Yksinäisyys

Yksinäisyys

Törmäsin tänä aamuna jälleen yhden ahdistuksen värittämän, rauhattoman yön jälkeen hieman höpsön näköiseen Iltalehden artikkeliin, joka kehotti miellyttämiseen taipuvaisia ihmisiä aloittamaan aitojen tunteiden näyttämisen pienillä teoilla. Artikkeli ehdotti esimerkiksi tekemään Facebook-päivityksen ihan vain oman itsen takia, ajattelematta lainkaan miten muut ihmiset tähän suhtautuvat.

Hymähdin ensin, mutta huomasin pian naputtavani tekstiä etusivun kenttään, “Mitä mielessäsi liikkuu tänä aamuna.”
Teksti lähti pienestä ydinajatuksesta liikkeelle, “Olen väsynyt olemaan minä, kunpa siitä saisi välillä lomaa. Sain vihdoin kauan etsimäni asunnon pääkaupunkiseudulta, ja vaikka koen että sitä pitäisi nyt kaikin sielun ja ruumiin voimin hehkuttaa, en osaakaan ainakaan vielä iloita siitä lainkaan.”

Tähän saakka naputtamani teksti oli vielä suodattamani julkisen maskin läpi menevää, ei liian vaarallista. Olen kuitenkin kurkottanut terapiaprosessissani jo liian pitkälle kohti traumatunteita kantavia osiani, enkä yllättäen voinutkaan hillitä niiden sementinraskasta painoa rinnassani vyörymästä aloittamani tekstin jatkoksi.
“… koska en luota itseeni tai siihen että pärjään.”, muotoutui sormieni kautta näppäimistölle.
“Pelkään liikaa ihmisiä ollakseni hoitamatta tai miellyttämättä heitä ja häpeän näyttää omaa rikkinäisyyttäni ja tarvitsevuuttani muille. Pelkään kuollakseni omia tunteitani enkä ole niiden kanssa turvassa.” Aloitettuani, en voinut enää hillitä lumipallon paisumista alamäessä.

“Mieluiten eristäydyn omaan soppeeni ja olen itseni kanssa, koska sillä lailla ahdistusta on helpointa hallita. Se kun aina aktivoituu juuri toisten ihmisten seurassa ja aitona olo on lähes mahdotonta häpeän, syyllisyyden ja vihan pelon alla. Kukapa minua jäisi kuulemaan jos reagoisin aidosti. Minä en ainakaan jäisi, ja jos joku muu jäisikin, pitäisin häntä varmasti hulluna, sillä oma syvä vastenmielisyyteni ja vieroksuntani tunnereaktioita kohtaan ajaisi minut hillittömän turvattomuuden valtaan. Eihän ole mitään pahempaa kuin turvattomuus toisen ihmisen edessä, se ei johda ikinä hyvään.
En ole koskaan kiinnittynyt tyystin kaikella minussa hajallaan olevalla aineksella emotionaalisen onnistuneesti mihinkään tai kehenkään. En ole oppinut olemaan tyystin hyväksytty ja turvassa kaikkine puolineni ja tunteineni. En ole oppinut, mitä olemassaolo olisi ja eikö se olisi pitänyt oppia jo kauan sitten jos sillälailla aikoisi elää.

Tunteet ovat jopa niin vieraita, että ne ovat minulle vihollisia, eivät kanssakulkijoita. Tunnen olevani avaruusolio ihmisten keskellä, vieras kuminaama, joka voi määrittää rajojaan jollakin tapaa ainoastaan olemalla yksin. Silti vihaan yksinäisyyttä ja suoneni mustuvat ajatuksesta, kuinka lapsen lailla huudan liittymisen tarvettani öisin pehmolelu kainalossa häveten ja peläten naapureideni kuulevan huutoni. Aamulla tietenkin olen unohtanut tämän kaiken, jotta ihmisten kanssa kanssakäydessäni olen kokonaan joku toinen. Joku jota pohjaton tarvitsevuus ja hätä ei kosketa, (eikä ainakaan se häpeän perkele..)

Vihaan itseäni siitä, että olen jälleen raahaamassa itseni johonkin yksinäiseen yksiön loukkoon vieraassa paikassa, ja koen olevani rankaistu olento yksinäisyyden elinkautisella. Löydän itseni vihaamasta sekä itseäni, että maailmaa yksinäisestä polustani, joka menee niin eri tahtiin kuin muilla ja tyystin eri tahtiin kuin mitä fyysinen kehoni antaa ulkopuolisille ymmärtää.
Yksinäisyys on minun kahleeni ja tunne siitä, että nuo kahleet ovat hinta elämästäni on vahva kuin lyijy.
Olen aikuinen nainen ja terapeuttini on tällä hetkellä maailman ainoa ihminen, johon minä ja suurin osa osiani luotamme. Kuitenkin, äärimmäinen tarvitsevuus, sekä yhteen ihmiseen ripustautuminen on kuin janoisena aavikolla eläminen satunnaista, ohikulkevaa kamelikaravaania odottaen.”

Sanat tippuvat yksi kerrallaan puhelimeni näytölle. Lause lauseelta, kappale kappaleelta. Totean, etten voi julkaista tällaista avoimesti sekavan kirjavalle Facebookin kaverijoukolleni. Sen sijaan tajuan, että tästä voisikin tulla minun ensimmäinen vieraskirjoitukseni dissosiaatioyhteisöön. Minun ja sen yksinäisyyden, joka ei ole koskaan saanut tulla kuuluviin.
Ehkä en tämän jälkeen olekaan enää niin yksin.

-H-

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Kehollinen kokemus voimavaraksi 

Seikkailumenetelmien käyttö traumojen hoidossa

Seikkailuterapia on suhteellisen uusi traumatisoitumisen hoitomuoto, jota käytetään tällä hetkellä ainakin Yhdysvalloissa ja Oseaniassa. Mutta konsepti ei ole uusi. Jo 1960- luvulla Outward Bound tarjosi luontoelämyksiä vapautuneille vangeille, myöhemmin toiminta laajeni koskemaan myös päihderiippuvuudesta ja mielenterveysongelmista kärsiviä aikuisia. Tänä päivänä seikkailuterapian nähdään kehittävän traumatisoituneiden ihmisten kompetenssia ja resilienssiä eli joustavuutta tarjoamalla uusia ja tuntemattomia fyysisiä haasteita, jotka tuntuvat riskialttiilta. Näissä tilanteissa ihmisten täytyy kohdata stressi ja ahdistus, mutta ideaalisesti he luovat uusia, terveellisempiä selviytymistapoja ja ennen kaikkea selviytyvät tehtävistä traumasta huolimatta.

Termejä elämyspedagogiikka, seikkailu – ja elämyskasvatus, seikkailupedagogiikka, terapeuttinen seikkailu ja seikkailuterapia käytetään usein päällekkäin, vaikka voidaan pohjimmiltaan puhua samasta asiasta. James Neill (2003) määrittelee seikkailuterapian olevan kokemuksia seikkailupohjaisten toimintojen kautta, jotka johtavat myönteisiin muutoksiin emotionaalisista ja/tai käyttäytymiseen liittyvistä ongelmista kärsivän ihmisen elämässä. Kirjallisuuden mukaan seikkailuterapia voitaisiin määritellä terapiamuodoksi, jossa yhdistellään ja sovelletaan seikkailullista toimintaa sekä kokemuksellista oppimista erilaisten psykoterapioiden viitekehyksiin.

Seikkailuterapiassa oleellista ovat haasteet, joista selviytyä, kykyjen ja rajojen kohtaaminen sekä huippuelämyksen saavuttaminen. Cavén (1998) nostaa esiin yksilön kehityksen ja kasvun elämyspedagogisissa ja seikkailukasvatuksellisissa toiminnoissa. Seikkailun ja elämysten tuomien haasteiden avulla ihmistä rohkaistaan käyttämään omia voimavarojaan kuten ongelmanratkaisutaitoja, päätöksentekotaitoja ja vastuunottoa. Toiminnoissa tuetaan myös yksilön terveitä puolia ja positiivista identiteetin vahvistumista onnistumisen ja menestyksen kokemusten kautta. Cavén näkee seikkailun ennen kaikkea tutkimusmatkana omaan itseen.

Kokemukset, niiden käsittely ja niistä oppiminen ovat seikkailuterapian ydintä. Kokemuksellinen oppiminen perustuu olettamukseen, että kaikki oppiminen tapahtuu yksilön oman aktiivisen sitoutumisen avulla. Oppija on aktiivisesti sitoutunut niin älyllisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin ympäröiviin tapahtumiin. Jotta oppiminen olisi mahdollista, sen tulisi olla ajankohtaista oppijan nykyiselle elämäntilanteelle tai tulevaisuudelle. Seikkailussa elämyksen lopputulos ei ole aina täysin ennalta – arvattava, koska oppiminen ja kokeminen ovat aina henkilökohtaisia. Oppija saattaa kokea menestystä, epäonnistumista, seikkailua, riskinottoa tai epävarmuutta. Oppija kehittyy ja kasvaa suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Parhaana lopputuloksena kokemuksellisen oppimisen avulla ihminen ymmärtää ja hyväksyy oman vastuunsa oppimisestaan ja käyttäytymisestään. (Nadler & Luckner 1997)

Panicucci (2007) toteaa, että seikkailun merkitys kokemuksellisessa oppimisessa tulee esille hyödynnettäessä ns. jouston alueella tapahtuvia kokemuksia. Ihmiset toimivat kolmella eri alueella, joita ovat turva-alue, jouston alue ja vaara-alue. Turva-alueella toimiessaan ihminen on rauhallinen, rentoutunut ja sananmukaisesti turvassa. Jouston alueella ihmisen koko aistijärjestelmä virittyy niin biologisesti, fysiologisesti kuin psyykkisestikin. Järjestelmä on epätasapainossa ja saadaan aikaan ristiriitatilanne, joka yleensä koetaan ainakin hiukan epämiellyttäväksi. Vaaran alueella stressitaso ja adrenaliinin määrä ovat niin korkeita, että tiedon sisäistäminen ja oppiminen on mahdotonta. Kokemus on osoittanut, että ihminen oppii ollessaan jouston alueella, ristiriitatilanteessa. Jouston alueella ihminen joutuu luopumaan puolustusmekanismeistaan ja hänen on mahdollista kokea todellinen minänsä. Ihmiset menevät harvoin omasta tahdostaan ristiriitaiselle jouston alueelle, koska se koetaan yleisesti ottaen epämiellyttäväksi ja siksi heidän viemisensä sinne järjestetysti mahdollistaa hyvän oppimismahdollisuuden. On huomattava, että Ihmiset voivat kokea olevansa jouston alueella hyvin erilaisissa tilanteissa.

Seikkailupsykoterapia on erilainen tapa ymmärtää, nähdä ja hoitaa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiässä vakavasti traumatisoituneet henkilöt ovat taipuvaisia säilömään trauman kehoonsa, koska lapsella ei vielä ole olemassa sanallista kieltä, jolla voisi tallentaa ylivoimaisia ja kestämättömiä tapahtumia niin varhaisessa iässä. Liikkuminen ja kehollisuus ovat lapsen tapoja kommunikoida ja ennen kaikkea prosessoida traumaa. Vaikka seikkailupsykoterapian (UBA, Adventure – Based Psychotherapy) kehittäjä Clinton Hicks (2014) viittaa enimmäkseen lapsipotilaisiin kirjoittamissaan julkaisuissa, fyysisyys ja kehollisuus trauman prosessoinnissa ovat välttämättömiä elementtejä kaikenikäisille traumatisoituneille, jotta trauman terapeuttinen hoito olisi tuloksellista. Seikkailupsykoterapia palauttaa, jälleenrakentaa ja vahvistaa traumatapahtumien vuoksi menetettyjä perustavanlaatuisia kiintymykseen liittyviä ’rakennuspalikoita’. Esimerkiksi kiipeilyyn liittyvä luontainen vuorovaikutuksellinen ulottuvuus lisää turvallisuudentunteen, luottamuksen, toivon, itsehillinnän ja hallinnan kokemista. Samanaikaisesti fyysinen ulottuvuus edistää psykomotorista ja neurobiologista traumamuistojen prosessointia.

Kiipeily on yksi yleisesti käytetty seikkailumenetelmä. Kiipeily on multisensorinen kokemus ja se toimii kehon toimintatason harjaannuttajana, aisti- ja havaintotoimintojen stimuloijana sekä assosiaatio- ja muistitoimintojen virittäjänä. Kiipeillessä harjaannutetaan tarttumaotteita, hienomotorisia taitoja sekä silmän ja käden välistä koordinaatiota. Kiipeily vahvistaa karkeamotoriikkaa, liikkeiden organisointia ja sujuvuutta (kummankin kehonpuoliskon itsenäinen käyttö, käsien yhteiskäyttö ja eriyttäminen vuoroliikkeisiin, käsien ja jalkojen yhteiskäyttö). Erilaiset asennot tukevat kehonhallinnan kehittymistä. Teknisesti taitavasti toteutettu kiipeily edellyttää aistien ja lihasten kitkatonta yhteistyötä. Lateralisaation (aivopuoliskojen erilaistuminen) näkökulmasta kiipeily edellyttää molempien aivopuoliskojen aktivoitumista ja yhteistoimintaa. Kiipeily vaatii myös useita neurokognitiivisia taitoja eli tietoista tarkkaavaisuuden kohdentamista, jakamista ja siirtämistä sekä riittävän pitkäkestoista tarkkaavaisuuden ylläpitämistä. Myös toiminnanohjauksen kaikkien komponenttien (aloitteisuus, suunnittelu, joustavuus ja inhibitio) toimivuus ovat edellytyksenä onnistuneelle kiipeilysuoritukselle.

Traumatisoituneen ihmisen kanssa työskenneltäessä pyritään aktivoimaan kehon molempia puolia toimimaan tasapainoisesti, yhdistymään yhdeksi kokonaisuudeksi. Edellä kuvatulla tavalla kiipeily aktivoi molempia aivopuoliskoja ja sitä kautta molempia kehonpuoliskoja. Dynaamista tasapainoa haettaessa työvälineeksi voidaan ottaa kokemus kehon keskilinjasta, keskiakselista, joka yhdistää kehon vasemman ja oikean puolen. (Skjaerven 2003). Keskilinja toimii ikään kuin kehon aivokurkiaisena. Tiedetään, että vasen aivopuolisko hermottaa oikeaa puolta kehossa ja vastaavasti oikea aivopuolisko hermottaa vasenta puolta kehosta. Schoren (2012) mukaan eksplisiittinen eli tietoinen minä sijaitsee vasemmassa aivopuoliskossa. Muistot ovat sanallisesti tavoitettavissa ja kuvailtavissa. Implisiittinen eli somaattinen, aistipohjainen minä sijaitsee oikeassa aivopuoliskossa. Traumamuistot sijaitsevat nimenomaan oikeassa aivopuoliskossa; muistot eivät ole sanallisesti kuvailtavissa, vaan ne saavat ilmenemismuotonsa kehossa, liikkeissä ja aistimuksissa. Onno van der Hart on tuonut esille, että persoonallisuuden traumamuistoja kantavat osat sijaitsevat ei-dominoivan kehon puolella. Kun aktivoidaan molempia kehon puoliskoja toimimaan tasapainoisesti yhtenä kokonaisuutena, se auttaa ihmistä saamaan yhteyden sekä sanalliseen että ei-sanalliseen tietoon.

Neurobiologisesta näkökulmasta seikkailukokemuksiin liittyvän psyykkisen joustavuuden lisääntyminen selittyy aivojen kyvystä mukauttaa rakenteitaan uusia soluja muodostamalla sekä ”uudelleen ohjelmoimalla” jo olemassa olevia soluja suorana vasteena seikkailulliselle kokemukselle. Stressistä palautumisen kannalta olennaista on neurobiologisten prosessien tasapaino, joka auttaa muokkaamaan psykososiaalista tasapainotilannetta lyhyellä tähtäimellä ja pitkäaikaisesti. (Allan, McKenna & Hind 2012) Aivojen muovautuvuus muodostuu sekä neurogeneesistä (hermokudoksen kasvu) että neuroplastisuudesta (hermokudoksen uudet kytkökset). Aivokuori kontrolloi korkeamman tason kognitiivisia taitoja ja tunnesäätelyä. Prefrontaalinen aivokuori yhdistetään yleisesti älykkyyteen, persoonallisuuteen ja tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen. Vakavasti traumatisoituneella autonomisen hermoston hallitsemattomat vireystilojen vaihtelut häiritsevät prefrontaalisen aivokuoren toimintaa ja vireystilan ollessa sietoikkunan ulkopuolella toiminta ohjautuu alempien aivojen osien tasolta. Traumatisoituneen vireystilaa on siis havainnoitava seikkailukokemuksen aikana ja tarvittaessa autettava häntä optimoimaan vireystilansa. (van der Hart ym. 2009)

Toiminnallinen ja rakenteellinen aivojen vahvistuminen on laajasti kytkeytynyt kokemuksellisuuteen. Aivot optimoivat informaation kulkua hylkäämällä tarpeetonta tietoa ja pitämällä ensisijaisena uusien, kiinnostavien kokemusten etsimistä, ja nämä kokemukset voidaan yhdistää aiempiin aivorakenteisiin. Aktiviteettien tulee olla tasapainossa sekä uusia asioita koskevan tiedonjanon että aiempien kokemusten kanssa, jotta siitä tulee oppimisen arvoista. Huomion kohdistamiseen ja mieleen palauttamiseen vaikuttavat kokemuksen merkitys ja sen emotionaalinen intensiteetti. Merkitys on prefrontaalisen aivokuoren määrittelemää yhdistettynä mantelitumakkeen toimintaan. Tämä vapauttaa dopamiinia mahdollistaakseen riittävän toimintatason johonkin sellaiseen, joka on biologisesti palkitsevaa. Aivot muistavat ensisijaisesti kokemuksen emotionaalisen osan ja vasta toissijaisesti kokemuksen tarkat yksityiskohdat johtuen tunteiden suuresta vaikutuksesta aivojen muistijärjestelmiin. Seikkailullisten ja elämyksellisten kokemuksien avulla traumatisoituneen ihmisen on siis mahdollista muokata aivorakenteitaan ja luoda sopeuttavampia toimintamalleja aiempien traumaattisten toimintamallien tilalle. (Ogden ym. 2009)

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on tunnistettu lukuisia neurokemikaaleja, joilla on merkittävä rooli stressivasteessa ja aivojen muovautuvuudessa. Ei ole olemassa suurempaa stressiä kuin post- traumaattinen stressi. Neuropeptidi Y:llä (hermoston toimintaan vaikuttava viestimolekyyli, NPY) on stressiin liittyviä säätelyvaikutuksia ahdistuneisuuteen, pelkoon ja masennukseen liittyvissä aivojen osissa. Korkeat pitoisuudet neuropeptidi Y:tä voidaan yhdistää post-traumaattisen stressihäiriön torjuntaan ja siitä toipumiseen. NPY vaimentaa pelkoreaktiota mahdollistaen paremman toimintakyvyn stressin alaisena. Myös stressihormoni kortisolilla on merkittävä rooli. Useat neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että stressitilanteessa kortisoli auttaa stimuloimaan muistojen muodostumista aivojen hippokampuksessa. Toisaalta pitkäkestoisesti korkeat kortisolipitoisuudet voivat jopa tuhota muistitoimintoihin liittyviä aivosoluja hippokampuksessa ja mantelitumakkeessa. (Allan ym. 2012) Seikkailullisilla menetelmillä on mahdollisuus vaikuttaa stressihormonien määrään. Erityisesti luonnossa tapahtuvat aktiviteetit tutkitusti laskevat kortisolipitoisuuksia.

Keholliset voimavarat, jotka edellyttävät tietoisuutta kehon keskustasta (ytimestä) ja sen liikkumisesta (maadoittaminen, keskilinjaisuus, hengitys), antavat tunnun sisäisestä, fyysisestä ja psyykkisestä vakaudesta ja sen vuoksi vahvistavat sisäistä säätelyä. (Odgen ym. 2009). Somaattiset resurssit ovat perusta keholliselle vakauttamiselle, jolloin kestettävä yhteys omaan kehoon alkaa prosessinomaisesti muodostua. Kehollisia voimavaroja on mahdollista rakentaa seikkailullisten menetelmien avulla. Kestettävän yhteyden ylläpitäminen omaan kehoon mahdollistaa työskentelyn vuorovaikutuksellisen säätelyn ja itsesäätelyn sekä sisäisen systeemin kanssa. (Skjaerven 2003; van der Hart 2009)

Traumakokemus vie ihmiseltä ”jalat alta”. Kehollisen minän perustana on kokemus omien jalkojen kantamisesta ja niihin luottamisesta. Vaikeus luottaa omaan kehoon ja sen tukipintaan sekä antautua maan vetovoimalle näkyy seisten ja selin makuulla ylimääräisenä kehon kannatteluna ja valmiustilana eli jännityksenä. Aina, kun yhteys maan vetovoimaan eli juurtumiseen katoaa, hengityksen luonnollinen virtaus estyy. Vuorovaikutussuhteista nousevien pelkojen ja turvattomuuden kokemusten aktivoituminen saa aikaan jatkuvaa jännittämistä elimistössä. Seikkailuterapia traumatisoituneen ihmisen kanssa vaatii erityisosaamista ja kykyä auttaa traumatisoitunutta säätelemään olotilojaan. (Ogden ym. 2009).

Kliinisen kokemuksen perusteella tietoinen läsnäolo on traumatisoituneelle erittäin haasteellista. Tietoisen läsnäolon näkökulma tulisi nivoutua kaikkeen tekemiseen ja traumatisoitunutta ihmistä autetaan olemaan koko ajan tietoinen kehollisista voimavaroistaan. Ihmistä ohjataan aktiviteettien aikana myös kuulostelemaan tuntemuksiaan ja lopuksi sanoittamaan eli reflektoimaan havaintojaan kokemustensa vaikutuksista. Kyky sisäisen merkityksen antamiseen (mentalisaatio) merkitsee kykyä olla tietoinen omasta, muiden kokemuksesta poikkeavasta sisäisestä kokemuksesta (personifikaatio), joka yhdistyy kykyyn asettua samalle aaltopituudelle muiden kanssa niin, että pystymme hahmottamaan heidän motiivejaan ja aikomuksiaan. Kykyyn antaa sisäinen merkitys kuuluu myös muiden ihmisten implisiittisellä tasolla tapahtuvien toimien tunnistaminen ja ennustaminen. Ilman tätä kykyä ihminen ei pysty lukemaan toisten tunneperäisiä aikeita tai sosiaalisia vihjeitä. Sisäisen merkityksen antaminen on erityisen tärkeää muodostettaessa tarkoituksenmukaisia reaktioita, kun vuorovaikutussuhteisiin liittyvät toimintajärjestelmät – sosiaalisuus, kiintyminen, seksuaalisuus ja hoivaaminen viriävät. Ihmisen aivoissa olevilla peilisoluilla on yhteys mentalisaatio- ja empatiakykyyn sekä vuorovaikutukselliseen säätelyyn. (van der Hart ym. 2009; Ogden ym. 2009)

Janet (1925) kirjoitti traumatisoituneiden ihmisten vaikeuksista viedä toimintoja päätökseen. On tärkeää, että trauman hoidossa tuetaan päätökseen viemistä. Seikkailussa asioiden päätökseen vieminen on hyvin konkreettista: ei voi jäädä keskelle kiipeilyseinää roikkumaan ja jättää tehtävää kesken. Ihmisen toimiminen kehollisesti kokonaiseksi yhdistyneenä sekä pyrkimys ottaa yhteyttä ympäristöön ja ihmisiin sekä reagoimaan yhteydenottoihin, tukee hänen kehollisen minäkäsityksen vahvistumista. Tällöin syntyy kehotuntuman kautta saatu käsitys yhteydessä olevasta, ruumiillistuneesta minuudesta. Kehon saadessa elinvoimaa emotionaalinen riippuvuus ja rajoittuminen puolustusasenteeseen tekevät tilaa itsetunnolle sekä avoimelle ja joustavalle kanssakäymiselle.

Kehotietoisuus on oman kehon aistimusten ja tunteiden kuuntelemista ja kuulemista – se on kyky aistia, mitä omassa kehossa tapahtuu. (Ogden ym. 2009) Itsetuntemus avautuu kehoa kuunnellen uudella tavalla. Hengitys on silta kehon, tunteiden ja mielen välillä. Tiedostava tarkastelu ohjaa ihmistä havainnoimaan itseä sisältä ja ulkoapäin ja piirtää itselle kehonsa rajat. Tämä tuo turvallisuuden tunnetta, koska iho rajaa itsen sisäpuolelle ja muut ulkopuolelle. Vakavasti traumatisoituneen henkilön kehotietoisuuden lisääminen on hoidossa olennaista. Kehon ytimen tiedostaminen auttaa ihmistä määrittelemään sisäiset halunsa ja tavoitteensa sekä kehittämään aloitekykyä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Fyysisten aktiviteettien avulla ihminen voi tulla tietoiseksi oman kehonsa rajoista, voimista ja energian tuotannosta (hengitys, verenkierto, autonominen hermosto). Nämä ovat tärkeitä havaintoja itsesäätelyn oppimisen kannalta. Kun ihminen tutkii, kuinka paljon energiaa tai tehoa hän haluaa käyttää fyysisiin aktiviteetteihin, hän voi oppia hillitsemään ja rauhoittamaan oloaan (jarruttamaan ylivireystilaa) ja toisaalta myös aktivoimaan alivireystilaa, toimimaan sietoikkunassa ja laajentamaan sietoikkunan rajoja suuremmiksi.

Schore (2003) on todennut, että mielihyvän tunteiden voimistaminen herättää “myönteisesti latautuneen uteliaisuuden”, joka ruokkii minuuden tutkivaa asennetta fyysiseen sekä sosiaalis-emotionaaliseen ympäristöön. Tämä puolestaan tukee riskien ottamista sekä entistä täydempää arkielämän toimintajärjestelmän käyttöä. Damasion (1999) mukaan mielihyvä syntyy, kun ryhdymme toimiin palauttaaksemme tasapainon tai lievittääksemme tasapainoa. Leikkimielisyys auttaa heittäytymään fyysisiin aktiviteetteihin, saa spontaanin ja luovan puolen esiin ja voi sen myötä tuoda sekä onnistumisen että hyvänolon tunnetta omasta kehosta (Skjaerven, 2003). Hoito on onnistunut, jos ihmisen kyky kokea mielihyvää on parantunut.

Seikkailuterapian vaikuttavuudesta löytyy kohtuullisen paljon näyttöä mm. meta-analyysien kautta. Sen sijaan kunnollista teoriaa, saati näyttöä siitä, miksi seikkailuterapia vaikuttaa, ei juuri ole. Tämä on osaltaan estänyt seikkailuterapian kehittymistä laajemmin tunnettuun ja yleisesti hyväksyttyyn psykoterapeuttiseen muotoon. Seikkailun kasvatuksellisia elementtejä on tutkittu huomattavasti laajemmin ja se on saavuttanut uskottavaa jalansijaa kasvatustieteiden saralla. Leedsin yliopistossa John F. Allen tutkijaryhmineen on alkanut tutkia seikkailun neurobiologisia vaikutuksia ja tämä näkökulma avaa uusia tasoja seikkailun vaikuttavuuden ymmärtämiseen luoden samalla pohjaa seikkailuterapian todelliseen taustateoriaan.

Seikkailuterapiaa voi järjestää yksilöhoidon lisäksi myös ryhmämuotoisena, jolloin toimintaan tulee mukaan myös sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen ulottuvuus. Seikkailuterapiaa voidaan tarjota myös traumatisoituneille perheille, jolloin sen käytöllä voidaan vaikuttaa yksilön traumaoireiston vakauttamisen lisäksi myös perhesysteemiin ja perheenjäsenten väliseen kiintymyssuhdekäyttäytymiseen. Seikkailuterapian tarjoamat voimakkaat elämykselliset kokemukset rakentavat ihmiselle voimavaroja traumahäiriön kanssa selviytymiseen ja seikkailussa on kaikki edellytykset myös upeille flow- kokemuksille.

Tämä teksti on kirjoitettu yhteistyössä toimintaterapeutti Jyrki Väyrysen kanssa. 

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

Kuva: Tory Doughty on Unsplash

LÄHTEET:

Allan, J.F., McKenna, J., Hind, K. (2012) Brain resilience: Setting light in to the black box of adventure processes. Australian Journal of Outdoor Education, 16 (1), 3- 14.

Cavén, S. (1998). Terapeuttinen seikkailu. Artikkeli teoksessa Seikkailun mahdollisuus. Toim. Cavén, S. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen Keskus r.y.

Damasio, A. (1999). The feeling of what happens. New York: Harcourt, Brace and Company.

Kukkonen, S. 2004: Ruumis muistaa. Ruumiin reaktiot ja voimavarat psyykkisessä traumassa. Opinnäytetyö, OAMK

Nadler, R. & Luckner J. (1997). Processing the experience. Dubuque:Kendall/Hunt Publishing Company

Neill, J.T.(2003). AdventureTherapyDefinitions. http://wilderdom.com/adventuretherapy/adventuretherapydefinitions.html

Ogden, P., Minton, K. & Pain, C. (2009). Trauma ja keho. Sensomotorinen psykoterapia. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Panicucci, J. (2007). Cornerstones of Adventure Education. Teoksessa: Prouty, D.,

Panicucci, J. & Collinson, R (toim.). Adventure Education. Theory and Application.

Project Adventure, Inc, 33-48.

Schore, A. N. (2012). The Science of the Art of Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.

Schore, A. N. (2003). Affect dysregulation and disorders of the self. New York, London: W.W. Norton.

Skjaerven, L.H (2003). Basic Body Awareness Therapy – a guide to understanding, therapy and growth. Bergen: Skjaerven, L.

van der Hart, O., Nijenhuis, E. & Steele, K. (2009). Vainottu mieli. Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen. Oulu: Traumaterapiakeskus.

Minun selviytymistarinani

Minun selviytymistarinani

 

“Tiedättehän, että jos jotakuta säikyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi”

Minun täytyi olla lapsena vahva. Jatkuvasta kauhusta ja kuolemanpelosta huolimatta. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja äitini hänen ymmärtäjänsä. Kauhuista piti selvitä unohtamalla ja anteeksiantamalla. Väkivaltaisessa helvetissä taloomme kutsuttiin vain harvoin poliisit. Kauhistuneille lapsilleen äitini kertoi, että “sitten se ainakin tappaa”

Meistä lapsista tuli äitimme suojelijoita  ja pieniä pelkääviä lapsiaan hän huusi apuun kauhujen keskellä. Pienessä kylässä tiedettiin naapureiden asiat, joten on vaikeaa kuvitella, etteivät he olisi olleet tietoisia tilanteesta. Talostamme kuuluva huuto ja tappelu kantautui kauas.

En saanut tuntea sellaisia tunteita, jollaisia lasten pitäisi saada tuntea. Sellaiset tunteet olivat itsekkäitä ja pahoja. Nauraminen ja juokseminen olivat olivat myös kiellettyjä “isä suuttuu”.

Minun täytyi ymmärtää vanhempiani. Erityinen velvollisuuteni oli äitini tunteiden suojelu. Minua ei suojellut kukaan. Omia olojaan vanhempani purkivat lapsiinsa fyysisenä sekä emotionaalisena väkivaltana. Häpeä ja kelvottomuus pieksettiin minuun. Sain selkääni tai olin hiuksistani riepoteltavana syistä, joita en ymmärtänyt.

Minä ymmärsin olevani huono, paha ja arvoton. Talossa vallitsevan kauhun lisäksi olin koko ala- ja yläasteen koulukiusattu. Olin jollakin tavalla erilainen lapsi. Maailmassa ei ollut paikkaa, missä olisin ollut turvassa.

Oireilin rankasti jo koulussa. Lintsasin ja minulla suuria keskittymisvaikeuksia. Välillä en ymmärtänyt lukemaani ollenkaan. Arvosanani olivat huonoja. Pahuuden lisäksi koin olevani siis myös tyhmä ja laiska.

Opin pakenemaan ympäröiviä kauhuja kirjoihin. Kun aloin lukea, ympäröivä maailma hävisi ja minä olin siirtynyt kirjaan ja sen tapahtumiin. Poistuin kauheasta todellisuudesta kokonaan.

Olin pieni, kun kerroin äidilleni ensimmäisen kerran, että haluan kuolla. Muistan sen siitä, että katsoin häntä korkealle ylöspäin. Minulla oli myös kamalia mahakipuja, joiden aikana en pystynyt liikkumaan. Lääkäri ei löytänyt kivuille fyysistä syytä ja hän kertoikin äidilleni kipujen johtuvan kotioloista. Piirrustuslehtiö toisensa jälkeen piirtelin huutavia terävähampaisia hirviöitä, joilla oli hurjana pyörivät silmät.

Mikään näistä ei herättänyt vanhemmissani poikastensa suojeluviettiä. Siinä talossa poikaset olivat suojelijan tehtävässä.

Joulu 24.12 oli päivistä ainoa, jolloin en pelännyt. Silloin vanhempani pystyivät olemaan vanhempia. Vuodessa oli edes yksi päivä, jolloin tiesin varmaksi, että kukaan ei kuole.

Murrosiän saavutettuani olin jo pahasti häiriintynyt ja vaikeasti oireileva lapsi. Tilanteeni helpottui muutettuani opiskelujen myötä toiselle paikkakunnalle. En toki saanut olla rauhassa. Olin jatkuvasti syyllistettävänä ja manipuloitavana äitini vaatiessa minua viettämään viikonloput perhehelvetissä.

Noin 17 vuotiaana havahduin muistiongelmiini. En tiennyt mitä olin tehnyt aiemmin samalla viikolla, en muistanut välillä ystävieni nimiä. Sotunikin olin joskus unohtanut. Pankkiautomaatti oli niellyt lukemattomia määriä korttejani, kun en muistanut tunnuslukua. Pidin itseäni aivovaurioisena ja olin varma, että minulla on jokin etenevä aivosairaus.

Opiskelin ja tein töitä samanaikaisesti. Hankin itselleni kaksi tutkintoa. Työ oli minulle tärkeää.

33- vuotiaana elämäni muuttui. Minusta tuli suljetun osaston toivoton tapaus. Katsottiin, että minulla oli vaikeahoitoinen lääkkeisiin tehoamaton kaksisuuntainen.

Minulla meni 11 vuotta julkisen puolen psykiatriassa psykoosisairaaksi luokiteltuna. Takana on yli 40 osastohoitojaksoa suljetulla osastolla. Pisin niistä oli yli vuoden mittainen. Olin todella itsetuhoinen. Näistä kaikista vuosista minulla on vain välähdyksiä sieltä täältä. Tapahtumia olen lukenut epikriiseistäni.

Minua päätettiin kuntouttaa työtoiminnassa, jossa tehtävänä oli täyttää kirjekuoria. Siellä minä täytin niitä kuoria ja mietin, että tämä ei ole mahdollista. Olin 1.5 vuotta aiemmin istunut omassa työhuoneessani johdon sihteerin tehtävissä. Näinkö minun ajateltiin kuntoutuvan? Kyseiselle työpajalle minut laitettiin sillä perusteella, että olin tehnyt toimistotyötä ja tällainen työ nähtiin toimistotyönä ja kuntoutumistani edistävänä asiana. En ollut aiemmin tiennyt, että niin pieniä rahasummia on olemassakaan, kuin mitä yhden kuoren täyttämisestä sai. Ja kun siitä sai edes sen sentin murto-osan, minä täytin vauhdilla niitä kuoria saadakseni edes bussirahat hankittua tekemälläni työllä. Minun ei sitten katsottu soveltuvan siihen paikkaan työskentelemään, kun en ymmärtänyt tehdä työtä hitaasti.

Suljetulla osastolla minulle tuli vaikeaa unettomuutta, jotakin sellaista, mitä ei ollut aiemmin ollut. Siihen reagoitiin massiivisella lääkityksellä, joka ei kuitenkaan pitänyt minua unessa.

Olin lihonut lääkitykseni seurauksena 55 kg. Sen kerrottiin olevan oma vika. Lääkkeistä se ei voinut johtua. Nyt painoni on laihduttamatta tippunut jo 30 kg.Psykoosilääkitys aiheutti minulle sydänoireita, joita alettiin hoitaa sydänlääkkeillä. Lopulta sain massiivisen molemminpuoleisen keuhkoveritulpan.

Kohtasin julkisen puolen alati vaihtuvissa lääkäreissä ja hoitajissa monenlaisia ihmisiä. Osa heistä oli empaattisia ja he osasivat kohdata potilaan tuskan syyllistämättä, lyömättä. Joidenkin tapaamieni henkilöiden ammatinvalintaa on vaikeaa ymmärtää. Traumahistoriallani ei katsottu olevan merkitystä ja minut hiljennettiin nopeasti, jos siitä yritin puhua.

Olin muuttunut työkyvyttömäksi. Minulla ei ollut enää toivoa. Olin luovuttanut ja lähinnä odotin kuolemaa.

Olin vuosien saatossa alkanut kyseenalaistamaan diagnoosini ja hoitoni. Miksi hoitoni tuntui kuin lapsuuteni jatkolta emotionaalisen kaltoinkohtelun muodossa? Kyseenalaistaminen tulkittiin sairaudentunnottomuudeksi. Muistini toimimattomuus selitettiin ties millä keinoin kyseiseen sairauteen liittyväksi tai itseaiheutetuksi. Iloisuus tulkittiin maniaksi, surullisuus masennukseksi ja näitä hoidettiin jatkuvilla lääkemuutoksilla tai toimittamalla minut suljetulle osastolle.

Äkilliset muutokset oloissani selitettiin lääkityksen muutoksilla. Lopulta en voinut enää näyttää mitään tunteita. Ne olivat kaikki kiellettyjä.

Pyysin terapiaan pääsyä, mutta se kiellettiin, koska psykoosisairaana en sellaista heidän mielestään tarvinnut. Pari vuotta sitten lähdin kokonaan pois julkiselta puolelta ja lopetin psykoosilääkitykseni. Lähdin etsimään itselleni toisenlaista apua yksityiseltä puolelta.

Mutkan kautta pääsin nykyiselle traumaterapeutilleni ja hänen potilaansa olen ollut elokuusta 2016 saakka. Tammikuussa palasin työelämään. Nautin työstäni ja ihmisten kanssa toimimisesta. Töissä olen hyvin toimintakykyinen, aivan kuin en olisi töistä pois ollutkaan. Se ei vastaa sitä toimintakyvyttömyyttä kotona.

Olen havahtunut siihen tietoisuuteen, että muistini koostuu elämäni varrelta välähdyksistä sieltä täältä. Mitä on tapahtunut niiden välähdysten välillä? Se on pelottavaa. Tunteeni ovat kuin erillisiin laatikoihin laitetut, enkä minä tiedä missä ne laatikot ovat. Minulla on edelleen paljon muistamattomuutta. Tämän vuoksi aloin kirjoittaa päiväkirjamaisesti terapiakäyntien välillä. Olen kirjoituksien kanssa niin erimielinen, että on vaikeaa vastustaa sivujen pois repimistä tai suttaamista. Tätäkin tekstiä mietin pitkään ja halusin olla varma, että tämä käy minulle.

Minä saan vihdoin oikeaa hoitoa, jonka ansiosta palasin työelämään. Väärinhoidettuna tuloksia ei voinut tulla.

Koen valtavaa kiitollisuutta siitä, että vihdoin saan oikeanlaista apua. Surulliseksi minut tekee se, että niin moni traumatisoitunut saa edelleen väärää ja tehoamatonta, suorastaan haitallista hoitoa.

Millainen hoitotulos on vakuuttava? Oma tarinani on yksi niistä, samoin kuin muidenkin traumoihinsa oikeanlaista apua saavan selviytymistarina.

vieraskynäpostaus by SatuM

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Fiilistelen usein tilanteita, mitkä on tuntuneet mukavilta elämässäni (kyllä niitäkin on ollut!). Buustaan arkeani, toiveitani ja tulevaisuuden suunnitelmiani näillä ihanilla tunteilla. Juuri näin haluan tuntea jatkossakin. Paranen ja voin hyvin! Tiedän sen, koska tunnen niin.

Hyvää itsehuijausta?
Jostain se motivaatio on revittävä. Disson kanssa eläessä tunnen enemmän kuin usein, että olen jäänyt jyrän alle. Rasittavat, inhottavat ja raskaat tunteet painaa päälle, kun takaumat aktivoituvat. Oma itsekuva ei ole paras mahdollinen ja häpeä eristää.

Hyvät muistot ruokkivat tarvettani lillua vaaleanpunaisella pilvellä mahdollisimman usein. Kysyin tiedon käsittelyyn pääsääntöisesti keskittyvältä ystävältäni, tekeekö hän näin päivittäin? Ei kuulemma, juuri koskaan. Aloin miettimään asiaa tarkemmin ja tajusin, että kudon sisälleni jonkinlaista uutta kudosta hyvien tunteiden avulla. Ihan sama muistinko menneen juuri oikein tai pystynkö toteuttamaan niin suurenomaisen tulevaisuuden kuin kuvittelen. Rakennan sydämeni tunteiden avulla siltaa vanhasta uuteen. Motivoin itseäni jaksamaan tällä ajoittain hyvin vaikealla ja sekavalla tiellä kohti eheytymistä.

Jatkossa haluan kokea vielä enemmän, tuntea intensiivisemmin ja vahvemmin. Tietokeskeinen ystäväni väitti sen johtuvan siitä, että olen hyvin elämyshenkinen ihminen. Olen aina halunnut kokeilla rajojani ja hakenut voimakkaita elämyksiä ympäri maailmaa. Osa on varmasti johtunut siitä, että pääsääntöisesti koin nuorempana, että en oikein tunne mitään ellen mene äärimmäisyyksiin. Osa siitä, että minulla ei ollut tietoa normaalin rajoista. Mutta siitäkin huolimatta olen sitä mieltä, että vahvasti tunteminen on hieno asia ja elämän yhdeksi merkitykseksi riittää se, että haluaa kokea elämää syvästi tuntien.

Minulla on syntynyt tarve kokea läheisyyttä ilman pelkoa. Aiemmin liika läheisyys on lähinnä hämmentänyt. Aion mennä johonkin liike- ja tanssiryhmään, jossa sitä voi harjoitella turvallisesti. Tuommoinen spontaani nauraminenkin voisi olla kova juttu. Jotenkin tämän disson kanssa elämisen myötä sitä joutuu perustelemaan itselleen aika usein miksi tekee niin kuin tekee. Näiden mietteiden myötä olen tänään päättänyt, että annan tunteiden viedä ja kuljettaa; ne on hieno voimavara, ja en yritä olla liian järkevä ihminen. Tunteilevia hetkiä toivottaen…joskus se onnellinen lapsuus on otettava takaisin!

Written by Seija, yksi kirjan kirjoittajista

Seija_profiiili_pienempi

Pin It on Pinterest