Ninni Näkymätön

Ninni Näkymätön

Kirjoitukseni inspiraationa on SatuM:n blogitekstin (11.6.2017) kuvitus Tove Janssonin näkymättömästä lapsesta, Ninnistä. Ihminen on sekä kehollinen että mielellinen kokonaisuus, ja väkivalta voi kohdistua kumpaan vain – tai kumpaankin. Väkivallan jäljet voivat olla yhtä syvät.

Kerron emotionaalisesta tyhjyydestä ja ulkopuolisuudesta. Kuvittele mielessäsi tilanne, jossa pöydässä on viisi lautasta mutta vain neljä ruokailijaa, valokuvassa on viisi hahmoa mutta vain neljät kasvot. Miltä näyttää näkymättömyys?

Tarina voi hyvin alkaa Ninnistä. Ninnillä oli julma täti, joka oli jättänyt hänet kokonaan huomiotta tai joka huomioi häntä vain ironisesti ja pilkallisesi puhutellen. Olemattomaksi tekeminen, toisen täydellinen huomiotta jättäminen tai verbaalinen kaltoinkohtelu ovat väkivaltaa ilman näkyviä mustelmia. Ei liene sattumaa, että puhutaan viiltävästä ironiasta? Sanatkin ovat teriä, jotka saavat veret virtaamaan.

Mitä emotionaalinen kaltoinkohtelu ja hylkääminen voi olla? Se voi olla sitä, että kukaan ei ojenna käsiään ottaakseen syliin, tai hymyile, kun katsot päin. Ei ole toista peittoa, jonka alle hiipiä, kun pelkää. Kukaan ei ole ylpeä, kun suoriudut hienosti. Hylkääminen voi tarkoittaa, että et kerro, vaikka satutat itsesi. Sitä kokee, kun kukaan ei ole tukemassa ja ymmärtämässä, kun kasvat. Nöyryytetyksi tulet, kun itseäsi arvioidaan kolmantena persoonana tilanteessa, jossa olet itse mukana – mutta et muille läsnä.

Entä jos kukaan ei kerro tai osoita rakastavasi sinua, eikä kukaan kysy, miltä sinusta tuntuu? Sinun nimeäsi ei esiinny perheen muistojenkirjassa. Lähdet illalla kotiin kesken leikkien, koska muilla lapsilla on kotiintuloaika. Olet tyhjä paikka viidennen lautasen ääressä. Kysyt: enkö ole tarpeeksi arvokas katsottavaksi, koskettavaksi, edes lyötäväksi?

Ihmisestä kasvaa ehjä vain yhteydessä toiseen. Kun syliä ja sanoja ei ole, rusahtaa rikki. Lapsena saamaansa kohtelua pitää odotuksenmukaisena ja ansaittuna. Lapsekkaassa mielessäni minäkin olen itse ollut huono, paha ja arvoton. Pahimmat tunteet olen lokeroinut pois tietoisuudesta ja ryhtynyt elämään keinoelämää, jossa oma arvo on joka ikinen päivä erikseen lunastettava: uupumattomalla opiskelulla, työnteolla, urheilulla, alistumisella ja kiltteydellä.

Minä olen kokenut aallonpohjan, kun täydellisyys yhtäkkiä hajosi palasiksi uupumuksesta. Tämä on kuitenkin ollut piste, joka on samaan aikaan sekä lohduton että täynnä toivoa. Hyvässä terapiassa mielen lokerot avautuvat. Tulee esille se kriitikko, joka on alituisesti piiskannut urheammaksi, ja viha, joka on aina kohdistunut vain itseen. Tulee esille pieniä ja nuoria osia, ja niiden mukana kaikki ne tuskalliset tunteet, joita ei lapsena pystynyt kokemaan. Terapia on pitkä surutyö. Se on syvää surua kaikesta, mitä ei ollut. Toivo tulee siitä, että työtä ei enää tarvitse tehdä yksin.

Me kaikki olemme näyttämöllä, esillä jo tai tulossa esille, eikä ole väliä kuka kirjoittaa, kertoo tai kuljettaa meidät eläviksi.” (Riitta Jalonen 2016, Kirkkaus, s. 315, Tammi.)

Iiris
vieraskirjoitus

Sytytä kynttilä

Sytytä kynttilä

Ensimmäisen kerran koin tunteen, jota nimitetään joulurauhaksi, kun opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa. Pääaineeni on pieni, joten kaikki opiskelijat ja opettajat tuntevat toisensa. Väitän, että meiltä puuttuu perinteinen akateeminen pönötys- ja kilpailukulttuuri. Pidämme yhtä, kannustamme toisiamme ja nauramme paljon.

Järjestimme tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuonnani pienimuotoisen joulujuhlan, johon kuului laulua, soittoa, puheita, kilpailuja, glögiä ja pipareita. Sellaista yhteenkuuluvuutta en ollut tuntenut koskaan aiemmin, en ainakaan lapsuuteni hengellisen yhteisön juhlissa. Minun oli yksinkertaisesti hyvä olla. Ajattelin, että nyt olen tässä, paikalla, läsnä ja hyväksytty. En enää mielisairaalapotilas, halveksittu ja vääränlainen, en enää lapsi ja peloissani. Olin aivan kuin kaikki muutkin. Normaali. Tajusin ensimmäisen kerran, että olin selvinnyt enkä enää palaisi pimeään.

Itkuun puhkesin, kun lauloimme ruotsalaisen joululaulun Tänd ett ljus.

Tänd ett ljus och låt det brinna
Låt a
ldrig hoppet försvinna
Det är mörkt nu

Men det blir ljusare igen

 Tänd ett ljus för allt du tror på
För den här planeten vi bor på
Tänd ett ljus för jordens barn

 

Sytytä kynttilä ja anna sen palaa

Älä koskaan anna toivon hävitä

Nyt on pimeää

Mutta vielä tulee valoisampaa

 

Sytytä kynttilä kaikelle mihin uskot

Tälle planeetalle jolla asumme

Sytytä kynttilä maailman lapsille.

 

Ajattelin, että olen maailman lapsi. Yksi muista. Yksi meistä.

Ajattelin, että toivoa on.

 

Ajattelen niin edelleen.

 

Hyvää joulua, siskot ja veljet. Pidetään huoli itsestämme ja toisistamme.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoitajista

marika_esittely2

Operaatio takaisin elämään

Operaatio takaisin elämään

Muistissani viimeiset seitsemät vuotta ovat harmaita tuskan ja epätoivon vuosia. Jäin  vaikean masennuksen ja dissosiaatio-oireilun vuoksi pois työ- ja harrastuselämästä ja kuljin vuosia enimmäkseen kodin, mielenterveystoimiston ja kaupan välillä. Ystäväpiiri muuttui ja harveni, ainoa johon pidin jatkuvasti yhteyttä oli tyttäreni ja läheisimmät sukulaiseni.

Masennuksen ja psyykkisen sairastamisen kierteeseen oli nopea vajota yhä syvemmälle seitsemän vuoden aikana, kun toivoa ei tuntunut löytyvän mistään. Voinnin kohentuessa olen nyt vuoden verran ponnistellut noustakseni takaisin aktiiviseen elämään, jota olen suurimman osan elämääni viettänytkin. Ajattelin, että kun jonkin aikaa on kulunut, niin voin vain ilmoittaa että pärjään nyt vähemmällä avulla ja alan elämään elämää jota haluan. Ilmeisesti ihan niin ei voi tehdä.

Vaikka nuo ajat ja tunteet tuntuvat jo kovin kaukaisilta, eivät ne kuitenkaan poissa ole. Riittää, että laitan hupun päähäni vesisateella niin muistan miltä tuntui kulkea vuosia huppu päässä, ajatella olevansa piilossa katseilta, olla näkymätön, olematon. Hyviä yrityksiä nousta ylös oli monta, mutta ne kaatuivat heti  alkuunsa, kun huomasin mietin vaikea kuntoutumisen polku on. Sitä vaikeammaksi se kävi mitä kauemmin olin ollut synkissä ajatuksissani, mutta onneksi sain paljon hyviä ammattilaisia tuekseni.

Viime syksynä heräilin teho-osastolla vaikeiden leikkausten jälkeen ja lääkehöyryistäni huolimatta vain tiesin, että on tapahtumassa suuri muutos. Olin ollut viikkoja kriittisessä tilassa, ensimmäistä kertaa niin etten ollut aiheuttanut sitä itse. Tiesin ja tiedän edelleen että kyseessä voi olla vain jokin vaihe, reaktio suuriin elämäntapahtumiin, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä luottavaisempi olo minulla on tulevaisuuteni suhteeni. Dissosiaatiohäiriöstä on mahdollista parantua toisin kuin monista muista yleisemmistä psyyken sairauksista. Se on jo jotain.

On hyvä, että vointiani seurataan, mutta välillä tuntuu ahdistavalta kun joudun jatkuvasti todistelemaan voivani hyvin. Väsynyt olo, hiljaisuus tai liikaa puhuminen voivat herättävää huolta ammattilaisten parissa, jotka näkevät minua pienen hetken kerrallaan.

Ennen kuin voin elää itsenäistä elämää minun on todistettava virallisia ja hitaita teitä, että pystyn huolehtimaan taloudestani, tyttärestäni, kodistani, lääkityksestäni ja jopa eläimistäni. Asioista, joista olen suurimman osan elämääni huolehtinut moitteettomasti.  Sain lääkäriltä ajokiellon niihin aikoihin, kun minulla oli lääkitys. Vaikka olen ajanut autoa vuosikausia ja työksenikin, on ajokortin takaisin saaminen yllättävän vaikeaa. Ehkä pieniä, mutta kovin työläitä asioita. Toisaalta ymmärrän miksi kaikki tämä pitää tehdä, mutta hetkittäin tuntuu siltä kuin kaikki vain odottaisivat seuraavaa romahdustani.

Kuntoutuminen on täysipäiväistä työtä eikä pelkkä kertaviikkoinen terapiakäynti paranna ketään. Vakauttamiskeinojen opetteleminen vaatii paljon toistoa, jotta niiden käyttö onnistuisi kiperissä tilanteissa, arkirytmi pitää saada kuntoon, levon ja työn välillä tasapainoileminen vaatii harjoittelua. Usein dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on yksinkertaisten, arkisten asioiden opettelua. Muistutan itselleni päivittäin, miksi kaikki tämä työ pitää tehdä. Toivo tuo minulle motivaatioa, joka vaikuttaa olevan avain kaikenlaiseen kuntoutumiseen ja eheytymiseen.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi vaikeista koettelemuksista selvinneet ihmiset jaksavat jankuttaa siitä, miten kaikilla on toivoa ja tilanteet voivat muuttua yllättäen myös parempaan. Masennuksen kourissa sellainen puhe tuntui jopa loukkaavalta. Nyt minusta on tulossa sellainen ihminen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

 

 

 

Pin It on Pinterest