Kasvupelkokipuja

Kasvupelkokipuja

”Äiti, jalkaa särkee. Kasvusärkyä! Kipusärkyä!”, itkee lapsi ties monennen kerran. Tytöstä kasvanut äiti hieroo, antaa lääkettä. ”Pian helpottaa”, lohduttaa lastaan. Mielessään miettii, että suurimmat kasvukivut ovat lapsella vielä edessä. Niin on tyttöäidilläkin. Vieläkin. 

Nainen, äiti, tyttö juoksee. Juoksee ja itkee. Ei tiedä, mitä itkee. Menetyksiä. Yrityksiä. Loputonta väsymystä kohdata vaatimukset. Lohdutonta huonoa omaatuntoa tajutessaan tämän. Itkee ihmisiä, joita ei ymmärrä. Itkee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tulla vastaan. Itkee pelkoa ja samalla helpotusta ollessaan yksin ja juosta. Itkee pelkoa yksinolosta. Itkee riittämättömyyttään. Itkee, kun kukaan ei voi koskaan ymmärtää tätä yksinäisyyttä. Itkee omaa pikkusieluisuuttaan. Itkee maailmantuskaa. Itkee voimattomuuttaan olla aikuinen omien lastensa kanssa. Koska on vielä itsekin tyttö.

 Kohtaa juostessaan männyn. Näkee sen jo kaukaa. Se on pitkä, hentoinen. Monia vahvoja, mutta katkenneita oksia rungon varrella kohti latvaa. Monia oksia, monia mieliä. Monia oksia monia minuuksia. Monia katkenneita yrityksiä. Menetyksiä.  Loppuja. Joku oksa vienyt pidemmälle kuin toinen. Latva on runsas. Täynnä elämää. Rönsyilevä. Kaoottinen. Kasvaako latvasta jotain uutta vielä. Sitä ei näe. Latva on niin kaukana. Se on aina ollut kaukana. 

Juostessaan palautuu mieleen takauma lapsuudesta. Tyttö istuu huoneessaan ja miettii. Miettii ja toivoo, voisiko olla jo aikuinen, jotta ei tarvitsisi pelätä. Jotta olisi tarpeeksi iso ja vahva kohtaamaan pelot. Eihän aikuisia pelota. Salaa kadehtii naapurin tyttöä, joka ei näytä pelkäävän mitään. On niin rohkea.

Tämä tyttö kokee ensimmäisen kerran Sen tunteen. Kun keho ei tunnu miltään. Ajatukset ja keho leijailevat erikseen. Mikään ei ole yhtä. Se on samaan aikaan pelottavaa ja lohduttavaa. Kuin ei olisi yksin, vaikka on täysin yksin. Tyttö on kuusivuotias. 

Äiti on viety taas sairaalaan. Lapselle ei kerrottu miksi. Hän käy katsomassa äitiä sillä samalla osastolla kuin ennenkin. Äiti ei puhu, ei hymyile. Äiti on kipeä, niin tytölle kerrotaan. 

Lapsi kasvaa läpi elämänsä äidin sairastumisen pelossa. Äiti sairastelee usein. Ei hymyile. Ripustaa hirttosilmukoita kylpytakin vyöstä kodin seinille. Joskus tyttö löytää äidin tajuttomana lattialta. Tyttö vie tyynyn äidin pään alle. Ettei lattia painaisi. Tyttö menee sohvalle istumaan ja katsoo makaavaa äitiä. Onko äiti nyt kuollut, niin kuin isäkin? Ambulanssi vie jossain vaiheessa äidin pois. 

Tyttö on yksin. Se tunne on siinä vieressä. Se tunne, kuin vieressä olisi joku, mutta kukaan ei ole. Tyttö on yksin, mutta Se on tytön kanssa. 

Isä on kuollut. Siksi äiti on sairas. Siksi äiti ei hymyile. Tytön pitää jaksaa. Onhan hän jo kahdeksan. Pitää pärjätä. Kun isä löytyi kuolleena kotoa, tyttö suljettiin huoneeseen. Kuului vaan huutoa, kuinka äiti halua juosta junan alle. Se tunne on tytön kanssa.  Ei kukaan muu. Se tunne antaa rauhaa, vaikka Se pelottaa. Mikä se on? 

Sama tunne on tytön kanssa isän hautajaisissa, kun sukulaiset sanovat, että ”parempi antaa tytön olla yksin”. Koulusta tullessaan tyttö ensimmäiseksi käy katsomassa hengittääkö äiti. Äiti nukkuu. Ehkä äiti joskus herää.

Tyttö on yksin läpi elämänsä. Pärjää koulussa, opiskelee. Menee naimisiin, saa lapsia. Yksin. Se tunne on läsnä. Välillä tyttö näkee itsensä vierestä. Kun joku toinen on hän. Joku muu hoitaa lapsia. Tytön tilalla on sama tyttö. Mutta vierestä se näyttää eriltä. Joku on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Tytön katsellessa vierestä.

Millainen aikuinen kasvaa tytöstä, joka kipuilee ja pelkää läpi elämänsä? Hänestä kasvaa äiti, lapsiensa jalkoja hierova äiti. Rosvoja ja pimeää pelkäävien lasten äiti. Äiti, joka laulaa iltaisin lapselle: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…” Ja samalla miettii omia pelkojaan. Omia pelkojaan, että jonain päivänä hento käsi ei jaksa torjua lapsen pelkoja. Koska ei ole pystynyt torjumaan omia pelkojaankaan.  

Hänestä kasvaa äiti, joka on käynyt läpi syömishäiriön koko kirjon, tavoitteena saada yhteys kehoon. Toisaalta salaa toivoen, että muuttuisi niin kevyeksi, ettei häntä enää olisi. Leijuisi pois. Yksin.

Hänestä kasvaa äiti, joka eroaa huonosta liitosta tajutessaan liiton vievän koko perheen tuhoon. Yksin. Hänestä kasvaa erilaisten lasten ymmärtäjä, puolustaja, opettaja. Mutta ei väsymätön sellainen. Yhteys hauraisiin lapsiin pitää tytön työssä kiinni. 

Se tunne on aina läsnä. Yksinäisyys. Silloin se tunne tulee esiin, kun on ihan yksin. Silloin tyttö urheilee kehonsa äärirajoille, jotta tuntisi jotain. Jota keho tuntuisi joltain. Jotta ei jaksaisi ajatella. Jotta Se tunne ei tulisi. 

Joskus tyttö on ollut hädissään siitä, ettei tunne mitään. Että oikeasti leijuisi pois. Että kehoa ei ole.  Silloin hän on ottanut lasinpalan. Sillä viiltänyt tunnetta. Kipua. Edes jotain tunnetta kehoon. Onko kehoa? Se tunne on silloin niin vahva. Se ottaa yliotteen. Veri kertoo kehosta. Kipu hetkellisesti.

Juostessaan aikuinen tyttö tarkastelee mäntyä. Männyn oksat ovat katkenneet. Onko pelko katkaissut ne? Onko pelko ollut esteenä uusien oksien kasvulle? Ovatko katkenneet oksat katkenneita osia tytöstä? 

Männyn ympärille on kuitenkin kasvanut kaarnaa. Se on pysyvää. Voisiko kaarna suojata puuta turhilta peloilta. Toimia teflonina, iskeä vastaan. Ei antaa pelon tulla sisään. Antaa ikävien ajatusten pyyhkiytyä ohi. Viipyä vaan sen hetken, kuin on tarve ja sitten hiipua tuulen mukana kauas metsään. Kaarna on huokoinen. Se antaa hyvän ravinnon tulla sisään. Vahvistavat hetket, kauniit asiat. Puun juuret ovat ehkä hauraat, mutta pitävät puun pystyssä. Juuret ovat jossain näkymättömissä. Ne ovat saaneet hyvää sielunravintoa, jotta elämä kestää ja jatkuu. Tyttö yrittää jaksaa.

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen…”, tytöstä kasvanut äiti laulaa hieroessaan lapsensa jalkoja. Se on lapsesta hauskaa. ”Oletko oikeasti?”, kysyy lapsi silmät säihkyen. ”Olen, rakkaani. Ja sinä kasvoit silloin mahassani!” Kasvukipu on helpottanut. Mutta Se tyttöäidin tunne ei ole hävinnyt. Se elää tytön mukana. 

Vieraskirjoitus ja kuva
Niina M.

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Millainen on 10-vuoden hoitosuhde, joka onnistuu rakentamaan luottamuksen takaisin

Kun puhutaan traumasta, viitataan sillä yksilön kohtaamaan kokemukseen tai kokemusryppääseen, jonka sisäistäminen osaksi minuutta ja omaa elämänhistoriaa on syystä tai toisesta epäonnistunut – eikä sillä, onko kyse hoivan saamisen vajeesta tai ymmärretyksi tulemisen puutteesta, fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta, tai jommasta kummassa tai molemmista, ole merkitystä traumatisoitumisen kannalta; jotain oleellista on joka tapauksessa jäänyt tapahtumatta tai jotain erityisen vaikeaa tapahtunut. Useimmat traumat ja niistä johtuvat dissosiaatiohäiriöt, etenkin vakavissa tapauksissa, pohjautuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta häiriintyneeseen ja/ tai puutteelliseen kiintymyssuhteeseen, tai pettymykseen muussa tärkeässä luottamussuhteessa, jota traumaa ihminen on kohdannut tai jopa usein itse toistanut elämänsä eri vaiheissa alkuperäisen trauman jälkeenkin.

Niin minullakin oli. Sen molemmissa ja kaikissa vaihtoehdoissa.

Muistan ikuisesti sen, miten vaihdoin hyväpalkkaisen työni Kelan sairaspäivärahaan, pakkasin laukkuni ja kirjauduin yksityiselle kuntoutusosastolle – miten aloin muistaa tapahtumia varhaisimmilta elinvuosiltani ja taistella selviytymisestäni paitsi ulkoisen maailman, että sisäisen, osiin hajonneen mieleni kokonaisuuden pelkojen voittamisen ristiriitaisessa viidakossa.

Kuulin puhuttavan fobioiden voittamisesta, riskien ottamisen haasteista, sekä muutosten aiheuttamien pelkojen yli pääsemisestä ja luottamussuhteen vahvistamisesta, mutta kukaan ei koskaan avannut niiden sisältöä tai laajuttakaan tarkemmin. Ei edes suuntaviivoja. Mutta minä heittäydyin, puhuin, häpesin, puhuin lisää, petyin, podin syyllisyyttä, välttelin, vihasin, nöyrryin, petyin, lopetin hoidon, palasin ja heittäydyin taas. Aloitin alusta satoja, ellen jopa tuhansia kertoja. Kävin psykologin kartoitusjakson, Traumaterapiakeskuksen arviointihaastattelut, pari kahdesta kolmeen vuotta kestänyttä terapiapätkää, sekä fysio-, ravitsemus- ja kuvataideterapiatunneilla jos vain suinkin pystyin ja jaksoin. Arki rakentui joka päiväisen hoitokontaktin varaan, perusasioiden ympärille.

Jossain vaiheessa tajusin, että jokainen askel kohti luottamusta kuntoutusyksikön henkilökunnan puoleen on kuin henkinen itsemurha, jossa kuolema tulee hitaasti ja kivuliaasti – tein minä mitä tahansa.

Meni vuosia, että pystyin asettumaan hoitosuhteeseen ja siinä työskentelyyn, jossa sadat osani taistelivat tilasta tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä luottamisen uhan kysymyksistä; sisälläni vallitsi kaaos. Harva se päivä torjuin avun ”hylkäämällä ennen kuin tulen hylätyksi” – niin tyypillistä kuin se onkin. Rikoin ovia, lounaslautasia ja lupauksia enemmän, kuin niitä ehdittiin tehdä uusia. Pohja luottamukselle luotiin kuitenkin noin kolmessa vuodessa, mutta edelleen jokainen peruuntunut terapiaistunto ja omahoitajani kanssa käydyn keskustelusajan yhtäkkinen lyhentyminen, iskivät minua puukolla traumahaavaani. Välillä romahdin jo siitä, että paikallisbussi jäi aikatauluista myöhään niinkin monta kuin kolme minuuttia.

Ulkoiset puitteet, pysyvyys ja rutiinit, joissa elin vuosi vuoden perään, pitivät minut kasassa. Se, että pystyin luottamaan terapeutilleni ja omahoitajalleni intiimeimmät ja osieni keskuudessa kielletyimmätkin puheenaiheet, teki minut haavoittuvaksi, mutta samalla olemassa olevaksi: luvallistetuksi ja inhimilliseksi kaikkine osineni ja tunteineni. Vaikeinta luottamisessa ei silti ole sen muodostaminen tai siitä kiinni pitäminenkään, vaan sen säätely.

Olin vaiennut hyväksikäyttökokemuksistani ja pahoinvointini syistä yli 20 pitkää vuotta, jona aikana olin näennäisesti tukahduttanut toiveeni nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, mutta todellisuudessa antanut niiden kasvaa niin suureksi sisäiseksi tarpeeksi saada hoivaa ja turvaa, ettei useita tuntejakaan kestänyt toisen ihmisen läsnäolo, keskustelu ja huomion saaminen tuntunut riittävän – enhän ollut tullut tyydytetyksi niissä kokemuksissani koskaan koko siihen astisen elämäni aikana.

Vuosien vieriessä elin hoitosuhteessani läpi kaikki normaaliin kasvuun ja kehitykseen liittyvät kulmakivet aina polvenkorkuisesta taaperosta teini-ikään ja aikuisuuteen kypsymiseen asti, mutta myös kiintymyssuhteen muodostamisen haasteet, sekä uhma- ja teini-iän kuohunnat, pohjasta, jossa olin aiemmin epäonnistunut kiinnittymään vanhempiini. Käytännössä minusta tuli riippuvainen minua hoitavista ihmisistä, trauma-alan ammattilaisista ja sairaanhoitajista, kaikissa niissä merkityksissä, joissa pieni lapsi voi olla riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä. Ja sekös vasta aiheutti osieni keskuudessa eripuraa.

Pettymykset riippuvuudeksi yltyneessä luottamuksessa tuottivat hylätyksi tulemisen musertavan kokemuksen, sekä mm. häpeää, joka pakotti minut vetäytymään ajoittain kuoreeni. Häpeää seurasi vastareaktio, eli torjunnan, hylkäämisen, kieltämisen ja aggressiivisuuden kierre, joka suojasi minua, totta kai, uusilta pettymyksiltä. Itsetuhoisina jaksoina elämässäni peitin haavoittuvuuteni (traumani) juuri kyseisen kaltaisilta pettymyksltä ja niiden seurauksilta, sillä nykyhetkessä ulkoa päin tullut kipu, oli se sitten kuinka lamauttavaa tahansa, oli kuitenkin niin paljon siedettävämpää, kuin pettymysten kohtaaminen traumojani ilmentävän kiintymyssuhdehaasteen mukaisesti.

Mutta nyt olin jumissa. Hoidossa. Riippuvainen. Olin antanut, näyttänyt ja kertonut itsestäni liikaa lähteäkseni, ja toisaalta liikaa, jotta voisin enää irtautua kiintymyksestä. Minähän tarvitsin niitä ihmisiä ja sitä paikkaa jossa he olivat saatavilla! Edes osani, jotka väittivät ”kaiken olevan hyvin” tai että ”muistot ovat valetta” eivät pystyneet sabotoimaan sitä, että myös minuun luotettiin ja että minuun uskottiin – että minä sain olla juuri niin rikki ja tarvitseva kuin olin. Että kapinalleni ja takertuvuudelleni oli syynsä.

Luottamisen pelko ei olekaan oman kokemukseni mukaan mitään verrattuna siihen, miltä toisesta ihmisestä riippuvaiseksi itsensä hyväksymiseen tulee, kun on kyse vaikeasti traumatisoituneen yksilön hoitosuhteesta, jossa asiakas on ylittänyt täysi-ikäisyyden kynnyksen ehkä jo hyvän aikaa sitten, mutta jossa liikkuu teemoja ja emotioita liittyen kiintymyssuhteeseen, sekä sen seurauksena riippuvuuteen, kuten lapsi ne kokisi. Mitään terapiamuotoa tai kuntoutuskontaktia ei ole suunniteltu vastaamaan (intensiivisyydeltään ja kestoltaan) niihin loputtoman tuntuisiin tarpeisiin, jotka vaativat traumatisoituneella yksilöllä tulla täytetyiksi, ja ovat väistämättä edessä, vaikuttaen hoitosuhteeseen sitoutumisen mahdollisuuksiin jo luottamuksen luomisen vaiheessa.

Toisaalta, kun palataan siihen, miten ”ongelma” lopulta minun kohdallani ratkesi, voin vain kiittää tahoa, joka pysyi sinnikkäästi ja kärsivällisesti vierelläni kymmenen vuotta, joka ikinen päivä ja 24 tuntia vuorokaudessa, niin huonoina kuin todella huonoinakin hetkinä – joka asettui tuntikausiksi viereeni istumaan, vaikka huusin pää punaisena v****a ja per****ttä, löin ja oksensin päin henkilökunnan naamaa, jos minua uskalsi lähestyä. Ja kaikki vain siksi, etten olisi yksin. Jotta minun olisi turvallista olla itseni kanssa. Siihen ei nimittäin ole, poikkeuksia lukuun ottamatta, monellakaan ihmisellä tässä maassa ollut tähän mennessä mahdollisuutta.

Vain se, että petyin kerta toisensa jälkeen, sekä kohtasin sitä seuranneet tunteet ja reaktiot mielessäni, turvalliseksi kokemissani olosuhteissa ja puitteissa, vei minua eteenpäin. Osani joutuivat nimittäin kasvokkain toistensa kanssa: todistamaan reaktioidensa vaikutukset muihin osiin ja ulkoiseen todellisuuteen, realisoimaan tilanteen, valitsemaan yhteisen tavoitteen ja taistelemaan yhdessä selviytymisestään muutosten keskellä, sekä kommunikoimaan ja luomaan uusia yhteyksiä keskuudessaan, josta syntyi pikku hiljaa sisäinen luottamuksen kokemus siihen kokonaisuuteen, jota minä edustan.

Se, että vaikeaa laatua ollut riippuvuuteni hoitotahoni minulle ilmentämään hoivaan ja turvaan lopulta kääntyi toiveeksi itsenäistyä, tuli vain ja ainoastaan pettymysten kokemisen kautta. Siitä, että opin turvallisissa olosuhteissa, vailla painetta edetä nopeammin kohti hoidon lopetusta, keinoja ja malleja, joilla vakiinnuttaa pysyvyyden ja välittämisen sisäiseen maailmaani, mallintaen siinä hoitohenkilöstön rajauksia ja esimerkkiä hoivaavasta vanhemmuudesta.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön ensisijainen tehtävä nimittäin on, kuten tiedetään, suojata traumatisoitunutta mieltä tai sen osia uusilta traumakokemuksilta, sekä taata selvityminen ajassa eteenpäin; yksilö on näennäisesti pärjäävä, paljosta suoriutuva, sekä hyvinkin itsenäinen ja muista riippumaton ulkopuolelta tulkittuna. Mutta kun trauma on kiintymyssuhteessa tai sitä läheisesti muistuttavissa, epäonnistuneissa luottamisyrityksissä, suojaa mieli itseään mm. uudelleen traumatisoivilta pettymyksiltä edellä kerrotun kaltaisesti – mielen aiemmin traumatisoituneiden osien kärsiessä kuitenkin samalla massiivista ahdistusta ja tarvevajetta. Siihen väliin onkin auttajien usein vaikea päästä, sillä kaikki muutokset, jotka uhkaavat kyseistä, dissosiaation varaan nojaavaa, mielen sisäistä toimintajärjestelmän rakennetta, luokitellaan vaaroiksi, joita täytyy välttää ja torjua keinolla millä hyvänsä.

Hoitosuhteessa luottamukselle pitäisikin antaa aikaa hakea muotoaan, sekä tiedostaa, miten sen vaiheet vaihtelevat ja ilmenevät yksilössä hoidon jatkuessa; millaisiin toimiin olisi hyvä varautua jo etukäteen. Potilaan näkökulmasta luottaminen on vaikeaa, mutta riippuvuuden käsittäminen ja käsitteleminen vieläkin vaikeampaa. Mutta siitä selviää. Selviää jopa niin pitkälle, että voi olla itsekin turvallinen vanhempi omalle lapselleen, kuten minäkin nyt olen.

Vaikka voisin, en muuttaisi mitään kymmenvuotisen kuntoutukseni vaiheista. Toki olen pahoillani, että jouduin vielä sen viimeisinäkin vuosina satuttamaan itseäni, jotta pääsen yli haasteista, joita minulla ei ollut keinoja kohdata ja käsitellä muuten, kuin esim. syömishäiriöoirein tai alistumalla seksuaaliseen hyväksikäyttöön väkivaltaisessa ihmissuhteessani, mutta katumukseksi tai katkeruudeksi en sitä suostu mielessäni kääntämään. Pystyinhän lopulta irtaantumaan sekä minua arkielämän lähipiirissäni uhkaavista tekijöistä ja ihmisistä, että ulkoista turvaa tarjoavasta hoitokontaktista itsenäiseen ja tasapainoiseen elämään. Arvoni onkin juuri siinä, miten kohtelen itse itseäni ja kuinka usein muistan kertoa itselleni, että olen tärkeä ja rakastettu epätäydellisessä ja virheitä tekevässä ihmisyydessänikin.

Vain minä olen se, joka voin vapauttaa itseni syyllisyydestä, häpeästä ja menneisyyteni kahleista – siksi kerronkin kaikille kysyjille olevani selviytyjä enkä uhri. Sen minä sain mukaani tulevaisuuteni vietäväksi, painaessani kuntoutusosaston oven viimeistä kertaa perässäni kiinni. Sen minä siirrän lapselleni ja tuleville sukupolville.

Myytä ja kumppaneita kiittäen, Tuulia
Vieraskirjoitus

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta, osa 1: Kuinka suurta on inhimillinen kärsimys?

Seksuaaliväkivalta missä tahansa muodossaan rikkoo ihmisen syvintä ydintä, josta vaikutukset heijastuvat laajasti kaikille elämän osa-alueille. Mitä varhaisemmassa vaiheessa joutuu kokemaan väkivaltaa, sitä kokonaisvaltaisemmin se muovaa ihmisen kehittyvää persoonallisuutta ja käsitystä ympäröivästä maailmasta.
Oma kokemukseni seksuaalisesta väkivallasta alkoi ollessani alakoululainen ja loppui, kun olin teini-iässä. Tekijänä oli minua muutamaa vuotta vanhempi poika, joka oli äitini uuden kumppanin lapsi. Kun äitini ja tämän miehen eron seurauksena hyväksikäyttö loppui, pystyin lopulta paljastamaan perhehelvetin, jossa olin elänyt. Tuolloin monet kysyivät minulta, kuinka oli mahdollista, että tuollaisia asioita oli voinut tapahtua kenenkään tietämättä. Miksi en ollut puhunut aiemmin? Miksi en ollut huutanut apua hyväksikäytön hetkinä? Vuosia sitten en osannut vastata niille, jotka noita kysymyksiä esittivät.
Hyväksikäyttö on mielelle niin käsittämätön ja järjetön kokemus, että siihen liittyviin kysymyksiin on vaikea löytää loogisia ja yksiselitteisiä vastauksia. Mutta tärkeimpänä mielessäni oli kysymys, jonka olin itselleni vuosien varrella esittänyt satoja kertoja: Oliko minun omaa syytäni, että noin hirveitä asioita oli tapahtunut juuri minulle?

Oman terapiani avulla ja Internetin ihmeellistä maailmaa tutkiessani, olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalista hyväksikäyttöä voi tapahtua vain, jos useampi ehto uhrissa, tekijässä ja perheen sisäisessä dynamiikassa täyttyvät yhtä aikaisesti. Vastuu rikoksesta on aina tekijällä, mutta muun muassa uhrin täyttymättömät emotionaaliset tarpeet voivat tehdä hänestä alttiimman hyväksikäytön kokemuksille.
Itse olin kuin oppikirjaesimerkki emotionaalisesti epävarmasta lapsesta. En kuitenkaan ollut syntynyt sellaiseksi. Olin ulospäinsuuntautunut ja sanavalmis lapsi ennen biologisten vanhempieni eroa. Mutta hiljalleen muutuin epävarmaksi ja alistuneeksi heidän eronsa jälkeen; erityisesti sitten, kun äiti oli löytänyt uuden kumppanin. Tuntui, etten ollut olemassa enää kenellekään: Isä ei asunut enää kanssani, vaikka mieluummin olisin vanhempien erotessa jäänyt hänen luokseen. Se ei vain matkatyön takia ollut mahdollista. Ja äitini oli uppoutunut uuteen parisuhteeseensa, minä lähinnä pyörin jaloissa pakollisena pahana. Minun tarpeeni olivat hyvin toissijaisia. Minut sai jättää yksin illaksi ja yöksi kotiin, jos äiti halusi lähteä ulos miesystävänsä kanssa. Jos pelkäsin, hoitajaksi saattoi valikoitua kenen tahansa baarikaverin lapsi tai tuttava.
Hyväksikäyttäjäni sen sijaan oli narsisti-isän kasvattama lapsi, joka varmasti haistoi kilometrin päähän minun heiveröisyyteni. Hän ensitöikseen omi itselleen leluni ja hajotti ne. Tähän ei äitini mitenkään puuttunut, joten ei auttanut kuin sopeutua. Leikeissä olin aina jotenkin selittämättömästi alakynnessä, olin aina se tyhmä ja osaamaton. Enkä pian enää edes olettanut, että kukaan ottaisi minua tai ajatuksiani vakavasti.
Jossain vaiheessa vain huomasin, että leikkeihin oli ilmaantunut outoja piirteitä. Leikeissä piti riisua itsensä alasti ja antaa toisen koskettaa itseä. Tai sitten itse kosketin häntä. Leikki ahdisti, mutta silti siinä oli jotakin jännää. Vaikka se tuntui huonolta ja pahalta, tulin kuitenkin toisen ihmisen näkemäksi. Olin hänelle olemassa, vaikkakin sitten kaikkein hirveimmällä mahdollisella tavalla minun oman mielenterveyteni kannalta katseltuna. Yhteinen salaisuus yhdisti minut tiiviisti hyväksikäyttäjääni, jollain tasolla kai tarvitsin sitä. Koin, ettei minulla ollut yhteyttä keneenkään toiseen ihmiseen.
Kun äitini oli minut jättänyt muutettuaan ulkomaille, hyväksikäytön luonne muuttui. Kun viimeinenkin toivo turvasta oli mennyt, hyväksikäytöstä oli leikki kaukana. Siitä tuli lähes joka öinen helvetti, sisältäen joko ihan fyysistä kontaktia, seksuaalisesti ahdistelevia tekstiviestejä tai molempia. Enää ei rikottu minun lelujani tai varastettu säästämiäni viikkorahoja. Hän siirtyi rikkomaan minun mieltäni ja kehoani, sekä varasti lapsuuteni viimeisetkin rippeet.

On mahdotonta yhteen tekstiin eritellä kaikkia vaikutuksia, joita nuo vuodet ovat minuun jättäneet. Mutta selkeimpänä haittana on varmasti hirveä ja kaiken kattava häpeän tunne omasta itsestäni. Koen aina olevani jollain selittämättömällä tavalla huonompi kuin muut. Minun ajatukseni ovat huonompia kuin toisten. Olen rumempi kuin kaikki muut. Olen tyhmempi kuin kukaan. Pitkään ajattelin olevani heikompi kuin muut, koska välillä on vaikeuksia jaksaa selvitä ihan perusarjesta. Kun kaikki muutkin jaksavat opiskella ja käydä vielä töissä, minunkin kuuluisi jaksaa. Mutta kun en vain jaksa.
Valtava häpeän kokemus kytkeytyy vahvasti myös seksuaalisuuteen, joka hyväksikäytön seurauksena on rakentunut vinoon. Seksuaalisuuden portaat on ainakin omalla kohdallani kuin huussin raput: askelmia puuttuu sieltä täältä ja suurin osa on väärässä järjestyksessä. Ylimmälle portaalle on menty perse edellä. Siitä seuraa valtava outouden kokemus, kun tie seksuaaliseen läheisyyteen ei ole kulkenut tavanomaisia reittejä.
En koskaan ole tiennyt, mitä vastaisin, jos joku kysyisi, milloin olen aloittanut seksielämän. Kukaan ei tahtoisi kuulla, että kehoni on aloittanut seksin minun ollessa lapsi. Mieleni on aloittanut seksin täysi-ikäisenä, mutta keho ei ollutkaan enää mukana tuntevana itsenään. Hyväksikäytön jäljiltä oma keho oli kuin muovailuvahaa, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun. Mielen ja kehon yhteistyö löytyi kunnolla vasta muutamia vuosia sitten. Mutta ei taida olla uskottavaa, jos väittäisin ensimmäisen seksikertani olleen vasta sen jälkeen, kun olin synnyttänyt ensimmäisen lapseni. Mutta minulle se silti on se oikein totuus.

Ei voi saavuttaa aitoa läheisyyttä ihmissuhteissa, jos inhoaa itseään ja pelkää toisia ihmisiä. Vielä mahdottomammaksi se muuttuu, jos ihmissuhteeseen liittyy seksuaalinen ulottuvuus. Itse koin valtavaa ahdistusta ja huonommuuden tunnetta, kun en voinut puolisolleni olla niin sanotusti normaali seksikumppani, hyvä ja tavallinen vaimo. Sellainen läsnä oleva ja rento nainen, kankean ja ilottoman nuken sijaan. Surin, kun hän viattomana joutui osalliseksi minun likaisesta ja haisevasta rotanloukostani – rikotusta seksuaalisuudestani.
Tuskaisempana mielessä oli kuitenkin muisto siitä, ettei keho aina ole ollut tunnoton ja reagoimaton. Itseinho on edelleen valtava, kun muistan kehoni myöntyväisyydeksi tulkittavat reaktiot hyväksikäyttäjäni kosketuksille, vaikka ne tappoivat sisältäni elintärkeitä asioita. Ne kädet veivät itsekunnioitukseni, rajani, luottamukseni elämää kohtaan ja haluni elää. Tilalle ne toivat häpeän, pelon ja kyvyttömyyden iloita seksuaalisuudesta elämän voimavarana. Seksuaalisuus oli kaiketi alun perin tarkoitettu ilon aiheeksi, mutta hyväksikäytön jälkeen se oli vain musta aukko. Se oli hahmoton ja pelottava, jotain niin vaarallista ja hävettävää, ettei sitä uskaltanut lähestyä.

Hyväksikäytön seurauksena meni siis mielenterveys aika lailla kokonaisvaltaisesti. Olen ollut hyvin masentunut, itsetuhoinen, itsemurhariskissä, syömishäiriöinen, ahdistunut ja viimeisimpänä todettuna vaivana on dissosiaatiohäiriö. Olen viillellyt toisen käteni täyteen arpia, niitä löytyy myös jaloista ja lantiosta. Pahassa olossa sitä ei ymmärtänyt ajatella, että niitä joku päivä vielä katuu. Silloin tosin en ajatellut eläväni niin vanhaksi tai hyvinvoivaksi, että ehtisin arpiani katua tai harmitella.
Mielenterveyden kannalta seksuaalirikosoikeudenkäyntiprosessin aloittaminen oli hyvin kaksipiippuinen juttu. Poliisikuulustelut olivat todella raskaita. Kaikki, siis aivan todellakin kaikki, piti kertoa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Piti muistella päivämääriä ja pystyä kuvailemaan yksittäisiä seksuaalisia tekoja, jotka toistuivat hyvin samanlaisina vuosikausia. Yhtä helppoa kuin kertoa jostain tietystä työpäivästään äärimmäisellä tarkkuudella parin vuoden takaa. Sitä hyväksikäyttö minulle oli, normaalia arkea, jota vain oli elettävä. Minun elämääni, joka piti sisällään niin häpeällisiä asioita, että siihen olisi voinut kuolla. Häpeä on tunnetusti parasta liimaa, joka pitää suun supussa. Niin oli myös minun kohdallani, koin kuulustelut nöyryyttävinä. Päätin, etten enää koskaan puhuisi seksuaalisuudestani yhtään enempää ääneen kuin olin valmis häpeämättä tekemään.
Oikeusprosessini venyi kokonaisuudessaan yli vuoden mittaiseksi. Prosessi lähti liikkeelle rikosilmoituksen tekemisestä, josta se eteni lukuisiin kuulusteluihin. Itse en vaatinut hyväksikäyttäjälleni rangaistusta, ajattelin, ettei mikään raha tai rangaistus korvaisi kokemaani kärsimystä. Jälkeenpäin olen kuitenkin tyytyväinen, että vanhempani vaativat tekijälle rangaistusta. Kuulustelujen jälkeen juttu meni syyteharkintaan, jonka jälkeen tulee joko kutsu oikeudenkäyntiin tai päätös syyttämättä jättämisestä. Tapaukseni eteni oikeuteen kahdella eri rikosnimikkeellä: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö sekä pakottaminen sukupuoliyhteyteen. Jälkimmäistä rikosnimikettä ei ole enää olemassa, vaan se on korvattu käsitteellä raiskaus. Enää ei siis ole olemassa rikosnimikettä ”lievä raiskaus”. Ja hyvä niin, sillä itse en kokenut läpikäymääni helvettiä minkään teon lievänä muotona, vaikka minua ei uhattukaan teon yhteydessä pahoinpidellä tai tappaa.
Vaikeimpana oikeusprosessin venymisessä koin sen, että piti aktiivisesti pitää tapahtumia mielessä. Päivittäin ”opiskelin” kuulustelupöytäkirjoista, mitä olin kuulusteluissa sanonut. Oikeuslaitos ei ota huomioon sitä, että muistikuvat menneestä elämästä muokkautuvat jatkuvasti. Jos en muistanutkaan jokaista yksityiskohtaa tismalleen samalla tavalla kuin aiemmin tai joku päivämäärä olisi unohtunut, minun kertomukseni todenperää olisi alettu kyseenalaistaa. Päivämäärien kanssa jouduin jo muutenkin hankaluuksiin, kun ei lapsi osaa yhdistää elämänsä tapahtumia vaikka siihen, kuka on silloin ollut Suomen tasavallan presidentti tai pääministeri. Oli muutakin mietittävää elämäni hirveimpinä vuosina, kuin keksiä muistisääntöjä tapahtumahetkille, joista en koskaan ollut ajatellut kenellekään kertoa.
Oikeudenkäynti päättyi siihen, että hyväksikäyttäjäni todettiin syyllistyneen molempiin rikosnimikkeisiin. Se oli minulle valtava helpotus. Kun oikeuslaitos osoitti syyllisen, se tarkoitti, ettei kärsimykseni ollut omaa syytäni. Jos häntä ei olisi todettu syylliseksi, olisin kokenut sen epäsuoraksi viittaukseksi siitä, että minä itse olin syypää omaan pahaan olooni. Ehdottomasti paras palkinto oli kuitenkin hyväksikäyttäjäni tyrmistynyt ilme tuomiota kuunnellessa. Olen luvannut itselleni, etten sitä ilmettä unohda koskaan. Hän oli kaiketi luullut pääsevänsä kuin koira veräjästä, mutta eipä päässyt. Kerta se on ensimmäinenkin, kun yleensä hän oli saanut itsensä puhuttua kuiville kaikesta.

Oudoin jäänne hyväksikäytöstä on varmaan ristiriitainen suhtautuminen hyväksikäyttäjääni. Se on jotakin sellaista, jota en ole onnistunut kenellekään selittämään niin, että kokisin tulleeni ymmärretyksi.
Toisaalta toivon, että hän kuolisi ja mätänisi helvetissä. Ja ettei elämä tarjoaisi hänelle mitään hyvää. Mutta samalla tiedän, että päivä, jona hän kuolee, tulee olemaan todella raskas. Muutamia vuosia sitten luulin vuorokauden ajan, että hyväksikäyttäjäni oli kuollut hirttäytymällä. Aina olin kuvitellut, että hänen kuolinpäivänsä olisi juhlapäivä. Että ostaisin kakun ja laittaisin siihen yhden kynttilän merkiksi, että siitä alkaisi minun vapauteni. Mutta mitä todellisuudessa tein? Itkin. Surin niin hirveästi, että oli soitettava kriisikeskukseen, kun tuntui etten selviydy.
Yhtäkkiä siitä demonisoimastani ja läpeensä pahasta ihmisestä tulikin mielessäni rikottu poika, joka oli riistänyt hengen itseltään. Hän pystyikin kuolemaan ja tuntemaan tuskaa. Huomasin muistelevani miehelleni hauskoja muistoja hyväksikäyttäjästäni, kuinka hän aina sähelsi jotain päätöntä tai kun pelattiin pleikkaria yhdessä. Miehelleni olen kiitollinen siitä, että hän antoi minun puhua, itkeä ja muistella ilman paheksuntaa. Hän oikeasti halusi yrittää ymmärtää minua. Kun selvisi, että hyväksikäyttäjäni kuolema oli väärä hälytys, viha palasi hiljalleen häntä kohtaan. Lapsena hänellä oli tapana hyväksikäyttää myös minun myötätuntoani ja auttamisen haluani. Vaikka hän ei minua kiusatakseen jättänytkään kuolematta, tunsin itseni huijatuksi.
Tunnen olevani jollain selittämättömällä tavalla kytköksissä hyväksikäyttäjääni. Hänen elämänsä koskettaa minun elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko tässä maailmassa ketään toista, joka olisi muuttanut minua ihmisenä ja elämäntarinaani niin radikaalisti. Jos johonkin sitä yhteyttä pitäisi verrata, niin Harry Potter-kirjoissa kuvattuun yhteyteen Harry Potterin ja Voldemortin välillä. Se jaettu tragedia on jättänyt osan häntä minun sisääni, vaikka se ei ollut tarkoitus tai millään tavalla toivottua. Vertaus on ehkä vähän erikoinen, mutta en missään muualla ole törmännyt kuvaukseen, joka vastaisi tuntemuksiani. En tiedä vielä, onko se jälki ikuinen vai lähteekö se terapian myötä jonain päivänä täysin pois. Se jää vielä nähtäväksi, vaikka toipuminen onkin jo hyvin pitkällä.

Blogikirjoitukseni toinen osa kertoo tarinani seksuaaliväkivallasta toipumisesta ja auttavista tahoista.

Vieraskirjoitus
-Laura-

Pin It on Pinterest