Psykiatrisesta paskahoidosta

Psykiatrisesta paskahoidosta

Liian usein kuulee sellaisia terveisiä terveydenhuollosta, joita ei 2000-luvulla pitäisi kuulla. Eikä ikinä. Psykiatriaksi kutsuttu lääketieteen kaavussa kulkeva massamurhaaja ylilääkitsee ja väärindiagnosoi ihmisiä.

Traumankantaja saa diagnoosin skitsofreniasta ja kuolee psykoosilääkkeiden sivuvaikutuksiin 25-vuotiaana. Koulukiusattu ja itsetuhoinen lapsi jonottaa hoitoa yhdeksän kuukautta ja saa lopulta hoidokseen pilleripurkin. Omahyväinen lääkäri sanoo raiskatulle nuorelle naiselle, että tämän kannattaisi lakata keksimästä juttuja. Omahoitaja tokaisee potilaalleen, että sinä olet sellainen toivoton tapaus, ei sinusta mitään tule. Suljetun osaston mieshoitaja potkii lattialla makaavaa psykoosipotilasta.

Mainitsemani esimerkit eivät ole keksittyjä. Ne eivät ole myöskään harhaa. Ne ovat tositapahtumia, todellisuutta, vaiettua, häpeällistä ja kipeää.

Tämä on Suomi, jonka itsenäisyyttä juhlimme. Niin moni tuntee mielenterveyskuntoutujan, joka saa osakseen kerta kaikkiaan ala-arvoista hoitoa; jonka historiaa ja kokemuksia vähätellään, jonka elämänhistoria ja kipu kuitataan aivokemialla. Kokemuksia lääkkeiden sivuvaikutuksista ei kuulla, terapiaan pääsy on estetty. Mielisairaan leimaa kantava palkataan orjatyöhön kaupungin pesulaan 90 sentin tuntipalkalla, lakanasäkkien raahaaminen kun on niin kuntouttavaa.

Tämä on maa, jossa ei saa olla hullu. Saa sairastaa syöpää, diabetesta ja jopa työuupumusta, mutta ei skitsofreniaa tai traumaa. Jos mieli on kipeä, siitä pitää vaieta kaikin kielin. Kun ihminen päätyy mielenterveyssyistä varhaiselle eläkkeelle, on yksi ensimmäisistä tehtävistä keksiä mahdollisimman kaunis ja sujuva valkoinen vale eläkkeen syistä. Totuus kun on häpeä, oma vika, piilotettava.

Mikään ei ole yhtä vähän parantavaa.

Olen itse selvinnyt hengissä, takaisin elämään ja jopa työelämään, en hoidon ansiosta vaan siitä huolimatta. Uudestaan en sodasta psykiatrisen paskahoidon kanssa selviäisi. En jaksaisi enää.

Vertaiset, te jotka tiedätte, mistä puhun. Kiitos, että tiedätte.

Kaisa Klapuri
Viisi Naista, Sata Elämää -kirjan kirjoittaja

Kaisa on Viisi Naista, Sata Elämää kirjan kirjoittaja

 

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.

Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.

Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.

Vieraskirjoitus
-Laura-

 

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Ketä varten hoitojärjestelmä on?

Hoitojärjestelmät ovat jatkuvasti kehittämiskohteina ja monet uudistukset ovat olleetkin onnistuneita. Toisaalta hoitojärjestelmä on kasvoton ja siitä on helppo saada syntipukki kaikelle sille, mikä ei ole kovin onnistunutta. Hoitojärjestelmä on kuitenkin ihmisten rakentama ja sen sisällä toimii valtava määrä ammattilaisia, joilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan vaikuttaa ihmisten kohteluun ja moniammatillisen yhteistyön laatuun. Mutta ketä varten hoitojärjestelmä oikeastaan onkaan?

Viime viikolla silmiini osui Ylen uutinen (http://yle.fi/uutiset/3-9570409 ), jossa todettiin terveydenhuollon hoitojärjestelmän jopa halvaantuvan, jos ihmisellä on useiden eri lääketieteen erikoisalojen hoitoa vaativia sairauksia. Sosiaali – ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yliopistosta toteaa, ettei järjestelmä tunnista monisairaita, vaan he jauhautuvat erikoissairaanhoidon sirpaleisessa viidakossa. Vastaaviin hankaluuksiin olen törmännyt myös psykiatriassa niissäkin tapauksissa, kun se on ainut hoitoon osallistuva erikoisala. Tutkijat ovat pohtineet psykiatrian pirstaleisuutta ja monitieteisyyden tarvetta (esim. Lehtonen 1994.) Pirstoutuminen tuntuu korostuvan traumaihmisten kohdalla. Vakava traumahäiriö tuottaa vaihtelevan ja moniulotteisen oirekuvan eikä kokonaisuutta pysty hahmottamaan pelkästään oirekeskeisellä työotteella. Mikäli pysytään tiukasti nykypsykiatrian viitoittamalla oireita kuvailevalla tiellä, myös traumaihminen jauhautuu järjestelmän sirpaleisessa viidakossa ja todellinen apu jää usein saamatta. Pahimmillaan traumahäiriöstä hoidetaan vain pientä sivujuonnetta ja tavoitteena on ainoastaan oireiden lievittäminen, ei häiriön parantuminen.

Vakavia traumahäiriöitä on tarkasteltu monista eri näkökulmista ja useita sangen käyttökelpoisia teorioita on muodostettu kuvaamaan tätä monisäikeistä ilmiötä. Esimerkiksi polyvagaalinen teoria (esim. Porges 2011) tai persoonallisuuden rakenteellista dissosiaatiota kuvaava teoria (esim. Van der Hart ym. 2006) antavat kaivattua punaista lankaa traumahäiriöiden ymmärtämiseksi. Epäily ja suoranainen vastarinta traumateorioita kohtaan on kuitenkin toisinaan jopa voimakasta. Toisaalta traumatisoitumisen ymmärtämisessä vaikuttaa olevan myös tietopuutteita sellaisten toimijoiden keskuudessa, joilla työn luonteen vuoksi pitäisi ehdottomasti olla traumatietoisuutta. Esimerkkeinä tulevat mieleen muun muassa perusterveydenhuollon toimijat ja sosiaalitoimi. Tiedon ja ymmärryksen taso oman kokemukseni mukaan toki vaihtelee myös psykiatriassa ja koko erikoissairaanhoidossa.

Syyt traumatietoisuuden vaillinaisuuteen ovat monimutkaisia. Yleisesti ottaen traumailmiöihin liittyy paljon todentumattomuutta ja toisaalta ne herättävät ihmisissä halua pysyä etäällä. Omassa työssäni olen havainnut ammattilaisten vetäytyvän toisinaan jäykästi ”tiedeuskovaisiksi” perustaen näkemyksiään kapea-alaiseen yhden näkökulman tietämykseen. Johanna Junttilan kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2017 (http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html) tarjoaa yhdenlaisen tulokulman tähän ilmiöön. Kirjoituksessa todetaan Joanna Huxterin Bucknellin yliopistosta kehittäneen testin, jonka on paljastanut, että tieteellisen tiedon luonteen tunteminen vahvistaa uskoa tieteen tuloksiin enemmän kuin perinteinen tiedetietämys. On jokseenkin inhimillistä, että ammattilainenkin pyrkii säilyttämään tasapainon maailman kaoottisuuden ja oman uskomusjärjestelmän välillä valikoimalla tietoa ja sulkemalla silmänsä siltä, ettei yksi keittokirjamainen näkemys ihmisestä kokonaisuutena välttämättä riitä selittämään kaikkea eikä sovi kaikille. Jotta järjestelmä olisi kuitenkin hoitoa tarvitsevaa ihmistä eikä työntekijöiden uskomusjärjestelmiä varten, vaaditaan tiedostamista ja nöyryyttä sen seikan edessä, ettei traumahäiriöitä pysty syvällisesti ymmärtämään tarkastelemalla asioita vain yhdestä kapeasta näkökulmasta.

 

jonna_sodervall_vayrynen1

 

Moniammatillinen verkostotyö on parhaimmillaan keskeinen auttamisen muoto traumahäiriöissä. Siksi siltä vaaditaan toisten täydentämistä, ei poissulkemista. Kuten Junttila kirjoituksessaan toteaa, ”tiedettä ymmärtävät ihmiset pitävät yleensä tieteellistä konsensusta uskottavana, kunhan heillä ei ole henkilökohtaista tarvetta päätellä toisin.” Hoitojärjestelmä tarvitsee sisälleen niitä ammattilaisia, jotka ovat tieteellisesti uteliaita ja ovat kykeneviä integroimaan useita näkökulmia. Tarvitaan myös heitä, jotka henkilökohtaisten kokemustensa vuoksi ovat itsekin jauhautuneet järjestelmän viidakossa ja ovat valmiita haastamaan vakiintuneet, tiedostamattomatkin toimintatavat. Yleensä ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat varmimmin sellaista sisältöä, joka tukee heidän maailmankuvaansa. Toisin kuin ihmiset yleensä, tieteellisesti uteliaat lukevat myös sellaisia julkaisuja, jotka haastavat heidän näkemyksensä, toteaa Pennsylvanian yliopistossa tiedeviestintää tutkiva Asheley Landrum. Hän pitää havaintoa lohdullisena: ”Jos ihmisten valistaminen ei auta, ehkä uteliaisuuden herättäminen toimii.”

Olen toki itsekin saanut hyviä kokemuksia toimivasta viranomaisyhteistyöstä ja eri toimijoiden näkökulmien onnistuneesta yhdistämisestä ihmisen parhaaksi. Tämä on vaatinut sitä, että apua hakenut ihminen otetaan aidosti keskiöön ja työntekijät lopettavat ennalta tietämisen. Toisaalta keskustelut ammattilaisten kyvyistä ja haluista toimia oikeasti sisällöllisesti laadukkaalla tavalla keskinäisessä yhteistyössä tuntuvat yhä olevan hieman tulenarkoja ja herkästi ajaudutaan mustavalkoisuuteen. Järjestelmän sisältä nousevaa kritiikkiä harvoin kiitellään, oli kyse sitten suuren tai pienen mittakaavan keskustelunavauksista. Kuitenkin ihmisen kohtaamisen lähtökohtana hoitojärjestelmässä tulisi tieteellisestä ymmärryksestä ja koulukunnista riippumatta olla tiedostava, empaattinen ja kunnioittava suhtautuminen ihmistä ja hänen mahdollisia traumakokemuksiaan kohtaan. Näin voidaan tukea ihmisen turvallisuudentunnetta järjestelmän viidakossa. Turvallisuus on lähtökohta traumahäiriöiden hoidon onnistumiselle.

Kärjistäen voisi todeta, että toisinaan ammattilaiset vaikuttavat olevan erinomaisen tyytyväisiä itseensä, toisiinsa, verkostoyhteistyöhön ja hoitojärjestelmään. Jos asiaa kysyttäisiin järjestelmää käyttäviltä ihmisiltä, palaute voisi olla erilaista. Onko toimiva yhteistyö sitä, että työntekijät ovat mukavasti yksimielisiä ja pysyttelevät kapea-alaisuudessa oman mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi? Vai onko se sitä, että apua hakenut ihminen on oikeasti saanut sellaista tukea ja hoitoa, mistä on ollut hänelle todellista hyötyä omassa henkilökohtaisessa tilanteessaan ja toipumisessaan? Traumatisoitumisen merkityksellisyyden ymmärtäminen ja ”traumatiedostava” työskentelytapa tarjoaa psykiatrian ammattilaisille jäntevyyttä, mielekkyyttä ja tuloksellisuutta omaan työhönsä. Apua hakeva ihminen on niin tärkeä ja arvokas, että hoitojärjestelmän tulee olla ensisijaisesti häntä varten.

vieraskirjoitus –
Jonna Södervall – Väyrynen
Traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

 

LÄHTEET

Hoitoketju tunnistaa vain sairauden kerrallaan – monisairas vie viestiään lääkäriltä toiselle 3.5.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9570409

Porges, S.W. 2011. The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions Attachment Communication Self-Regulation. W. W. Norton & Co. New York. London.

Tieteelliset tosiasiat hylätään humpuukina, jos ne horjuttavat omaa maailmankuvaa – ”Ihmiset kyseenalaistavat tutkijoiden motiivit ja sitoumukset”. 24.4.2017. http://www.hs.fi/tiede/art-2000005180311.html

Van der Hart, O., Nijenhuis, E. R. S.; Steele, K. 2006. The Haunted Self. Structural dissociation and treatment of chronic traumatization. W. W. Norton & Co. New York.

Lehtonen, J. 1994. Mielen kellareissa, tieteidenvälisiä tutkimusretkiä. Yliopistopaino. Helsinki.

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Parantunut hoidosta huolimatta

Parantunut hoidosta huolimatta

[fusion_builder_container hundred_percent=”yes” overflow=”visible”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ layout=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”no” center_content=”no” min_height=”none” last=”no” hover_type=”none” link=”” border_position=”all”][fusion_text]Turun Kupittaan psykiatrian osastoilla tapahtuneet ihmisoikeusloukkaukset ovat järkyttäneet monia, ja lehdistössä onkin kirjoitettu surullisista tapahtumista kohtuullisissa määrin. Potilaiden pahoinpitelystä ja kaltoinkohtelusta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Turun sanomat ja Iltalehti. Vaikka kyse oli vakavista rikoksista ja hoidon täydellisestä laiminlyönnistä, potilaiden ei ollut helppo saada ääntään kuuluviin, sillä kaikki valitusyritykset vaiennettiin väittämällä valittajia ”psykoottisiksi ja vainoharhaisiksi”.

Rikokset onnistuttiin lopulta saamaan julkisuuteen, mutta mielenkiinto tapahtumia kohtaan on ollut vähäistä. Yhtäkään hoitohenkilökunnan jäsentä ei tämänhetkisten tietojeni mukaan ole irtisanottu. Kovin hiljaisia ovat olleet myös sosiaalisen median jokapaikanjärkyttyjät, eikä mielenterveyspotilaiden ja vanhusten kohtalo ole iltapäivälehtiäkään suuremmin kiinnostanut. Tapahtumat on jo ehditty kyseenalaistaa useammalta taholta. Kysehän on loppujen lopuksi vain hulluista. Varmaan ovat itse kuvitelleet kaiken, tai ainakin suurimman osan.

Toivoton tapaus

Mikään ei surkeudessaan vedä vertoja hullun osalle, josta minulla itsellänikin on kokemusta. Erään mielenterveyshoitajan sanat ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi: ”Sinä olet täysin toivoton tapaus, eikä sinusta koskaan tule yhtään mitään.” Sain kuulla nämä sanat ollessani 23-vuotias. Lausunto tiivistää kaikessa karuudessaan koko hoitosysteemin asennoitumisen: mielenterveyspotilas on parhaimmillaankin kuluerä ja haittatapaus, jotain mahdollisimman nopeasti kasvottomaan avohoitoon piilotettavaa.

Hulluuden hierarkia

Kuten Juha Kurvinen toteaa Iltalehdessä, suljettujen osastojen seinien sisäpuolella voi tapahtua mitä vain. Hierarkia on äärimmäisen mustavalkoinen: sen yläpäässä ovat kunnolliset ja tunnolliset veronmaksajat, korkeasti arvostetut hoitohenkilökunnan jäsenet, ja alapäässä säälittävät sekopäät, joilta on viety kontaktit ulkomaailmaan, liikkumisvapaus ja mahdollisuus ilmaista itseään. Mitä tahansa sairaaloissa tapahtuukin, viralliseksi totuudeksi jää se, mitä hierarkiavoittajat todeksi väittävät. Ensimmäisenä osastokäytäntönä potilailta poistetaan kännykät, jotta yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Sen jälkeen riista on vapaata. Kerron esimerkin omilta sairaala-ajoiltani, joilta mieleeni on jäänyt erityisesti erään potilaan kohtalo. Kyse oli vanhasta naisesta, huonetoveristani, jolla oli skitsofrenia.

Eräänä päivänä löysin tämän kämppikseni huoneemme lattialta makaamasta. Hän oli ilmeisen tajuton ja hyvin huonovointisen näköinen. Ryntäsin hätääntyneenä kertomaan näkemästäni hoitajalle, joka istui päiväsalin sohvalla pelaamassa kännykkäpeliä. ”Tule äkkiä, X makaa tajuttomana lattialla!” Hoitaja ei edes nostanut katsettaan. ”Anna sen maata vaan,” hän sanoi. Vanha nainen oli saanut sydänkohtauksen. Onnistuin lopulta saamaan hänelle apua, mutta takaisin sydänteho-osastolta nainen ei enää koskaan palannut.

Oikeuksia vailla

Näin kerta toisensa jälkeen osastoilla käytettävän turhaa ja tarpeetonta väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Potilaille määrättiin lääkkeitä heidän edes tapaamatta lääkäriä, ja kun he sitten kysyivät, mikä nappi lääkekupissa odottaa, vastausta ei tullut.  Suuri osa potilaista ei tiennyt, mitä lääkkeitä ja mihin tarkoitukseen heille oli määrätty. Jos he kieltäytyivät ottamasta lääkkeitään, vaikka rauhallisesti ja asiallisestikin, ne kaadettiin väkivalloin kurkusta alas. Riskit mieshoitajat tarttuivat kiinni potilaasta, avasivat suun voimakeinoin, kaatoivat jauhetut lääkkeet suuhun ja vettä päälle. Tätä tapahtui kerta toisensa jälkeen. Muutenkin fyysisen väkivallan käyttö tuntui olevan joillekin hoitajille ilon ja nautinnon lähde.

Onkohan olemassa mitään toista vähemmistöryhmää, jonka edustajia saisi pahoinpidellä ja huumata ilman, että ihmiset havahtuvat ja kiinnostuvat asiasta? Puolustuskyvyttömät kuntoutujat joutuivat Kupittaan lukittujen ovien takana kohtaamaan järjetöntä väkivaltaa ja alistamista, mutta kadut ammottavat tyhjyyttään, sillä mielenterveysongelmaiset eivät kiinnosta mielenosoittajia.

Kuluerästä selviytyjäksi

Huonossa hoidossa ei ole kyse vain vääristä asenteista, vaan myös rahasta. Omalla sairaalapaikkakunnallani potilas saattoi osastolle tulonsa jälkeen joutua odottamaan viisi viikkoa, ennen kuin pääsi ensimmäisen kerran lääkäriin. En liioittele, en valehtele, enkä muista väärin. Kohtuuton odotusaika johtui lääkärivajeesta. Kaupungilla ei ollut varaa tai halua palkata lähimainkaan tarpeeksi psykiatreja. Viisi viikkoa päivittäisiä hoitomaksuja maksaen, hoidon edistymättä ehkä lainkaan. Mitä jos lasten syöpäosastolla olisi ollut sama tilanne?

Tämän maan suljetut osastot ovat täynnä ihmisiä, jotka ovat niin syrjittyjä ja kaltoin kohdeltuja, että ihmiset eivät edes ole tietoisia heidän hädästään. Heillä ei ole ääntä, he eivät ole mielenkiintoisia tai mediaseksikkäitä. Täydellisimmillään ihmisoikeudet puuttuvat niiltä, joiden ihmisoikeuksien puuttumista ei edes huomata. Minä olen tänä päivänä integroitunut osa yhteiskuntaa, veroni maksava ja paikallislehteni tilaava tavan pulliainen. Minä selvisin, vaikka minulta evättiin toivo. Se ei kuitenkaan tapahtunut hoidon ansiosta. Minä olen parantunut hoidosta huolimatta. Pelkään, että kaikille ei käy yhtä onnellisesti. Lattialle makaamaan jätetty potilastoverini ei koskaan saanut oikeutta.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi[/fusion_text][/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]

Pin It on Pinterest