Kasvupelkokipuja

Kasvupelkokipuja

”Äiti, jalkaa särkee. Kasvusärkyä! Kipusärkyä!”, itkee lapsi ties monennen kerran. Tytöstä kasvanut äiti hieroo, antaa lääkettä. ”Pian helpottaa”, lohduttaa lastaan. Mielessään miettii, että suurimmat kasvukivut ovat lapsella vielä edessä. Niin on tyttöäidilläkin. Vieläkin. 

Nainen, äiti, tyttö juoksee. Juoksee ja itkee. Ei tiedä, mitä itkee. Menetyksiä. Yrityksiä. Loputonta väsymystä kohdata vaatimukset. Lohdutonta huonoa omaatuntoa tajutessaan tämän. Itkee ihmisiä, joita ei ymmärrä. Itkee ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tulla vastaan. Itkee pelkoa ja samalla helpotusta ollessaan yksin ja juosta. Itkee pelkoa yksinolosta. Itkee riittämättömyyttään. Itkee, kun kukaan ei voi koskaan ymmärtää tätä yksinäisyyttä. Itkee omaa pikkusieluisuuttaan. Itkee maailmantuskaa. Itkee voimattomuuttaan olla aikuinen omien lastensa kanssa. Koska on vielä itsekin tyttö.

 Kohtaa juostessaan männyn. Näkee sen jo kaukaa. Se on pitkä, hentoinen. Monia vahvoja, mutta katkenneita oksia rungon varrella kohti latvaa. Monia oksia, monia mieliä. Monia oksia monia minuuksia. Monia katkenneita yrityksiä. Menetyksiä.  Loppuja. Joku oksa vienyt pidemmälle kuin toinen. Latva on runsas. Täynnä elämää. Rönsyilevä. Kaoottinen. Kasvaako latvasta jotain uutta vielä. Sitä ei näe. Latva on niin kaukana. Se on aina ollut kaukana. 

Juostessaan palautuu mieleen takauma lapsuudesta. Tyttö istuu huoneessaan ja miettii. Miettii ja toivoo, voisiko olla jo aikuinen, jotta ei tarvitsisi pelätä. Jotta olisi tarpeeksi iso ja vahva kohtaamaan pelot. Eihän aikuisia pelota. Salaa kadehtii naapurin tyttöä, joka ei näytä pelkäävän mitään. On niin rohkea.

Tämä tyttö kokee ensimmäisen kerran Sen tunteen. Kun keho ei tunnu miltään. Ajatukset ja keho leijailevat erikseen. Mikään ei ole yhtä. Se on samaan aikaan pelottavaa ja lohduttavaa. Kuin ei olisi yksin, vaikka on täysin yksin. Tyttö on kuusivuotias. 

Äiti on viety taas sairaalaan. Lapselle ei kerrottu miksi. Hän käy katsomassa äitiä sillä samalla osastolla kuin ennenkin. Äiti ei puhu, ei hymyile. Äiti on kipeä, niin tytölle kerrotaan. 

Lapsi kasvaa läpi elämänsä äidin sairastumisen pelossa. Äiti sairastelee usein. Ei hymyile. Ripustaa hirttosilmukoita kylpytakin vyöstä kodin seinille. Joskus tyttö löytää äidin tajuttomana lattialta. Tyttö vie tyynyn äidin pään alle. Ettei lattia painaisi. Tyttö menee sohvalle istumaan ja katsoo makaavaa äitiä. Onko äiti nyt kuollut, niin kuin isäkin? Ambulanssi vie jossain vaiheessa äidin pois. 

Tyttö on yksin. Se tunne on siinä vieressä. Se tunne, kuin vieressä olisi joku, mutta kukaan ei ole. Tyttö on yksin, mutta Se on tytön kanssa. 

Isä on kuollut. Siksi äiti on sairas. Siksi äiti ei hymyile. Tytön pitää jaksaa. Onhan hän jo kahdeksan. Pitää pärjätä. Kun isä löytyi kuolleena kotoa, tyttö suljettiin huoneeseen. Kuului vaan huutoa, kuinka äiti halua juosta junan alle. Se tunne on tytön kanssa.  Ei kukaan muu. Se tunne antaa rauhaa, vaikka Se pelottaa. Mikä se on? 

Sama tunne on tytön kanssa isän hautajaisissa, kun sukulaiset sanovat, että ”parempi antaa tytön olla yksin”. Koulusta tullessaan tyttö ensimmäiseksi käy katsomassa hengittääkö äiti. Äiti nukkuu. Ehkä äiti joskus herää.

Tyttö on yksin läpi elämänsä. Pärjää koulussa, opiskelee. Menee naimisiin, saa lapsia. Yksin. Se tunne on läsnä. Välillä tyttö näkee itsensä vierestä. Kun joku toinen on hän. Joku muu hoitaa lapsia. Tytön tilalla on sama tyttö. Mutta vierestä se näyttää eriltä. Joku on saanut kaiken tämän aikaiseksi. Tytön katsellessa vierestä.

Millainen aikuinen kasvaa tytöstä, joka kipuilee ja pelkää läpi elämänsä? Hänestä kasvaa äiti, lapsiensa jalkoja hierova äiti. Rosvoja ja pimeää pelkäävien lasten äiti. Äiti, joka laulaa iltaisin lapselle: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…” Ja samalla miettii omia pelkojaan. Omia pelkojaan, että jonain päivänä hento käsi ei jaksa torjua lapsen pelkoja. Koska ei ole pystynyt torjumaan omia pelkojaankaan.  

Hänestä kasvaa äiti, joka on käynyt läpi syömishäiriön koko kirjon, tavoitteena saada yhteys kehoon. Toisaalta salaa toivoen, että muuttuisi niin kevyeksi, ettei häntä enää olisi. Leijuisi pois. Yksin.

Hänestä kasvaa äiti, joka eroaa huonosta liitosta tajutessaan liiton vievän koko perheen tuhoon. Yksin. Hänestä kasvaa erilaisten lasten ymmärtäjä, puolustaja, opettaja. Mutta ei väsymätön sellainen. Yhteys hauraisiin lapsiin pitää tytön työssä kiinni. 

Se tunne on aina läsnä. Yksinäisyys. Silloin se tunne tulee esiin, kun on ihan yksin. Silloin tyttö urheilee kehonsa äärirajoille, jotta tuntisi jotain. Jota keho tuntuisi joltain. Jotta ei jaksaisi ajatella. Jotta Se tunne ei tulisi. 

Joskus tyttö on ollut hädissään siitä, ettei tunne mitään. Että oikeasti leijuisi pois. Että kehoa ei ole.  Silloin hän on ottanut lasinpalan. Sillä viiltänyt tunnetta. Kipua. Edes jotain tunnetta kehoon. Onko kehoa? Se tunne on silloin niin vahva. Se ottaa yliotteen. Veri kertoo kehosta. Kipu hetkellisesti.

Juostessaan aikuinen tyttö tarkastelee mäntyä. Männyn oksat ovat katkenneet. Onko pelko katkaissut ne? Onko pelko ollut esteenä uusien oksien kasvulle? Ovatko katkenneet oksat katkenneita osia tytöstä? 

Männyn ympärille on kuitenkin kasvanut kaarnaa. Se on pysyvää. Voisiko kaarna suojata puuta turhilta peloilta. Toimia teflonina, iskeä vastaan. Ei antaa pelon tulla sisään. Antaa ikävien ajatusten pyyhkiytyä ohi. Viipyä vaan sen hetken, kuin on tarve ja sitten hiipua tuulen mukana kauas metsään. Kaarna on huokoinen. Se antaa hyvän ravinnon tulla sisään. Vahvistavat hetket, kauniit asiat. Puun juuret ovat ehkä hauraat, mutta pitävät puun pystyssä. Juuret ovat jossain näkymättömissä. Ne ovat saaneet hyvää sielunravintoa, jotta elämä kestää ja jatkuu. Tyttö yrittää jaksaa.

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen…”, tytöstä kasvanut äiti laulaa hieroessaan lapsensa jalkoja. Se on lapsesta hauskaa. ”Oletko oikeasti?”, kysyy lapsi silmät säihkyen. ”Olen, rakkaani. Ja sinä kasvoit silloin mahassani!” Kasvukipu on helpottanut. Mutta Se tyttöäidin tunne ei ole hävinnyt. Se elää tytön mukana. 

Vieraskirjoitus ja kuva
Niina M.

KIPSISSÄ

KIPSISSÄ

Vielä kuluvan vuoden alussa en tiennyt mitään dissosiaatiosta. Kävin aivan normaalisti töissä, hoidin asiat, ystävyyssuhteeni, suhteet perheeseeni, parisuhteen, harrastin, huolehdin itsestäni jne. elin ns. normaalia elämää. Vuodenvaihteessa tapahtuneiden kuormittavien asioiden seurauksena nukkumiseni alkoi säröillä. Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta tämä oli jotain poikkeuksellista. Ravasin yöt ympäri asuntoa levottomana ja ihmettelin, että mikä minua vaivaa – uni ei vain tullut. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Tunsin olevani jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Pidin kaksin käsin kiinni hyvästä ja onnellisesta elämästäni, siitä kaikesta hyvästä, mitä olin saavuttanut ja mitä minulla oli, aivan kuin aavistaen, että tulen menettämään sen kaiken, tai jotain kauheaa tulee tapahtumaan.

Kaikki kulminoitui helmikuussa saatuani ystävänpäivän iltana rajun paniikkikohtauksen ja sen illan jälkeen valvoin yhtenään kolme viikkoa. Juoksin päivystyksessä, omalla terveysasemalla, yksityisellä jne. Tilannettani ei otettu vakavasti. Sain erilaisia lääkkeitä ja pelkäsin niitä. Tuntui, ettei minua ymmärretty missään, ja oloni oli turvaton. Lopulta minut otettiin vuodeosastolle, koska en pystynyt enää tekemään mitään. Pääni kävi kierroksilla ja mieleni ei yksinkertaisesti antanut minun nukkua. Se oli hämmentävää. Osastolle joutuminen oli pelottava kokemus. Itkin huoneeni sängyllä ja mietin, että mitä minulle tapahtuu. Muistan hokeneeni, että antakaa minulle nyt jotain lääkettä, että unirytmini normalisoituu ja pääsen takaisin töihin. 

Olen aina ollut ahkera, vastuuntuntoinen ja pärjäävä. Hallinnantunteen menettäminen on ollut pahinta, mitä olen kokenut. Minua ahdisti voimakkaasti, tärisin yötä päivää, kävelin levottomana, pelkäsin yhtä jos toista, yöt seikkailin sairaalan käytävillä vahvasti lääkittynä – en saanut unta. Lopulta olin niin huonossa kunnossa, että konttasin eteenpäin lattioita pitkin. Välillä minut päästettiin kotiin, mutta osastojaksoja tuli eteen useita. Olin sekä akuuttipäiväosastolla, sekä vuodeosastolla. Tilanne meni koko ajan huonommaksi. Aloin menettää täysin toivon elämään.

Useita kertoja soitin kotoa ambulanssin, kun en nukkunut enkä tunnistanut itseäni peilistä. Makasin eteisen lattialla yöt ja odotin, että minut tullaan hakemaan. Hätä oli suuri. Aina en tullut kuulluksi. Se lisäsi turvattomuutta ja pelkotilojani. Aloin kadota kehostani. Sain omituisia lapsenomaisia itkukohtauksia, joissa raavin usein kämmenselkää tai nenäni ihon rikki. Räkä valui ja silppusin nenäliinoja. Minulla oli valtava hätä. Kuljin kuin automaattiohjauksella. Olin kuin robotti. Tuntui, etten ole täällä. En tiennyt oikein missä olin. Se oli valtavan pelottavaa. Unettomuus oli tehdä minut hulluksi. Kun olin valvonut tarpeeksi kauan, mieli ei enää noussut. Se oli jäänyt matalaksi. Mustaksi. En jaksanut tehdä mitään. En pystynyt syömään. Hyvä kun sain pestyä hampaat.

Tuijotin seiniä enkä saanut sanaa suustani. Olin aivan varjo entisestä iloisesta itsestäni. Hiukset lähti päästä. Paino putosi. Ahdistus oli voimakasta ja olin todella masentunut. Minulle heitettiin myös kortti dissosiaatiosta. Oireeni olivat siihen sopivia. En ymmärtänyt mistä on kysymys. Vaivuin välillä omiin tiloihin, en pystynyt luomaan katsekontaktia. Säikyin, ympäristö tuntui vieraalta sekä oma keho. Oksensin ahdistuksesta spontaanisti syliini ja lattioille. Elämäni oli mennyt kertaheitolla sekaisin. Mitä minulle oli tapahtunut ja miksi?

Tänä päivänä 16.11.2016 olen edelleen sairauslomalla, ainakin tammikuun puoleenväliin saakka. Olen saanut ahdistukseni hallintaan, joka on myös vähentänyt osittain dissosiatiivisia oireita. Varsinaista dissosiaatiohäiriötä minulla ei ole diagnosoitu. Minulle diagnosoitiin keskivaikea masennus sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Dissosiatiiviset oireet ovat selvästi liittyneet kokemiini voimakkaisiin tunteisiin. Koen vieläkin, että olen kuin kuplassa, toisaalla täältä. Minulle on kerrottu, että minulla on niin voimakkaita tunteita, joita en kykene nyt käsittelemään ja siksi suojaudun. Lääkäri kertoi sen mielestäni ymmärrettävällä tavalla; kuvittele, että ympärilläsi on kipsi, jonka alla sinä toivut ja pikkuhiljaa paranet, ja eheydyt. Joka päivä pelkään, että mitä jos en? Haluan uskoa, että se on mahdollista. Oppia ainakin elämään näiden asioiden kanssa ja saada tilanne hallintaan.

Se pieni, traumatisoitunut tyttö sisälläni kaipaa nyt turvaa, ja sitä aion sille antaa. Minulle auttaa parhaiten suuren pehmonallen halaaminen. Usein nukahdan illalla nalle päälläni. Minulle on ollut apua myös joogasta. Se tyhjentää mielen ja maadoittaa tähän hetkeen. Olen saanut jälleen yhteyden kehooni. Nyt mennään päivä kerrallaan. Vuosi on vienyt mukanaan terveyteni lisäksi myös reilun 6,5 vuoden parisuhteeni, yhteisen kodin, sekä kosketuksen itseeni. Olen joutunut olemaan pois töistä, joka on ollut minulle todella vaikeaa. Olen rakastanut työtäni yli kaiken. Minun täytyy etsiä itseni kokonaan uudestaan. Minua pelottaa, mutta samalla odotan tulevaa myös luottaen elämän kantavan.

Elämääni on ilmestynyt myös aivan ihana ihminen, joka ymmärtää minua täysin omien kokemustensa pohjalta. On uskomattoman antoisaa, että voin myös turvautua häneen ja hän minuun. Sairaus on siis tuonut mukanaan myös hyviä asioita. Muutan alkuvuodesta omaan pieneen yksiöön merenrantaan. Sillä on minulle symbolisia merkityksiä kuten turvasatama ja myrskyluoto. Kadun nimi on myös kaunein, missä olen koskaan asunut. Uskon sen olevan hyvä enne. Elämä jatkuu, millaisena, sen näyttää aika. Olen hauras, herkkä, haavoittuva, mutta toivon, että minusta tulee syvempi ihminen tämän myötä.

Vieraskirjoitus by Miia Rantonen
Miian oma blogi löytyy: www.lily.fi/blogit/miiajohanna

Kuva: Anu Rantonen

Voiman jakamisesta meissä

Voiman jakamisesta meissä

Olisi hienoa, jos tämä meidän kirja herättäisi lukijoissa halun samaistua siihen mielettömään voimaan, mikä traumatisoituneilla ja muuten rankan todellisuuden kanssa elävillä on! Kun pää ja keho on niin vitun sekaisin ja usein, tarvitaan voimaa, sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, jotta silti jaksaa ja pystyy mennä eteen päin. Heikkoudella siihen ei kykene.

Olen aina karsastanut sitä, kun sanotaan, että trauma on tie todelliseen vapauteen. Mieluummin olisin valinnut polkuni vapauteen toisin! Kuitenkin viime vuosina, sen seurauksena kun olen saanut tukea vihdoin parantumiseeni, olen alkanut ymmärtämään mitä sanonnan takana on.

Vapaus, onnellisuus, rauha, rakkaus jne liitetään usein siihen, että elämä on ihanaa ja vailla pelkoja. Jotenkin vain siirrytään semmoiseen pumpulielämään ja jätetään skeida taakse. Mutta se ei taida tapahtua noin. Trauma ja vapaus kulkevat käsi kädessä sen takia, että trauman luoman äärimmäisten haasteiden vuoksi on oikeasti opeteltava keinoja, jotka auttavat vapautumaan pelkojen ja takaumien tavasta hallita kehoa. Ja sen kautta siirrytään siihen todelliseen vapauteen ja kykyyn valita vapaus silloin kun skeida iskee päälle.

Keskiverto kaduntallaajalle elämä ei ole niin äärimmäistä. Traumatisoituneelle se on. Hermosto on viritetty raskauteen ja turvattomuuteen. Mieli hallitsee arkea ja luo todellisuutta omalla selviytymismekanismillaan. Aivot on viritetty siihen, että uhkat havaitaan ajoissa ja pakene/taistele mekanismilla pelastutaan. Tietyt kaavat toistuvat vuosia ja vuosia, ja pelkoihin ei ehdi reagoida ennen kuin ne pamahtaa päälle.

On tehtävä täydellinen ja äärimmäinen suunnanmuutos. Yksi päivä ei niin kauan sitten heräsin vihdoin siihen, että sanoin itselleni isoon ääneen, että vittu en halua kärsiä enää yhtään! Nyt riittää! Tuohon toteamukseen päästäkseni olen joutunut tekemään työtä päivittäin ja välillä tunneittain itseni kanssa. Olemaan hereillä. Tarkkailemaan itseä ja reaktioita, tunnistamaan itseäni ja hyväksymään itseni ja kaikki osani. Päättämään, että minä paranen. Minä saan kaiken tämän haltuun. Tämä on minun traumani.

Alussa saatoin joutua takaumaan kahdeksi kuukaudeksi, sitten se tippui kahteen viikkoon, siitä päiviin, siitä tunteihin ja nyt pyrin siihen, että pääsen pois pelkotiloista, sekavuustiloista, katoamisista ja dissoamisesta noin max puolessa tunnissa, välillä menee 15 minuuttiin ja joskus jopa kahteen. En aina tajua kuinka paljon voimaa ja rakkautta tämä vaatii. Kun sen yhtäkkiä ymmärtää ja saa siihen vahvistusta muilta, jotka ymmärtävät tämän tien vaativuuden, sitä ikään kuin herää omaan todelliseen voimaan!

Traumatisoitunut oppii ymmärtämään omia aivojaan, omaa käyttäytymistään, olemaan samaistumatta enää niihin uskomuksiin, jotka on aikoinaan itsestä luonut ja jotka ovat yleensä hyvin negatiivisia. Oppii kohtaamaan pelkonsa ja epävarmuutensa ja valitsemaan vaikeissakin tilanteissa oikein. Oppii olemaan antamatta periksi. WAU! On hyvin epätavallista tässä maailmassa, että ihmiset menevät näin syvälle kasvussaan ja ihmissuhteissa. Me menemme ja siksi meidän on oltava todella tietoisia siitä, kuinka paljon viisautta ja voimaa voimme antaa takaisin maailmalle.

Tehtävään kuuluu vielä mahdollisuus valita suunta uudelleen niin, että se uudessa todellisessa vapaudessa resonoi oikeasti omien arvojen ja omien kykyjen ja lahjojen kanssa. Toivon, että täälläkin meidän dissociation.fi sivustolla, facebookissa ja tulevissa projekteissa jaettaisiin näitä uusia visioita. Rohkeus valita uudelleen, hypätä tuntemattomaan on yhtäaikaa pelottavaa ja upeaa!  Jaetaan sitä. Vahvistetaan toisia. On aika kertoa oma traumatarina ja on aika kertoa tarina siitä, miten siitä selvisi.

Ajatuksia erittäin harmaana maanantaiaamuna, Helsingin Carousel cafessa, kun mietityttää mitä kaikkea voisimme tehdä tämän Viisi naista, sata elämää projektimme myötä. Mielenterveysasioista puhutaan niin kapeasti. Haluan, että asioista puhuttaisiin vahvemmin, laajemmin ja myönteisemmin. Agree?

Kirjoittanut Seija, yksi kirjan kirjoittajista ja kirjan graafinen suunnittelija

Seija_profiiili_pienempi

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonomisen hermoston toiminta on uuden näkemyksen valossa vahvasti kytköksissä myös mielenterveyteen. Hoidan työssäni yksinomaan lapsuudessaan vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Käsittelen tässä artikkelissani turvallisuuden kokemusten ratkaisevaa merkitystä autonomisen hermoston kypsymiselle ja psyykkiselle terveydelle.

JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa.

IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistamina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen kokemuksia turvallisuudesta. Tämä hermoston osien yhteistoiminta muodostaa ”turvallisuustutkan”, joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa.

AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimiseen liittyvistä virhearvioista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustautua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tällainen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti.

LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen, vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämä on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.

AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/ai- kuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tällainen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun häiriintymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.

TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esimerkiksi vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten, jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, päihteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avunhakemisen kynnys on erittäin korkea.

AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen ”tässä ja nyt” tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisesta todellisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat – ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.

Turvallisuuden tunteen saavuttamisesta ja luottamuksen lisääntymisestä kertoo joskus vastaanotolla se, että potilaan ajattelukyky yhtäkkiä tilapäisesti kohentuu, mikä on hyvin miellyttävä kokemus. Tällainen kehitys voi tapahtua psykoterapiassa. Se kertoo hyvin konkreettisesti vähittäisestä parantumisesta lapsuuden traumoista. Mutta, autonomisen hermoston toimintaa korjaavan turvallisen vuorovaikutussuhteen luominen ei ole helppoa, myöskään traumaterapeutille, koska traumatisoituneen sietämättömät tunnetilat ovat niin usein odottamassa nurkan takana. Ne voivat milloin tahansa muuttaa ilmapiiriä yhtäkkiä turvattomuuden suuntaan. Oleellista on virheiden korjaaminen ja turvallisuuden palauttaminen. Mutta tärkeää on myös sen täsmällinen selvittäminen, mistä tämä reaktio syntyi! Se voi johtua yhtä lailla terapeutin tahdittomuudesta tai vaikkapa ohi kulkeneesta ambulanssin äänestä.

SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kun hän on rauhassa ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kun hänellä on jokin ”järkeä sumentava” voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä ”järkeä heikentävät” tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloiksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytyä traumamuistoihin.

Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidossa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kun terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.

SUOMESSA ON toistaiseksi huomioitu melko vähän uutta teoriaa autonomisesta hermostosta. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska se auttaa traumaterapeuttia, ja siten myös potilasta paranemisen polulla.

KOLME SIGNAALIA

Autonomisen hermoston kolme erillistä osaa polyvagaalisen teorian mukaan.

1. TURVALLISUUS saa autonomisen hermoston kehittyneimmän osan aktivoitumaan. Tällöin ihminen on levollinen ja rauhan tilassa. Tämä hermostollinen rakenne kypsyy ja voimistuu kokemusten myötä. Eli mitä enemmän ihminen saa oikeasti turvallisia kokemuksia tai turvallisuutta palauttavia kokemuksia, sitä vahvemmaksi tämä sisäinen rakenne muovautuu. Tässä tilassa ihmisen oppimis- ja käsityskyky ovat parhaimmillaan. Mitä enemmän turvallisuuden kokemus ja tunne sisäistyvät, sitä enemmän syntyy tunteiden säätelytaitoa. Ja mielenterveyttä.

2. VAARA sytyttää aktiivisen puolustautumisen. Tällaiseen puolustautumiseen liittyvät sellaiset tunnetilat ja reaktiot kuin paniikki, ahdistus, taistelu (aggressio), pako (pelko). Näiden kaikkien tarkoitus on palauttaa turvallisuuden kokemus, eliminoida uhka.

3. KUOLEMANVAARA laukaisee passiivisen puolustautumisen silloin kun aktiiviset puolustautumisen keinot ja mallit eivät johda tuloksiin tai vain heikentävät tilannetta, ihminen alistuu ja lamaantuu. Tähän ovat yhdistettävissä masennustilat, ja tunteista erityisesti häpeä. Häpeä on ymmärrettävissä “pettymyksenä vastavuoroisuuden odotuksissa”.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

 

Artikkeli on julkaistu ensin: Pelastakaa Lapset -lehti 1/2016

Pin It on Pinterest