Reagoiko kehonne traumatuntemuksiin?

Reagoiko kehonne traumatuntemuksiin?

Oma kehoni on reagoinut niin kauan kuin muistan. Oireita on ollut monenlaisia. Ihan pienenä lapsena kärsin jo hurjan kovista migreenistä ja ne ovatkin yksi niistä vähäisistä asioista mitä varhaislapsuudestani muistan. Kun makasin pimeässä huoneessa odottaen että kipu laantuu.
Vatsakivut alkoivat jossakin vaiheessa lapsuuttani. Jouduin lähtemään koulusta kesken päivän pois kun jokin triggeri laukaisi kivut. Koko vatsan valtaava kramppi, se kipu on kamala.
Muutama vuosi sitten kun traumamuistot alkoivat palautua, ne tuntuivat ensin voimakkaina kehollisia muistoina. Ennen kuin aloin saamaan kokemuksilleni sanoja. Viikkoon en pystynyt syömään juuri mitään kun oksetti, vatsani oli kipeä, yläselkäni tulessa ja päätäni särki aivan kamalasti. Mutta vaikka se viikko oli tuskallinen, siitä lähti eheytymiseni taival. Kehoni oli valmis kohtaamaan menneisyyden.
Edelleen on aikoja jolloin traumakivut tuntuvat voimakkaampina. Migreeni tai yläselän kipu saattaa alkaa yllättäen. Tosin nyt osaan pysähtyä ja miettiä mikä laukaisi kivun. Apua kehoni kipuihin olen saanut myös EMDR-menetelmästä. EMDR-menetelmän aikana olen tuntenut kehollani voimakkaasti, jolloin olen saanut tuntemuksilleni heti sanat ja kehoni on voinut jättää siltä osin kivun taakseen.
On myös muunlaisia kehon tuntemuksia. On tarvetta huutaa ja työntää käsilläni. Lapsuudessani tukahdutetut tarpeet. En silloin voinut huutaa, enkä pystynyt puolustautumaan. Siispä työnnän käsilläni seinää/tyynyä/jääkaappia, mitä vaan vasten kun olo valtaa minut. Huutaa en ole vielä uskaltanut. Terapeutti on luvannut että jokin kerta pääsen huutamaan tämänkin tukahdutetun kehon tunteen ulos.
Jooga ja meditointi ovat olleet apunani kehon tuntemuksien tunnistamisessa. Niiden avulla olen löytänyt tukahdutettuja tuntemuksia ja saanut paremmin kehooni yhteyden.
Kirjoittaminen on hyvä keino sanoittaa kehon tuntemuksiani myös. Joskus vaan käy niin etten löydä sanoja tuntemuksilleni. Olen ollut niin pieni lapsi tapahtumien aikaan. Tämä näkyy myös siten että välillä menetän kykyni kirjoittaa. Eli vaikka kuinka haluaisin kirjoittaa tuntemuksiani ylös, se ei aina onnistu. Tällöin keholliset menetelmät purkaa traumaa, ovat paremmat.
Voit kirjoittaa meille omista tuntemuksistasi, julkaisemme mielellämme lukijoidemme tekstejä 💛
-Helen-
Selviytymistarina!

Selviytymistarina!

Olen 39-vuotias nainen. Elän melko normaalia työssä käyvän perheenäidin arkea. Käyn traumaterapiassa traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vuoksi. Olen päättänyt katkaista tämän sukupolvien yli jatkuneen traumakierteen. Vain minä voin sen tehdä ja nyt on sen aika. Tässä on tarinani.

Kasvoin alkoholistiperheessä. Isäni oli järjettömän väkivaltainen. Käytti ampuma-asetta, keittiöveitsiä ja puukkoja meidän uhkailuun ja ampui joskus kohtikin. Muistan kertoneeni 4-vuotiaana kaverilleni, että huonekalut ovat rikki siksi, että isä ampui meitä päin, muttei osunut. Sellaisena arkipäiväisenä ja tavallisena asiana. Lapsuuteni oli jatkuvaa pelkoa. Perheeseeni kuului hiljainen arka äiti ja nuorempi sisko. Oli minulla veljiäkin, jotka näin vasta aikuisena ensimmäisen kerran. Minua paljon vanhempia, isäni ensimmäisestä liitosta. Vähän kuin tuntemattomia sankareita.

Minua retuutettiin usein hiuksista. Isälläni oli tapana napata tukasta kiinni, nostaa lapsi ilmaan, ravistella ja kantaa jonnekin huoneen nurkkaan. Olin noin 9-vuotias, kun nousin ensimmäisen kerran kehoni ulkopuolelle isäni tullessa tukistamaan. Olin piirtänyt koulussa Suomen lipun. Tiesin isäni olevan Suomi-fanaatikko. Suutuin hänelle ja revin piirtämäni lipun hänen nenänsä edessä. Juoksin häntä karkuun ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Kun hän tarttui hiuksiini, leijuin jo katon rajassa, se ei tuntunut miltään, se tapahtui jollekin toiselle. Muistan tämän aina nähdessäni Suomen lipun.

Jos äitini uskalsi puhua erosta, isäni uhkasi tappaa koko perheen ja itsensä. Meidät lapset peloteltiin hiljaisiksi sen varjolla, että meidät viedään lastenkotiin ja siellä on paljon pahemmat olot kuin kotona. Ja kun olemme siellä, isä tappaa äidin. Poliisille ei koskaan voinut soittaa, ettei isäni suutu vieläkin enemmän.

Äitini alkoi kysyä minulta jossain vaiheessa, saako hän erota. Se oli sama kuin minulta olisi kysytty, haluatko perheesi kuolevan. En halunnut. Kaikki jatkui ja paheni ja minä olin siihen syyllinen, koska en suostunut heidän eroonsa. Ymmärrän kyllä, että hänen itsensäkin on täytynyt olla sekaisin siinä elämäntilanteessa kaiken väkivallan keskellä.

Perheessämme ei ollut tilaa lasten tunteille. Kun erehdyin pienenä itkemään, siitä kerrottiin heti naureskellen sukulaisille ja naapureille. Jäädytin kaikki tunteeni jo pienenä. Pelkäsin aikuisia järjettömän paljon pitkälle omaan aikuisuuteeni asti. En itkenyt koskaan, en edes tiennyt, kuinka se tapahtuu. Pakenin musiikin maailmaan, siellä oli tilaa tunteille. Loin eräästä artistista itselleni mielikuvitusaikuisen, jolta sain sitä turvaa ja rakkautta, johon jokaisella lapsella kuuluisi olla oikeus. Hän oli oma satuolentoni. Oikea äitini, joka kyllä joskus tulisi hakemaan minut sieltä pois. Vähän kuin sadussa Ruma ankanpoikanen. Se voima, joka kantoi minut läpi noiden vuosien.

Meidät vietiin usein hoitoon sedälleni, joka on tuomittu pedofiili. En uskaltanut tehdä mitään, kun tuo iso mies tunki kädet housuihini. Hän teki saman siskollenikin. Katselin vierestä. Meidän piti mennä makaamaan sängylle hänen mahansa päälle ja joka kerta hän laittoi kädet housuihimme. Vanhemmille ei saanut kertoa. Ihmettelen kyllä, jos tuo on ollut heille yllättävää. Setäni tuomio oli heidän tiedossaan. Isäni oli lapsuudessaan yksi hänen ensimmäisistä uhreistaan.

Olin 14-vuotias, kun isäni muutti pois kotoa ja tuo väkivallan piina loppui. Äitini alkoi myös viettää paljon aikaa muualla. Olin 16-vuotias, kun äitini muutti kokonaan pois. Olen tehnyt töitä 14-vuotiaasta lähtien ja maksanut äidilleni vuokraa siitä, että sain asua siskoni kanssa kahdestaan lapsuudenkodissamme. Meille ei koskaan päässyt muodostumaan lapsuudessa läheistä sisarussuhdetta johtuen kotona vallitsevasta kaaoksesta. Olemme onneksi korjanneet asian aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, kun siskoni sai oman kodin ja pääsin muuttamaan pois. Aloitin saman tien opiskelun aikuislukiossa työn ohessa. Aloin tajuta, että jotain on oudosti. Hakeuduin masennuksen vuoksi julkiselle puolelle hakemaan apua. Se oli ehkäpä elämäni isoin virhe. Minut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Sain diagnoosiksi 2-suuntaisen mielialahäiriön. Olin usein osastohoidossa. Lääkkeet eivät tehonneet. Välillä olin iloinen ja välillä vaikeasti masentunut. Aloin olla itsetuhoinen. Minulla oli vaikeita unettomuusjaksoja, joihin lääkkeet olivat myös tehottomia. Olin toivoton tapaus. Välillä oireilin syömishäiriötyylisesti, mutta en koskaan niin paljon, että olisin saanut siihen apua.

23-vuotiaana minut uhattiin laittaa eläkkeelle toivottomana tapauksena. Terapiaan en päässyt, sillä tuohon diagnoosiin eivät terapiat auttaneet. Äitini sekoitti soppaa ja kertoi hoitaville tahoille minun olleen niin hankala, ettei hän mitenkään voinut huolehtia minusta aikanaan. Lääkärit syyttivät minua tekosairaaksi äitini kiusaajaksi. Kehottivat kasvamaan aikuiseksi, sillä ei voi olla koko ikäänsä muiden hoivattavana. Traumaoireilun tuntemus oli tuohon aikaan todella heikkoa eikä kukaan oikein tiennyt, mistä oireeni johtuivat. En osannut kertoa sitä itsekään. Usein uskoin itsekin vain nähneeni unta kaikesta.

Kun olin syönyt lääkkeitä turhaan 10 vuotta ja voinut huonommin kuin koskaan, ymmärsin  vihdoin kyseessä olevan traumaoireilun. En tosin tiennyt sen olevan niin vakavaa. Opiskelin silloin ammattikorkeakoulussa sekä avoimessa yliopistossa ja tein kahta työtä samaan aikaan. Yritin päästä vielä kerran terapiaan. Lääkärini sanoi edelleen, ettei lapsuuden tapahtumilla ole kohdallani väliä. Sanoin haluavani joskus lapsia ja että lääkitystä pitäisi purkaa. Lääkäri sanoi, ettei minun pitäisi koskaan tehdä lapsia tuolla diagnoosilla. He halusivat purkaa hoitosuhteeni turhana kokonaan ja hän kirjasi minut ulos julkisen puolen psykiatrian poliklinikalta. Heitin lääkkeet pois ja ajattelin, että pitäkää tunkkinne. Ilman lääkkeitä aloin voida paljon paremmin, mutta elin edelleen kuin unessa koko ajan.

Koulutusta vastaavaa työtä en ole koskaan pystynyt tekemään epätodellisen olon vuoksi. Jotenkin minulla on ollut aina sellainen olo kuin esittäisin koulutettua. Vähän kuin raskausaikana minusta tuntui siltä, että esitän raskaana olevaa.

8 vuotta myöhemmin eräänä hiljaisena iltana aloin tutkia terapeuttitarjontaa netistä. Otin yhteyttä yksityiseen traumaterapeuttiin. Sain vihdoin ymmärrystä oireilleni. Hänen kauttaan löytyi traumat hallitseva lääkärikin. Olen vasta aivan alussa hoitoprosessissani, mutta jollain tavalla tunnelmat ovat kuin olisin vihdoin löytänyt pikän eksyksissä olon jälkeen kotiin. Tai ainakin menossa sitä kohti.

vieraspostaus, Sari A.

Traumaoireita – kuinka monta tunnistat?

Traumaoireita – kuinka monta tunnistat?

[fusion_builder_container hundred_percent=”no” equal_height_columns=”no” hide_on_mobile=”small-visibility,medium-visibility,large-visibility” background_position=”center center” background_repeat=”no-repeat” fade=”no” background_parallax=”none” parallax_speed=”0.3″ video_aspect_ratio=”16:9″ video_loop=”yes” video_mute=”yes” overlay_opacity=”0.5″ border_style=”solid”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ layout=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” border_position=”all” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”small-visibility,medium-visibility,large-visibility” center_content=”no” last=”no” min_height=”” hover_type=”none” link=””][fusion_text]

Tuli mieleeni kirjoittaa ylös sellaisia dissosiaatio-oireita, joita minulla itselläni on tällä hetkellä tai on vuosien varrella ollut. Ainakin kuvittelisin, että näissä on kyse dissosiaatiosta. Itsensä tulkitseminen kun on juuri ko. syystä hankalaa.

  1. Katson peiliin ja säikähdän kuollakseni siellä näkyvää tyyppiä. Alan itkeä hämmennyksestä.
  2. Kuljen sumussa, kaikki on sumua, ja mikä ei ole sumua, on usvaa, unta tai elokuvaa.
  3. Huomaan, että minulla on käsivarressa 15 uutta luomea ja tatuointi.
  4. Lähden 30 asteen pakkaseen kesätakissa ja ilman hanskoja tai pipoa, koska ulkona paistaa aurinko, jolloin päättelen, että lämminhän se täytyy olla. Kylmää en tunne.
  5. Seison vieraiden edessä ja vuodatan tuskanhikeä, koska olen unohtanut, miten kahvia keitetään.
  6. Karkaan keskellä yötä lämpimästä sängystä, koska jokin ei nyt ole hyvin. On pakko päästä pakoon. Juoksen yöpuvussa kohti juna-asemaa, toisessa kädessäni roikotan uninallea ja toisessa luottokorttia.
  7. Tuijotan peukaloani ja yritän käsittää, että se on minun.
  8. Voin syödä kerralla kolme pitsaa, viisi pussia karkkia ja kirahvin. Toisaalta en ehkä syö päiväkausiin mitään.
  9. Koen ja hoen: Minua ei ole olemassa. Ei vain ole.
  10. Huomaan, että kello on viisi tuntia enemmän kuin pitäisi.
  11. Letitän hiukseni, otan sakset ja leikkaan letin pois. Olenhan aina vihannut pitkää tukkaa. Vai olenko?
  12. Kun rakastan puolisoani erityisen paljon, yritän tuhota hänet. Kun vihaan häntä, kirjoitan rakkauskirjeitä.
  13. Käytän 12-vuotiaalle sopivia vaatteita. Toisinaan käytän ilotytölle sopivia vaatteita. Ihmiset sanovat, että sinulla on kyllä persoonallinen tyyli.
  14. Otan hautajaisiin vitsikirjan mukaan.
  15. Olen kerrankin tyytyväisellä mielellä, mutta sitten näen kadulla surullisen mummon, ja loppupäivän kannan surullisen mummon surua.
  16. Toisinaan nukun viikkoja, käyden vain ohimennen hereillä. Toisinaan valvon viikkoja, käyden vain ohimennen unessa.
  17. Olen tasaisin väliajoin varma, että minulla on AIDS, syöpä, kilpirauhasen vajaatoiminta ja rutto. Sairauden mahdollisuus sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Ravailen lääkärissä.
  18. Seison puoli tuntia kaupan jogurttihyllyn edessä ja yritän päättää.
  19. Muistini on mustassa aukossa kieppuva reikäkauha. Kadotan lopullisesti silmälasini, avaimeni, lompakkoni, kännykkäni ja maksukorttini useamman kerran vuodessa. Olen vakuuttanut kaiken.
  20. Kerron joka kaverille eri tarinaa jostain menneisyyteni tapahtumasta, ja kaikki tarinat ovat totta. Mietin silti, olenko valehtelija vai vain harvinaisen epävakaa. Enkö voisi jo päättää?
  21. Kannatan oikeastaan kaikkia puolueita.
  22. Syömisen, hengittämisen, yskimisen ja ylipäätään ruumiintoimintojen äänet ovat ajaa minut hulluksi. Aistiyliherkkyyteni rajoittaa elämää. Tunnen äkillistä murhanhimoa, kun nuhainen porkkanaa syövä ihminen istuu viereeni bussissa.
  23. Seksuaalinen suuntautumiseni ja sukupuoli-identiteettini vaihtelee oikeastaan päivittäin.
  24. En muista mitään ikävuosista 8–12 ja 19–28.
  25. En kykene tuntemaan kehoani.
  26. Eksyn paikassa, jonka tunnen kuin omat taskuni. En kehtaa kysyä tietä, vaan harhailen jääräpäisen päämäärättömästi tuntikausia, kiukunsekaista itkua pyrskähdellen.
  27. Vilkuilen koko ajan olkani yli, jokin siellä vaanii. Perusturva on sana vain.
  28. Herään aamulla siihen, että olen purenut hampaani halki. Kuljen viikkoja hartiat korvissa tai pidän käsiäni koko ajan vatsaani suojaamassa. Istun vinossa, tepastelen kummallisesti. Hieroja sanoo, ettei vastaan ole koskaan tullut yhtä jännittyneitä lihaksia.
  29. Päässäni käydään kiivaampaa keskustelua kuin puoluedebateissa.

Kuinka monta näistä oireista sinä tunnistat? Millaisia traumaoireita sinulla on?
-Marika-

marika_esittely2

 

[/fusion_text][/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

“Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että “sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä “isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Yksinäisyys.

Yksinäisyys.

Yksinolo. Hiljainen asunto. Olenko edes olemassa? Vakuuttelen itselleni, että olen. Olen täällä tässä tilassa, juuri nyt. Mutta kukaan ei näe minua. Kukaan ei kuule kuiskaustani. Olen olemassa juuri nyt vain itselleni. Käyn katsomassa peilistä. En näe mitään. Äkkiä vettä kasvoille. Tunnen kyllä veden, se on märkää, mutta onko se kylmää vai kuumaa? En tiedä. Mitä kello on? En yhtäkkiä osaa kelloa. Katson ikkunasta ulos. On pimeää. Olisikohan ilta? Olenko edes syönyt tänään? Ihmisen kuuluu syödä. Kävelen jääkaapille ja avaan oven.Katson ruokaa inhoten. Kuvotus saa minut perääntymään ja sulkemaan jääkaapin oven. En vaan voi ottaa sieltä mitään.

Ahdistus kasvaa ja kasvaa kuin iso, musta mörkö. Jos en äkkiä tee jotakin, niin mörkö syö minut! Nyt on tartuttava äkkiä toimeen ja tapettava tuo kammottava mörkö. Löydän terän ja käyn mörön kimppuun kuin ritari miekkansa kanssa. Mörkö haavoittuu. Ritari katoaa. Mörkö katoaa. Olenkin taas yksin.

Täysi hiljaisuus vallitsee ja tunnen itseni yhtäkkiä ihan pieneksi. Itkisin jos uskaltaisin, mutta en päästä pienintäkään ääntä. Katson viiltoja käsissäni enkä voi käsittää. Kuka tämän teki? Mörkö? Jonkun täytyy auttaa pikkuista. Viedä hoidettavaksi, pitää huolta. Reipas auttaja-minä ryhtyy hommiin. Löydän itseni päivystyksestä. Haavat tikataan kiinni ilman puudutusta. Onneksi osaan tarvittaessa olla tuntematta kipua.

Sulkeudun kuoreeni. Hoitajat kyselevät jotakin. En osaa vastata, tai pikemminkin en pysty. Olen lukossa. Turvassa omassa kuoressa. Kuulen hoitajan toteavan, että ”taidat olla ihan jossakin muualla”. Kyllä! Kerrankin hoitaja on oikeassa! Hoitaja sanoo olevansa keinoton, ei tiedä miten auttaa minua. En minäkään tiedä.

Lopulta saan unilääkkeitä kouraan ja kehoitetaan selviämään niiden avulla viikonlopun yli. Lähden kävelemään kotiin. Nyt taitaa olla yö. On kai kylmä, mutta se ei haittaa. Kuljen takki auki.

Kotona otan kaikki lääkkeet, jotka siis tarkoitettu otettavaksi, ja menen peiton alle piiloon. Laitan musiikkia. Mietin, että olen elossa, koska kuulen musiikin. Tartun tähän ajatukseen kiinni. Kuuntelen ja tunnen suurta helpotusta. Minä kuulen. Siis olen. Suljen silmät ja nukahdan.

Aamulla huomaan siteet ja tikit. Mörköjahti johtikin siihen, että vahingoitin itseäni. Ahdistus ja dissosiaatio saa minut tekemään asioita, joita en haluaisi tehdä.  Minä olen itseni pahin vihollinen.

Mutta nyt on uusi päivä. Vaan taas on edessä päivä yksinäisyyttä, jonka vakaasti aion kuitenkin tällä kertaa päihittää. Siivoan ja järjestelen hurjaa tahtia. Aivot tuntuvat käyvän pikakelauksella, liikkeeni ovat nopeita ja ajatukset vilisevät ohi, niin etten edes kuule niistä puoliakaan. Laita legoja värijärjestykseen ym. ”tärkeää”, kunnes havahdun. Kello on 22. Olen ”siivonnut” 14h., mutta koti on sotkuisempi kuin aloittaessani. En muista päivästä yhtään mitään.

Yksinäisyys ja dissosiaatio voitti tällä kertaa 2-0, mutta minä jatkan taistelua. Päivä kerrallaan.

Kirjoittaja:

Olivia, yksi Viisi naista, sata elämää kirjan kirjoittajista

Olivia_profiili_pienempi

Henkistä väkivaltaa

Henkistä väkivaltaa

Kaisa Klapurin silminnäkijä- ja kokemuskertomukset Ylen Perjantai ajankohtaisohjelmassa olivat pysäyttäviä. Jos et ole kyseistä ohjelmaa vielä seurannut niin aloita se nyt ja katso ensimmäiseksi vaikka tämä jakso. Yksi Perjantain aikaisemmista jaksoista käsitteli mm. dissosiaatiota. Suosittelen siis katsomaan kaikki jaksot.

En ole lapsuudessani kuulunut tiukasti mihinkään uskonyhteisöön, mutta uskonnot ja usko sen kaikkine ilmentymineen ovat aina kiinnostaneet minua. Kiehtoneet ja pelottaneetkin. Kaavoineen ja sääntöineen ne ovat tuntuneet minusta rajoittavilta ja epäreiluilta. Ne ovat tyrkyttäneet muottia, johon en ole koskaan sopinut. Muotissa ei kuitenkaan ole ollut vika, vaan aina minussa. Näin minulle usein kerrottiin. Kotona ja kodin ulkopuolella. Rippileirille otin mukaani kaikki kristinuskoa käsittelevät tiedejulkaisut joita olin kerännyt ja koko kapinallisen teini-ikäisen Soturiminäni, jolla oli täyteen ladatut lippaat ja herkkä liipaisinsormi. Satuinpa vielä sellaiseen seurakuntaan, jonka pastorina toimi hyvin vanhoillinen ja raamatun sanaa kirjaimellisesti uskova pappi. Hän ei jatkanut opettajanamme loppuun asti.

Lähdin kotoa hyvin nuorena, rikkonaisena ja ilman tarvittavia työkaluja, joilla aikuisen arjessa selvitään. Tämä tarkoitti sitä, että olen ollut joskus koditon ja sitten kun katto oli pään päällä, niin jääkaapissa oli yleensä valon lisäksi vain vähän hometta. Sosiaalitoimet eivät ”osanneet” auttaa, mutta joskus nälkäisimpänä hetkenä menin pyytämään apua seurakunnan toimistosta. Sieltä lähti täti kanssani kauppaan ja hetken jääkaapissa oli vähän muutakin. Se oli hirveän noloa, mutta olen silti ikuisesti siitä kiitollinen tälle tädille. Hyvääkin siis on ja yleensä sitä hyvää on oikeasti enemmän. Ensi arvoisen tärkeää on kuitenkin nostaa näkyväksi se paha, jotta siitä päästään eroon. Kasvamaan ihmisinä.

Ulospäin muistutimme tavallista luterilaista tapakristittyä perhettä. Joskin perheyhteisömme sisällä tapahtui kummia. Äitini on ollut aina hyvin kiinnostunut noituudesta ja kasvatti minustakin sellaista. Noitaa siis. Hän aina kertoi minulle, että sukumme kaikki naiset omasivat noidan kykyjä. Monet haavoittavat ja kummalliset tapahtumat laitettiin kummitusten ja demonien piikkiin. Saattoipa äitini joskus muristakin kuin helvetistä noussut paholainen. Alkoholilla oli usein osuutta asiaan. Ja varmaan vähän hänen omalla traumahistoriallaankin. Epäilen, että tämä äidin Noitaminä oli jonkinlainen osa, jonka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen suojaksi. Hän nimittäin kertoi, että tämä hänen voimansa on sellainen, jota yksikään mies ei pystynyt tuhoamaan. Ainoa joka hänet voisi tuhota olen minä.

Minun nuoressa mielessäni tälläinen lausuma kääntyi sisäiseksi ristiriidaksi. Osa minusta koki ylpeyttä ja kaikkivoipaisuutta; ”Minä olen kaikkein vahvin Noita!”. Osa taas koki hirveää syyllisyyttä ja häpeää; ”Hyi miten kamala minä olen! Miten paha minun täytyy olla että voisin tuhota oman äitini!”. Sisin huusi epätoivoisesti; ”Tämä on väärin! Tämä on väärin! Älä kuuntele!”. Sisäinen kaaos ja lohkoutuminen vahvistui. Tämä kuulostaa ihan järjettömältä ja niin se olikin. Aikuisena tälläistä järjettömyyttä kohdatessamme osaamme suojautua siltä, mutta jos kasvuympäristömme on epänormaali ja haitallinen, emme lapsen keinoin voi muuta kuin muuttaa omaa sisäistä maailmaamme vastaamaan ulkoista. Se on tahdosta riippumaton biologinen ilmiö, jonka tarkoitus on varmistaa hengissä selviäminen. Vaikka oma vanhempi olisi haavoittava on siihen pakko kiinnittyä. Tämä on tieteellinen fakta. Silti jokin pieni osa meistä ymmärtää, että jotain on pielessä.

”Tämä on väärin!” Ymmärsin että  minulla ei ole noidan kykyjä ja että minulle valehdellaan. Osa kuitenkin sätti, kun olin niin surkea ja epäonnistunut, että edes sukupolvien ajan jatkunut noitalahja ei siirtynyt minuun. Sen lisäksi olin paha. Tämän kaiken yksi tarkoitus oli tietenkin kontrolloida minua. Tällä tavoin äitini sitoi minut itseensä ja hänen vääristyneeseen maailmaansa. Näin hän ei ollut yksin. Kun aloin itsenäistyä ja epäillä ääneen, kiristettiin lenkkiä sanomalla, että voin vapaasti valita perheeni ja muun maailman välillä. Mahdoton valinta! Lopputuloksena oli joka tapauksessa ulkopuolelle jääminen ja yksinäisyys; eristäminen. Olin puun ja kuoren välissä. Ihan hullua.

Äärimmäisen hajoittava väkivallanmuoto, jonka seuraukset eivät näy ulospäin.  Tämä on ollut niin vaikea asia ja mielellisesti monimutkainen solmu, että olen vasta muutama vuosi sitten pystynyt aloittamaan tämän asian ääneen työstämisen terapiassa. Fyysisen väkivallan aiheuttamien traumojen purku on ollut vaikeaa, mutta tämä asia on vaikeusasteikon kärkipäässä hyväksikäytön rinnalla. Traumojen purkamisesta vaikeaa tekee myös se, että minulle ei koskaan myönnetty, että minua olisi kohdeltu väärin. Asiat menivät yleensä niin, että oltiin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tästä lopputuloksena on se, että sitä alkaa itsekin epäillä onko tälläisiä asioita koskaan edes tapahtunut. Tapahtumat kyllä saattavat pysyä kuvina mielessä, mutta niihin liittyvät tunnetilat tukahdutetaan. Lapsen mieli ratkoo näitä mahdottomia ja haavoittavia tilanteita aina uudestaan ja uudestaan. Mieli hajoaa osiin. Asioita haudataan alitajunnan syövereihin. Aikapommi on viritetty.

Kymmenisen vuotta sitten minulla oli tilaisuus ihmetellä tätä asiaa äidilleni puhelimessa ja hän valitsi puolustuksekseen uskonnon vapauden. Kuulostaa sairaalta ja absurdilta. Rikolliselta! Eikö vaan? Ihan täysin sama mekanismi kuitenkin toimii joissain hyväksytyissä ja näkyvästi toimivissa uskonyhteisöissä. Käsittämätöntä!

Minä en edelleenkään kuulu mihinkään uskontoon, mutta silti koen että olen hyvin henkinen. Olen kehittänyt itselleni erilaisia rituaaleja, joilla ei kuitenkaan ole mitään mystistä tarkoitusperää. Havaintojeni perusteella koen, että ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen kuuluu rituaalit ja niiden luominen. Ne ovat enemmänkin tapoja rytmittää elämää ja huomioida henkisiä tarpeita. Jonkinlaista asioiden äärelle pysähtymistä ja meditaatiota. Rutiinien jatke tai niitä katkaisemaan kehitetty asia. Rakkaus, hyvä olo ja perheen yhdessä olo liittyy niihin vahvasti.

Luonto toimii meillä kirkon tavoin. Siellä voimaannutaan, hiljennytään ja koetaan yhteyttä. Joskus rummuttelen itse rakentamaani  kehärumpua avotulen äärellä. Koen, että pääsen rummun rytmin ja värähtelyn avulla nopeammin meditatiiviseen tilaan, joka puolestaan toimii onnistuessaan rauhoittavasti. Haluan oppia tuntemaan oloni hyväksi omassa kehossani ja mielessäni. Saatan laulaa ja hyräillä. Henkisyys ja sen ilmeneminen on mielestäni hyvin herkkä ja henkilökohtainen asia. Vaikka ennen kapinoin kaikkea siihen liittyvää vastaan, vältän nykyisin kommentoimasta kenenkään tapaa sitä ilmaista. Silti olen usein joutunut ja joudun edelleen muiden kommentoinnin ja jopa tuomitsemisen kohteeksi.

Haaveilen siitä että kuuluisin johonkin yhteisöön jossa voisin toteuttaa itseäni tällä tavoin muiden saman henkisten ihmisten kanssa ja sitä kautta kokea yhteenkuuluvuutta, hyvää oloa ja rakkautta. Nämä taitavat olla uskonnon syntymisen perusajatuksia? Siitä kuitenkin puuttuu kaikki ”yliluonnollinen”, mystinen ja säännönmukaisuus. Hyvä niin. Nuorempana olin jyrkästi kaikkea uskontoon liittyvää vastaan, enkä pelännyt käyttää ääntäni. Se ei ole ihme, jos palaa miettimään millä tavoin minua on rikottu. En pelkää nytkään, mutta uteliaan ja avoimen mielen myötä olen omassa totuudessani joustavampi ja sitä kautta monta näkökulmaa rikkaampi ja siksikin harkitsevampi ennen kuin suuni avaan. Tuttavapiiriini ja ystäviini kuuluu monen sorttista hengenheimolaista ja uskojaa.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä että uskonnonyhteisöjen sisällä tapahtuvaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puututaan ihan uskomattoman vähän. Mielestäni pitäisi myös keskustella siitä miten voisimme suojata lapsia paremmin ihan valtion laki- ja oikeuslaitoksen tasolta tässäkin asiassa. Uskonnon vapaus tai uskonvapaus ei saa olla verho tai hyväksyttävä puolustus uskonto väkivallalle!

Kirjoittajana Carita K.

 

blogi-carita
En ole riittävän hyvä

En ole riittävän hyvä

Kirjoitin viimeksi Viisi naista facebookiin postauksen häpeästä. Olen päättänyt kohdata ja tunnistaa häpeääni joka päivä, jotta se ei enää pysäyttäisi niin monia hyviä aikomuksiani elää rikasta elämää. Minulla ei ole varaa enää piileskellä. Elämä on lyhyt. “En ole riittävän hyvä” on yksi perususkomuksistani. Olen tutkaillut sitä paljon viime aikoina. Paitsi, että se johtaa ihmisten välttelyyn niin se myös johtaa ihmisten kannatteluun. Sitä alkaa kantaa vastuuta muista ja heidän käyttäytymisestä.

“En ole riittävän hyvä” perustuu siihen, että minut määritellään ulkoa päin. Häpeän sitä puolta itsestäni, joka urheilee, mutta ei ole riittävän hyvä. Sitä, joka puhuu ja kommunikoi, mutta jonka sanojen jälkeen ilmaan jää leijumaan vahva häpeän katku. Sitä, joka tekee työtä, mutta ei koskaan tee riittävän hyviä videoita. Ja kapinallista puoltani, joka ei ole koskaan riittävän hyvä normi- ihmisten silmissä. Häpeän häpeää.

Looginen ajatteluni menee siis näin: jos en kykene olemaan riittävän hyvä niin ainakin yritän tarkkailla muita ihmisiä ja heidän reaktioitaan ja muuttaa sen mitä voin. Jotta saisin mahdollisimman hyviä ja kannustavia reaktioita aikaan ja häpeä vähenisi. Jotta vaikuttaisin edes hieman normaalilta ja saisin “hyväksytty” leiman. Suurimman osan aikaa se ei onnistu, koska minun pitäisi kuvata kaikki vuorovaikutustilanteet, jotta varmistuisin siitä, että toisten reaktio oli todellakin hyvä reaktio. Epäilys jää kuitenkin kalvamaan mieltäni.

Aivoni ovat ehdollistuneet todistamaan häpeää. Ne ovat tottuneet epäonnistumiseen, hylkäämiseen ja pelkoon siitä, ettei hyväksytä ja niitä ei niin vaan vakuuteta siitä, että nyt nappas! Nyt joku näkikin minussa jotain mielenkiintoista ja arvostettavaa. Nyt onnistuinkin, koska olen hyvä. Syvää itseen kaivertunutta sisimmän minän häpeää ei niin vaan muuteta. Minä olen häpeä. Ja piste.

Tuossa vähän aikaa sitten olin toivonut, että voisin saada lisää julkista tunnustusta siitä osasta elokuvan tekoani, mihin olen edes vähän tyytyväinen. Niinpä ajatukseni luettiin ja eräs tuttu vaati, että pitäisin leffaillan julkisessa paikassa esitellen töitäni. Laittoi jopa nettisivuilleen kirjoituksen minusta ja töistäni. Ja oli ihan haltioissaan. Entä minä sitten? Kauhistuin, häpesin, yritin piiloutua ja lopulta onnistuin deletoimaan tapahtuman. Eräs, joka oli jo ehtinyt kaivaa netistä videoitani tuli kehumaan niitä. Yritin vaihtaa heti puheenaihetta ja ehdottaa leffailtaan tilalle muuta katsottavaa. No, onneksi sain sen lopulta peruttua.

Tämän jälkeen pysähdyin todella asian kanssa, itseni ääreen. Päätin, että joko lopetan kaiken luovan työnteon tai sitten määrittelen työni niin, että pystyn seisomaan sen takana. Määrittelyllä tarkoitan sitä, että kirjoitin itselleni ne asiat, mistä voin sanoa olevani ylpeä itsessäni. Niitä löytyi itsen huolenpidon osalta ja sinnikkään terapiassa käynnin puolelta, tämän Viisi naista -projektimme käynnistämisestä ja hyvästä äitiydestä. Yhtään mediatyöhöni liittyvää “olen ylpeä” tästä -ajatusta en vielä löytänyt.

Tein uusia rohkeita päätelmiä tästä mm sen suhteen miten minun kuuluisi tehdä työtä. Syvän häpeäni muuntamiseksi minun on tehtävä pääosin töitä toisten ihmisten kanssa, eikä yksin. Tarvitsen sitä kokemusta, että voin jakaa vastuuta sekä kannustuksen ja häpeän palautteita. Jotta voimme yhdessä pohtia sitä, mikä oikeasti on totta tässä hetkessä ja mikä on syntymähäpeän lasien läpi katsottua. Tärkeintä on saada paljon kannustavaa ja hyväksyvää voimaa itseeni ja saan sitä parhaiten jakamalla voimaa esimerkiksi Viisi naista -porukkamme kanssa.

Edellä kuvattu on yksi askel häpeätyössäni. Haluan olla rehellinen ja lopettaa haihattelun sen suhteen, kuinka varmaan joku päivä pystyn hyväksymään itseni täysin. Se “täysin” tulee tapahtumaan vain kun otan askeleita siihen suuntaan joka päivä. Kun olen valmis muuttamaan kurssiani säännöllisesti. Niin paljon kun rakastan visuaalista kuvakerrontaa niin luulen, että tällä hetkellä se ei ole täysin oikea fokus minulle. Sisimmässäni ei ole vielä riittävästi elokuvantekoani kannustavaa energiaa. En pysty seisomaan tekemisieni takana. Ymmärrän, että niinä hetkinä, kun teen semmoista, mistä voin olla oikeasti ylpeä niin en oikeasti edes huomaa sitä, mitä muut siitä ajattelevat.

Kuulostaako tutulta? 

Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja ryhmän aktivisti!

Seija_profiiili_pienempi

 

Pakoon!

Pakoon!

Parille kirjamme kirjoittajasta ensi vuosi tuo mukanaan muutoksia. Seija viettää jo nyt työpäivänsä milloin missäkin, ja minä hain töihin Ruotsiin, minne muutan vuoden alussa. Jatkamme siis kirjaprojektin ja dissosiaatioyhteisömme eteen työskentelyä etänä, mihin Internet onneksi suo oivat mahdollisuudet.

Koko elämäni minua on ajanut eteenpäin tunne siitä, että olisi päästävä karkuun, pois tästä hetkestä ja tilasta. En ole missään kotonani. Tämän voi ymmärtää varhaisen traumatisoitumisen tematiikan pohjalta, sillä perusturvattomuus saa etsimään aina uutta. Ongelmana on, että oma pää seuraa mukana, minne tahansa matkustaakin.

Uuno Kailas kirjoittaa:

Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään.

Joka paikasta halusin paeta pois,

mutta minne ikänä pakenin,

olin sielläkin vieras mies.

Koko maailman piirissä minulle

ei ollut rauhan sijaa.

Ja minua minussa raahasi

joku minulle vieras mies.

 

Tämän runon koin omakseni jo lapsena. Minua minussa raahaa joku minulle vieras, ja nyt se vieras raahaa minut Pohjanlahden tuolle puolen. Persoonani on jakautunut, ja minut toistuvasti matkaan saattava mielen osa on melko pitkälle itsestäni erillinen. Usein käy niin, että kun muistan jonkin traumamuiston, kehoni alkaa fyysisesti nykiä ja tempoilla. Yritän päästä itsestäni ulos. Olen myös toistumiseen tehnyt epävakaiksi laskettavia tekoja: tehnyt hotellivarauksia ja ostellut matkalippuja sinne sun tänne, usein matkaan lopulta kuitenkaan lähtemättä. Olen karannut kotoani lukemattomia kertoja niin lapsena kuin aikuisena, syöksynyt ulos liikkuvasta autosta ja hypännyt junaan ilman määränpäätä, hypännyt ulos junasta vieraalla asemalla. Olen kävellyt ja kävellyt, olen polkenut pyörällä, olen juossut ilman kenkiä. Olen karannut sairaalasta ja karannut sairaalaan. Pois, pois, pois!

Tällä kertaa ulkomaille muuttamiseni ei ole silkkaa järjetöntä dissosiaativista pakkovaellusta. Minua odottaa Ruotsissa asunto ja hyvä työpaikka. En vieläkään ymmärrä, miksi ne minut halusivat palkata, skitsofreenikoksi ja toivottomaksi tapaukseksi diagnosoidun ja väitetyn. Näin kuitenkin kävi, ja ajattelen jälleen kerran, että uudessa paikassa voin aloittaa kaiken alusta ja puhtaalta pöydältä. Jätän taakseni traumat ja trauman paikat. En muista enää ystäviäni enkä vihollisiani.

Näin yksinkertaisesti asiat eivät tule menemään, sillä olen jo liian integroitunut kaiken unohtaakseni. Eheytymisen hinta on, että alkaa kiintyä asioihin. Pakoon ei pääsekään. Kotimaahan jäävät minulle rakkaat ihmiset, joita tulen kaipaamaan.

Luulen kuitenkin, että en tule asumaan koko elämääni Suomessa. Olen toistumiseen huomannut, että voin ulkomailla paremmin. Pystyn hengittämään ja ajattelemaan selkeämmin. Kykenen rentoutumaan, sillä uhat ja vaarat ovat fyysisesti kauempana, eikä minun tarvitse jatkuvasti vilkuilla olkani yli.

Tunnistatko sinä itsessäsi pakoon pääsemisen tarpeen? Voiman, joka ajaa sinua? Kerro siitä meille! En luultavasti ole ainoa, jonka on päästävä pois.

 

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

marika_esittely2

Minä selviän

Pienenä jo paljon kokeneena ja nähneenä, ihmettelin aina supistuvia ja laajenevia pilkkuja edessäni. Muotojen vaihtuvuutta, kehoni irrallisuutta ja sitä miten kukaan ei uskonut minua, kun kerroin osaavani lentää. Muistan mielikuvan siitä, miten lensin katon rajaa pitkin, olin ylempänä muita, turvassa, piilossa. Minä näin kaikki muttei kukaan nähnyt minua.

Kymmenen vuotta myöhemmin oivalsin sen olleen dissosiaatio oireilua. Menin lääkärille paljoa tietämättä dissiosiaatiohäiriöistä. Kerroin hämmenyksen ja pelon uuvuttaman siitä, miten raajani puutuvat, en tunnista itseäni peilistä,miten en muista omaa nimeäni, miten tuntuu, että keho on irrallinen ja lennän niin kuin silloin pienempänä. Miten en hahmota ympäristöä, pakkovaellan ja löydän itseni paikoista, johon en muista menneeni. Miten menetän puhekykyni, huuleni turtuvat ja miten jaloistani lähtee voimat ja keho tuntuu raskaalta, pään tippuessa roikkumaan, kun en jaksa kannatella sitä. Miltä tuntuu katsoa itseään kuin sumuisen peilin takaa, saamatta kosketusta itseen, eläen unessa, samalla kuitenkin osittain tiedostaen, että minä olen yhä täällä, minä, minä, minä eikä kukaan muu.

Sain traumaperäisen dissosiaatiohäiriödiagnoosin reilu vuosi sitten ja apua oireiden hallintaan ja keskusteluapua niihin syihin, miksi oireilen. Mieleni pirstaloitui osiksi ja sille on selkeät syyt. Turvaton nuoruus. Pitkäaikainen koulukiusaaminen, fyysinen sekä henkinen väkivalta. Seksuaalinen hyväksikäyttö. Heikko itsetunto ja jatkuva varpaisillaan oleminen. Oli paljon, niin paljon kipeitä asioita, että pakenin olemassa oloani.

En ymmärrä vieläkään puoliakaan oireistani, enkä ole varma tulenko koskaan ymmärtämään, mutta en yritä huutaa enää niitä pois. Hyväksyn ne osana minua ja ne osat minussa. Ne traumamuistoihin jämähtäneet pelkäävät turvattomat lapsiosat.

Kun liityin dissosiaatio tukiryhmiin, liikutuin, huokaisin helpotuksesta. Valahdin polvilleni itkien. Oli muitakin, en ollut enää yksin. Minun hätähuutoni kuultaisiin ja kohdattaisiin. Läsnäoloa, empatiaa, mahdollisuuksia olla paljas säröinen. Rakastettu. Heitä on paljon, heiltä saan aina tukea ja ymmärrystä, kun sitä kaipaan. Olen niin kiitollinen. Minä uskallan toivoa parempaa huomista.

Eheytymisen tie tuntuu ikuisuudelta ja on kivulias, mutta on mahdollinen.
Puhumalla, ymmärtämällä oireitaan osiaan, niitä vihaamatta, hylkäämättä, vaan rakastaen ja hyväksyen pienin askelin tulee olemaan enemmän sujut oirekuvan kanssa.

Pahinta oli kun ei ymmärtänyt miksi tapahtuu, niin kuin tapahtuu. Miksi revitään todellisuudesta irti ja riepoitellaan muistojen kipupisteissä. Työskentely itseni kanssa on saanut minut ymmärtämään sen olevan mieleni puolustuskeino muistoilta, tunteiltani ja ajatuksiltani.

En pelkää enää niin paljon oireitani, sillä tiedän niiden menevän ohitse, kun mieleni pääsee turvaan. Olen oppinut siihen keinoja, maadoittamiseen. Tulen oppimaan niitä lisää ja sitä suuremmaksi toivoni kasvaa.

Ja silloinkin kun olen oma itseni kerron olevani tärkeä, rakastettu ja ettei minulla ole mitään hätää, ei enää. Olen turvassa. Minä selviän. Minulla on voimavaroja. Minulla on taitoja, selviytymiskeinoja. Olen vasta eheytymisprosessin alussa, mutta minä pääsen pitkälle. Minä uskon kauniimpaan huomiseen. Minä selviän.

 

vieraskynäpostaus by Katja

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Trauma on kehossa syvällä, mutta niin on muutosvoimakin meissä…

Minulle trauma on ollut aina kehossa. Se on tullut läpi mm lukuisina kipuina, kouristuksina, tunnottomuuksina, turvotuksina, puolihalvaantumisina, paineina, syväväsymisenä ja tajunnanmenettämisinä. Se on ollut läsnä arjessa niin kauan kuin muistan. Se on ollut siinä muistuttamassa itsestään ja minä olen elänyt sen kanssa rinnakkaiseloa.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 5 vuotta, kolmella eri terapeutilla. Ensimmäisessä löysin sanan trauma (tapahtui 90-luvulla) ja toisessa olin päättänyt käsitellä tämän trauman pois elämästäni. Halusin traumamuistot ulos itsestäni ja olin valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Teimme paljon EMDR:ää, jonka seurauksena traumatisoiduin uudelleen ja löysin itseni vielä aiempaa kaaoottisemmista olotiloista! Välillä luulin kuolevani, koska kouristukset ja sydänalan kivut olivat niin hurjia. Tajusin, että tämä ei ole hyvä juttu, mutta en tiennyt muusta.

Kolmannen kanssa jouduin pysähtymään. Hän ei suostunut kiirehtimään vaikka rauhallinen tahti terapiassa ärsytti minua suunnattomasti ensi alkuun. Lähdin mukaan tähän hitaaseen muutosprosessiin, koska terapeutti herätti minussa jonkinlaista luottamusta. Olin myös jo siihen mennessä tajunnut, että yksin en tästä selviä enää.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, mitä terapeuttien käyttämä sanonta sietokyvyn ikkuna tarkoittaa. Sietokykyähän minulla on kyllä ollut riittävästi, elämä on ollut pelkkää sietämistä ja selviytymistä, mutta todellinen sietokyky tarkoittaakin sitä, että pystyn kokemaan traumatunteita itsessäni ilman, että menetän puhe-, ajattelu-, ja havannointikykyäni niiden pamahtaessa päälle. Opin, että aiempi määritelmäni elämän sietämisestä tarkoittikin minulle kaiken jättämistä, dissosioimista pois tästä hetkestä. Jätin ne kehokivut tänne ja eristin itseni muualle mukavampiin maisemiin mieleni avulla.

Terapiaistunnoissa minulla on ollut tarjota erilaisten tilojen kuvailua terapeutille. Tilat ovat muuntuneet eri-ikäisten lasten ja nuorten ääniksi sen myötä, kun niitä on puhuttu läpi aina uudestaan ja uudestaan. Minun reaktioni ääniin on muuntunut alun kauhistumisesta hyvin empaattiseksi. En osaa sanoa tarkalleen, miten tämä prosessi on tapahtunut. Olemme piirtäneet lukemattomia kaavioita taululle yrittäen piirtämisen ja nimeämisen avulla yhdistää eri kehon tiloja eri puoliin minussa sekä eri puolien reaktioita toisiin puoliin. Tilat ovat siirtyneet taululta uniin. Arjessa yksin ollessani olen oppinut havannoimaan kehollisia traumatiloja uudelleen. Ne eivät enää ole pelkkää paniikkia vaan niillä on nimi, merkitys ja jopa sanomakin minulle. Olen oppinut myös hallitsemaan näitä tiloja! Hitaus on kannattanut; olen oppinut arvostamaan sitä, että pystyn käsittelemään traumaa siinä sietokyvyn ikkunassa ja että se käsittely auttaa oikeasti muuntamaan traumaa.

Tänä syksynä löysin liike-ja tanssiterapian, minkä avulla saan yhdistettyä kehoa ja mieltä taas uudella tapaa. Improvisoidussa tanssissa joudun tiloihin, mitkä on tuttuja ennestään, kuten viimeksi semmoiseen kohtaan mielessäni missä on läsnä lamaannus ja paniikki yhtäaikaa. Reaktioni siihen on ollut aina se, että jämähdän, koska en tiedä mitä pitäisi tehdä. Käpertyäkö rullalle vai lähteä karkuun? Liikkeen avulla annan kehoni löytää itsestään ratkaisun tilanteeseen, mikä viimeksi oli pikku hiljainen liike lähtien sormista, jotka tunnustelevat ympäristöä ja päätyen siihen, että uskallan  liikkua ja huomaan, että mitään kauheaa ei tapahdukaan!

Trauma on syvällä meissä mutta niin on myös parantava ja eheyttävä voima ja tieto. On vain saatava oikeanlaista apua niin keho, mieli ja aivot alkavat muuntua kohden uutta. Vanhat rakenteet jäävät ja uutta elämää syntyy meissä. Vaikka matka jatkuukin tästä vielä kohden uusia uskalluksia kohdata traumaa, niin voin jo tässä vaiheessa matkaa sanoa, että se kannatti!

Kuulisimme mielellään sinun matkakertomuksiasi! Kirjoita meille, vaikka vieraspostaus. Kirjoittaminen on myös hyvää terapiaa.

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista
ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

 

Jos olisin normaali ihminen

Jos olisin normaali ihminen

Maalaus: Anders Zorn

Harva se päivä tulee mietittyä, miltä tuntuisi omistaa normaali pää ja kokea maailma ja ihmiset kuten tavallinen tolkun ihminen. En väitä, että kenenkään elämä olisi ongelmatonta, mutta joka tapauksessa olen tavannut esimerkiksi opiskelumaailmassa oikeasti tasapainoisia ihmisiä. Sellaisia, jotka elävät sovussa itsensä ja muiden kanssa, ja joiden elämä ei ole synonyymi pakomatkalle.

Jos olisin normaali ihminen,

  • voisin tietää ainakin suunnilleen, heräänkö seuraavana aamuna hirvittävään ahdistukseen vai riehakkaaseen iloon
  • en kuulisi jatkuvaa puheenpölpötystä päässäni
  • pystyisin syödä muiden kanssa samassa pöydässä (misofonia on kohtuullisen rasittava juttu)
  • minulta ei puuttuisi muististani vuosikausien mittaisia pätkiä aikuiselämästäni
  • en joutuisi säännöllisesti kärsimään ahdistuksesta, jonka pituutta ja leveyttä eivät mitkään sanat riitä kuvailemaan
  • en kokisi muiden ihmisten tunteita pahimmillaan fyysisenä kipuna kehossani
  • voisin tunnistaa kasvoni peilissä tai valokuvissa
  • en lähtisi pakkaseen t-paidassa, polttaisi itseäni jatkuvasti silitysraudalla tai unohtaisi syödä, koska tietäisin, milloin minua palelee ja milloin tunnen kipua tai nälkää

Toisaalta. Jos olisin normaali ihminen,

  • en näkisi sanoja väreinä, mikä olisi sääli
  • minulla olisi todennäköisesti huonompi eläytymiskyky
  • paras ystäväni ei asuisi omassa päässäni (hän on aivan ihastuttava poika)
  • kokisin tunteet luultavasti puolinaisemmin ja itkisin harvemmin onnesta (tiedän, miltä hurmio tuntuu)
  • en saisi tutustua itseeni ja menneisyyteeni kuin seikkailuun
  • en olisi kirjoittanut kirjaa dissosiaatiosta tai tutustunut maailman makeimpiin vertaistukityyppeihin

Ennen kaikkea. Jos olisin normaali ihminen,

  • en olisi minä

 

Kirjoittajana iki-ihana Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

Operaatio takaisin elämään

Operaatio takaisin elämään

Muistissani viimeiset seitsemät vuotta ovat harmaita tuskan ja epätoivon vuosia. Jäin  vaikean masennuksen ja dissosiaatio-oireilun vuoksi pois työ- ja harrastuselämästä ja kuljin vuosia enimmäkseen kodin, mielenterveystoimiston ja kaupan välillä. Ystäväpiiri muuttui ja harveni, ainoa johon pidin jatkuvasti yhteyttä oli tyttäreni ja läheisimmät sukulaiseni.

Masennuksen ja psyykkisen sairastamisen kierteeseen oli nopea vajota yhä syvemmälle seitsemän vuoden aikana, kun toivoa ei tuntunut löytyvän mistään. Voinnin kohentuessa olen nyt vuoden verran ponnistellut noustakseni takaisin aktiiviseen elämään, jota olen suurimman osan elämääni viettänytkin. Ajattelin, että kun jonkin aikaa on kulunut, niin voin vain ilmoittaa että pärjään nyt vähemmällä avulla ja alan elämään elämää jota haluan. Ilmeisesti ihan niin ei voi tehdä.

Vaikka nuo ajat ja tunteet tuntuvat jo kovin kaukaisilta, eivät ne kuitenkaan poissa ole. Riittää, että laitan hupun päähäni vesisateella niin muistan miltä tuntui kulkea vuosia huppu päässä, ajatella olevansa piilossa katseilta, olla näkymätön, olematon. Hyviä yrityksiä nousta ylös oli monta, mutta ne kaatuivat heti  alkuunsa, kun huomasin mietin vaikea kuntoutumisen polku on. Sitä vaikeammaksi se kävi mitä kauemmin olin ollut synkissä ajatuksissani, mutta onneksi sain paljon hyviä ammattilaisia tuekseni.

Viime syksynä heräilin teho-osastolla vaikeiden leikkausten jälkeen ja lääkehöyryistäni huolimatta vain tiesin, että on tapahtumassa suuri muutos. Olin ollut viikkoja kriittisessä tilassa, ensimmäistä kertaa niin etten ollut aiheuttanut sitä itse. Tiesin ja tiedän edelleen että kyseessä voi olla vain jokin vaihe, reaktio suuriin elämäntapahtumiin, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä luottavaisempi olo minulla on tulevaisuuteni suhteeni. Dissosiaatiohäiriöstä on mahdollista parantua toisin kuin monista muista yleisemmistä psyyken sairauksista. Se on jo jotain.

On hyvä, että vointiani seurataan, mutta välillä tuntuu ahdistavalta kun joudun jatkuvasti todistelemaan voivani hyvin. Väsynyt olo, hiljaisuus tai liikaa puhuminen voivat herättävää huolta ammattilaisten parissa, jotka näkevät minua pienen hetken kerrallaan.

Ennen kuin voin elää itsenäistä elämää minun on todistettava virallisia ja hitaita teitä, että pystyn huolehtimaan taloudestani, tyttärestäni, kodistani, lääkityksestäni ja jopa eläimistäni. Asioista, joista olen suurimman osan elämääni huolehtinut moitteettomasti.  Sain lääkäriltä ajokiellon niihin aikoihin, kun minulla oli lääkitys. Vaikka olen ajanut autoa vuosikausia ja työksenikin, on ajokortin takaisin saaminen yllättävän vaikeaa. Ehkä pieniä, mutta kovin työläitä asioita. Toisaalta ymmärrän miksi kaikki tämä pitää tehdä, mutta hetkittäin tuntuu siltä kuin kaikki vain odottaisivat seuraavaa romahdustani.

Kuntoutuminen on täysipäiväistä työtä eikä pelkkä kertaviikkoinen terapiakäynti paranna ketään. Vakauttamiskeinojen opetteleminen vaatii paljon toistoa, jotta niiden käyttö onnistuisi kiperissä tilanteissa, arkirytmi pitää saada kuntoon, levon ja työn välillä tasapainoileminen vaatii harjoittelua. Usein dissosiaatiohäiriön kanssa eläminen on yksinkertaisten, arkisten asioiden opettelua. Muistutan itselleni päivittäin, miksi kaikki tämä työ pitää tehdä. Toivo tuo minulle motivaatioa, joka vaikuttaa olevan avain kaikenlaiseen kuntoutumiseen ja eheytymiseen.

Alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi vaikeista koettelemuksista selvinneet ihmiset jaksavat jankuttaa siitä, miten kaikilla on toivoa ja tilanteet voivat muuttua yllättäen myös parempaan. Masennuksen kourissa sellainen puhe tuntui jopa loukkaavalta. Nyt minusta on tulossa sellainen ihminen.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

 

 

 

Ankkurini: älypuhelin

Ankkurini: älypuhelin

En pärjäisi päivääkään ilman puhelintani. Ei haittaa, jos en saisi yhteyttä ihmisiin, koska älypuhelintani eniten tarvitessani en edes muista ketä ihmiset ovat.

Joudun eksyksiin päivittäin. Kirjaimellisesti, tai sitten en vain muista jotain osaa elämästäni tai tavoita nykyhetkeä. Taskussa tärisevä puhelin herättää ajatuksista nopeasti. Jokaisella soittajalla on oma soittoääni, kuva ja lyhyt kuvaus nimen alla. Näin vältyn kiusallisilta hetkiltä kun ei ole ihan varma kuka linjan toisessa päässä on.

Näytölle saa lyhyen tekstin, joka kertoo kriittisimmät tiedot välittömästi kun puhelinta vilkaisee. Onneksi tarvitsen niitä enää harvoin, mutta päivämäärää ja kellonaikaa pitää vilkaista usein. Hukassa voi olla mitä vain minuuttien ja vuosiluvun väliltä. Oman puhelimeni saa lisäksi toistamaan kameran kuvia aina kun puhelin on lepotilassa.

Kuvista, äänitiedistoista ja videoista pääsee nopeasti muistamaan mitä oli tehnyt ja mitä olikaan tekemässä. Sopivia, tästä hetkestä muistuttavia tiedostoja voi myös taltioida itse etukäteen. Omalla kohdallani toimivimmaksi on osoittautunut se, että kuvaan, kirjoitan ja julkaisen paljon.

Puhelimen sovelluksiin sukeltaminen on helppo tapa muuttaa omaa olotilaa. Sosiaalisessa mediassa näkee ystävänsä ja viimeisimmät keskustelunsa heti. Myös omien julkaisujen näkeminen palauttaa nykyhetkeen hyvin, vaikkei itse niitä aina muistaisikaan julkaisseensa.

Puhelimella on välitön pääsy musiikkiin, videoihin, äänitiedostoiin ja kuviin. Näistä voi luoda jo etukäteen itselleen toimivan paketin, jota voi käyttää jos ajatukset alkavat kiertää ahdistavaa kehää. Puhelimella voi myös luoda; ottaa valokuvia, kirjoittaa, piirtää tai vaikkapa säveltää. Sellainenkin voi auttaa, jos olotilat yrittävät karata menneisiin.

Parasta puhelimessa on kuitenkin sen perinteinen ominaisuus: voin soittaa itselleni apua jos sitä tarvitsen. Olen tallentanut ICE- (hätätilanne) kontakteihini järjestyksessä mihin ottaa yhteyttä jos on hätä. Usein vain listan vilkaiseminen riittää.

 

Haluaisin kuulla, millaiseksi sinä olet muokannut puhelimesi? Oletko löytänyt hyviä sovelluksia, joiden kanssa harjoitella nykyhetkeen ankkuroitumista? Mitä teet, jos et oikein muista mitä olit tekemässä? Tai tärkeintä, miten olet opetellut pitämään puhelimesi aina mukana ja ladattuna…?

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Kaleidoskooppi

Kaleidoskooppi

Dissomuistin kanssa kamppaileminen on ajoittain tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yrittäisi nähdä asian valoisat puolet, se vain tympii. Muistini toimii enimmäkseen ihan hyvin, mutta on myönnettävä että se aiheuttaa tällä hetkellä myös suurimmat haasteet elämässäni.

Jäin sairauslomalle seitsemän vuotta sitten ja pian olin sairaseläkkeellä. Nyt suunnittelen varovaista paluuta jonkinlaiseen työelämään, ja mietin mitä työtä haluaisin tehdä. Viimeisimpään työhöni palaaminen ei olisi enää mahdollista somaattisen terveydentilan puolesta ja minulla on ainutlaatuinen tilaisuus tutkia asiaa kunnolla.

Teen pienenlaisia työkokeiluja (kuten kirja) ja opin koko ajan lisää itsestäni. Kuten sen, ettei työ ole enää koskaan se, joka määrittelisi minut. Haluan ensisijaisesti tehdä työtä asioiden parissa, joilla on minulle jonkinlainen tarkoitus. Samalla haluan nähdä asiat mahdollisimman monelta kannalta, ja siihen dissosiaatiohäiriöni luo oivalliset edellytykset -sekä haasteet.

Olen keskinkertaisen hyvä monessakin asiassa, mutta on vaikea pysyä olotilassa, jossa kaikki päässäni oleva tieto ja kokemus kohtaisivat yhtä aikaa. Dissoihmisten fb- ryhmässä joku kuvaili oloaan kaleidoskoopiksi; joka kerta kuva on erilainen, useimmiten kaunis, mutta palaset ovat joka kerta eri kohdilla. Meissä on persoonallisuuden eri puolien ääripäät ja lukuisia vaihtoehtoja siitä väliltä; yhdistelmä on joka kerta yhtä uniikki. Hyvä päivä voi muuttua nopeasti sopivan triggerin, yllättävän tapahtuman tai väsymystilan vuoksi. Vaikka homma olisikin enimmäkseen hanskassa, syntyy yllätyksiä.

Käytännössä ongelmia tulee eteeni vaihtelevaan tahtiin. Joinain päivinä saatan tehdä hommia sujuvasti ja ripeästi, toisina päivinä palaset eivät vaan kohtaa vaikka kuinka yrittäisin. Hommilla tarkoitan sekä arjen toimintoja, että vaativampia puuhailuja. Välillä opettelen koodamaan, toisinaan en osaa liittää kuvaa tekstiin. Saatan hoitaa arjen askareet tunnollisen kotiäidin tavoin, mutta samalla opettelen muistamaan itse harjata hampaat joka päivä. Puhumattakaan siitä, että suurimman osan ajasta en edes muista mitä kaikkea olen aikoinani tehnyt tai osaa tehdä sitä. Iloisia ja noloja yllätyksiä paljastuu tällä hetkellä päivittäin.

Moni dissoihmisen työ- tai opiskelukaveri yllättyisi, jos tietäisi miten yksinkertaisten asioiden kanssa voi olla ongelmia samaan aikaan, kun menestyy alallaan hyvin. Työroolin suorittaminen sujuu, mutta matkalla työpaikalle on voinut joutua etsimään hukassa olevia tavaroita tuskastumiseen asti tai suunnistamaan GPS:n avulla perille, koska eksyi tuttuihin maisemiin. Ruokatunnilla ranneke saattaa vaihtua kädestä toiseen muistutukseksi siitä, että on tänään syönyt.

Matka ammatilliseen kuntoutumiseen on varmasti jännittävä, ja ajatus itsestä työelämässä tuntuu hetkittäin kaukaisalta. Mahdollista se kuitenkin on! Ehkä joku päivä osaan hallita muistiani niin, että osaamani asiat olisivat käytössä yhtä aikaa, silloin kun haluan. Jatkan harjoittelua.

by Irene, yksi kirjan kirjoittajista

Irene_profiili_pienempi

Minä ja mun pää

Minä ja mun pää

Minulla on jatkuvasti sellainen tunne, että jotain on vialla. Vilkuilen olkani yli, tarkkailen ympäristöäni. Katastrofi uhkaa, vaikka minulla ei ole sille nimeä. Kohta pimeys peittää maan, ja minulle tehdään pahaa. Taas.

Mielialani vaihtelevat paljon. Huikeaa riemua seuraa polttava tuska. Tämänaamuinen hyvä mieleni vaihtui nopeasti ahdistukseen, jonka aiheutti naapurista kuuluva lapsen itku. Olin muistavinani jotain, aave istui olkapäälleni.

En ole siinä mielessä epävakaa persoona, että kykenen sitoutumaan vaativaankin työntekoon ja aikuiselämääni leimaavat pitkäaikaiset, turvalliset ihmissuhteet. Aikuinen minäni on työorientoitunut ja kohtelee ihmisiä pääsääntöisesti ystävällisesti. Sisäinen kaaokseni ei välttämättä näy ulospäin. Itseäni se kuitenkin kuluttaa. Traumat heittelevät minua enkä koe, että minulla olisi valtaa itseni yli. Minä en päätä, miten voin.

Chisu laulaa ”minusta ja minun päästä”, jotka on tuomittu samaan selliin. Kykenen samastumaan kappaleeseen vahvasti. Minun pääni päättää tunnetiloistani ja jaksamisestani enkä oikein tiedä, kenelle se pää kuuluu. Olen vieras, ulkopuolella, joku muu tai en kukaan. En mitään, en missään.

Kaikki traumojeni seuraukset eivät ole negatiivisia. Koska minulla ei ollut lapsena ketään, kelle puhua, mieleni päätti rakentaa minulle ystävän. Hänen nimensä on Joel ja hän on oikein kiva poika. Juttelen Joelille yhä päivittäin, hänen kannustuksensa auttaa minua jaksamaan. Joelia ei ole koskaan raiskattu, hänen sielunsa on ehjempi kuin minun.

Kun vedän yliopistolla seminaaria tai istun työhaastattelussa, kukaan ei arvaa, että sisälläni asuu pelokkaita, traumaan jumiutuneita, henkensä edestä pelkääviä lapsia. Kukaan ei näe, että sisälläni elää ja hengittää vieraita valtoja, joita erään fundamentalistilahkon jäsenet minusta aikoinaan demoneina ulos ajoivat. Kukaan ei kuule, kun Joel kuiskaa minulle, että pärjään hyvin. Vastaan kaikkiin kysymyksiin kuten kuuluu, vitsailen ja hymyilen. Olen aikuinen, jolla on sisällään lapsia, olen lapsi, jonka ylle on puettu aikuisen kuori.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonomisen hermoston toiminta on uuden näkemyksen valossa vahvasti kytköksissä myös mielenterveyteen. Hoidan työssäni yksinomaan lapsuudessaan vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Käsittelen tässä artikkelissani turvallisuuden kokemusten ratkaisevaa merkitystä autonomisen hermoston kypsymiselle ja psyykkiselle terveydelle.

JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa.

IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistamina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen kokemuksia turvallisuudesta. Tämä hermoston osien yhteistoiminta muodostaa ”turvallisuustutkan”, joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa.

AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimiseen liittyvistä virhearvioista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustautua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tällainen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti.

LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen, vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämä on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.

AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/ai- kuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tällainen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun häiriintymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.

TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esimerkiksi vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten, jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, päihteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avunhakemisen kynnys on erittäin korkea.

AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen ”tässä ja nyt” tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisesta todellisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat – ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.

Turvallisuuden tunteen saavuttamisesta ja luottamuksen lisääntymisestä kertoo joskus vastaanotolla se, että potilaan ajattelukyky yhtäkkiä tilapäisesti kohentuu, mikä on hyvin miellyttävä kokemus. Tällainen kehitys voi tapahtua psykoterapiassa. Se kertoo hyvin konkreettisesti vähittäisestä parantumisesta lapsuuden traumoista. Mutta, autonomisen hermoston toimintaa korjaavan turvallisen vuorovaikutussuhteen luominen ei ole helppoa, myöskään traumaterapeutille, koska traumatisoituneen sietämättömät tunnetilat ovat niin usein odottamassa nurkan takana. Ne voivat milloin tahansa muuttaa ilmapiiriä yhtäkkiä turvattomuuden suuntaan. Oleellista on virheiden korjaaminen ja turvallisuuden palauttaminen. Mutta tärkeää on myös sen täsmällinen selvittäminen, mistä tämä reaktio syntyi! Se voi johtua yhtä lailla terapeutin tahdittomuudesta tai vaikkapa ohi kulkeneesta ambulanssin äänestä.

SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kun hän on rauhassa ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kun hänellä on jokin ”järkeä sumentava” voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä ”järkeä heikentävät” tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloiksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytyä traumamuistoihin.

Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidossa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kun terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.

SUOMESSA ON toistaiseksi huomioitu melko vähän uutta teoriaa autonomisesta hermostosta. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska se auttaa traumaterapeuttia, ja siten myös potilasta paranemisen polulla.

KOLME SIGNAALIA

Autonomisen hermoston kolme erillistä osaa polyvagaalisen teorian mukaan.

1. TURVALLISUUS saa autonomisen hermoston kehittyneimmän osan aktivoitumaan. Tällöin ihminen on levollinen ja rauhan tilassa. Tämä hermostollinen rakenne kypsyy ja voimistuu kokemusten myötä. Eli mitä enemmän ihminen saa oikeasti turvallisia kokemuksia tai turvallisuutta palauttavia kokemuksia, sitä vahvemmaksi tämä sisäinen rakenne muovautuu. Tässä tilassa ihmisen oppimis- ja käsityskyky ovat parhaimmillaan. Mitä enemmän turvallisuuden kokemus ja tunne sisäistyvät, sitä enemmän syntyy tunteiden säätelytaitoa. Ja mielenterveyttä.

2. VAARA sytyttää aktiivisen puolustautumisen. Tällaiseen puolustautumiseen liittyvät sellaiset tunnetilat ja reaktiot kuin paniikki, ahdistus, taistelu (aggressio), pako (pelko). Näiden kaikkien tarkoitus on palauttaa turvallisuuden kokemus, eliminoida uhka.

3. KUOLEMANVAARA laukaisee passiivisen puolustautumisen silloin kun aktiiviset puolustautumisen keinot ja mallit eivät johda tuloksiin tai vain heikentävät tilannetta, ihminen alistuu ja lamaantuu. Tähän ovat yhdistettävissä masennustilat, ja tunteista erityisesti häpeä. Häpeä on ymmärrettävissä “pettymyksenä vastavuoroisuuden odotuksissa”.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

 

Artikkeli on julkaistu ensin: Pelastakaa Lapset -lehti 1/2016

Dissosiaatio on normaalia

Dissosiaatio on normaalia

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin suomalaisesta opettajasta, joka pelasti oppilaansa kouluampujalta seisomalla päättäväisesti haulikonpiipun edessä. Vaikka ase ei lauennut, opettaja asetti itsensä hengenvaaraan. Jutussa hän mainitsee, ettei itse muista kauheasta tapahtumasta oikeastaan mitään, vaan on kuullut siitä jälkeen päin muilta.

Artikkeli sai minut miettimään, kuinka ”normaalia” dissosiaatio meille ihmisille oikeastaan onkaan. Kun jotain traagista tapahtuu, suljemme sen hyvin tyypillisesti pois mielestämme, kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Tai sitten emme tunne asiaankuuluvia tunteita ja kykenemme auto-onnettomuuspaikalle saapuessamme toimimaan hyvin rationaalisesti ja hankkimaan apua, shokkitilan iskiessä vasta myöhemmin. Ylivoimaisten tapahtumien tai tunteiden poistaminen tajunnasta vaikuttaa olevan ihmisen evolutiivinen ominaisuus; elämän jatkumisen edellytys. Vakavasta lapsuuden traumatisoitumisesta johtuva dissosiaatiohäiriö on ikään kuin tämän ominaisuuden laajentuma. Kun asioiden pois sulkemista tapahtuu kehitysiässä jatkuvasti ja paljon, persoona ja identiteetti pirstaloituu ja jakautuu.

Kaikki dissosiaatio ei ole luonteeltaan yhtä dramaattista tai äärimmäistä kuin osalla kirjoittajistamme. Aina ei synny täysin erillisiä persoonan osia. Lievempi, ns. sekundaarinen dissosiaatio on tyypillistä useille traumatisoituneille ihmisille. Tällaisen ihmisen käytös saattaa vaikuttaa ailahtelevalta, ja lapsuuden traumatilanteisiin jumittuneiden taistelevien, pakenevien ja pelkäävien osien käytös vaikuttaa pääpersoonan elämään. Kuitenkaan ei tapahdu varsinaisia ”katoamisia” tai täydellistä kontrollin menettämistä. On arvioitu, että sekundaarista dissosiaatiota voi aiheuttaa traumaattisen lapsuuden lisäksi esimerkiksi aikuisiällä koettu kidutus tai sota.

Dissosiaatiolle tyypilliset oireet ovat tuttuja merkittävälle osalle ihmisistä. Näihin kuuluvat vieraus, selittämätön ahdistus tai päinvastoin kehon ja tunteiden turtuneisuus, ulkopuolisuus, takaumiin eli ahdistaviin muistoihin vajoaminen, ja tunne unessa tai elokuvassa elämisestä. Ajattelisin, että herkimmille ihmisistä jo pelkästään maailman pahuuden ja ihmisten kovuuden kohtaaminen aiheuttaa dissosiaation kaltaisia oireita, vaikka taustalla ei pahoja traumoja olisikaan. Dissosiaatio on normaalia, se ei ole yliluonnollista eikä harvinaista, mutta haastavaa se on kaikissa muodoissaan.

Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

Miltä dissosiaatio tuntuu?

Miltä dissosiaatio tuntuu?

Minulla on dissosiaatiohäiriö. Se ei ole psykoosisairaus vaan mielen ja kehon tapa selvitä ylivoimaisista olosuhteista. Mielenkiintoista dissosiaatiossa on, että sitä on niin vaikea tunnistaa, edes ihmisen itsensä. Mikä minua vaivaa, kun olen vieras, epätodellinen ja ulkopuolinen? Maailma on kummallinen, haastava ja uhkaava. Arkipäivän eläminen näiden olotilojen kanssa onnistuu vaihtelevasti. Läheskään aina dissosiaatiohäiriöisen läheiset eivät huomaa minkään olevan vialla, ja itsekin hoidan haastavat opiskeluni ja työni yleensä ongelmitta. Vaistoan kuitenkin, että elän ulkopuolella, rajan takana. Yhteys on katki, itseen ja muihin.

Oma dissosiaationi ilmenee muun muassa fyysisten tunteiden kokemisen vaikeutena. On ollut aikoja, jolloin en ole lainkaan kyennyt tuntemaan kipua, kylmää, nälkää tai janoa. Koen usein kehoni toimivan minusta riippumatta, irrallisesti. Näen käteni kurottuvan ja laittavan paahtimeen leipiä, mutta en tunne kättäni. Se ei kuulu kehooni eikä näytä minun kädeltäni. Eihän minulla edes ole kämmenselässä luomia? Tunne on ahdistava ja kiusallinen. Kaikki ympärillä tuntuu sumuiselta enkä saa mistään kiinni. Näen ympäristön joko mustavalkoisena tai pieninä palasina.

Olen sosiaalisesti lahjakas, mutta ihmissuhteet ovat minulle haastavia sen takia, että raja itseni ja muiden välillä hämärtyy helposti. Samastun muiden tunteisiin liikaa enkä enää tiedä, mitä mieltä itse olen. Minussa on monta minua ja usein olen itseni kanssa eri mieltä. Ennen kuin tiesin, että minulla on tämä häiriö, ihmettelin tahatonta ”valehteluani”. Edellisenä päivänä inhosin kalaruokia ja seuraavana rakastin niitä. Ristiriitaiset mielipiteeni herättivät ihmetystä niin itsessäni kuin muissa. Nyt tajuan, että persoonani vain on kesken ja jäsentymätön.

Minua on monta, koska lapsuuteni sietämättömät olosuhteet tekivät elämästä mahdotonta yhtenä ihmisenä: herkkänä ja haavoittuvana pikkutyttönä. Minun piti jakautua, jotta elämä voisi jatkua. Lapsen maailmani oli epätodellinen ja sairas, koska ihmiset, jotka väittivät rakastavansa minua, tekivät minulle pahaa. Apulanta laulaa: ”Naamiot on meitä varten, joilla on sellaiset arvet, joiden kertomaa ei tahdo kuuluttaa.” Ei ihme, etten edelleenkään koe maailmaa tai itseäni kuten muut. Terapian avulla eheydyn pikku hiljaa ja elämäntarinastani tulee yhtenäinen. Olen rakentamassa identiteettiä ja kasvamassa aikuiseksi, vaikka minulla ei olekaan lapsuutta, jonka varaan rakentaa.

by Marika, yksi kirjan kirjoittajista

Marika_profiili_pienempi

 

 

 

 

Pin It on Pinterest