Uusi osa minussa

Uusi osa minussa

Hiljattain, eräänä iltana, tapahtui jotain, mille oli aluksi vaikea löytää sanoja. Tiedän hyvin sen, miltä takauma tuntuu. Tiedän myös sen, millaista on, kun takaumat kuohuvat tsunamin lailla mieleen siten, että psyyke pirstoutuu tyystin. Tiedän myös sen, miltä tuntuu, kun jokin dissosioituneista osistani ilmentää itseään. Tosin en kaikkia osiani vielä tunne, mutta paljon olen jo osistani oppinut. Tuona iltana kyseessä oli kuitenkin jotain aivan ennenkokematonta. Uusi osa minussa paljasti itsensä kaikella voimallaan. Sellainen osa, jonka olen tahtonut itseltäni kieltää. Osa, jota esimerkiksi jokin toinen osa minussa hyljeksii ja häpeää. Ja nyt tämä osa, hyvin merkityksellinenkin sellainen, purkautui ensimmäistä kertaa esille. Koettavakseni, tunnettavakseni, pelättäväksenikin.

Jotkut dissosioituneet osani ovat hyvinkin pelottavia. Ne ovat pelottavia siksi, koska niiden mukanaan kantama kipu ja suru ovat lukuisia kertoja pirstoneet mieleni psykoottisuuteenkin asti. Pelkoni on onneksi tämän kuluneen vuoden aikana murentunut ja sen tummista tummin varjo on alkanut haihtua. Sen on mahdollistanut se, että olen vihdoinkin löytänyt oikeanlaista sanoitusta itselleni siitä, mitä minä olen kaikkine oirekuvineni. Kuinka valtavan suuri merkitys minulle olikaan jo yksinomaan siinä, että tämän vuoden keväällä hoitajani psykiatrian poliklinikalla alkoi puhua minulle traumaperäisestä dissosiaatiosta. Kaikkien niiden viidentoista vuoden jälkeen, kun olen kantanut matkassani väärää psykiatrista diagnoosia. Ahmin tietoa ahmimalla, itkien sekä nauraen kaikesta siitä, mitä sainkaan itsestäni oivaltaa. Kuinka huikeaa olikaan löytää itsensä ikään kuin esittämässä pääroolia erilaisten kirjojen sivuilta. Ja miten tämän myötä tarina minussa alkoi löytää sellaista sanoitustaan, että saan tulla yhä enenevimmin määrin ymmärretyksi myös hoitavan tahon puolelta.

Kuitenkin se, mitä tuona iltana tapahtui, oli todellakin pelottavaa. Kivun määrä, joka alkoi ensin tuntemuksina kehossani, oli jo itsessään pelottavaa. Pelottavaa siksi, että tiesin sen kulkevan hetki hetkeltä kohti mieltäni. Kohti tajuntaani. Kohti sellaista näkemistä ja ymmärtämistä, ettei tuollaisessa tilanteessa yksinkertaisesti voi estää itseään oivaltamasta jonkin syvälle piiloutuneen osan olemassaoloa. Dissosioituneilla traumaosillani tuntuu olevan ihan omanlaiset ajatus-, tunne- ja kokemusmaailmansa, joita eheän minäni on toisinaan vaikea ymmärtää. Ainakaan aluksi. Puhumattakaan siitä, että joku ulkopuolinen niitä ymmärtäisi. Ellei kyseessä sitten ole traumoihin ja dissosiaatioon perehtynyt ammattilainen.

Tuona iltana, kaiken kipuni keskellä soitin ystävälleni itkuisen ja paniikinomaisen puhelun. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärrämme toinen toisiamme ja tunnemme toistemme tarinat hyvin. Tuon puhelun myötä kuitenkin oivalsin entistäkin paremmin sen, että se mikä toimii yhdellä, ei todellakaan välttämättä toimi toisella. Puhuimme mm. irtipäästämisestä. Kunpa dissosiutuneista osistaan voisikin päästää irti. Ihan vain päättämällä luopua niistä. Ihan vain oivaltamalla, ettei enää tarvitse tuntea kipua. Traumatisoituminen ja dissosiaatio elävät kuitenkin niin kehossa kuin mielessä, sekä aivoissakin. Muistan sanoneeni puhelimessa, etten kykene luopumaan tästä kehostani, joka kärsii. Jäljet ovat kehossani. Ne ovat muuttaneet sekä fysiikkaani että aivojeni neurobiologiaa. Ja osani, joista kaikkia en välttämättä edes tiedosta, elävät kehossani, vaikka ne eivätkään todellisuudessa ole osa minuuttani. Dissosiaatiota voi olla vaikea ymmärtää, jos sen kanssa ei joudu elämään. Moni ihminen voi kokea elämässään traumoja ilman, että siitä seuraa traumaperäistä stressihäiriötä ja/tai dissosiaatiota. Dissosiaatio ei todellakaan ole sellainen asia, joka katoaa yhdellä oivalluksella. Siihen tarvitaan ehkä jopa tuhat ja sata oivallusta. Ja tällä oivallusmatkalla olen tänä vuonna ollut ja matkaani jatkan edelleen.

Nyt kun tiedostan uuden osani, olen kiitollinen sen ilmenemistä. Sen ryöpsähtämisestä niin elävänä tajuntaani. Olkoonkin, että se satutti sekä kehoani että mieltäni. Ja kyllä se saa yhä kipua aikaan, jos sen tarinaa kuuntelen. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Tai ainakin niin tahtoisin. En ole vielä kykeneväinen hallitsemaan kaikkia dissosiutuneita osiani kaikessa eheytymismatkani keskeneräisyydessä. Juuri tähän hetkeen toivon kuitenkin sitä, että eheä osani on niin vahva, että jos jokin kipua tunteva osani tahtoo ilmaista itseään, on se kykenevä keskustelemaan tuon osan kanssa terveen välimatkan päästä.

Vieraskirjoitus
Ira-Maria

Lue Ira-Marian omaa blogia: mielenipalapeli.blogspot.fi

Pirun hyvää teetä

Pirun hyvää teetä

Aika kului hitaasti. Hitaammin kuin kello antoi ymmärtää. Kuulin huutoa ja väittelyä. Mutta minä leikin nukeilla. Nuket eivät huutaneet toisilleen. Ne olivat kilttejä toisilleen. Huuto ei haitannut niin paljon kun nuket puhuivat niin kovaa riidan päälle. Niillä oli uusia hienoja vaatteita ja Margaret oli hankkinut uuden hatun.

Kukaan ei oppinut juomaan teetä yhtä sivistyneesti tyhjistä muovikupeista kuin minä, Margaret ja Sinja. Se oli muiden mielestä niin tyhmää pelleilyä että kupit lensivät seinään jos satuin huonona hetkenä pyytämään teeseuraa. Sinja hymyili aina. Hänellä oli sininen jakkupuku. Tein hänelle kangaspaloista kravatin, jolla harjoittelin kravattisolmua yhä uudestaan. Se sopi väreihinkin etiketin mukaan. Jouduin vaihtamaan kyllä vyön kun Sinja ostettiin, sillä Sinjalla oli mustat kengät ja ruskea vyö, ja kaikkihan sen tietävät että mustien kenkien kanssa pitää olla musta vyö.

Margaret oli niinkuin minä. Hän piti hienoista hatuista, uusista kengistä ja teestä. Häntä ei kiinnostanut etiketti, vaikka osasi sen. Ihailin Margaretia. Hän sai pitää violetin topin kanssa punaista hattua ilman, että kukaan tuli huomauttamaan asiasta. Itse en saisi tehdä niin koskaan. Kaadoin tyhjästä muovipannusta Margaretille lisää teetä. Margaret kiitti ja kehui kauluspaitaani. Kerroin hänelle, että se oli tullut ompelijalta vasta tänään, kun laskokset oli saatu istumaan oikein.

Sinja ja Margaret eivät voineet tulla kouluun. Jätin heidät aina mukavasti peiteltynä jatkamaan uniaan, kun itse menin puolinukuksissa pukemaan ulkovaatteita kukonlaulun aikoihin. Saisinpa jäädä nukkumaan kuten he. Äiti oli ajastanut kellon soimaan kun piti lähteä kävelemään kouluun, koska joutui itse lähtemään ennen minua töihin. En silti raaskinut herättää Margaretia ja Sinjaa pitämään seuraa aamulla. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ulkona oli pilkkopimeää. Lumesta heijastui ulkolyhdyn valo. Ei tehnyt mieli syödä. Sitten lähdin kouluun.

Se oli hiljainen diili. En puhu heille niin he eivät puhu minulle. Joskus tosin Jaana rikkoi diilin ja huusi minulle jotain rupikonnista ja elefanteista. Että muistuttaisin niitä. Niin, ja että haisen. En silti rikkonut omaa osaani diilistä.

Usein sain lumipallon päähän tai kenkäni piilotettiin. Mutta kaikkeen tottuu.

Välitunnit kestivät ikuisuuden. Vihasin välitunteja. Matikantunnit oli parhaita, sillä silloin kenenkään ei annettu puhua. Vihasin myös liikuntatunteja. Siellä sai huutaa, riehua… Ja kiusata. Se oli ilmeisesti jotenkin OK. Mutta selvisin, sillä pääsisin teekutsuille päivän päätteeksi.

by Miranna, yksi kirjan kirjoittajista

miranna_esittely2

 

 

 

 

 

 

 

Kaleidoskooppi

Kaleidoskooppi

Dissomuistin kanssa kamppaileminen on ajoittain tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi nähdä asian valoisat puolet, se vain tympii. Muistini toimii enimmäkseen ihan hyvin, mutta on myönnettävä että se aiheuttaa tällä hetkellä myös suurimmat haasteet elämässäni.

Jäin sairauslomalle seitsemän vuotta sitten ja pian olin sairaseläkkeellä. Nyt suunnittelen varovaista paluuta jonkinlaiseen työelämään, ja mietin mitä työtä haluaisin tehdä. Viimeisimpään työhöni palaaminen ei olisi enää mahdollista somaattisen terveydentilan puolesta ja minulla on ainutlaatuinen tilaisuus tutkia asiaa kunnolla.

Teen pienenlaisia työkokeiluja (kuten kirja) ja opin koko ajan lisää itsestäni. Kuten sen, ettei työ ole enää koskaan se, joka määrittelisi minut. Haluan ensisijaisesti tehdä työtä asioiden parissa, joilla on minulle jonkinlainen tarkoitus. Samalla haluan nähdä asiat mahdollisimman monelta kannalta, ja siihen dissosiaatiohäiriöni luo oivalliset edellytykset -sekä haasteet.

Olen keskinkertaisen hyvä monessakin asiassa, mutta on vaikea pysyä olotilassa, jossa kaikki päässäni oleva tieto ja kokemus kohtaisivat yhtä aikaa. Dissoihmisten fb- ryhmässä joku kuvaili oloaan kaleidoskoopiksi; joka kerta kuva on erilainen, useimmiten kaunis, mutta palaset ovat joka kerta eri kohdilla. Meissä on persoonallisuuden eri puolien ääripäät ja lukuisia vaihtoehtoja siitä väliltä; yhdistelmä on joka kerta yhtä uniikki. Hyvä päivä voi muuttua nopeasti sopivan triggerin, yllättävän tapahtuman tai väsymystilan vuoksi. Vaikka homma olisikin enimmäkseen hanskassa, syntyy yllätyksiä.

Käytännössä ongelmia tulee eteeni vaihtelevaan tahtiin. Joinain päivinä saatan tehdä hommia sujuvasti ja ripeästi, toisina päivinä palaset eivät vaan kohtaa vaikka kuinka yrittäisin. Hommilla tarkoitan sekä arjen toimintoja, että vaativampia puuhailuja. Välillä opettelen koodamaan, toisinaan en osaa liittää kuvaa tekstiin. Saatan hoitaa arjen askareet tunnollisen kotiäidin tavoin, mutta samalla opettelen muistamaan itse harjata hampaat joka päivä. Puhumattakaan siitä, että suurimman osan ajasta en edes muista mitä kaikkea olen aikoinani tehnyt tai osaa tehdä sitä. Iloisia ja noloja yllätyksiä paljastuu tällä hetkellä päivittäin.

Moni dissoihmisen työ- tai opiskelukaveri yllättyisi, jos tietäisi miten yksinkertaisten asioiden kanssa voi olla ongelmia samaan aikaan, kun menestyy alallaan hyvin. Työroolin suorittaminen sujuu, mutta matkalla työpaikalle on voinut joutua etsimään hukassa olevia tavaroita tuskastumiseen asti tai suunnistamaan GPS:n avulla perille, koska eksyi tuttuihin maisemiin. Ruokatunnilla ranneke saattaa vaihtua kädestä toiseen muistutukseksi siitä, että on tänään syönyt.

Matka ammatilliseen kuntoutumiseen on varmasti jännittävä, ja ajatus itsestä työelämässä tuntuu hetkittäin kaukaisalta. Mahdollista se kuitenkin on! Ehkä joku päivä osaan hallita muistiani niin, että osaamani asiat olisivat käytössä yhtä aikaa, silloin kun haluan. Jatkan harjoittelua.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Minä ja mun pää

Minä ja mun pää

Minulla on jatkuvasti sellainen tunne, että jotain on vialla. Vilkuilen olkani yli, tarkkailen ympäristöäni. Katastrofi uhkaa, vaikka minulla ei ole sille nimeä. Kohta pimeys peittää maan, ja minulle tehdään pahaa. Taas.

Mielialani vaihtelevat paljon. Huikeaa riemua seuraa polttava tuska. Tämänaamuinen hyvä mieleni vaihtui nopeasti ahdistukseen, jonka aiheutti naapurista kuuluva lapsen itku. Olin muistavinani jotain, aave istui olkapäälleni.

En ole siinä mielessä epävakaa persoona, että kykenen sitoutumaan vaativaankin työntekoon ja aikuiselämääni leimaavat pitkäaikaiset, turvalliset ihmissuhteet. Aikuinen minäni on työorientoitunut ja kohtelee ihmisiä pääsääntöisesti ystävällisesti. Sisäinen kaaokseni ei välttämättä näy ulospäin. Itseäni se kuitenkin kuluttaa. Traumat heittelevät minua enkä koe, että minulla olisi valtaa itseni yli. Minä en päätä, miten voin.

Chisu laulaa ”minusta ja minun päästä”, jotka on tuomittu samaan selliin. Kykenen samastumaan kappaleeseen vahvasti. Minun pääni päättää tunnetiloistani ja jaksamisestani enkä oikein tiedä, kenelle se pää kuuluu. Olen vieras, ulkopuolella, joku muu tai en kukaan. En mitään, en missään.

Kaikki traumojeni seuraukset eivät ole negatiivisia. Koska minulla ei ollut lapsena ketään, kelle puhua, mieleni päätti rakentaa minulle ystävän. Hänen nimensä on Joel ja hän on oikein kiva poika. Juttelen Joelille yhä päivittäin, hänen kannustuksensa auttaa minua jaksamaan. Joelia ei ole koskaan raiskattu, hänen sielunsa on ehjempi kuin minun.

Kun vedän yliopistolla seminaaria tai istun työhaastattelussa, kukaan ei arvaa, että sisälläni asuu pelokkaita, traumaan jumiutuneita, henkensä edestä pelkääviä lapsia. Kukaan ei näe, että sisälläni elää ja hengittää vieraita valtoja, joita erään fundamentalistilahkon jäsenet minusta aikoinaan demoneina ulos ajoivat. Kukaan ei kuule, kun Joel kuiskaa minulle, että pärjään hyvin. Vastaan kaikkiin kysymyksiin kuten kuuluu, vitsailen ja hymyilen. Olen aikuinen, jolla on sisällään lapsia, olen lapsi, jonka ylle on puettu aikuisen kuori.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

Pin It on Pinterest