elämyspedagogiikka, seikkailu – ja elämyskasvatus, seikkailupedagogiikka, terapeuttinen seikkailu ja seikkailuterapia käytetään usein päällekkäin, vaikka voidaan pohjimmiltaan puhua samasta asiasta. James Neill (2003) määrittelee seikkailuterapian olevan kokemuksia seikkailupohjaisten toimintojen kautta, jotka johtavat myönteisiin muutoksiin emotionaalisista ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä ongelmista kärsivän ihmisen elämässä. Kirjallisuuden mukaan seikkailuterapia voitaisiin määritellä terapiamuodoksi, jossa yhdistellään ja sovelletaan seikkailullista toimintaa sekä kokemuksellista oppimista erilaisten psykoterapioiden viitekehyksiin.

Seikkailuterapiassa oleellista ovat haasteet, joista selviytyä, kykyjen ja rajojen kohtaaminen sekä huippuelämyksen saavuttaminen. Cavén (1998) nostaa esiin yksilön kehityksen ja kasvun elämyspedagogisissa ja seikkailukasvatuksellisissa toiminnoissa. Seikkailun ja elämysten tuomien haasteiden avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan kuten ongelmanratkaisutaitoja, päätöksentekotaitoja ja vastuunottoa. Toiminnoissa tuetaan myös yksilön terveitä puolia ja positiivista identiteetin vahvistumista onnistumisen ja menestyksen kokemusten kautta. Cavén näkee seikkailun ennen kaikkea tutkimusmatkana omaan itseen.

Kokemukset, niiden käsittely ja niistä oppiminen ovat seikkailuterapian ydintä. Kokemuksellinen oppiminen perustuu olettamukseen, että kaikki oppiminen tapahtuu yksilön oman aktiivisen sitoutumisen avulla. Oppija on aktiivisesti sitoutunut niin älyllisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin ympäröiviin tapahtumiin. Jotta oppiminen olisi mahdollista, sen tulisi olla ajankohtaista oppijan nykyiselle elämäntilanteelle tai tulevaisuudelle. Seikkailussa elämyksen lopputulos ei ole aina täysin ennalta – arvattava, koska oppiminen ja kokeminen ovat aina henkilökohtaisia. Oppija saattaa kokea menestystä, epäonnistumista, seikkailua, riskinottoa tai epävarmuutta. Oppija kehittyy ja kasvaa suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Parhaana lopputuloksena kokemuksellisen oppimisen avulla ihminen ymmärtää ja hyväksyy oman vastuunsa oppimisestaan ja käyttäytymisestään. (Nadler & Luckner 1997)

Panicucci (2007) toteaa, että seikkailun merkitys kokemuksellisessa oppimisessa tulee esille hyödynnettäessä ns. jouston alueella tapahtuvia kokemuksia. Ihmiset toimivat kolmella eri alueella, joita ovat turva-alue, jouston alue ja vaara-alue. Turva-alueella toimiessaan ihminen on rauhallinen, rentoutunut ja sananmukaisesti turvassa. Jouston alueella ihmisen koko aistijärjestelmä virittyy niin biologisesti, fysiologisesti kuin psyykkisestikin. Järjestelmä on epätasapainossa ja saadaan aikaan ristiriitatilanne, joka yleensä koetaan ainakin hiukan epämiellyttäväksi. Vaaran alueella stressitaso ja adrenaliinin määrä ovat niin korkeita, että tiedon sisäistäminen ja oppiminen on mahdotonta. Kokemus on osoittanut, että ihminen oppii ollessaan jouston alueella, ristiriitatilanteessa. Jouston alueella ihminen joutuu luopumaan puolustusmekanismeistaan ja hänen on mahdollista kokea todellinen minänsä. Ihmiset menevät harvoin omasta tahdostaan ristiriitaiselle jouston alueelle, koska se koetaan yleisesti ottaen epämiellyttäväksi ja siksi heidän viemisensä sinne järjestetysti mahdollistaa hyvän oppimismahdollisuuden. On huomattava, että Ihmiset voivat kokea olevansa jouston alueella hyvin erilaisissa tilanteissa.

Seikkailupsykoterapia on erilainen tapa ymmärtää, nähdä ja hoitaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiässä vakavasti traumatisoituneet henkilöt ovat taipuvaisia säilömään trauman kehoonsa, koska lapsella ei vielä ole olemassa sanallista kieltä, jolla voisi tallentaa ylivoimaisia ja kestämättömiä tapahtumia niin varhaisessa iässä. Liikkuminen ja kehollisuus ovat lapsen tapoja kommunikoida ja ennen kaikkea prosessoida traumaa. Vaikka seikkailupsykoterapian (UBA, Adventure – Based Psychotherapy) kehittäjä Clinton Hicks (2014) viittaa enimmäkseen lapsipotilaisiin kirjoittamissaan julkaisuissa, fyysisyys ja kehollisuus trauman prosessoinnissa ovat välttämättömiä elementtejä kaikenikäisille traumatisoituneille, jotta trauman terapeuttinen hoito olisi tuloksellista. Seikkailupsykoterapia palauttaa, jälleenrakentaa ja vahvistaa traumatapahtumien vuoksi menetettyjä perustavanlaatuisia kiintymykseen liittyviä ’rakennuspalikoita’. Esimerkiksi kiipeilyyn liittyvä luontainen vuorovaikutuksellinen ulottuvuus lisää turvallisuudentunteen, luottamuksen, toivon, itsehillinnän ja hallinnan kokemista. Samanaikaisesti fyysinen ulottuvuus edistää psykomotorista ja neurobiologista traumamuistojen prosessointia.

Kiipeily on yksi yleisesti käytetty seikkailumenetelmä. Kiipeily on multisensorinen kokemus ja se toimii kehon toimintatason harjaannuttajana, aisti- ja havaintotoimintojen stimuloijana sekä assosiaatio- ja muistitoimintojen virittäjänä. Kiipeillessä harjaannutetaan tarttumaotteita, hienomotorisia taitoja sekä silmän ja käden välistä koordinaatiota. Kiipeily vahvistaa karkeamotoriikkaa, liikkeiden organisointia ja sujuvuutta (kummankin kehonpuoliskon itsenäinen käyttö, käsien yhteiskäyttö ja eriyttäminen vuoroliikkeisiin, käsien ja jalkojen yhteiskäyttö). Erilaiset asennot tukevat kehonhallinnan kehittymistä. Teknisesti taitavasti toteutettu kiipeily edellyttää aistien ja lihasten kitkatonta yhteistyötä. Lateralisaation (aivopuoliskojen erilaistuminen) näkökulmasta kiipeily edellyttää molempien aivopuoliskojen aktivoitumista ja yhteistoimintaa. Kiipeily vaatii myös useita neurokognitiivisia taitoja eli tietoista tarkkaavaisuuden kohdentamista, jakamista ja siirtämistä sekä riittävän pitkäkestoista tarkkaavaisuuden ylläpitämistä. Myös toiminnanohjauksen kaikkien komponenttien (aloitteisuus, suunnittelu, joustavuus ja inhibitio) toimivuus ovat edellytyksenä onnistuneelle kiipeilysuoritukselle.

Traumatisoituneen ihmisen kanssa työskenneltäessä pyritään aktivoimaan kehon molempia puolia toimimaan tasapainoisesti, yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvatulla tavalla kiipeily aktivoi molempia aivopuoliskoja ja sitä kautta molempia kehonpuoliskoja. Dynaamista tasapainoa haettaessa työvälineeksi voidaan ottaa kokemus kehon keskilinjasta, keskiakselista, joka yhdistää kehon vasemman ja oikean puolen. (Skjaerven 2003). Keskilinja toimii ikään kuin kehon aivokurkiaisena. Tiedetään, että vasen aivopuolisko hermottaa oikeaa puolta kehossa ja vastaavasti oikea aivopuolisko hermottaa vasenta puolta kehosta. Schoren (2012) mukaan eksplisiittinen eli tietoinen minä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa. Muistot ovat sanallisesti tavoitettavissa ja kuvailtavissa. Implisiittinen eli somaattinen, aistipohjainen minä sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa. Traumamuistot sijaitsevat nimenomaan oikeassa aivopuoliskossa; muistot eivät ole sanallisesti kuvailtavissa, vaan ne saavat ilmenemismuotonsa kehossa, liikkeissä ja aistimuksissa. Onno van der Hart on tuonut esille, että persoonallisuuden traumamuistoja kantavat osat sijaitsevat ei-dominoivan kehon puolella. Kun aktivoidaan molempia kehon puoliskoja toimimaan tasapainoisesti yhtenä kokonaisuutena, se auttaa ihmistä saamaan yhteyden sekä sanalliseen että ei-sanalliseen tietoon.

Neurobiologisesta näkökulmasta seikkailukokemuksiin liittyvän psyykkisen joustavuuden lisääntyminen selittyy aivojen kyvystä mukauttaa rakenteitaan uusia soluja muodostamalla sekä ”uudelleen ohjelmoimalla” jo olemassa olevia soluja suorana vasteena seikkailulliselle kokemukselle. Stressistä palautumisen kannalta olennaista on neurobiologisten prosessien tasapaino, joka auttaa muokkaamaan psykososiaalista tasapainotilannetta lyhyellä tähtäimellä ja pitkäaikaisesti. (Allan, McKenna & Hind 2012) Aivojen muovautuvuus muodostuu sekä neurogeneesistä (hermokudoksen kasvu) että neuroplastisuudesta (hermokudoksen uudet kytkökset). Aivokuori kontrolloi korkeamman tason kognitiivisia taitoja ja tunnesäätelyä. Prefrontaalinen aivokuori yhdistetään yleisesti älykkyyteen, persoonallisuuteen ja tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Vakavasti traumatisoituneella autonomisen hermoston hallitsemattomat vireystilojen vaihtelut häiritsevät prefrontaalisen aivokuoren toimintaa ja vireystilan ollessa sietoikkunan ulkopuolella toiminta ohjautuu alempien aivojen osien tasolta. Traumatisoituneen vireystilaa on siis havainnoitava seikkailukokemuksen aikana ja tarvittaessa autettava häntä optimoimaan vireystilansa. (van der Hart ym. 2009)

Toiminnallinen ja rakenteellinen aivojen vahvistuminen on laajasti kytkeytynyt kokemuksellisuuteen. Aivot optimoivat informaation kulkua hylkäämällä tarpeetonta tietoa ja pitämällä ensisijaisena uusien, kiinnostavien kokemusten etsimistä, ja nämä kokemukset voidaan yhdistää aiempiin aivorakenteisiin. Aktiviteettien tulee olla tasapainossa sekä uusia asioita koskevan tiedonjanon että aiempien kokemusten kanssa, jotta siitä tulee oppimisen arvoista. Huomion kohdistamiseen ja mieleen palauttamiseen vaikuttavat kokemuksen merkitys ja sen emotionaalinen intensiteetti. Merkitys on prefrontaalisen aivokuoren määrittelemää yhdistettynä mantelitumakkeen toimintaan. Tämä vapauttaa dopamiinia mahdollistaakseen riittävän toimintatason johonkin sellaiseen, joka on biologisesti palkitsevaa. Aivot muistavat ensisijaisesti kokemuksen emotionaalisen osan ja vasta toissijaisesti kokemuksen tarkat yksityiskohdat johtuen tunteiden suuresta vaikutuksesta aivojen muistijärjestelmiin. Seikkailullisten ja elämyksellisten kokemuksien avulla traumatisoituneen ihmisen on siis mahdollista muokata aivorakenteitaan ja luoda sopeuttavampia toimintamalleja aiempien traumaattisten toimintamallien tilalle. (Ogden ym. 2009)

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tunnistettu lukuisia neurokemikaaleja, joilla on merkittävä rooli stressivasteessa ja aivojen muovautuvuudessa. Ei ole olemassa suurempaa stressiä kuin post- traumaattinen stressi. Neuropeptidi Y:llä (hermoston toimintaan vaikuttava viestimolekyyli, NPY) on stressiin liittyviä säätelyvaikutuksia ahdistuneisuuteen, pelkoon ja masennukseen liittyvissä aivojen osissa. Korkeat pitoisuudet neuropeptidi Y:tä voidaan yhdistää post-traumaattisen stressihäiriön torjuntaan ja siitä toipumiseen. NPY vaimentaa pelkoreaktiota mahdollistaen paremman toimintakyvyn stressin alaisena. Myös stressihormoni kortisolilla on merkittävä rooli. Useat neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että stressitilanteessa kortisoli auttaa stimuloimaan muistojen muodostumista aivojen hippokampuksessa. Toisaalta pitkäkestoisesti korkeat kortisolipitoisuudet voivat jopa tuhota muistitoimintoihin liittyviä aivosoluja hippokampuksessa ja mantelitumakkeessa. (Allan ym. 2012) Seikkailullisilla menetelmillä on mahdollisuus vaikuttaa stressihormonien määrään. Erityisesti luonnossa tapahtuvat aktiviteetit tutkitusti laskevat kortisolipitoisuuksia.

Keholliset voimavarat, jotka edellyttävät tietoisuutta kehon keskustasta (ytimestä) ja sen liikkumisesta (maadoittaminen, keskilinjaisuus, hengitys), antavat tunnun sisäisestä, fyysisestä ja psyykkisestä vakaudesta ja sen vuoksi vahvistavat sisäistä säätelyä. (Odgen ym. 2009). Somaattiset resurssit ovat perusta keholliselle vakauttamiselle, jolloin kestettävä yhteys omaan kehoon alkaa prosessinomaisesti muodostua. Kehollisia voimavaroja on mahdollista rakentaa seikkailullisten menetelmien avulla. Kestettävän yhteyden ylläpitäminen omaan kehoon mahdollistaa työskentelyn vuorovaikutuksellisen säätelyn ja itsesäätelyn sekä sisäisen systeemin kanssa. (Skjaerven 2003; van der Hart 2009)

Traumakokemus vie ihmiseltä ”jalat alta”. Kehollisen minän perustana on kokemus omien jalkojen kantamisesta ja niihin luottamisesta. Vaikeus luottaa omaan kehoon ja sen tukipintaan sekä antautua maan vetovoimalle näkyy seisten ja selin makuulla ylimääräisenä kehon kannatteluna ja valmiustilana eli jännityksenä. Aina, kun yhteys maan vetovoimaan eli juurtumiseen katoaa, hengityksen luonnollinen virtaus estyy. Vuorovaikutussuhteista nousevien pelkojen ja turvattomuuden kokemusten aktivoituminen saa aikaan jatkuvaa jännittämistä elimistössä. Seikkailuterapia traumatisoituneen ihmisen kanssa vaatii erityisosaamista ja kykyä auttaa traumatisoitunutta säätelemään olotilojaan. (Ogden ym. 2009).

Kliinisen kokemuksen perusteella tietoinen läsnäolo on traumatisoituneelle erittäin haasteellista. Tietoisen läsnäolon näkökulma tulisi nivoutua kaikkeen tekemiseen ja traumatisoitunutta ihmistä autetaan olemaan koko ajan tietoinen kehollisista voimavaroistaan. Ihmistä ohjataan aktiviteettien aikana myös kuulostelemaan tuntemuksiaan ja lopuksi sanoittamaan eli reflektoimaan havaintojaan kokemustensa vaikutuksista. Kyky sisäisen merkityksen antamiseen (mentalisaatio) merkitsee kykyä olla tietoinen omasta, muiden kokemuksesta poikkeavasta sisäisestä kokemuksesta (personifikaatio), joka yhdistyy kykyyn asettua samalle aaltopituudelle muiden kanssa niin, että pystymme hahmottamaan heidän motiivejaan ja aikomuksiaan. Kykyyn antaa sisäinen merkitys kuuluu myös muiden ihmisten implisiittisellä tasolla tapahtuvien toimien tunnistaminen ja ennustaminen. Ilman tätä kykyä ihminen ei pysty lukemaan toisten tunneperäisiä aikeita tai sosiaalisia vihjeitä. Sisäisen merkityksen antaminen on erityisen tärkeää muodostettaessa tarkoituksenmukaisia reaktioita, kun vuorovaikutussuhteisiin liittyvät toimintajärjestelmät – sosiaalisuus, kiintyminen, seksuaalisuus ja hoivaaminen viriävät. Ihmisen aivoissa olevilla peilisoluilla on yhteys mentalisaatio- ja empatiakykyyn sekä vuorovaikutukselliseen säätelyyn. (van der Hart ym. 2009; Ogden ym. 2009)

Janet (1925) kirjoitti traumatisoituneiden ihmisten vaikeuksista viedä toimintoja päätökseen. On tärkeää, että trauman hoidossa tuetaan päätökseen viemistä. Seikkailussa asioiden päätökseen vieminen on hyvin konkreettista: ei voi jäädä keskelle kiipeilyseinää roikkumaan ja jättää tehtävää kesken. Ihmisen toimiminen kehollisesti kokonaiseksi yhdistyneenä sekä pyrkimys ottaa yhteyttä ympäristöön ja ihmisiin sekä reagoimaan yhteydenottoihin, tukee hänen kehollisen minäkäsityksen vahvistumista. Tällöin syntyy kehotuntuman kautta saatu käsitys yhteydessä olevasta, ruumiillistuneesta minuudesta. Kehon saadessa elinvoimaa emotionaalinen riippuvuus ja rajoittuminen puolustusasenteeseen tekevät tilaa itsetunnolle sekä avoimelle ja joustavalle kanssakäymiselle.

Kehotietoisuus on oman kehon aistimusten ja tunteiden kuuntelemista ja kuulemista – se on kyky aistia, mitä omassa kehossa tapahtuu. (Ogden ym. 2009) Itsetuntemus avautuu kehoa kuunnellen uudella tavalla. Hengitys on silta kehon, tunteiden ja mielen välillä. Tiedostava tarkastelu ohjaa ihmistä havainnoimaan itseä sisältä ja ulkoapäin ja piirtää itselle kehonsa rajat. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, koska iho rajaa itsen sisäpuolelle ja muut ulkopuolelle. Vakavasti traumatisoituneen henkilön kehotietoisuuden lisääminen on hoidossa olennaista. Kehon ytimen tiedostaminen auttaa ihmistä määrittelemään sisäiset halunsa ja tavoitteensa sekä kehittämään aloitekykyä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Fyysisten aktiviteettien avulla ihminen voi tulla tietoiseksi oman kehonsa rajoista, voimista ja energian tuotannosta (hengitys, verenkierto, autonominen hermosto). Nämä ovat tärkeitä havaintoja itsesäätelyn oppimisen kannalta. Kun ihminen tutkii, kuinka paljon energiaa tai tehoa hän haluaa käyttää fyysisiin aktiviteetteihin, hän voi oppia hillitsemään ja rauhoittamaan oloaan (jarruttamaan ylivireystilaa) ja toisaalta myös aktivoimaan alivireystilaa, toimimaan sietoikkunassa ja laajentamaan sietoikkunan rajoja suuremmiksi.

Schore (2003) on todennut, että mielihyvän tunteiden voimistaminen herättää “myönteisesti latautuneen uteliaisuuden”, joka ruokkii minuuden tutkivaa asennetta fyysiseen sekä sosiaalis-emotionaaliseen ympäristöön. Tämä puolestaan tukee riskien ottamista sekä entistä täydempää arkielämän toimintajärjestelmän käyttöä. Damasion (1999) mukaan mielihyvä syntyy, kun ryhdymme toimiin palauttaaksemme tasapainon tai lievittääksemme tasapainoa. Leikkimielisyys auttaa heittäytymään fyysisiin aktiviteetteihin, saa spontaanin ja luovan puolen esiin ja voi sen myötä tuoda sekä onnistumisen että hyvänolon tunnetta omasta kehosta (Skjaerven, 2003). Hoito on onnistunut, jos ihmisen kyky kokea mielihyvää on parantunut.

Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy kohtuullisen paljon näyttöä mm. meta-analyysien kautta. Sen sijaan kunnollista teoriaa, saati näyttöä siitä, miksi seikkailuterapia vaikuttaa, ei juuri ole. Tämä on osaltaan estänyt seikkailuterapian kehittymistä laajemmin tunnettuun ja yleisesti hyväksyttyyn psykoterapeuttiseen muotoon. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä on tutkittu huomattavasti laajemmin ja se on saavuttanut uskottavaa jalansijaa kasvatustieteiden saralla. Leedsin yliopistossa John F. Allen tutkijaryhmineen on alkanut tutkia seikkailun neurobiologisia vaikutuksia ja tämä näkökulma avaa uusia tasoja seikkailun vaikuttavuuden ymmärtämiseen luoden samalla pohjaa seikkailuterapian todelliseen taustateoriaan.

Seikkailuterapiaa voi järjestää yksilöhoidon lisäksi myös ryhmämuotoisena, jolloin toimintaan tulee mukaan myös sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Seikkailuterapiaa voidaan tarjota myös traumatisoituneille perheille, jolloin sen käytöllä voidaan vaikuttaa yksilön traumaoireiston vakauttamisen lisäksi myös perhesysteemiin ja perheenjäsenten väliseen kiintymyssuhdekäyttäytymiseen. Seikkailuterapian tarjoamat voimakkaat elämykselliset kokemukset rakentavat ihmiselle voimavaroja traumahäiriön kanssa selviytymiseen ja seikkailussa on kaikki edellytykset myös upeille flow- kokemuksille.

Tämä teksti on kirjoitettu yhteistyössä toimintaterapeutti Jyrki Väyrysen kanssa. 

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

Kuva: Tory Doughty on Unsplash

LÄHTEET:

Allan, J.F., McKenna, J., Hind, K. (2012) Brain resilience: Setting light in to the black box of adventure processes. Australian Journal of Outdoor Education, 16 (1), 3- 14.

Cavén, S. (1998). Terapeuttinen seikkailu. Artikkeli teoksessa Seikkailun mahdollisuus. Toim. Cavén, S. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus r.y.

Damasio, A. (1999). The feeling of what happens. New York: Harcourt, Brace and Company.

Kukkonen, S. 2004: Ruumis muistaa. Ruumiin reaktiot ja voimavarat psyykkisessä traumassa. Opinnäytetyö, OAMK

Nadler, R. & Luckner J. (1997). Processing the experience. Dubuque:Kendall/Hunt Publishing Company

Neill, J.T.(2003). AdventureTherapyDefinitions. http://wilderdom.com/adventuretherapy/adventuretherapydefinitions.html

Ogden, P., Minton, K. & Pain, C. (2009). Trauma ja keho. Sensomotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Panicucci, J. (2007). Cornerstones of Adventure Education. Teoksessa: Prouty, D.,

Panicucci, J. & Collinson, R (toim.). Adventure Education. Theory and Application.

Project Adventure, Inc, 33-48.

Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.

Schore, A. N. (2003). Affect dysregulation and disorders of the self. New York, London: W.W. Norton.

Skjaerven, L.H (2003). Basic Body Awareness Therapy – a guide to understanding, therapy and growth. Bergen: Skjaerven, L.

van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2009). Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Tärkeitä asioita

Tärkeitä asioita

Vietin viimeiset kaksi viikkoa psykiatrian osastolla Norra Älvsborgs Länssjukhusissa Trollhöttanissa. Osastolle minut vei voimistunut dissosiaatio-oireilu ja syvä epätoivo.

Ensimmäistä kertaa elämässäni sain hyvää psykiatrista hoitoa, todellista apua turruttamisen sijaan. Ensi maanantaista lähtien olen pikku hiljaa palaamassa takaisin töihin.

Koen oppineeni kuluneiden viikkojen aikana todella paljon itsestäni. Oivallukset toipumisen tiellä ovat aina jossain määrin henkilökohtaisia, mutta tahdon silti jakaa teille hoitaja- ja terapeuttikeskustelujen aikana saamiani uusia, voimaa antavia ajatuksia.

  1. Minä olen valtavan rakastettu. Saan ottaa rakkauden vastaan, saan antaa sen kantaa itseäni.
  2. Minun elämässäni minä olen kaikista tärkein ihminen. En voi enkä saa elää ensisijaisesti muita varten.
  3. Minä kelpaan.
  4. Minun ei tarvitse vahingoittaa itseäni. Saan olla itselleni hellä.
  5. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai todistella mitään. Saan olla rehellinen. Saan sanoa ei. Saan erehtyä.
  6. En voi olla muille mieliksi, jos en ensin ole itselleni mieliksi.
  7. Olen itse vastuussa elämästäni ja hyvinvoinnistani. Läheiseni voivat ja saavat auttaa minua, mutta he disso voi pelastaa minua. En voi sälyttää ylivoimaisia taakkoja heidän harteilleen.
  8. En ole mitään velkaa kenellekään.
  9. Saan onnea ja iloa voidessani auttaa muita, mutta minun ei pidä tehdä sitä yli voimavarojeni.
  10. Vaikka jäisin yksin, selviäisin silti. En ole paha ihminen, ansaitsen elää.

Ärlighet och sanning ger frid! Rehellisyys ja totuus antavat rauhan.

Jag är oerhört viktig. Olen sanomattoman tärkeä.

 

by Marika, yksi kirjamme kirjoittajista

marika_esittely2