Kun ihme puuttuu peliin

Kun ihme puuttuu peliin

Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.

Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkemaan ilman, etteikö kipuraja ennen pitkää täyttyisi. Niin kävi minullekin viimeisimmän hoitojaksoni aikana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Niin hirvittäviä kokemuksia minulla sieltä on, että jonkin ihmeellisen tuli aktivoitua minussa siten, ettei noihin painajaismaisiin kokemuksiin tarvitsisi enää ikinä milloinkaan palata.

Hoitajani psykiatrian poliklinikalla on usein ihmetellyt ja kysellyt minulta siitä, että mitä ihmettä minussa oikein tapahtui vuosien 2016-2017 vaihteessa, juuri ennen yhteistyömme alkamista. Hän on sitä ihmetellyt, koska niin ihmeellistä on ollut koko eheytymisprosessinikin. En ole osannut kertoa hänellekään mistään muusta kuin kipurajani täyttymisestä ja siitä, kuinka tämän myötä minussa itsessäni aktivoitui ikään kuin jonkinlainen sisäinen parantaja. Että tämä parantajaosa minussa heräsi toimimaan. Se heräsi täyteen liekkiinsä sen vuoksi, että silläkin on rajansa, kuinka paljon kärsimystä yhden ihmisen harteille sallitaankaan langettaa. Ja tämän parantajan aktivoiduttua, minussa syntyi myös valtava rohkeus ryhtyä taistelemaan hoitavaa tahoa vastaan, jotta vihdoinkin, kaikkien ikuisuudelta tuntuvien vuosieni jälkeen tulisin vihdoinkin oikealla tavalla ymmärretyksi.

On ollut mitä helpottavinta, että uusi hoitajani ja uusi lääkärini ovat molemmat olleet tällä eheytymisen matkallani ammattilaisten lisäksi ennen kaikkea myös ihmisiä, jotka ovat kohdanneet ihmisen minussa. Ei minun lopulta tarvinnutkaan enää taistella. Niin hyvin minut nähtiin, kuultiin ja ymmärrettiin. Ja väärä diagnoosi sai oikean muotonsa. Eivät mitkään sanani riitä kiittämään heitä, muttei liioin myöskään itseäni. Itseäni siitä valtavasta rohkeudestani, jolla uskalsin lähteä taistelemaan oman terveyteni puolesta. Ja terveyteni, joka minulle vuosien aikana oli kerrottu kadonneen ikiajoiksi, alkoi hiljalleen koostua aivan uudenlaisen eheyden muotoon. Niin valtava merkitys sillä on, että saat purettua kontoltasi kaikki sellaiset traumat, jotka mieltäsikin ovat toisinaan niin pahoin pirstoneet. Miten äärimmäisen tärkeä merkitys on silläkin, että kipusi todellakin tulee ymmärretyksi. Että sinua todellakin tahdotaan auttaa vapautumaan taakoistasi, mihin ihmisellä yksin ei ikimaailmassa voisi olla voimia.

Nyt hiljattain, viime viikkojen aikana on tapahtunut paljonkin ihmeellisiä asioita, jotka ovat kulminoituneet tähän kuluvaan viikkoon. On tapahtunut asioita, joita järjellä ei voi selittää. Ei niitä voi selittää pois edes psykologisesti. Viime vuoden rajukin eheytymismatkani minun tuli tehdä pääasiallisesti yksin, turvautuen toki keskusteluihin hoitajani kanssa, mutta muuten olin aivan yksin kaikkien tuskallisten takaumieni keskellä. Tai ainakin luulin olevani yksin. Enää en ainakaan joudu tuota yksinoloa tuntemaan. Saan tuntea aivan päinvastaista tunnetta. En todellakaan ole yksin tässäkään hetkessä, vaikka siltä ulospäin näyttäisikin, kun istun yksin kotisohvallani.

On tapahtunut hurjasti ihmeitä. Viime vuoden alussa aloitin yhteistyön uuden hoitajani kanssa, todeten hänelle, että meidän on heti alkuun unohdettava diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mitä milloinkaan en ole omakseni kokenut. Siitä tuli seuraamaan mitä upein yhteistyö ja matka kohti oikeita traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaation diagnooseja. Nyt kuitenkin, jouduin jo eilen puhelimitse kertomaan toiselle hoitajalle, joka tuuraa oman hoitajani sairaslomaa, että meidän on nyt unohdettava nuo uusimmatkin diagnoosit. Että nyt on aika unohtaa, että psyykeni puolella olisi enää mitään vialla. Jotain niin ihmeellistä on tapahtunut, että uskallan väittää olevani vapaa kaikesta sellaisesta, minkä ylipäätään voi jonkin diagnoosin alle luokitella. Sen kuitenkin tiedän, että kehoni tarvitsee vielä runsaasti apua. Kehomuistiini on kuitenkin koteloitunut hurja määrä traumajälkiä. Tähän puoleen pyysinkin apua tältä uudelta hoitajaltani. Pyysin tiedustelemaan lääkäriltä, josko minulla olisi mahdollisuuksia päästä vaikkapa musiikkiterapiaan, jonka olen aina kokenut parhaimmaksi lääkkeekseni suljetullakin osastolla.

En ole vielä valmis kirjoittamaan kaikista niistä ihmeistä, joita tämänkin viikon aikana olen kokenut, mutta nämä kokemukset ovat palauttaneet minulle uskon elämään. Uskon siihen, että on olemassa jotain suurempaa. Ja sen tiedostan nyt vahvasti, että se jokin suurempi, se tahtoo minun olevan kivuton ja terve mahdollisimman pian. Siksi kaikki eheytymiseni onkin tapahtunut niin hurjalla vauhdilla, ja että loppuhuipennus on kulminoitunut tähän kuluneeseen viikkoon. Ja siksi, koska liikaa kun on joutunut kärsimään, onkin jo korkea aika olla onnellinen. Minunkin, vaikka siihen kaikkein viimeisimmäksi joskus olisinkin uskonut.

Kun eilen tosiaan puhuin puhelimessa tämän uuden varahoitajani kanssa, kysyin häneltä myös kysymyksen: ”Uskotko sinä ihmeisiin?” Hän vastasi: ”Kyllähän ihmeitä tapahtuu.” Ja niistä minä tulen hänelle seuraavalla tapaamisellamme kertomaan. Ihmeitä todellakin tapahtuu. Ehkä onkin niin, että kuten edellisessä Elefantin paino -tekstissäni kerroin raastavasta hetkestäni, jossa jokainen soluni kirkui armoa jonkin korkeamman puoleen, minä sen armon myös osakseni sain. Liika on liikaa. Kenelle tahansa.

Vieraskirjoitus – Ira-Maria

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kerta toisensa jälkeen? Kuinka äärimmäinen onkaan se kipu, joka psykoosia edeltää. Kun jokin triggeri laukaisee ensin yhden traumamuiston, se puolestaan toisen jne, kunnes jokin tsunaminkaltainen valtaa koko mielesi sellaisella tuskalla, jota et yksinkertaisesti kykene kohtaamaan pakenematta psykoottiseen maailmaan. Toisin sanoen, emotionaalinen ja aivan liikaa traumatisoitunut osasi ottaa sinusta täyden vallan ja tietoisuutesi todellisuudesta katoaa. Miltä tuntuu löytää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen mm. lukittuna sairaalan eristyskopin yksinäisestä hämärästä ilman, että kukaan oikeasti sinua ja kipuasi näkisi, kuulisi ja ymmärtäisi? Miltä tuntuu kantaa viisitoista vuotta harteillaan väärän diagnoosin (bipo1) taakkaa, jota itse et itsessäsi tunnista, mutta jonka mukaan sinua ”hoidetaan”, ihmetellen vain sitä, miksi tämä ”hoito” ei tehoa? Miltä tuntuu, kun psykiatrisen hoidon ääritoimenpiteet traumatisoivat sirpaleista minääsi entisestään, kipukuormaasi kasvattaen?

Viisitoista vuotta sitten, kun mieleni särkyi ensimmäisen kerran, se oli samalla ensimmäinen kirkuva avunhuutoni: ”Nähkää minut, kuulkaa minut, ymmärtäkää minua! Auttakaa minua!” Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jouduin odottamaan tuskani kanssa viisitoista pitkää vuotta. Viisitoista vuotta taistelua ja selviytymistä, eikä sekään ole lainkaan itsestään selvää, että olen vielä ylipäätään tässä. Että elän ja hengitän. Että olen jaksanut selviytyä. Puhumattakaan siitä, että tänä vuonna jaksoin kohdata kipurajani täyttymisen terveellä ja eteenpäin ajavalla aggressiolla, joka on edesauttanut sitä, että minusta, näkymättöksi ja mykäksi lyödystä, alkoi muodostua näkyvä ja kuuluva sillä tavalla, että vihdoinkin tulin ymmärretyksi myös hoitavalla taholla. Ja mitä enemmän ihminen saa tuntea tulevansa ymmärretyksi, sitä paremmin oma tarinakin alkaa löytää selkeää sanoitustaan.

Kuinka huikeaa olikaan löytää ne oikeat ihmiset, jotka todella osaavat auttaa sinua oikein. Enää ei tarvinnut taistella ikään kuin tuulimyllyjä vastaan, vaan ainoastaan antautua sille hoidolle, traumaterapialle, joka vihdoinkin on mahdollistanut eheytymisen. Kuinka upeaa oli myös ruveta ahmimaan kirjallisuutta ja tietoa traumaperäisestä stressihäiriöstä ja dissosiaatiohäiriöstä, kun tuntui siltä kuin nämä kirjat olisivat kertoneet juuri minusta. Kuinka olisin lukiessani ollut samanaikaisesti sekä lääkärin että terapeutin vastaanotolla, kuin myös vertaistukiryhmässä. Olin löytänyt tieni kotiin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siltä se todellakin tuntui. Olin ollut eksyksissä koko 44 vuoden mittaisen elämäni ajan, taistellut kaoottisen viisitoistavuotisen sotani, mutta nyt sain lopulta oivaltaa itseni ja aloittaa mitä tärkeimmän eheytymismatkani.

Psykoosin jälkeen ihminen ei ole ikinä entisellään. Miksi psykoosipotilasta yritetään hoidollisesti saada entiselleen, kun se ei edes ole mahdollista? Psykoosi on prosessi, jota tulisi hoitaa ikään kuin muodonmuutosta ja mitä suurinta mahdollisuutta. Pitäisi pyrkiä näkemään perhonen kotelossaan ja murtaa kuorta pala palalta, jotta ydin paljastuu. Pitää myös muistaa vielä keskeneräisen perhosen äärimmäinen hauraus ja herkkyys kuoren sisällä, ja kohdella sitä sen mukaisesti.

Millaisia perhosia kuoren sisältä voi löytyä?

Mitä upeimpia, täydellisen uniikkeja yksilöitä, joista jokaisella on omat erityislahjansa maailmalle, kunhan ne vain autetaan levittämään uudet siipensä. Kuinka paljon uusia mahdollisuuksia niillä onkaan, kun ne pääsevät vihdoin vapauteen kotelonsa puristuksista. Kuinka suunnaton ilo ja riemu niillä onkaan hengittää aivan uudenlaista ilmaa, nauttia elämästään, uskoa itseensä niin kuin ei koskaan ennen, oppia ja imeä itseensä uutta tietoa ja kokea uusia kokemuksia, ja ennen pitkää valjastaa käyttöönsä omat erityislahjansa.

Mitä lääkärien/terapeuttien pitäisi kertoa näille perhosille heidän ”sairaudestaan”?

Sinä koit sellaisen ilmiön, jota nimitetään psykoosiksi. Se kertoo minulle siitä, että sinussa asuu syvä tahto parantua jostain taakastasi. Tahtoisin kovasti kuulla tarinasi, ymmärtää sinua ja auttaa kaiken parhaan kykyni mukaan. Jos minun taitoni eivät siihen riitä, pyydän sinulle apua jostain muualta.

Sinun tulee nyt uskoa itseesi ja siihen, että sinä voit parantua. Jos sinä et vielä kykene uskomaan itseesi, niin minä uskon sinuun ja askel askeleelta autan sinuakin uskomaan.

Mitä minä, yksi perhonen, tahtoisin juuri tällä hetkellä sanoa jollekin lääkärille/terapeutille:

Tiedäthän, että jos elää narsistin kanssa vuosikausia, ihminen alkaa itsekin uskoa olevansa sellainen, kuin miksi narsisti häntä väittää. Tiedäthän, että jos lääkäri ja hoitajat vakuuttavat ihmiselle, että hän sairastaa aivokemiallista toimintahäiriötä, joka on elinikäinen sairaus, hän tavallisesti uskoo sen sokeasti. Minä en tyytynyt uskomaan. Siksi näen nyt itseni perhosena, vaikkakin vielä keskeneräinenä.

Vieraskirjoitus
~Ira-Maria

 

Voiman jakamisesta meissä

Voiman jakamisesta meissä

Olisi hienoa, jos tämä meidän kirja herättäisi lukijoissa halun samaistua siihen mielettömään voimaan, mikä traumatisoituneilla ja muuten rankan todellisuuden kanssa elävillä on! Kun pää ja keho on niin vitun sekaisin ja usein, tarvitaan voimaa, sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, jotta silti jaksaa ja pystyy mennä eteen päin. Heikkoudella siihen ei kykene.

Olen aina karsastanut sitä, kun sanotaan, että trauma on tie todelliseen vapauteen. Mieluummin olisin valinnut polkuni vapauteen toisin! Kuitenkin viime vuosina, sen seurauksena kun olen saanut tukea vihdoin parantumiseeni, olen alkanut ymmärtämään mitä sanonnan takana on.

Vapaus, onnellisuus, rauha, rakkaus jne liitetään usein siihen, että elämä on ihanaa ja vailla pelkoja. Jotenkin vain siirrytään semmoiseen pumpulielämään ja jätetään skeida taakse. Mutta se ei taida tapahtua noin. Trauma ja vapaus kulkevat käsi kädessä sen takia, että trauman luoman äärimmäisten haasteiden vuoksi on oikeasti opeteltava keinoja, jotka auttavat vapautumaan pelkojen ja takaumien tavasta hallita kehoa. Ja sen kautta siirrytään siihen todelliseen vapauteen ja kykyyn valita vapaus silloin kun skeida iskee päälle.

Keskiverto kaduntallaajalle elämä ei ole niin äärimmäistä. Traumatisoituneelle se on. Hermosto on viritetty raskauteen ja turvattomuuteen. Mieli hallitsee arkea ja luo todellisuutta omalla selviytymismekanismillaan. Aivot on viritetty siihen, että uhkat havaitaan ajoissa ja pakene/taistele mekanismilla pelastutaan. Tietyt kaavat toistuvat vuosia ja vuosia, ja pelkoihin ei ehdi reagoida ennen kuin ne pamahtaa päälle.

On tehtävä täydellinen ja äärimmäinen suunnanmuutos. Yksi päivä ei niin kauan sitten heräsin vihdoin siihen, että sanoin itselleni isoon ääneen, että vittu en halua kärsiä enää yhtään! Nyt riittää! Tuohon toteamukseen päästäkseni olen joutunut tekemään työtä päivittäin ja välillä tunneittain itseni kanssa. Olemaan hereillä. Tarkkailemaan itseä ja reaktioita, tunnistamaan itseäni ja hyväksymään itseni ja kaikki osani. Päättämään, että minä paranen. Minä saan kaiken tämän haltuun. Tämä on minun traumani.

Alussa saatoin joutua takaumaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten se tippui kahteen viikkoon, siitä päiviin, siitä tunteihin ja nyt pyrin siihen, että pääsen pois pelkotiloista, sekavuustiloista, katoamisista ja dissoamisesta noin max puolessa tunnissa, välillä menee 15 minuuttiin ja joskus jopa kahteen. En aina tajua kuinka paljon voimaa ja rakkautta tämä vaatii. Kun sen yhtäkkiä ymmärtää ja saa siihen vahvistusta muilta, jotka ymmärtävät tämän tien vaativuuden, sitä ikään kuin herää omaan todelliseen voimaan!

Traumatisoitunut oppii ymmärtämään omia aivojaan, omaa käyttäytymistään, olemaan samaistumatta enää niihin uskomuksiin, jotka on aikoinaan itsestä luonut ja jotka ovat yleensä hyvin negatiivisia. Oppii kohtaamaan pelkonsa ja epävarmuutensa ja valitsemaan vaikeissakin tilanteissa oikein. Oppii olemaan antamatta periksi. WAU! On hyvin epätavallista tässä maailmassa, että ihmiset menevät näin syvälle kasvussaan ja ihmissuhteissa. Me menemme ja siksi meidän on oltava todella tietoisia siitä, kuinka paljon viisautta ja voimaa voimme antaa takaisin maailmalle.

Tehtävään kuuluu vielä mahdollisuus valita suunta uudelleen niin, että se uudessa todellisessa vapaudessa resonoi oikeasti omien arvojen ja omien kykyjen ja lahjojen kanssa. Toivon, että täälläkin meidän dissociation.fi sivustolla, facebookissa ja tulevissa projekteissa jaettaisiin näitä uusia visioita. Rohkeus valita uudelleen, hypätä tuntemattomaan on yhtäaikaa pelottavaa ja upeaa!  Jaetaan sitä. Vahvistetaan toisia. On aika kertoa oma traumatarina ja on aika kertoa tarina siitä, miten siitä selvisi.

Ajatuksia erittäin harmaana maanantaiaamuna, Helsingin Carousel cafessa, kun mietityttää mitä kaikkea voisimme tehdä tämän Viisi naista, sata elämää projektimme myötä. Mielenterveysasioista puhutaan niin kapeasti. Haluan, että asioista puhuttaisiin vahvemmin, laajemmin ja myönteisemmin. Agree?

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Minulle trauma on ollut aina kehossa. Se on tullut läpi mm lukuisina kipuina, kouristuksina, tunnottomuuksina, turvotuksina, puolihalvaantumisina, paineina, syväväsymisenä ja tajunnanmenettämisinä. Se on ollut läsnä arjessa niin kauan kuin muistan. Se on ollut siinä muistuttamassa itsestään ja minä olen elänyt sen kanssa rinnakkaiseloa.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 5 vuotta, kolmella eri terapeutilla. Ensimmäisessä löysin sanan trauma (tapahtui 90-luvulla) ja toisessa olin päättänyt käsitellä tämän trauman pois elämästäni. Halusin traumamuistot ulos itsestäni ja olin valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Teimme paljon EMDR:ää, jonka seurauksena traumatisoiduin uudelleen ja löysin itseni vielä aiempaa kaaoottisemmista olotiloista! Välillä luulin kuolevani, koska kouristukset ja sydänalan kivut olivat niin hurjia. Tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu, mutta en tiennyt muusta.

Kolmannen kanssa jouduin pysähtymään. Hän ei suostunut kiirehtimään vaikka rauhallinen tahti terapiassa ärsytti minua suunnattomasti ensi alkuun. Lähdin mukaan tähän hitaaseen muutosprosessiin, koska terapeutti herätti minussa jonkinlaista luottamusta. Olin myös jo siihen mennessä tajunnut, että yksin en tästä selviä enää.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä terapeuttien käyttämä sanonta sietokyvyn ikkuna tarkoittaa. Sietokykyähän minulla on kyllä ollut riittävästi, elämä on ollut pelkkää sietämistä ja selviytymistä, mutta todellinen sietokyky tarkoittaakin sitä, että pystyn kokemaan traumatunteita itsessäni ilman, että menetän puhe-, ajattelu-, ja havannointikykyäni niiden pamahtaessa päälle. Opin, että aiempi määritelmäni elämän sietämisestä tarkoittikin minulle kaiken jättämistä, dissosioimista pois tästä hetkestä. Jätin ne kehokivut tänne ja eristin itseni muualle mukavampiin maisemiin mieleni avulla.

Terapiaistunnoissa minulla on ollut tarjota erilaisten tilojen kuvailua terapeutille. Tilat ovat muuntuneet eri-ikäisten lasten ja nuorten ääniksi sen myötä, kun niitä on puhuttu läpi aina uudestaan ja uudestaan. Minun reaktioni ääniin on muuntunut alun kauhistumisesta hyvin empaattiseksi. En osaa sanoa tarkalleen, miten tämä prosessi on tapahtunut. Olemme piirtäneet lukemattomia kaavioita taululle yrittäen piirtämisen ja nimeämisen avulla yhdistää eri kehon tiloja eri puoliin minussa sekä eri puolien reaktioita toisiin puoliin. Tilat ovat siirtyneet taululta uniin. Arjessa yksin ollessani olen oppinut havannoimaan kehollisia traumatiloja uudelleen. Ne eivät enää ole pelkkää paniikkia vaan niillä on nimi, merkitys ja jopa sanomakin minulle. Olen oppinut myös hallitsemaan näitä tiloja! Hitaus on kannattanut; olen oppinut arvostamaan sitä, että pystyn käsittelemään traumaa siinä sietokyvyn ikkunassa ja että se käsittely auttaa oikeasti muuntamaan traumaa.

Tänä syksynä löysin liike-ja tanssiterapian, minkä avulla saan yhdistettyä kehoa ja mieltä taas uudella tapaa. Improvisoidussa tanssissa joudun tiloihin, mitkä on tuttuja ennestään, kuten viimeksi semmoiseen kohtaan mielessäni missä on läsnä lamaannus ja paniikki yhtäaikaa. Reaktioni siihen on ollut aina se, että jämähdän, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. Käpertyäkö rullalle vai lähteä karkuun? Liikkeen avulla annan kehoni löytää itsestään ratkaisun tilanteeseen, mikä viimeksi oli pikku hiljainen liike lähtien sormista, jotka tunnustelevat ympäristöä ja päätyen siihen, että uskallan  liikkua ja huomaan, että mitään kauheaa ei tapahdukaan!

Trauma on syvällä meissä mutta niin on myös parantava ja eheyttävä voima ja tieto. On vain saatava oikeanlaista apua niin keho, mieli ja aivot alkavat muuntua kohden uutta. Vanhat rakenteet jäävät ja uutta elämää syntyy meissä. Vaikka matka jatkuukin tästä vielä kohden uusia uskalluksia kohdata traumaa, niin voin jo tässä vaiheessa matkaa sanoa, että se kannatti!

Kuulisimme mielellään sinun matkakertomuksiasi! Kirjoita meille, vaikka vieraspostaus. Kirjoittaminen on myös hyvää terapiaa.

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista
ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

 

Mieluiten olisin ihan tavallinen

Mieluiten olisin ihan tavallinen

Viimeinen vuosi on ollut minulle hurjaa ylämäkeä. Olen opetellut pitämään päivärytmiä, syömään säännöllisesti, käymään terapioissa ja pitämään muutenkin huolta itsestäni. Samalla olen ollut kirjoittamassa kirjaa, suunnitellut ammatillista kuntoutumista, opetellut kävelemään ja saanut takaisin itsenäisyyttäni. Tiesin, että vaikeita hetkiä olisi vielä tulossa, onhan traumasta kuntoutuminen kuitenkin vasta alussa ja sen myötä elämään tulee väkisinkin muutoksia.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt läpi monet vaikeat tunteet, eikä tämän mylläkän käynnistämiseen tarvittu kuin pieni muutos rutiineissa. Tunnemyrskyille tyypillistä on, että ne eivät liity aikaan tai paikkaan vaan mieli vaeltelee menneessä ja tulevassa milloin ja missä sattuu. Tämä on monelle dissoihmiselle tuttu asia. Uutta kaikessa on taustalla oleva oma varmuus siitä, että vaikeudet ovat ohimeneviä ja että selviän. Siitä, että minusta tulee vielä joku päivä melko normaali. Askel taakse, kaksi eteen.

Tänään juhlin kulunutta vuotta ja edistymistäni, tunsin kiitollisuutta ja helpotusta, ehkä ylpeyttäkin. Samalla kuitenkin mietin, miten väärin on, että kolmekymppisenä täytyy opetella kävelemään ja syömään aamupalaa. Ajatus herätti surua, vihaa ja kateutta – miksi juuri minun elämästäni piti tulla tällainen? Millaista olisi, jos olisin kokenut vastoinkäymisiä normaalin rajoissa, jos olisin saanut olla lapsi, nuori ja aikuinen oikeassa järjestyksessä?

Ajatuksia ja tunteita tulee ja menee, eikä kaikkiin niistä ole hyvä jäädä kiinni. Kaikki tuskakin on ilmeisesti käytävä läpi, ja se tekee traumasta toipumisesta täyttä työtä. Olisi mukava, jos mielen voisi korjata samalla lailla kuin auton moottorin -vaihtaa kuluvat osat, korjata viat ja jatkaa matkaa. Järkevä puoleni ymmärtää, että kymmenen vuoden aikana mielen rakenteisiin syntyneet ongelmat ovat hieman monimutkaisempia, mutta kärsivällisyys on koetuksella päivittäin.

Tunteiden myllertäessä kaikki opetellut ankkurointikeinot tulevat tarpeeseen. Juuri nyt makaan sohvalla peiton alla, neulon sukkia kuten joka syksy, seuraan välillä illan tv-elokuvaa ja katselen jaloissani nukkuvaa koiraa. Koti näyttää tutulta, esineet ja valokuvat ovat omilla paikoillaan, ilmastointilaite hurisee ja kynttilä tuoksuu muumilimsalle. Joskus, kun harhaudun pois ajatuksistani ja pystyn keskittymään vain tähän hetkeen, tunnen olevani aivan tavallinen ihminen. Silloin tuntuu, että kaikilla ponnisteluilla on ollut joku tarkoitus, ja että sellaisia hetkiä minulle on vielä luvassa.

 

Mikä saa sinun tunteesi katoamaan menneisiin? Miten käsittelet tilanteet?

 

by Inari, yksi kirjan kirjoittajista

13626963_10208890429151822_1124315370103199446_n

Pin It on Pinterest