Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Viime kuukausina olen paljon pohtinut, mitä luottamus tarkoittaa ja millainen on luottavainen ihminen. Sellaiseksi nimittäin tulin itseäni kuvailleeksi, kun opiskelemaan hakiessa piti luetella omia luonteenominaisuuksia. Silloin se jotenkin tuntui omalta, mutta nyt tarkemmin asiaa pohdittuani en ole siitä enää niin varma.

Aiemmin ajattelin, että ihminen on luottavainen silloin, kun hän uskaltaa kertoa toisille ihmisille omista henkilökohtaisista asioista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toisinaan se on puhdasta hölmöyttä ja itsensä voi satuttaa pahasti, jos uskoutuu väärälle ihmiselle. Tästä opista huolimatta löydän itseni edelleen kohtalaisen usein lörpöttelemästä puolitutuille omista asioistani. Oletin olevani luottavainen myös elämää kohtaan, kun uskoin, että mulle on luvattu kultaa, jos maasta sen kaivan, kuten Paula Vesala laulaa. Kokemusperäinen havainto on, että kun jaksaa hakata päätä seinään ja ponnistella jotakin tavoitetta kohti kauemmin ja kovemmin kuin suurin osa kanssakulkijoista, usein saa sen mitä haluaa. Nyt tosin ymmärrän, etten luottanutkaan puhtaasti elämään ja sen kantokykyyn, vaan siihen, että tarvittaessa itse kannan itseni maaliin. Jos olisin ollut elämää kohtaan luottavainen, olisin uskonut siihen, että elämä järjestää minut oikeaan paikkaan, vaikka omat toiveeni eivät toteutuisikaan. Että minua varten oli vain jotain oikeampaa kuin se, minkä kuvittelin olevan itselleni oikein.

Olen huomannut itsessäni sellaisen hieman paradoksaalisen ilmiön, että mitä lähemmäs ihmiset minua pääsevät, sitä vähemmän luotan heidän hyviin aikeisiinsa. Kaiken järjen mukaan lähimpien pitäisi olla niitä, joihin voi luottaa kuin vuoreen. Minä sen sijaan luotan lähimpiini kuin Titanic jäävuoreen – mitä lähemmäs se lipuu, sitä varmempi olen, että aiheutuu peruuttamatonta vahinkoa. On ylitsepääsemättömän vaikeaa luottaa siihen, että sydämeeni päässeet hyvät ihmiset eivät muutu myrkkykäärmeiksi heti, kun silmä välttää.
Epäluottamus yhdistettynä kiintymykseen synnyttää vankilan, josta on vaikea tulla pois. Itse en sieltä täysin ole löytänyt reittiä ulos, vaikka tiedän, että kahta kautta voi yrittää vapaaksi. Siltä haavoittavalta kokemukselta, että itselle rakas ihminen satuttaa, voi yrittää suojautua sillä, että työntää kyseisen ihmisen pois. Mutta siinä lähinnä ampuu itse itseään jalkaan sen sijaan, että uskaltaisi odottaa toisen ratkaisua. Toisiin ihmisiin on todella tuskallista pettyä, jos sitä on joutunut tekemään enempi vähempi koko elämän ajan. Jostain syystä on paljon helpompi pettyä omaan rikkinäisyyteen, että yksinkertaisesti pelkää liikaa asettua toisen valintojen ja tunteiden armoille. Omaa itseään voi yrittää sentään muuttaa ja korjata, jos tekee vääriä valintoja. Toisiin ihmisiin ei ole samanlaista valtaa. Rakentavampi ratkaisu olisi oppia luottamaan siihen, ettei hyvä ihminen silmänräpäyksessä muutu pahaksi, kun on oman sydämen kanssa ollut kosketuksissa. Mutta se on huomattavan paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä en ole mietinnöissäni niin pitkällä, että tietäisin, koenko itseni niin huonoksi, ettei yksikään hyvä ihminen voi olla minuun kiintynyt vai olenko vain kokemuksen kautta oppinut pelkäämään minulle läheisiä ihmisiä. Toistaiseksi minun mielessäni hyvästäkin ihmisestä tulee uhka, jos hän on minulle läheinen, koska olen jossain määrin suojaton sille, jos hän aikoo minua satuttaa. Elämäni olisi täydempää, jos osaisin olla pelkäämättä kipua, jota ei välttämättä koskaan tule. Silti usein on tunne kuin seisoisi teloitettavana pussi päässä ja odottaisi aseen laukeamista. On kuitenkin sanottava, että ne, joiden luotia eniten pelkään, ovat hyvin kärsivällisiä teloittajia. Monen monta vuotta on jo seisty näin eikä ase ole lauennut. Jos itse ottaisi pussin pois päästä, saattaisi huomata, ettei minua yksikään ase osoita. Vaikka useasti olen ollut kuulevinani, kuinka tuuli ulvoo kiväärin piipussa ja ollut aivan varma, että kohta pamahtaa.

Vielä on siis sittenkin rutkasti tekemistä luottamuksen kanssa. Toivoisin voivani luottaa edes itseeni sen verran, että uskoisin valinneeni lähelleni hyvät ihmiset. Silloin kun en saanut valita, kävi todella kurjasti ja mureni luottamus aivan kaikkeen. Lapsena särkymistä ei edes osannut odottaa, mutta silti se tuli. Se tuli kai niin monta kertaa, ettei enää osannut odottaa mitään muuta omalle kohdalle osuvaksi. En tiedä, kuinka pitkän aikaa tätä elämää pitää kulkea ilman sydämeeni kohdistuneita murhayrityksiä läheisten toimesta, jotta voisi luottaa, ettei niitä ole tulossa. Mutta haluan uskoa, että ympärilläni on nyt ne ihmiset, joiden kanssa on mahdollista odottaa – vaikka maailman viimeiseen päivään saakka.

-Laura-

Pin It on Pinterest