Isälleni

Isälleni

Minä muistin sinut pitkään hyvänä ja rakastavana isänä. Toki olet vielä tänä päivänäkin sitä. En koskaan lakkaisi rakastamasta omaa isää. Sinä yritit kaikkesi niillä voimavaroilla ja kyvyillä, joita sinulla oli.

Vasta nyt aikuisena olen saanut tietää, että sinulla oli jo ennen minun syntymääni saatu aivovamma. Minun ollessani lapsi kaaduit toistamiseen ja löit pääsi pahasti. Mietin, kuinka tämä aivovamma on saattanut vaikuttaa sinun käyttäytymiseesi. Toisaalta sinun oma lapsuutesi ja nuoruutesi oli hyvin traumaattinen, joten tässä on jo kaksi vahvaa tekijää muuttamaan ihmistä perinpohjaisesti.

Ja alkoholi. Oliko se sinun tapa käsitellä itseäsi, kun et tiennyt muutakaan keinoa helpottaa oloasi ja ehkä jopa vastuutasi isänä ja aviomiehenä? Olitko sinä valmis isäksi, kun minä synnyin? Ymmärsitkö, miten sinun elämäsi tulisi muuttumaan? Ja muuttuiko se niin paljon, ettet pystynyt luopumaan viinasta?

Tiesitkö, että minä pelkäsin menettäväni sinut.

Äiti eli omissa lapsuuden traumamuistoissaan viedessään minua ja siskoani tutuille yöksi sinun viinareissujesi takia. Nyt aikuisena, muistojen hiljalleen palautuessa mieleeni, tiedän, että minä näin sinut auton ikkunasta. Sinä makasit liikkumattomana ojassa pyörän kanssa. En muista, että olisimme edes pysähtyneet vierellesi. Äidillä oli hätä saada meidät turvaan sinun iskuiltasi. Monet kerrat itkin ja mietin, onko minulla isää vielä huomenna.

Sinut kasvatettiin mm. väkivallalla. Kait se siihen aikaan oli aika normikäytäntö. Mutta sinä et käsitellyt koskaan traumojasi ja jatkoit tätä saamaasi kasvatusmallia oman perheesi kanssa. Ei äitikään käsitellyt omia lapsuuden traumojansa ja eli niitä sitten uudestaan meidän kanssamme, tiedostamattaan.

Sinä, isä, syrjäydyit meistä vetäytymällä kaljapullon kanssa yläkertaan. Viina on vienyt sinua jo vuosikymmeniä. Olen itse nyt aikuinen, mutta sama lapsen pelko valtaa minua yhä uudestaan.

Raskas on sinunkin elämäsi ollut. Ymmärrän sen nyt, kun olen kerännyt tietoa lapsuudestasi ja muistanut omaa lapsuuttani. Sinä olisit tarvinnut apua.

Nyt kun persoonallisuutesi on alkanut muuttua ja muistisi heikentyä, haluan sanoa, että olet rakas isä minulle. Aikuisikäni aikana en muista montaakaan kertaa, että olisimme riidelleet. Minun kohdallani ymmärrys voi antaa tilaa taas hengittää.

Lopuksi vielä. Väkivaltaa en koskaan tule hyväksymään. Mutta omien kokemusten ymmärtäminen, koska niitä ei enää tekemättömiksi saa, herättää minut elämään ja puolustautumaan, jos väkivaltaa näen tai koen. Olen kohdannut isäni käytöstä muistuttavia, uhkaavia eleitä psykiatrian hoitajissa ja jähmettynyt puolustuskyvyttömäksi heidän edessään. Ne tapaukset ovat olleet minulle erittäin hajottavia kokemuksia, mutta nyt minulla alkaa löytyä ääntä vastustamaan tällaista kaltoinkohtelua. Ihmiset, joiden piti auttaa ja luoda turvaa, saivat oloni turvattomaksi ja loivat epävarmuutta ja epäluottamusta. 

Nämä ovat olleet vaikeita sanoja kirjoittaa, mutta trauman vaikutus voi olla äärimmäisen laaja, eikä sen vaikutusta pidä koskaan vähätellä.

Vieraskirjoitus –
Tiuhtinen

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Mikä on luottamuksen syvin ydin?

Viime kuukausina olen paljon pohtinut, mitä luottamus tarkoittaa ja millainen on luottavainen ihminen. Sellaiseksi nimittäin tulin itseäni kuvailleeksi, kun opiskelemaan hakiessa piti luetella omia luonteenominaisuuksia. Silloin se jotenkin tuntui omalta, mutta nyt tarkemmin asiaa pohdittuani en ole siitä enää niin varma.

Aiemmin ajattelin, että ihminen on luottavainen silloin, kun hän uskaltaa kertoa toisille ihmisille omista henkilökohtaisista asioista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että toisinaan se on puhdasta hölmöyttä ja itsensä voi satuttaa pahasti, jos uskoutuu väärälle ihmiselle. Tästä opista huolimatta löydän itseni edelleen kohtalaisen usein lörpöttelemästä puolitutuille omista asioistani. Oletin olevani luottavainen myös elämää kohtaan, kun uskoin, että mulle on luvattu kultaa, jos maasta sen kaivan, kuten Paula Vesala laulaa. Kokemusperäinen havainto on, että kun jaksaa hakata päätä seinään ja ponnistella jotakin tavoitetta kohti kauemmin ja kovemmin kuin suurin osa kanssakulkijoista, usein saa sen mitä haluaa. Nyt tosin ymmärrän, etten luottanutkaan puhtaasti elämään ja sen kantokykyyn, vaan siihen, että tarvittaessa itse kannan itseni maaliin. Jos olisin ollut elämää kohtaan luottavainen, olisin uskonut siihen, että elämä järjestää minut oikeaan paikkaan, vaikka omat toiveeni eivät toteutuisikaan. Että minua varten oli vain jotain oikeampaa kuin se, minkä kuvittelin olevan itselleni oikein.

Olen huomannut itsessäni sellaisen hieman paradoksaalisen ilmiön, että mitä lähemmäs ihmiset minua pääsevät, sitä vähemmän luotan heidän hyviin aikeisiinsa. Kaiken järjen mukaan lähimpien pitäisi olla niitä, joihin voi luottaa kuin vuoreen. Minä sen sijaan luotan lähimpiini kuin Titanic jäävuoreen – mitä lähemmäs se lipuu, sitä varmempi olen, että aiheutuu peruuttamatonta vahinkoa. On ylitsepääsemättömän vaikeaa luottaa siihen, että sydämeeni päässeet hyvät ihmiset eivät muutu myrkkykäärmeiksi heti, kun silmä välttää.
Epäluottamus yhdistettynä kiintymykseen synnyttää vankilan, josta on vaikea tulla pois. Itse en sieltä täysin ole löytänyt reittiä ulos, vaikka tiedän, että kahta kautta voi yrittää vapaaksi. Siltä haavoittavalta kokemukselta, että itselle rakas ihminen satuttaa, voi yrittää suojautua sillä, että työntää kyseisen ihmisen pois. Mutta siinä lähinnä ampuu itse itseään jalkaan sen sijaan, että uskaltaisi odottaa toisen ratkaisua. Toisiin ihmisiin on todella tuskallista pettyä, jos sitä on joutunut tekemään enempi vähempi koko elämän ajan. Jostain syystä on paljon helpompi pettyä omaan rikkinäisyyteen, että yksinkertaisesti pelkää liikaa asettua toisen valintojen ja tunteiden armoille. Omaa itseään voi yrittää sentään muuttaa ja korjata, jos tekee vääriä valintoja. Toisiin ihmisiin ei ole samanlaista valtaa. Rakentavampi ratkaisu olisi oppia luottamaan siihen, ettei hyvä ihminen silmänräpäyksessä muutu pahaksi, kun on oman sydämen kanssa ollut kosketuksissa. Mutta se on huomattavan paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Vielä en ole mietinnöissäni niin pitkällä, että tietäisin, koenko itseni niin huonoksi, ettei yksikään hyvä ihminen voi olla minuun kiintynyt vai olenko vain kokemuksen kautta oppinut pelkäämään minulle läheisiä ihmisiä. Toistaiseksi minun mielessäni hyvästäkin ihmisestä tulee uhka, jos hän on minulle läheinen, koska olen jossain määrin suojaton sille, jos hän aikoo minua satuttaa. Elämäni olisi täydempää, jos osaisin olla pelkäämättä kipua, jota ei välttämättä koskaan tule. Silti usein on tunne kuin seisoisi teloitettavana pussi päässä ja odottaisi aseen laukeamista. On kuitenkin sanottava, että ne, joiden luotia eniten pelkään, ovat hyvin kärsivällisiä teloittajia. Monen monta vuotta on jo seisty näin eikä ase ole lauennut. Jos itse ottaisi pussin pois päästä, saattaisi huomata, ettei minua yksikään ase osoita. Vaikka useasti olen ollut kuulevinani, kuinka tuuli ulvoo kiväärin piipussa ja ollut aivan varma, että kohta pamahtaa.

Vielä on siis sittenkin rutkasti tekemistä luottamuksen kanssa. Toivoisin voivani luottaa edes itseeni sen verran, että uskoisin valinneeni lähelleni hyvät ihmiset. Silloin kun en saanut valita, kävi todella kurjasti ja mureni luottamus aivan kaikkeen. Lapsena särkymistä ei edes osannut odottaa, mutta silti se tuli. Se tuli kai niin monta kertaa, ettei enää osannut odottaa mitään muuta omalle kohdalle osuvaksi. En tiedä, kuinka pitkän aikaa tätä elämää pitää kulkea ilman sydämeeni kohdistuneita murhayrityksiä läheisten toimesta, jotta voisi luottaa, ettei niitä ole tulossa. Mutta haluan uskoa, että ympärilläni on nyt ne ihmiset, joiden kanssa on mahdollista odottaa – vaikka maailman viimeiseen päivään saakka.

-Laura-

Psykiatrisesta paskahoidosta

Psykiatrisesta paskahoidosta

Liian usein kuulee sellaisia terveisiä terveydenhuollosta, joita ei 2000-luvulla pitäisi kuulla. Eikä ikinä. Psykiatriaksi kutsuttu lääketieteen kaavussa kulkeva massamurhaaja ylilääkitsee ja väärindiagnosoi ihmisiä.

Traumankantaja saa diagnoosin skitsofreniasta ja kuolee psykoosilääkkeiden sivuvaikutuksiin 25-vuotiaana. Koulukiusattu ja itsetuhoinen lapsi jonottaa hoitoa yhdeksän kuukautta ja saa lopulta hoidokseen pilleripurkin. Omahyväinen lääkäri sanoo raiskatulle nuorelle naiselle, että tämän kannattaisi lakata keksimästä juttuja. Omahoitaja tokaisee potilaalleen, että sinä olet sellainen toivoton tapaus, ei sinusta mitään tule. Suljetun osaston mieshoitaja potkii lattialla makaavaa psykoosipotilasta.

Mainitsemani esimerkit eivät ole keksittyjä. Ne eivät ole myöskään harhaa. Ne ovat tositapahtumia, todellisuutta, vaiettua, häpeällistä ja kipeää.

Tämä on Suomi, jonka itsenäisyyttä juhlimme. Niin moni tuntee mielenterveyskuntoutujan, joka saa osakseen kerta kaikkiaan ala-arvoista hoitoa; jonka historiaa ja kokemuksia vähätellään, jonka elämänhistoria ja kipu kuitataan aivokemialla. Kokemuksia lääkkeiden sivuvaikutuksista ei kuulla, terapiaan pääsy on estetty. Mielisairaan leimaa kantava palkataan orjatyöhön kaupungin pesulaan 90 sentin tuntipalkalla, lakanasäkkien raahaaminen kun on niin kuntouttavaa.

Tämä on maa, jossa ei saa olla hullu. Saa sairastaa syöpää, diabetesta ja jopa työuupumusta, mutta ei skitsofreniaa tai traumaa. Jos mieli on kipeä, siitä pitää vaieta kaikin kielin. Kun ihminen päätyy mielenterveyssyistä varhaiselle eläkkeelle, on yksi ensimmäisistä tehtävistä keksiä mahdollisimman kaunis ja sujuva valkoinen vale eläkkeen syistä. Totuus kun on häpeä, oma vika, piilotettava.

Mikään ei ole yhtä vähän parantavaa.

Olen itse selvinnyt hengissä, takaisin elämään ja jopa työelämään, en hoidon ansiosta vaan siitä huolimatta. Uudestaan en sodasta psykiatrisen paskahoidon kanssa selviäisi. En jaksaisi enää.

Vertaiset, te jotka tiedätte, mistä puhun. Kiitos, että tiedätte.

Kaisa Klapuri
Viisi Naista, Sata Elämää -kirjan kirjoittaja

Kaisa on Viisi Naista, Sata Elämää kirjan kirjoittaja

 

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Seksuaaliväkivalta, osa 2: Toipumisen tie

Tie seksuaaliväkivallasta toipumiseen on usein pitkä ja erittäin kivinen. On vaikea nimetä hetkeä, josta toipuminen on alkanut tai kohtaa, johon se päättyy. En ole vielä aivan varma, loppuuko toipuminen koskaan, vaikka akuuteimmat ongelmat ovatkin jo kohtalaisen kaukana takanapäin. Mutta sen tiedän, että toipumisen tie on kaksisuuntainen, aina toisinaan sitä tulee kulkeneeksi taaksepäin.
Elämä ja ihmisenä oleminen on jatkuvaa muutosta. Aina välillä jokin uusi kulma tulee valaistuksi kivustani ja se pitää ainakin minut nöyränä. Mutta niinhän se taisi olla, että kipu kasvattaa. Joku siis tämän universumin päättävässä toimielimessä rakastaa minua ja montaa muuta hyvin paljon, kun on halunnut näin perusteellisesti kasvattaa. Haluan ainakin uskoa, että kokemuksistani seuraa vielä jotakin hyvää.

Luulen, että jotain alkeellista toipumista on tapahtunut jo silloin, kun hyväksikäytön aikana ymmärsin, että minulle tapahtuvat asiat ovat väärin. Vaikkakin se oivallus oli kaksiteräinen miekka: Se herätti toiveen siitä, että asiat voisivat vielä joskus olla toisin. Mutta toi mukanaan masennuksen, kun juuri siinä hetkessä olin vielä määräämättömän pitkän ajan tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Oivallukseni käynnisti oireilun, joka näkyi jo ulkopuolisillekin.
Toipumiseni suurin paradoksi oli, että hyväksikäyttäjäni ajattelemattomuuttaan pakotti minut ottamaan ensimmäisen askeleen kohti eheytymistä. Jos hän ei olisi alkanut piirittää minun parasta ystävääni suhteeseen kanssaan, en luultavasti olisi kertonut kokemuksistani vielä pitkään aikaan kenellekään. Hän oli itselleen ominaiseen tapaan aliarvioinut, mitä olin valmis ja kykenevä tekemään ystävieni vuoksi.
Kerroin ystävälleni kokemastani seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja hänen reaktionsa yllätti minut täysin. Olin odottanut, ettei hän uskoisi minua. Tai että hän pitäisi minua huorana eikä haluaisi enää koskaan olla missään tekemisissäni kanssani. Niin hyväksikäyttäjäni oli sanonut käyvän, jos kertoisin kenellekään. Noiden kauhukuvien sijaan ystäväni uskoi minua ja kirosi hyväksikäyttäjäni satuttavia tekoja. Hän ei syyttänyt minua mistään eikä hylännyt minua. Vaikka ammattiavun luo pääseminen oli vielä kaukana, ystäväni reaktio oli riittävän oikea juuri siihen tilanteeseen. Minulle muodostui alkeellinen ymmärrys siitä, ettei hyväksikäyttö ollut minun häpeäni, vaan hyväksikäyttäjäni häpeä.
Ystäväni myönteisestä reaktiosta alkoi passiivisen aktiivinen pyrkimys tuoda hyväksikäyttö aikuisten tietoon ja saada itselleni apua. Aloin kertoa koulussa opettajille kokemuksistani, mutta tein sen epäsuorasti. Paljastin viiltelyni ja pahan oloni. Kerroin myös, että velipuoleni tuli öisin sänkyyni. Noilla vihjeillä kukaan aikuisista ei ilmeisesti uskaltanut ajatella, että kertomukseni voisi pitää sisällään jotain vakavampaa. Pelkäsin, että joku kertoisi vanhemmilleni tai soittaisi lastensuojeluun, mutta samaan aikaan ahdistus sisälläni kasvoi jatkuvasti.
Lopulta kerroin eräälle opettajalle täysin suoraan ja kiertelemättä, että minut oli raiskattu niin monta kertaa, etten ollut enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, kuinka monta kertaa niin oli käynyt. Hän ilmoitti heti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Hän oli sitä mieltä, että hain vain huomiota kertomuksellani, kun yritin estää häntä soittamasta lastensuojeluun. Suutuin hänelle. Ja olin aivan hirveän hädissäni. Ajattelin, että se oli minun elämäni loppu. Etten kestäisi sitä, että vanhempani saisivat tietää kokemuksistani.
Opettaja jätti minut yksin luokkahuoneeseen odottamaan ja käski pysyä siellä, kunnes kuraattori hakisi minut luokseen. Luokassa oli isot ikkunat, jotka sai avattua niin isosti auki, että sieltä mahtui hyppäämään alas. Harkitsin vakavasti hyppäämistä ja että jos en kuolisi pudotukseen, niin yrittäisin ehtiä kotiin tappamaan itseni ennen kuin äiti tulisi myöhään illalla kotiin. Jäin kuitenkin istumaan pulpettiin ja itkemään. Kuraattori haki minut luokseen ja juttelimme monta tuntia. Hän vietti kanssani aikaa iltaan asti, ettei minun tarvinnut olla yksin.

Kohtalaisen pian hyväksikäytön paljastamisen jälkeen aloin saada ammattiapua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Saamani apu oli ihan hyvää, mutta työntekijöissä oli valitettavaa vaihtuvuutta. Se ei ole ideaalitilanne, kun käsitellään sellaista traumaattista tapahtumaa, joka on romuttanut luottamuksen ihmisiin. Vaihtuvuudesta huolimatta sain seksuaalitraumani käsiteltyä niin hyvin, että pystyin puhumaan aiheesta ilman suurempia kipuja. Identiteettiin, naiseuteen tai seksuaalisuuteen ei kuitenkaan nuorisopsykiatrialla puututtu. Vaikka juuri ne osa-alueet minussa oli vuosien varrella rikottu kaikkein pahiten.
Terapian jälkeenkin voin tasaisin väliajoin todella huonosti, tunsin olevani itseni kanssa aivan hukassa. Parisuhteen vakiinnuttua ongelmat seksuaalisuudessa alkoivat tulla esiin. Kouluterveydenhoitajan vastaanotolta hakeuduin Sihtiin, joka on nuorille tarkoitettu matalan kynnyksen palvelu. Siellä kävin ne sallitut viisi kertaa ja viimeiselle käynnille osallistui lääkäri ja seksuaaliterapeutti aikuispsykiatrian puolelta, jotta selvitettäisiin jatkohoitomahdollisuuksiani. Hyväksikäyttötaustani oli lääkärin ja seksuaaliterapeutin tiedossa. Itkin koko tapaamisen ajan, kun oli niin paha olla. Lopputulemana oli, etten tarvinnut hoitoa tai ollut kykenevä hyötymään seksuaaliterapiasta. Ahdistus seksin suhteen oli kuulemma normaalia taustani takia eikä sille mitään voinut tehdä. Minulle kerrottiin, että voin mennä juttelemaan kuulumisiani perheasianneuvottelukeskukseen. Itku ei ainakaan helpottunut nuo asiat kuultuani. Itkin monta viikkoa ja koetin sopeutua ajatukseen, ettei minun voinnissani olisi odotettavissa kohentumista välttämättä koskaan.
Yritin jatkaa elämääni ja keskittyä muihin elämän osa-alueisiin. Toteutimme mieheni kanssa haaveen perheen perustamisesta, vaikka raskauden alulle saattaminen oli minulle henkisesti todella raskasta. Ajattelin, että äitinä minusta tulisi onnellinen. Olisi ainakin ikuinen syy olla tekemättä itsemurhaa vaikka tuntuisi kuinka pahalle. Raskaus kuitenkin pahensi hyväksikäyttökokemuksiini liittyvää ahdistusta. Kehoni oli jälleen jonkun toisen hallussa ja se alkoi vatsan kohdalta muuttua vieraaksi jo hyvin aikaisessa vaiheessa.
Ensin olin suunnitellut, etten kertoisi neuvolassa lainkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstäni. En halunnut joutua lastensuojelunhampaisiin tai suurennuslasin alle tarkkailtavaksi. Mutta ahdistus kasvoi kuitenkin nopeasti niin pahaksi, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kertoa terveydenhoitajalleni, mikä minua vaivasi. Hän oli ymmärtäväinen ahdistustani kohtaan ja ohjasi minut seksuaalineuvojan vastaanotolle. En odottanut suuria, kun seksuaaliterapeuttikin oli lyönyt hanskat tiskiin kohdallani aiemmin. Suunnittelin jopa, että peruisin seksuaalineuvonta-ajan. Kiitän kuitenkin edelleen sitä järjenhippusta, joka sai minut menemään paikalle, koska sieltä saatu apu muutti elämäni suunnan.
Aivan ehdottomasti lohdullisinta seksuaalineuvojan kanssa asioidessa oli se, ettei hän pitänyt tilannettani toivottomana. Hän ei sanonut kertaakaan, ettei minua voisi kukaan tai mikään auttaa. Vaikka seksuaalineuvontaan ei kuulu seksuaalitraumojen käsittely, sain silti hyvin kattavaa apua. Työskentelimme seksuaalisuuteni käytännönhankaluuksien kanssa, jotka olivat seurausta hyväksikäytöstäni.
Tunsin tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni kokonaisvaltaisesti ehkä ensimmäisen kerran elämässäni. Se tunne oli hämmentävän ihana. Minun hätääni ei vähätelty, mutta minusta ei myöskään tehty lähtökohtaisesti sairasta. Olin ihminen, tarkemmin sanottuna nainen, enkä pelkkä diagnoosilista ja kimppu traumoja. Ja vaikka olin haavoittunut, silti hän jaksoi nähdä vaivaa osoittaakseen, että olin paljon muutakin kuin haavani. Hän sai minut näkemään, että minussa oli tervettä pintaa ja paljon hyvää. Kaikkea sellaista, mitä en itse ollut osannut katsoa.
Sain olla keskeneräinen, monesti tarjoamani ”en tiedä” vastaus oli täysin kelpaava vastaus hänen kysymyksiinsä. Se, ettei hän pakottanut minua tietämään, sai minut pohtimaan. Ja lopulta myös keksimään vastauksen hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Häneltä sain myös tilaa kasvaa seksuaalisuudessani, joka oli jäänyt täysin vieraaksi.
Jotta seksuaalisuudessa oli mahdollista kasvaa, sitä oli saatava tutkia. Osasin kyllä harrastaa seksiä, mutta en tiennyt lainkaan mistä pidin tai mistä en pitänyt. Mikään kosketus ei erityisesti tuntunut miltään. Kerroin hänelle, etten pitänyt seksistä, jossa näplitään. Kun hän kysyi tarkennusta, mitä tarkoitin näplimisellä, kerroin sen tarkoittavan koskettamista ylipäätään. Hän ei nauranut eikä alkanut inttää, vaikka jälkikäteen ajateltuna kuvaukseni oli täysin järjetön. Hän hyväksyi minun totuuteni tuputtamatta tilalle korvaavaa ajatusta. Sain häneltä luvan ja tarvitsemani tuen, jotta uskalsin sukeltaa seksuaalisuuteni maailmaan. Yksin en olisi uskaltanut sille matkalle lähteä, enkä todennäköisesti kenenkään muun kuin hänen kanssaan.
Omasta ehdotuksestani aloin pitää seksipäiväkirjaa seksuaalineuvontatapaamistemme välissä. Olin hyvin kiitollinen, että hän suostui luovaan menetelmään, koska seksuaalisuudesta ääneen puhuminen oli minulle todella vaikeaa. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Hän hyvin sensitiivisesti ja kauniisti rohkaisi ja kannusti minua tutkimusmatkani aikana. Hän normalisoi ne toiveeni ja tuntemukseni, joita häpesin syvästi. Sain haluta seksiä olematta huora. Sain tuntea mielihyvää ja iloita siitä tuntematta pahaa mieltä. Opettelin uudestaan kehoni tuntemuksia, jotka olin kadottanut ennen kuin olin edes ymmärtänyt, mitä ne olivat.
Koskaan ei tullut tarvetta kuolla häpeään häntä tavatessa, vaikka olin päästänyt hänet lukemaan kaikkein intiimeimmätkin mietteeni ja kokemukseni. Hän osasi niin kauniisti olla kuin en olisi koskaan kertonut mitään sellaista, mitä ihmiset yleensä häpeävät. Kun hän pystyi antamaan minulle noin kokonaisvaltaisen luvan elää seksuaalisena olentona tässä maailmassa, pystyin antamaan myös itselleni sen luvan. Sitä kautta opin olemaan itselleni läsnä seksin yhteydessä. Se toi tunteen turvasta ja että oli luvallista kokea mielihyvää. Seksiin liittynyt ahdistus väheni merkittävästi ja hävisi lähes täysin. Tuntui kuin uusi maailma olisi auennut minulle. En olisi voinut olla kiitollisempi hänelle. Hänen ennakkoluulottomuutensa ja aito halunsa kohdata minut korjasi seksuaalisuuteni syvimmät haavat ja auttoi kääntämään elämäni suunnan. Sain mahdollisuuden tulla kokonaiseksi ja onnelliseksi naiseksi.

Oma sukkulointini terveydenhuollon palvelujärjestelmissä oli siis kaikkea muuta kuin suoraviivainen tie. Seksuaalisen väkivallan uhreille ei ole oikein ollut tarjolla täsmäapua, joka olisi myös helposti tavoitettavissa.
Nyt ongelmaan on kuitenkin tullut uusi ratkaisu, nuorten seksuaaliväkivallan uhrien auttamiseen on käynnistetty Otava-hanke (2017-2019). Tyttöjen Talot tarjoavat ympäri Suomen (Helsinki, Kuopio, Oulu, Espoo ja Rovaniemi) seksuaaliterapiaa 13-29 – vuotiaille tytöille maksutta ja matalankynnyksen palveluna. Seksuaaliväkivaltatyönohjaajaan voi ottaa suoraan yhteyttä luottamuksellisesti. Yhteystiedot löytyvät Tyttöjen Talojen nettisivuilta.
Erityisen onnellinen olen siitä, että seksuaalisuuteen ja identiteettiin liittyvä avuntarve on tunnistettu ja vihdoinkin otettu vakavasti. Tärkeää on myös se, ettei väkivallan uhria pompotella luukulta toiselle, kun kokonaisvaltainen hoito ei oikein tunnu kuuluvan millekään taholle. Jos seksuaaliväkivalta käsitellään pelkkänä traumaattisena tapahtumana, se ei vielä elämänlaatua kauheasti edistä. Estää kenties itsemurhan, mutta se ei tarkoita sitä, että elämää olisi kiva elää. Inhimillinen kärsimys ja pitkäaikaiset haitat lievenevät, kun uhri pääsee mahdollisimman nopeasti oikean ja kokonaisvaltaisen avunpiiriin.
Ilahduin kovin, kun kuulin, että seksuaaliterapiaopintoja suorittava seksuaalineuvojani oli aloittanut Tyttöjen Talolla seksuaaliväkivaltatyönohjaajana. Jos muilla paikkakunnilla työntekijävalinta on osunut yhtä kohdilleen, seksuaalisen väkivallan aiheuttama inhimillinen kärsimys tulee huomattavasti vähenemään tulevaisuudessa. Uhrit pääsevät nopeammin takaisin kiinni elämään ja voivat päästä yli vaikeista kokemuksistaan. Kaikesta voi selvitä, kun saa oikeanlaista tukea ja apua. Ja nyt se apu on helpommin tarjolla kuin koskaan aikaisemmin.

Vieraskirjoitus
-Laura-

 

Äidin kaipuu

Äidin kaipuu

Haluan kirjoittaa monelle dissosiaatiohäiriöstä kärsivälle tutusta aiheesta: Äidin kaipuusta. Aihe on myös minulle itselleni hyvin tuttu ja läheinen, koska sen kanssa olen kipuillut suuren osan elämästäni. Joku viisas on joskus sanonut, ettei mitään sellaista voi kaivata, mitä ei koskaan ole saanut. Monessa asiassa tuo sanonta varmasti pitääkin paikkaansa, mutta ei juuri tässä tapauksessa.
Äitiys on niin universaali käsite, että sen sisällön voi ymmärtää, vaikkei sitä olisi kokenut. Uskon, että jokaiseen lapseen on sisäänrakennettuna tieto siitä, millaista hoivaa äidiltä kuuluisi saada. Kun todellisuus ei kohtaa tämän hiljaisen tiedon kanssa, seurauksena on raastava kaipuu tulla naisen rakastamaksi ja hoivaamaksi. Kun ympärillään näkee hyviä äitejä, jotka hoivaavat lapsiaan ja ovat läsnä, kaipuun rinnalle nousee toisinaan katkeruus. Miksi minä en ollut tuon ihanan hoivan ja rakkauden arvoinen?
Oman äitini kyvyn kiintyä itseeni olen todennäköisesti menettänyt jo syntymässäni. Se tapahtui hyvin dramaattisin kääntein eikä ollut itsestäänselvyys, että jäin henkiin. Varhaislapsuuden vuodet menivät kuitenkin suhteellisen kivuttomasti, vaikka äiti olikin harvoin kotona, koska hän teki todella paljon töitä. Ja silloin kun oli kotona, hän ei ollut läsnä. Hän pelasi tietokoneella Miinaharavaa. En osannut surra, kun en muusta tiennyt.

Jos jotain positiivista siitä seurasi, niin se, että isääni sain luotua hyvän suhteen, kun hän oli pääasiallinen hoitajani. 
Ratkaiseva isku minun ja äitini suhteelle oli kuitenkin se, että hän lähti ulkomaille vuosiksi asumaan ilman minua. Äidin lähtö repi jotakin sellaista minussa rikki, etten vielä tänäkään päivänä ole saanut sitä täysin korjatuksi. Tunsin tuolloin itseni niin hylätyksi ja yksinäiseksi, että rintaani sattui. Itkin, kun kirvelevä kipu levisi rinnastani vasempaan olkavarteeni. Kipu oli sijainniltaan samanlaista kuin sydäninfarktissa, vaikkei 11-vuotias tyttö sitä voinut mistään tietääkään. Mutta minun sydämeni tiesi, että osa siitä oli uhkaavasti joutumassa kuolioon. Hiljalleen suhde äitiin mureni monien itkettyjen viikkojen jälkeen. En enää kaivannut häntä enkä itkenyt hänen peräänsä. Hän lakkasi olemasta minulle äiti.
Sisälleni jäi kuitenkin lapsuusvuosista useampikin eri-ikäinen lapsi, jotka ikävöivät äitiä aivan hirveästi. Eivät biologista äitiäni, vaan Äitiä, joka suojelisi ja hoivaisi. Olisi se vakaa ja turvallinen kallio, jota vasten nojata, kun omat jalat eivät kantaneet. Se hellä nainen, jolla olisi käsissään maailman pehmein iho ja joka kuivaisi minun kyyneleeni. Pieni tyttö minussa kaipasi viisasta aikuista naista peiliksi, joka näyttäisi minut juuri sellaisena kuin todellisuudessa olin.
Tarvitsin naisen, johon samaistua ja jota ihailla, jotta saatoin tietää, millaiseksi naiseksi halusin tulla. Halusin tuntea kuuluvani jollekin ihanalle naiselle, jotten olisi ihmisenä juureton. Että olisi edes yksi nainen tässä maailmassa, jolle halusin aikanaan saamani hoivan ja rakkauden antaa takaisin, kun hän vanhana itse kaipaisi apua ja hoivaa.
 Tuollaista naista etsin kymmenen vuotta pettyen monta kertaa. Syytä oli sekä minussa itsessäni että naisissa, joihin päättömästi kiinnyin. Olin äärimmäisen takertuva ja tarvitseva, halusin niin kipeästi tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Valitettavasti kiintymyksenkohteeksi valikoitui aina naisia, joilla ei ollut halua tai kykyä ottaa vastaan kiintymyksen ja yhteydentunteentarvettani. Nyt aivan hiljattain olen ymmärtänyt, ettei heillä luultavasti olisi ollut syystä tai toisesta kykyä päästää minua elämiinsä, vaikka olisinkin itse ollut tarpeitteni kanssa enemmän ’keskivertokansalainen’.
 Kun lukuisten pettymysten jälkeen tunsin jälleen äidin kaipuun heräävän erästä ihanaa naista kohtaan, luovuin tietoisesti toivosta. Päätin, etten yritä tavoitella häntä elämääni. Ajattelin, että saisin murrettua äidin ikävän, kun kieltäytyisin seuraamasta sitä pakottavaa tarvetta.
Olin jo ajan kanssa oppinut tietämään, millaiset naiset olivat minun äitityyppiäni. Voimakkaimmin kiinnyin naisiin, jotka olivat minua noin kaksikymmentä vuotta vanhempia ja perusluonteeltaan nauravaisia ja lempeitä. Poikkeuksetta heillä oli myös taitoja, joita ihailin. Taidot saattoivat liittyä ammattiin tai vaikkapa harrastukseen. Kävi kuitenkin niin erikoisesti, että tämä nainen tuli elämääni ilman, että pyysin häneltä mitään. Hämmästyksen määrä oli valtava, kun yhtäkkiä käsissäni oli kaikki se, mistä olin aina haaveillut.
Luulin, että äitihahmon saaminen olisi ollut vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja osaan ongelmista se olikin vastaus. Mutta oli virhe kuvitella, että se olisi ollut äidin kaipuun loppu. Kun ihana pilvilinnavaihe loppui, lapsiosat huusivat kuorossa sisälläni. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, mistä oli kyse, joten luulin tulleeni hulluksi. En myöskään osannut kyseenalaistaa lapsiosieni puheiden todenperäisyyttä nykyhetkessä.
Yksi lapsista halusi tulla imetetyksi. Toinen halusi syliä ja turvaa. Kolmas ihan vain jakamatonta huomiota. Ja neljäs karjui, ettei tähän uuteen naiseen voinut luottaa, että hän hylkäisi ja satuttaisi ennen pitkää, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. 
Koska en ymmärtänyt kyseessä olevan pienten lasten tarpeet, jouduin kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumiseni, kun halusin niin intiimillä tavalla lähelle toista naista. Sylin kaipuu särki kehoa ja monet illat tuuditin itseäni sylissä, kun en muuta voinut.
Huomion tarvettani hoidin keksimällä tikustakin asiaa, että sain jutella äitihahmoni kanssa. Mutta kaikkein tuskaisin oire oli tuo loputon epäluottamus häntä kohtaan. Oli hirveää kuvitella, ettei tämä minulle niin rakas ihminen aidosti pitänyt minusta tai halunnut olla kanssani. Odotin vain hylkäämistä enkä uskaltanut asettua aidosti haavoittuvaiseksi hänen eteensä.
Lopulta olin niin rasittava ja ärsyttävä, että totesin itse, että minun oli muututtava, jos halusin pitää hänet elämässäni. Häneltä ei koskaan mitään uhkavaatimusta tullut, mutta olin itse niin kyllästynyt kohtelemaan häntä huonosti omissa vainoharhoissani. Halusin, että hänellä voisi olla hyvä olla minun kanssani. Asiaa järjestääkseni menin terapiaan, joka lopulta toi toivotun tuloksen. Aloin kyetä tasavertaiseen ja vastavuoroiseen ystävyyteen äitihahmoni kanssa, vaikka lapsiosat olivat edelleen tallella sisälläni.

Äidin kaipuu on kipeä pulma, johon ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Osa vahingossa löytää jossain vaiheessa elämäänsä naisen, joka voi täyttää hyvin kattavasti äidin jättämää tyhjää. Toiset löytävät terapian kautta vahvuuden, jonka kautta oppivat itse hoivaamaan lapsiosiaan. Äitihahmolta saatava apu ja terapia oikeastaan johtavat samaan lopputulemaan, lopulta oppii itse lohduttamaan itseään, kun on saanut riittävän paljon tarpeeksi hyviä kokemuksia hoivasta.
Valitettava totuus on, ettei aikuisena ole mahdollista saada äidistä niin kaiken kattavaa ja autenttista kokemusta kuin lapsena. Mutta on mahdollista saada väliaikaisesti äidillisen hellää hoivaa, jotta sitä oppii itse antamaan itselleen. Aikuisuuden suhteet äitihahmoihinkaan eivät toimisi pitemmän päälle, jos itse heittäytyisi ikuisesti hoivattavaksi lapseksi. Se käy toiselle osapuolelle niin raskaaksi, että sen alle musertuu.
Uskon, että reittejä ehjäksi on useita erilaisia. Mutta aivan erityisesti haluan uskoa siihen, että jokaiselle meille äidin kaipuiselle on olemassa lohtu, joka vapauttaa satuttavasta kaipuusta. Siitä ikävästä, jonka syntymä ei koskaan ollut meidän syytämme. Sen jälkeen voi kokea sitä rakkautta itseään kohtaan, jota jäi lapsena vaille.
Kun lähtökohtaisesti rakastaa itse itsensä vahvaksi, kukaan ulkopuolinen ei voi tulla ottamaan sitä pois. Silloin sielussa asuvat lapset ovat hoivattuina ja turvassa, jonka jälkeen on mahdollista puhtaasti rakastaa ihmisiä ympärillä. Myös niitä naisia, jotka aiemmin saivat sydämen kiertymään umpisolmuun.

Vieraskirjoitus
-LAEL-

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Kun minä muutun, kaikki muuttuu

Törmäsin näihin sanoihin fb:ssä ja hetkeäkään epäröimättä klikkasin tykkää painiketta. “Tietysti asia on niin”.

Ne sanat eivät kuitenkaan hävinneet mielestäni ja lopulta minun oli pakko pysähtyä ajattelemaan niitä.
Lausehan ei lopulta olekaan kovin helppo. Löysin itsestäni vastustusta.
“Miksi minun täytyisi muuttua, minähän se uhri olen. Minut rikottiin ja minä olen se, jota täytyy ymmärtää”.
Ymmärsin, että olen elänyt niin, etten tunnistanut muuttumisen tarvetta itsessäni. Odotin, että muut muuttuvat. Uhriuduin.

Minä olen nyt kuitenkin matkalla kohti ymmärrystä ja toisenlaista elämää.
Minun maailmani on värittynyt pelottavaksi ja vaaralliseksi lapsuuteni kauhujen seurauksena. Uhka on kaikkialla ja minä suojaudun ja puolustaudun sitä uhkaa vastaan kaikilla niillä lapsen mekanismeilla, mitä käytin lapsuudessani.

Minun odotetaan käyttäytyvän aikuisen tavoin, näytänhän ulkokuoreltani aikuiselta.
Varhaiset suojautumismekanismit eivät kuitenkaan palvele minua enää aikuisena. Ne mekanismit helposti eristävät minut muista ihmisistä.
Suojautuminen maailmalta eristää minut myös helposti kotiin. Joskus on vaikeaa poistua kotoa, mutta minä en tunne aina olevani turvassa kodissanikaan.
Pelko on jatkuva seuralainen ihanassa kauniissa kodissani, jossa ei ole koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Minä ymmärrän sen, mutta minun mieleni ei. Elän edelleen loputonta kauhua lapsuudestani, jossa talon ovet laitettiin lukkoon, eikä kauhujen keskeltä päässyt pakoon.

Joskus toipumisen tie näyttää loputtoman pitkältä, mutta halu selvitä on niin vahvana, että minä en luovuta.

Mutta miksi minun, juuri minun on muututtava?
Minä en pysty muuttamaan ketään toista ihmistä, mutta minä pystyn muuttamaan itseni.
Minä olen itse vastuussa siitä työstä, että minä tulen onnelliseksi ja löydän rauhan.
Minä olen vastuussa siitä, etten riko ympärilläni olevia ihmisiä.
Minä olen vastuussa minusta. Sitä työtä ei minun puolestani voi kukaan toinen tehdä.

Ilman terapiaani muutos ei olisi mahdollinen. Tällä matkallani olen pystynyt löytämään säälin ja lämmön itseäni kohtaan. Se auttaa minua toipumisessani. Pystyn kummallisella tavalla katsomaan itseäni sivusta, ulkopuolelta ja tuntemaan lämpöä sitä katsomaani rikottua ihmistä kohtaan.

Niin kauan, kuin minä suojaudun tuntematonta uhkaa vastaan, minä en pysty olemaan onnellinen. Ja siksi minä muutun. Minä haluan olla onnellinen ja että minun lähelläni on hyvä olla.

Kun minä muutun, kaikki muuttuu.
Pitkän tien päässä minua odottaa maailma kaikkine upeine väreineen.

vieraskirjoitus
Satu M

Maailmantrauma

Maailmantrauma

Seurailen uutisia surullisena ja ahdistuneena. Iltaisin en uutissivustoja auki klikkaa, sillä tarvitsen nälkäisistä lapsista ja pommituksista ahdistumattomat yöuneni ja maailma saa pyöriä ilman minuakin. Kun suurvaltoja johtavat Trumpin ja Putinin kaltaiset riemuidiootit, mielessä käy useinkin, onko meillä mitään toivoa. Eikä näytä tilanne hyvältä Suomessakaan, sillä rasismi valtaa alaa kansakunnan johdosta lähtien ja köyhien ja sairaiden kurjistaminen jatkuu. Valtakunnan johtajilta puuttuu sydämen sivistystä ja viisautta.

Näkyykö yksittäisten kansalaisten traumatisoituminen valtion johdossa? Tai toisin päin – onko maamme kohtalo ja kokovartalokuva yhtä kuin trauma? Jos johtajat ja päättäjät ovat sairaita, voiko kansakunta voida hyvin? Voivatko päättäjien sokeudesta kärsivät yksilöt voida hyvin? Kun hierarkian huipulla vallitsee narsismi ja pahuus, on koko rakennuksen pohja mätä. Tämä maa ei voi hyvin, ja lehtien palstoilla virnuilevat omahyväiset poliitikot ovat kuin mainostauluja siitä, missä mättää. Lasten- ja nuorisopsykiatriaan jonotetaan kuukausikaupalla ja hampaitaan voivat nykyään hoitaa vain rikkaat. Onneksi veronkierrosta kuitenkin tehdään koko ajan helpompaa.

Juuri kun sotatraumoista on alettu toipua, hallitus päättää traumatisoida maan uudestaan. Tsemppiä vain seuraaville sukupolville.

Mietin välillä, kuinka traumatisoituneita poliitikkomme ovat. On minullakin persoonan osia, jotka eivät välitä kenestäkään yhtään mitään, vaan pyrkivät vain kostamaan ja tuhoamaan. En kuitenkaan anna niiden hallita käytöstäni tai ohjata tekemisiäni. Kyseessä on valinta. Tietoinen päätös katkaista pahan ketju.

Kun eniten ahdistaa, lähden kävelylle tai ratsastamaan. Keskiyön aurinko valaisee taivaan ja sydämen, järvien vesi lämpenee, niityllä tuoksuu. Minulla on ystäviä ja rakkaita, terve keho ja toipuva mieli.

Tänään on minun ainoan elämäni ainoa päivä, ja minä itse päätän, miten elän sen ja miten tänään kohtelen itseäni ja muita. Haluan käyttää vähäisen vaikutusvaltani hyvin. Siihen minulla on vastuu ja oikeus.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

 

 

 

Sytytä kynttilä

Sytytä kynttilä

Ensimmäisen kerran koin tunteen, jota nimitetään joulurauhaksi, kun opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa. Pääaineeni on pieni, joten kaikki opiskelijat ja opettajat tuntevat toisensa. Väitän, että meiltä puuttuu perinteinen akateeminen pönötys- ja kilpailukulttuuri. Pidämme yhtä, kannustamme toisiamme ja nauramme paljon.

Järjestimme tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuonnani pienimuotoisen joulujuhlan, johon kuului laulua, soittoa, puheita, kilpailuja, glögiä ja pipareita. Sellaista yhteenkuuluvuutta en ollut tuntenut koskaan aiemmin, en ainakaan lapsuuteni hengellisen yhteisön juhlissa. Minun oli yksinkertaisesti hyvä olla. Ajattelin, että nyt olen tässä, paikalla, läsnä ja hyväksytty. En enää mielisairaalapotilas, halveksittu ja vääränlainen, en enää lapsi ja peloissani. Olin aivan kuin kaikki muutkin. Normaali. Tajusin ensimmäisen kerran, että olin selvinnyt enkä enää palaisi pimeään.

Itkuun puhkesin, kun lauloimme ruotsalaisen joululaulun Tänd ett ljus.

Tänd ett ljus och låt det brinna
Låt a
ldrig hoppet försvinna
Det är mörkt nu

Men det blir ljusare igen

 Tänd ett ljus för allt du tror på
För den här planeten vi bor på
Tänd ett ljus för jordens barn

 

Sytytä kynttilä ja anna sen palaa

Älä koskaan anna toivon hävitä

Nyt on pimeää

Mutta vielä tulee valoisampaa

 

Sytytä kynttilä kaikelle mihin uskot

Tälle planeetalle jolla asumme

Sytytä kynttilä maailman lapsille.

 

Ajattelin, että olen maailman lapsi. Yksi muista. Yksi meistä.

Ajattelin, että toivoa on.

 

Ajattelen niin edelleen.

 

Hyvää joulua, siskot ja veljet. Pidetään huoli itsestämme ja toisistamme.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoitajista

marika_esittely2

Ihanan kamala joulu

Ihanan kamala joulu

Jotkut vihaavat sitä, toiset rakastavat. Joillekin se on hyvin julma vuodenaika. Se on täynnä vahvoja ääniä, värejä ja hajuja. Se hyökkää päälle joka nurkan takaa. Se alleviivaa ja korostaa erillisyyden tunnetta ja yksinäisyyttä. Se on varsinainen traumasesonki: joulu.

Lapsena mielestäni rakastin joulua, tai ainakin joulupukkia ja lahjoja. Kuusi, koristelut ja herkutkin olivat kivoja. Kuitenkin mitä vanhemmaksi kasvoin, niin kasvoivat oireenikin. Jossain kohtaa huomasin että joka joulu tulin kipeäksi. Ensimmäisten jouluisten tuoksujen kantautuessa nenääni minulta katosi hajuaisti ja sitä kautta myös makuaisti. Kuumekin saattoi nousta ja sahata edestakaisin. Vasta uudenvuoden tienoilla tai sen jälkeen helpotti. Aloin inhota joulua.

Aikuisena, kun olin terapiassa ja katkaissut yhteyden pahantekijöihini (jotka sattuivat olemaan myös perheeni), sai joulu aivan uudenlaisen aseman inhokkivuodenaikanani. Vaikka olin harvoin fyysisesti täysin yksin, koin silti suurta yksinäisyyttä. Tuntui kuin olisin ollut lapsi pakkasessa seisomassa huurteisen lasin takana, katsoen ja tutkien onnellisia perheitä sisällä lämpimässä.  Jokainen iloa ja onnellisuutta hehkuva päivitys Facebookissa tuntui tikarilta. Terapiakin oli tauolla pahimpana aikana.

Pikkuhiljaa vuosien karttuessa aloin kuitenkin oppimaan keinoja suojatakseni itseäni myös jouluna. En ole tullut kipeäksi tai menettänyt mitään aisteistani moneen vuoteen. Omien lapsieni myötä olen kehitellyt omia jouluperinteitä, jonka kautta olen pikkuhiljaa tuonut traumaosiani nykyhetkeen. Opin taas pitämään joulusta. Saan antaa lapsilleni turvallisen, lämpimän, ihmeellisen ja onnellisen Joulun. Saan sellaisen myös itse. Korjaavia kokemuksia.

Yksi tälläisistä nykyhetkeen sitovista perinteistämme on jokavuotinen kuusenkoristeen metsästys, joka jollain tavoin symboloisi kulunutta vuotta tai jotakin tärkeää hetkeä siinä. Teemme sen aina yhdessä koko perheen voimin. Kuusen koristelussa olen varannut nämä koristeet aina itselleni ripustettavaksi. Käymme osieni kanssa yhdessä läpi jokaisen ja muistelemme mitä koristeet edustavat. Näin muistot siirtyvät hiljalleen kaikkien osien tietoisuuteen. Tieto siitä että trauma-aika on kaukana takanapäin vahvistuu.

Inhoan joulukiirettä ja happamia ihmisiä ostoskeskuksissa, jotka hamuavat tavaraa niin kuin se maailmasta loppuisi huomenna. Tykkään tehdä käsilläni juttuja ja yritänkin tehdä joululahjat mahdollisimman pitkälle itse, lasten leluja lukuun ottamatta. Tekemiseen uppoutuminen tuottaa mielihyvää ja säästää henkistä energiaa.

Niille, joille joulun aika on vielä vaikeaa, haluan toivottaa paljon voimia. Ajan ja terapian myötä sekin helpottaa! Joulua ei tarvitse viettää jos siltä ei tunnu. Käytä se aika vaikka ”hyggeilyyn”. Se voi olla mitä vain mistä tulee hyvä ja turvallinen olo. Tee itsellesi ihana lämmin pesä johon kömpiä vaikka hyvän kirjan kanssa. Kuuntele musiikkia ja tutkiskele lepattavaa kynttilän liekkiä. Katso luonto-ohjelmia. Syö suklaata ja juo muutama lasi hyvää viiniä. Askartele tai touhuile. Vedä pieruverkkarit korviin, äläkä tee mitään. Vietä se ikään kuin talvihorroksessa voimia keräten.

Nyt on lupa!
Sinä et ole yksin.

-Carita K.-

blogi-carita

 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Syyrian Sota. Minun sotani. 

Olen miettinyt vuosia, miten tulisin tämän asian kanssa esille. Tai miksi. Mitä merkitystä tarinallani olisi muille ja mitä siitä seuraisi.

Tekisinkö sen puhtaasti itsekkäistä syistä vai onko suurin motiivini muiden auttaminen? Onko syvin tarpeeni ulostulossani tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Uskooko minua kukaan ja onko sillä edes merkitystä? Miten tarinani kertoisin, mistä aloittaisin?

Pelko ja häpeä ovat toimineet ehkä suurimpina esteinä, mutta jarruna on toiminut myös terveellinen määrä harkintaa. Minulle on kehittynyt itsesuojeluvaisto. En halua, että traumani määrittää kaikkea tekemääni, joskaan ei tämä maailma paremmaksikaan muutu vaikenemalla. Kaikella on aina vastareaktionsa. Kaikkeen ei voi varautua. Kaikkea ei voi ennustaa.

Olen perheenäiti. Aioin kirjoittaa, että olen aika tavallinen perheenäiti, mutta se ei taida olla ihan totta. Minulla on nimittäin perheenäidin lisäksi monta muutakin minää. Minulla on dissosiaatiohäiriö ja tästä monimuotoisesta häiriötyypistä spesifisemmin dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Dissosiaatiohäiriö on mielen luonnollinen puolustusreaktio mm. epänormaaliin, haitalliseen ja vaaralliseen kasvuympäristöön. Dissosiaatiohäiriöitä on eriasteisia ja niistä vakavimmasta päästä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka käytännössä tarkoittaa, että persoonan rakenne on pirstoutunut ja jakaantunut osiin, jotta ihminen pystyy elämään ns. normaalia elämää. Tavallisimmin näin voi käydä jatkuvan lapsuudessa tapahtuvan traumatisoitumisen seurauksena. Myös Toisen maailmansodan keskitysleireiltä selvinneistä aikuisista moni kärsii dissosiaatiosta.

En aio vielä tässä tekstissä kertoa yksityiskohtaisesti traumatarinaani. En halua, että se vie liiaksi huomiota muilta pointeiltani. Sen verran kuitenkin lyhyesti kerron, että dissosiatiivinen identiteettihäiriöni johtuu hyvin varhain alkaneesta laiminlyönnistä, pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöstä. Muutimme usein eivätkä kohtaamani aikuiset nähneet hätääni. Laskeskelen, että pelkästään ala-asteella olen vaihtanut koulua seitsemän kertaa. Ne, jotka hätäni hetkellisesti näkivät, kääntyivät katsomaan muualle.

Monessa koulussa olen saanut kokea koulukiusaamista, ja mitä vanhemmaksi tulin, sen sadistisemmaksi kiusaaminen muuttui. Yläasteella “kiusaaminen” sai pahimmillaan henkisen ja fyysisen kidutuksen tunnuspiirteitä. Oli paljon seksuaalista väkivaltaa. En saanut kotoa tarvittavia työkaluja, jotta olisin voinut itseäni puolustaa. Miten olisin voinutkaan? Kun kasvaa epänormaalissa ympäristössä, ei voi tietää, mitä itselle saa tehdä ja mitä ei. Tulee helposti kohteeksi. Lapsuudestani moni sanoisi: “Miten tuosta voi koskaan selvitä?”

Minulla on kymmenen vuotta psykoterapiaa takana ja vielä varmasti monta edessä. Olen kuitenkin päässyt jo pahimman yli. Pirstaloituneen persoonan osien välillä on yhteistyötä. Tämä näkyy mm. siten, että minulla ei ole niin paljon muistikatkoksia tai ehkä paremminkin muistiaukkoja. En saa enää paniikkikohtauksia tai hallitsemattomia raivokohtauksia. Osaan suojata itseäni. Vaikeiden tunteiden esille noustessa en vajoa enää masennukseen. En ole toivonut hiljaista kuolemaa muutamaan vuoteen.

Aiemmin olen verrannut itseäni maailmaan ja nähnyt vain eroja. Nyt näen yhteneväisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Hiljalleen ne osat, jotka kantavat traumatapahtumien käsittämättömän vaikeita tunteita ja kokemuksia, palaavat osaksi minun ydintietoisuuttani ja pystymme yhdessä jatkamaan eteenpäin jättäen trauma-ajan taaksemme. Olen eheytymisen tiellä ja ajatus siitä, että jokin päivä dissosiatiivinen identiteettihäiriö on osa historiaani, tuntuu mahdolliselta.

En halua häiriöstä eroon siksi, että häpeäisin tai inhoaisin sitä. Näinkin on ollut. Koen suurta myötätuntoa ja kiitollisuutta dissosiaatiotani kohtaan. Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä olosuhteissa. Se on pitänyt minua kädestä, kun kukaan muu ei ole lohduttanut. Se on Supervoimani ja matkakumppanini, mutta sen tehtävä on kuitenkin täytetty. Emme enää elä jatkuvassa vaarassa ja pelossa. Olen aikuinen ja minulla on nyt oma perhe. On minun vuoroni antaa omille lapsilleni turvaa, jota minulla ei koskaan ollut. Se ei onnistu, jos osa minusta edelleen elää toisessa ajassa, jossa on jatkuva sotatila. On aika hyväksyä, kiittää ja jatkaa matkaa yhdessä. Yhtenä.

 

Carita-KIlpinen-ArtworkMukanani on vuosia kulkenut kysymys: “Mikä tekee ihmisestä hirviön?” Vastaus on aina ollut hyvin lähellä, mutta on kuitenkin kirkastunut mielessäni vasta viime vuosina. Ennen vastauksen löytymistä minun piti kohdata “hirviö” itsessäni. Se piti ottaa syliin ja sitä piti halata. Sille piti kertoa, että kaikki on nyt hyvin ja sitä piti lohduttaa. Sille piti laittaa ruokaa ja sille piti rakentaa pesä. Sitä piti oppia rakastamaan ja näkemään se sellaisena kuin se oikeasti oli. Se on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt.

Trauma on ylisukupolvinen vitsaus. Lapsi syntyy maailmaan viattomana. Lapsi ei ole koskaan syyllinen tapahtuneeseen pahaan. Lapsi sopeutuu ja oppii selviytymään. Olen joutunut pohtimaan paljon niitä hypoteettisia syitä, miksi omat vanhempani epäonnistuivat tehtävässään kohdallani. Kummatkin. Minkälaisiin kauhukokemuksiin heidän sisäiset traumalapsensa ovat juuttuneet? Entä minkälaisia kauhuja heidän vanhempansa ovat kokeneet sota-aikana?

Olen saanut vuosien varrella koottua tiedonpalasia vanhempieni elämästä ja niistä on kehittynyt ymmärrettävä kuva. Olen surullinen heidän sisäisten lastensa puolesta. Koen suurta myötätuntoa heidän kokemuksiaan kohtaan. Ymmärrän, mutta en voi kuitenkaan antaa anteeksi aikuisille, jotka ovat rikkoneet minut. Vaikka en voi antaa anteeksi pahantekijöilleni, haluan antaa hiljaisen hyväksyntäni niille, jotka uskaltavat etsiä muutosta. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Henkinen kasvu ei lopu koskaan.

Tämä loppuu minuun. Annan omille lapsilleni sellaisen lapsuuden jonka minunkin olisi pitänyt saada. Minulle on suotu upea mahdollisuus kasvattaa kilttejä, vahvoja ja ehyitä miehiä tähän maailmaan. Sellaisia hyviä ihmisiä, joita tämä aika tarvitsee. Olen tästä mahdollisuudesta äärimmäisen kiitollinen ja hurjan ylpeä itsestäni, kun olen jaksanut tehdä sen työn, joka tämän mahdollistaa.

Tämä aika, jota elämme, tuntuu ajoittain lohduttoman vaikealta ja pelottavalta. Uhka tuntuu ilmassa. Syyrian sota, pakolaistulva, massasukupuutto, ilmastonmuutos. Kaikki ne karmeudet, joita juuri tällä hetkellä tapahtuu mm. Aleppossa. Juuri nyt, aivan seinän takana, silmiemme alla tapahtuu se sama, mitä on tapahtunut myös täällä Suomessa. Syntyy uusia yli sukupolvien kulkevia traumoja, vitsauksia ja kamaluuden kierteitä.

Katsoin hiljattain dokumentin Kasvot Syyrian sodalle. Se oli pysäyttävä. Se on kaunistelematon ja groteski kuvaus Alepposta. Moni suomen kielen sana sai uuden painoarvon sen myötä. Kulttuurisesti olemme niin kaukana toisistamme, mutta inhimillisyyden ja ihmislajin selviytymismekanismien kautta työntyi esiin yhteytemme ja samankaltaisuutemme kuin valtava huutomerkki. Muistan kouluajoilta historian oppitunteja, joissa käsiteltiin Suomen sotia. Ne saivat niissä jotenkin ylevämmän, kunniakkaamman ja siistimmän kuvan kuin muiden maiden sotahistoria. En muista, että Suomen sotarikoksia olisi koskaan käsitelty. Vasta nyt on alettu käsittelemään Suomen synkempää historiaa tuolta ajalta. Menneisyydestä kaikuu yhtä hirveitä asioita kuin mitä tapahtuu nyt Syyriassa ja Irakissa. Kiitos Niklas Meltio tekemästäsi työstä ja tästä dokumentista. Voin vain kuvitella, minkälaista sielunhaavaa kannat, jotta voit työtäsi tehdä. Kiitos uhrauksestasi.

syyriansota

Ajatus tästä kaikesta tuntuu lohduttomalle. Nopeasti ajateltuna olo on voimaton. Tässä ajassa on kuitenkin jotain erilaistakin. Jotain uutta. Meillä on paljon enemmän tietoa. Meillä on kaikilla oma äänemme ja kanavamme, jonka kautta voimme saada sen kuuluviin. Trauma elää salaisuudesta. Se saa voimansa hiljaisuudessa. Minä voin vaikuttaa kertomalla oman tarinani. Tässä ajassa on jo monta rohkeaa astunut esiin omien tarinoidensa kanssa. Kiitos heille. Liityn omalla panoksellani tähän joukkoon. Tarinani ei siis ole ainutlaatuinen. Ja siinä sen taika onkin. Haluan kaikkien tietävän, että kukaan ei ole niin rikki, etteikö siitä voisi selvitä ja eheytyä.

Tämä on äänenavaukseni. Lyhyt pohjustus tulevaan.

Jatkossa tulen käsittelemään traumaa ja elämääni teemoittain. Yhteyksiä etsien ja niitä löytäen. Kertomuksia eheytymisestä.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Totuus ei pala tulessa.

-Carita K.-

-yksi kirjan lukijoista-

(Alin kuva: Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen Äiti & Niklas Meltio)

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Minulle trauma on ollut aina kehossa. Se on tullut läpi mm lukuisina kipuina, kouristuksina, tunnottomuuksina, turvotuksina, puolihalvaantumisina, paineina, syväväsymisenä ja tajunnanmenettämisinä. Se on ollut läsnä arjessa niin kauan kuin muistan. Se on ollut siinä muistuttamassa itsestään ja minä olen elänyt sen kanssa rinnakkaiseloa.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 5 vuotta, kolmella eri terapeutilla. Ensimmäisessä löysin sanan trauma (tapahtui 90-luvulla) ja toisessa olin päättänyt käsitellä tämän trauman pois elämästäni. Halusin traumamuistot ulos itsestäni ja olin valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Teimme paljon EMDR:ää, jonka seurauksena traumatisoiduin uudelleen ja löysin itseni vielä aiempaa kaaoottisemmista olotiloista! Välillä luulin kuolevani, koska kouristukset ja sydänalan kivut olivat niin hurjia. Tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu, mutta en tiennyt muusta.

Kolmannen kanssa jouduin pysähtymään. Hän ei suostunut kiirehtimään vaikka rauhallinen tahti terapiassa ärsytti minua suunnattomasti ensi alkuun. Lähdin mukaan tähän hitaaseen muutosprosessiin, koska terapeutti herätti minussa jonkinlaista luottamusta. Olin myös jo siihen mennessä tajunnut, että yksin en tästä selviä enää.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä terapeuttien käyttämä sanonta sietokyvyn ikkuna tarkoittaa. Sietokykyähän minulla on kyllä ollut riittävästi, elämä on ollut pelkkää sietämistä ja selviytymistä, mutta todellinen sietokyky tarkoittaakin sitä, että pystyn kokemaan traumatunteita itsessäni ilman, että menetän puhe-, ajattelu-, ja havannointikykyäni niiden pamahtaessa päälle. Opin, että aiempi määritelmäni elämän sietämisestä tarkoittikin minulle kaiken jättämistä, dissosioimista pois tästä hetkestä. Jätin ne kehokivut tänne ja eristin itseni muualle mukavampiin maisemiin mieleni avulla.

Terapiaistunnoissa minulla on ollut tarjota erilaisten tilojen kuvailua terapeutille. Tilat ovat muuntuneet eri-ikäisten lasten ja nuorten ääniksi sen myötä, kun niitä on puhuttu läpi aina uudestaan ja uudestaan. Minun reaktioni ääniin on muuntunut alun kauhistumisesta hyvin empaattiseksi. En osaa sanoa tarkalleen, miten tämä prosessi on tapahtunut. Olemme piirtäneet lukemattomia kaavioita taululle yrittäen piirtämisen ja nimeämisen avulla yhdistää eri kehon tiloja eri puoliin minussa sekä eri puolien reaktioita toisiin puoliin. Tilat ovat siirtyneet taululta uniin. Arjessa yksin ollessani olen oppinut havannoimaan kehollisia traumatiloja uudelleen. Ne eivät enää ole pelkkää paniikkia vaan niillä on nimi, merkitys ja jopa sanomakin minulle. Olen oppinut myös hallitsemaan näitä tiloja! Hitaus on kannattanut; olen oppinut arvostamaan sitä, että pystyn käsittelemään traumaa siinä sietokyvyn ikkunassa ja että se käsittely auttaa oikeasti muuntamaan traumaa.

Tänä syksynä löysin liike-ja tanssiterapian, minkä avulla saan yhdistettyä kehoa ja mieltä taas uudella tapaa. Improvisoidussa tanssissa joudun tiloihin, mitkä on tuttuja ennestään, kuten viimeksi semmoiseen kohtaan mielessäni missä on läsnä lamaannus ja paniikki yhtäaikaa. Reaktioni siihen on ollut aina se, että jämähdän, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. Käpertyäkö rullalle vai lähteä karkuun? Liikkeen avulla annan kehoni löytää itsestään ratkaisun tilanteeseen, mikä viimeksi oli pikku hiljainen liike lähtien sormista, jotka tunnustelevat ympäristöä ja päätyen siihen, että uskallan  liikkua ja huomaan, että mitään kauheaa ei tapahdukaan!

Trauma on syvällä meissä mutta niin on myös parantava ja eheyttävä voima ja tieto. On vain saatava oikeanlaista apua niin keho, mieli ja aivot alkavat muuntua kohden uutta. Vanhat rakenteet jäävät ja uutta elämää syntyy meissä. Vaikka matka jatkuukin tästä vielä kohden uusia uskalluksia kohdata traumaa, niin voin jo tässä vaiheessa matkaa sanoa, että se kannatti!

Kuulisimme mielellään sinun matkakertomuksiasi! Kirjoita meille, vaikka vieraspostaus. Kirjoittaminen on myös hyvää terapiaa.

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista
ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

 

Olemassa olemisesta

Olemassa olemisesta

Pidän kovasti filosofisesta pohdinnasta ja keskustelusta, olemassa olemisen kysymyksistä esimerkiksi. Teorioista. Toisaalta pidän myös käytännöstä. Siitä kun kaikki on kouriin tuntuvaa, merkittävää ja vahvistaa todellisuuden tajua ja tuntua. Pidän siitä, että teoria ja käytäntö ovat yhtä. Silloin kun teoria ohjaa käytännön toimintaa voidaan tietää mitä tehdään, mitä tavoitellaan ja miksi. Teoria on kartta, jota ilman olemme eksyksissä, siellä käytännön maailmassa.

Onko dissosiaatiohäiriöitä olemassa? Tämä kysymys voi herättää monia ristiriitoja, sekä ihmisten välillä että ihmisen sisällä. Toisaalta nykyisessä psykiatrisessa häiriöluokituksessa tällainen diagnoosi on olemassa, teoriassa, mutta samassa, monessa kohtaa käytännön hoitojärjestelmässä se loistaa poissaolollaan. Vielä.

En ole nähnyt yhtään epidemiologista tutkimusta, eli missä väestötasolla mitattaisiin kuinka yleisiä ovat dissosiaatiohäiriöt (sama pätee pitkälti posttraumaattiseen stressihäiriöön). En ole kuullut Suomessa olevan yhtäkään psykiatrista hoitotiimiä, joka olisi erikoistunut dissosiaatiohäiriöihin. Nykyisinhän julkinen psykiatrinen avohoito on nimittäin järjestetty diagnoosiryhmittäin. Dissosiaatiohäiriöihin ei ole olemassa suomalaista käypä hoito suositusta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon-uudistus (Sote) lähestyy, valmistelua tehdään parasta aikaa ja valmista pitäisi tulla lähivuosina. Sote voidaan ottaa vastaan mahdollisuutena myös mielenterveyden kentällä. Näin esittää myös terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mielenterveysyksikön ylilääkäri Jukka Kärkkäinen ja mainitsee erityisesti miten kokemusasiantuntijat ovat tärkeitä tässä kehittämistyössä. Hän toteaa, Duodecim -lehden (lääketieteellinen julkaisu) viimeisimmän numeron pääkirjoituksessaan myös, miten suuri riski mielenterveyshäiriöt ovat kansanterveydelle ja myös kansantaloudelle, koska hoitopalveluita ei riitä kaikille. Erityisen ”räikeänä epäkohtana” hän nostaa esille, kuinka julkisessa terveydenhuollossa psykoterapian saatavuus on aivan riittämätöntä hoidon tarpeeseen nähden. Ja kuinka Suomessa ei ole onnistuttu mielenterveyshäiriöiden hoidon kehittämisessä läheskään yhtä hyvin kuin somaattisissa sairauksissa. Näin juuri.

Paljon olisikin, onkin tehtävissä. Vaikka dissosiaatio-sanan sisältävien diagnoosien määrä on suomalaisessa psykiatrisessa kulttuurissa aivan selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt, tietämättömyys on silti melko vallitsevaa, ja kuten mainitsin, tämä heijastuu myös itse hoidon rakenteissa. Näin ollen potilaille voi välittyä myös käsitys, että ehkä diagnoosi ei olekaan totta tai että dissosiaatiohäiriö olisi erityisen harvinainen. Totuus on kuitenkin aivan toinen, sen olen voinut vastaanotollani omin silmin nähdä, todistaa ja myötäelää. Kyse on hoitojärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa traumaan liittyvää psyykkistä problematiikkaa.

Täten niitä psykiatrisia diagnooseja, jotka liittyvät tai ovat yhdistettävissä traumaattisiin kokemuksiin, ei tutkita riittävästi, esimerkiksi niiden esiintyvyydestä ei ole tietoja. Mitä tämä vaikuttaa käytännössä? Kansallisia linjauksia ja sen myötä taloudellisia satsauksia terveydenhuollossa (myös erityisesti sote-uudistus, missä terveydenhuollon rakenteita muutetaan) tehdään muun muassa tällaisten väestötason tietojen perusteella. Näin voi helposti välittyä kuva, missä mielenterveyshäiriöt eivät käytännössä liittyisi traumoihin. Vaikutelma on erityisen harhaanjohtava. Mielestäni trauman merkitys on mielenterveyshäiriöiden synnyssä niin suuri, että juuri tämän vuoksi systemaattisesti kielletään tämä yhteys tykkänään. Näin on toimittu nykyisessä häiriöluokituksessa (sekä ICD että DSM- järjestelmät). Ne kun eivät lähtökohtaisesti ”ota kantaa” psyykkisten häiriöiden syihin. Eli ”ongelma” on väistetty heti alusta lähtien. Juuri tätä koko psykiatrisen diagnostiikan perustavaa ongelmaa olen yrittänyt omassa kirjassani (2014) perata, mahdollisimman kattavasti eri näkökulmista ja suunnista.

Olemassaolon tuntu on yksi keskeinen kokemus, joka nimenomaan dissosiaatiohäiriöistä kärsivillä potilailla usein on tavalla tai toisella kyseenalaistunut tai ajoittain myös hukassa. Tämä liittyy oleellisesti todellisuuden tajuun, mikä voi muovautua esimerkiksi menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuessa keskenään. Mikä on totta ja mikä ei? Mikä tuntuu todelliselta ja mikä ei? Silloin kun sisäinen tunne horjuu, on erityisen keskeistä, että ulkoinen todellisuus antaisi tukea, jopa olemassaolonoikeuden. Terveydenhuoltojärjestelmän välittämä viesti traumatisoituneelle ihmiselle voi olla tässä kohden merkittävä. Kuitenkin tällä hetkellä se on usein valitettavan virheellinen juuri traumojen ja sen seurausten kohdalla.

Dissosiaatiohäiriö on oikeasti todellinen asia, mikä on vahvistettu jo viime vuosituhannella kansainvälisen diagnoosijärjestelmän kautta, eli sillä on virallinen ja yleisesti hyväksytty asema. Toisaalta aivokuvantamisen avulla on rakenteellinen dissosiaatio osoitettu tosiasiaksi. Viisi naista, sata elämää kirja-projekti kuvaa hienosti tarinoiden kautta sen, miten ja kuinka totta dissosiaatiohäiriöt ovat! Suomessa on lisääntyvä määrä mielenterveysalan ammattilaisia, jotka ovat saaneet koulutusta traumojen tunnistamiseen ja hoitoon. Toistaiseksi psykiatreja on vain muutama, mikä on toki suuri ongelma. Myös eri maiden välillä on suuria eroja siinä, miten traumojen seurauksia ymmärretään tai ymmärretäänkö. On hyvä tietää, että kulttuurierot näissä asioissa ovatkin melkoiset, sekä eri hoitopaikkojen välillä, että eri maiden välillä.

Olisi tärkeää, todella tärkeää, että saisimme nyt välitettyä kirjamme viestiä julkisuuteen ja sen kautta yrittää vaikuttaa siihen miten traumaan ja dissosiaatioon liittyvät asiat tulisivat huomioiduksi sotessa, uuden kansallisen terveydenhuollon linjauksissa. Ehkä tätä voidaan pitää suuruudenhulluna toiveajatteluna. Mutta meillä on siihen erinomaisen hyvät perusteet, sekä kyvyt ja motivaatio ilmaista ne! Mahdollisesti joku poliitikko voisi kiinnostua luettuaan viisi naista, sata elämää.

Kuinka suuri voima on ihmisessä, joka alkaa tuntea olevansa olemassa?!

Vuoret ovat tehty kiivettäviksi.

Olemme olemassa. Olemme tärkeitä.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Mieluiten olisin ihan tavallinen

Mieluiten olisin ihan tavallinen

Viimeinen vuosi on ollut minulle hurjaa ylämäkeä. Olen opetellut pitämään päivärytmiä, syömään säännöllisesti, käymään terapioissa ja pitämään muutenkin huolta itsestäni. Samalla olen ollut kirjoittamassa kirjaa, suunnitellut ammatillista kuntoutumista, opetellut kävelemään ja saanut takaisin itsenäisyyttäni. Tiesin, että vaikeita hetkiä olisi vielä tulossa, onhan traumasta kuntoutuminen kuitenkin vasta alussa ja sen myötä elämään tulee väkisinkin muutoksia.

Viimeisen viikon aikana olen käynyt läpi monet vaikeat tunteet, eikä tämän mylläkän käynnistämiseen tarvittu kuin pieni muutos rutiineissa. Tunnemyrskyille tyypillistä on, että ne eivät liity aikaan tai paikkaan vaan mieli vaeltelee menneessä ja tulevassa milloin ja missä sattuu. Tämä on monelle dissoihmiselle tuttu asia. Uutta kaikessa on taustalla oleva oma varmuus siitä, että vaikeudet ovat ohimeneviä ja että selviän. Siitä, että minusta tulee vielä joku päivä melko normaali. Askel taakse, kaksi eteen.

Tänään juhlin kulunutta vuotta ja edistymistäni, tunsin kiitollisuutta ja helpotusta, ehkä ylpeyttäkin. Samalla kuitenkin mietin, miten väärin on, että kolmekymppisenä täytyy opetella kävelemään ja syömään aamupalaa. Ajatus herätti surua, vihaa ja kateutta – miksi juuri minun elämästäni piti tulla tällainen? Millaista olisi, jos olisin kokenut vastoinkäymisiä normaalin rajoissa, jos olisin saanut olla lapsi, nuori ja aikuinen oikeassa järjestyksessä?

Ajatuksia ja tunteita tulee ja menee, eikä kaikkiin niistä ole hyvä jäädä kiinni. Kaikki tuskakin on ilmeisesti käytävä läpi, ja se tekee traumasta toipumisesta täyttä työtä. Olisi mukava, jos mielen voisi korjata samalla lailla kuin auton moottorin -vaihtaa kuluvat osat, korjata viat ja jatkaa matkaa. Järkevä puoleni ymmärtää, että kymmenen vuoden aikana mielen rakenteisiin syntyneet ongelmat ovat hieman monimutkaisempia, mutta kärsivällisyys on koetuksella päivittäin.

Tunteiden myllertäessä kaikki opetellut ankkurointikeinot tulevat tarpeeseen. Juuri nyt makaan sohvalla peiton alla, neulon sukkia kuten joka syksy, seuraan välillä illan tv-elokuvaa ja katselen jaloissani nukkuvaa koiraa. Koti näyttää tutulta, esineet ja valokuvat ovat omilla paikoillaan, ilmastointilaite hurisee ja kynttilä tuoksuu muumilimsalle. Joskus, kun harhaudun pois ajatuksistani ja pystyn keskittymään vain tähän hetkeen, tunnen olevani aivan tavallinen ihminen. Silloin tuntuu, että kaikilla ponnisteluilla on ollut joku tarkoitus, ja että sellaisia hetkiä minulle on vielä luvassa.

 

Mikä saa sinun tunteesi katoamaan menneisiin? Miten käsittelet tilanteet?

 

by Inari, yksi kirjan kirjoittajista

13626963_10208890429151822_1124315370103199446_n

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Fiilistelen usein tilanteita, mitkä on tuntuneet mukavilta elämässäni (kyllä niitäkin on ollut!). Buustaan arkeani, toiveitani ja tulevaisuuden suunnitelmiani näillä ihanilla tunteilla. Juuri näin haluan tuntea jatkossakin. Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Hyvää itsehuijausta?
Jostain se motivaatio on revittävä. Disson kanssa eläessä tunnen enemmän kuin usein, että olen jäänyt jyrän alle. Rasittavat, inhottavat ja raskaat tunteet painaa päälle, kun takaumat aktivoituvat. Oma itsekuva ei ole paras mahdollinen ja häpeä eristää.

Hyvät muistot ruokkivat tarvettani lillua vaaleanpunaisella pilvellä mahdollisimman usein. Kysyin tiedon käsittelyyn pääsääntöisesti keskittyvältä ystävältäni, tekeekö hän näin päivittäin? Ei kuulemma, juuri koskaan. Aloin miettimään asiaa tarkemmin ja tajusin, että kudon sisälleni jonkinlaista uutta kudosta hyvien tunteiden avulla. Ihan sama muistinko menneen juuri oikein tai pystynkö toteuttamaan niin suurenomaisen tulevaisuuden kuin kuvittelen. Rakennan sydämeni tunteiden avulla siltaa vanhasta uuteen. Motivoin itseäni jaksamaan tällä ajoittain hyvin vaikealla ja sekavalla tiellä kohti eheytymistä.

Jatkossa haluan kokea vielä enemmän, tuntea intensiivisemmin ja vahvemmin. Tietokeskeinen ystäväni väitti sen johtuvan siitä, että olen hyvin elämyshenkinen ihminen. Olen aina halunnut kokeilla rajojani ja hakenut voimakkaita elämyksiä ympäri maailmaa. Osa on varmasti johtunut siitä, että pääsääntöisesti koin nuorempana, että en oikein tunne mitään ellen mene äärimmäisyyksiin. Osa siitä, että minulla ei ollut tietoa normaalin rajoista. Mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että vahvasti tunteminen on hieno asia ja elämän yhdeksi merkitykseksi riittää se, että haluaa kokea elämää syvästi tuntien.

Minulla on syntynyt tarve kokea läheisyyttä ilman pelkoa. Aiemmin liika läheisyys on lähinnä hämmentänyt. Aion mennä johonkin liike- ja tanssiryhmään, jossa sitä voi harjoitella turvallisesti. Tuommoinen spontaani nauraminenkin voisi olla kova juttu. Jotenkin tämän disson kanssa elämisen myötä sitä joutuu perustelemaan itselleen aika usein miksi tekee niin kuin tekee. Näiden mietteiden myötä olen tänään päättänyt, että annan tunteiden viedä ja kuljettaa; ne on hieno voimavara, ja en yritä olla liian järkevä ihminen. Tunteilevia hetkiä toivottaen…joskus se onnellinen lapsuus on otettava takaisin!

Written by Seija, yksi kirjan kirjoittajista

Seija_profiiili_pienempi

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Ei eutanasiaa – ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä

Kuukausi sitten uutisoitiin noin 20-vuotiaasta naisesta, jolle oli Hollannissa myönnetty eutanasia. Nainen oli joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja kärsi monenlaisista psyykkisistä oireista.

Päätös eutanasian myöntämisestä oli karmiva ja hätiköity. Tekee mieli kiistää sellaisen hoitotiimin pätevyys, joka toteaa 20-vuotiaan naisen virallisesti toivottomaksi tapaukseksi. Vaikka hyväksikäytön uhri olisi joutunut käymään läpi pitkäänkin jatkuvan terapian ja hoitoprosessin, hänellä olisi silti luultavasti ollut jäljellä monta sellaista elinvuotta, joiden sisältö ei olisi ollut pelkkää kipua. Traumasta on mahdollista toipua, eikä 5-10 vuoden hoitoaika vakavasti lapsuudessaan traumatisoituneiden kohdalla ole poikkeuksellista.

Traumoista ja erilaisista traumaperäisistä häiriöistä kärsiviä ihmisiä on paljon. Suurin osa potilaista kokee tuskaa, mutta valtaosaa voidaan auttaa toimintakyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa. Vähintäänkin olotiloja ja arkea voidaan helpottaa, kunhan apu on oikeanlaista. Dissosioivan mielen kanssa kohtaa haasteita päivittäin. Käytössä on onneksi jo monenlaisia hoitomenetelmiä, ja vaihtoehtoja tulee varmasti lisää, kun tieto dissosiaatiosta lisääntyy.

Suurimmalle osalle dissosiaatiopotilaista ajatus kuolemasta on jossain vaiheessa elämää läsnä. Itse osasin aikoinani argumentoida hyvin, miksi minun pitäisi antaa tehdä itsemurha. Jos mieleni sekavuudelta olisin osannut, olisin todennäköisesti hakenut armokuolemaa. Vaikka sitä tuolloin tosissani toivoinkin, olisi ollut karmivaa, jos minun olisi annettu kuolla.

Hollannissa kuolleen naisen tarina oli ääritapaus. Toisen ääripään tarinoita, kuten kirjan kirjoittajien kokemukset selviytymisestä vastoin odotuksia, on kuitenkin vähintään yhtä paljon. Lisää ihmetarinoita selviytymisestä syntyy joka päivä.

Kalevan kirjoituksessa traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto toteaa lopuksi, että oikein fokusoidun hoidon lisäksi vertaistukiryhmät ovat tärkeitä. On helpottavaa huomata, ettei ole oireidensa kanssa yksin. Toisilta traumoja kokeneelta liikenee paitsi ymmärrystä menneisyyttä kohtaan, myös selviytymisvinkkejä ja kannustusta nykyhetkeen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Lähteet
Kaleva Puheenaihe 10.6.2016
Helsingin Sanomat 11.5.2016 ja 19.5.2016

Pin It on Pinterest