Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Psykiatrinen hoitotyö – uhka vai mahdollisuus

Pirjo Lehtovuori tutki psykologian väitöskirjassaan psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitystä psykoterapian tuloksellisuuteen. Psykoterapeuteissa on eroja ja yleensä ne vaikuttavat psykoterapiasta koettuun hyötyyn. Auttajan ominaisuuksien arvioinnin soisi leviävän koskemaan koko sosiaali- ja terveysalaa. Auttajan koulutustaustalla on tietysti merkitystä, mutta auttajan persoonallisuustekijät vaikuttavat siihen, miten hän saa ammatillisen tietotaitonsa käyttöön hoitosuhteessa. Mielenterveystyössä esimerkiksi auttajan kyky empatiaan ja erillisyyteen sekä kyky olla läheisessä ihmissuhteessa ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten autettava kokee tulleensa kohdelluksi ja hoidetuksi. Hoitojärjestelmissä tapahtuva autettavan traumatisoituminen on tabu, joka odottaa rikkomistaan.

Ystäväni on opiskelemassa sosiaalialan koulutusohjelmassa. Hän kääntyi puoleeni opiskeluihinsa liittyvän tehtävän merkeissä. Opiskelijoilla oli opintojakso mielenterveystyöstä ja heidän tehtävänään oli opiskella kaikki aiheeseen liittyvät Käypä hoito-suositukset. Opintojaksoon liittyvänä kirjallisena tehtävänä opiskelijoiden piti valita kaksi erilaista mielenterveyden häiriöitä ja kirjoittaa essee siitä, miten esimerkiksi ahdistunut ihminen kohdataan. Kysyin, kuinka pitkä esseen tulisi olla? Useamman sivun mittainen. Ystäväni totesi, että hän on joko ymmärtänyt tehtävän täysin väärin tai sitten mielenterveystyö on niin mahdottoman vaikeaa, ettei hän pysty siihen. Inspiroivien keskustelujen jälkeen kehotin ystävääni kirjoittamaan esseevastauksensa, joka mahtuisi parille riville: ”Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä ihminen kohdataan samoin kuin muutkin ihmiset. Häntä tervehditään ystävällisesti, pyydetään astumaan sisään ja kysytään, mitä hänelle kuuluu. Työntekijän tulee olla valmis kuuntelemaan ja aidosti kuulemaan hänen vastauksensa.”

Missä vaiheessa auttamistyöstä tuli rakettitiedettä? Tapahtuiko se siinä vaiheessa, kun kaikki haluttiin saada listattua hoitosuosituksiin? Vai siinä vaiheessa, kun joku laski rahat ja haluttiin saada lisää tehoa ja kustannussäästöjä? Kun alettiin ihannoida näyttöön perustuvaa hoitamista? Miten tervehtimisestä ja lempeästä hymystä saataisiin näyttöön perustuva hoitokäytäntö? Aivan. Auttamistyössä on paljon sellaisia elementtejä, joita ei nähdä tarpeelliseksi kirjata suosituksiin eikä kaikkea, mitä kahden ihmisen välillä hoitosuhteessa tapahtuu, saada ehkä koskaan tutkittua sillä tavoin, että se kelpuutettaisiin lääketieteellisiin suosituksiin.

Hoitosuositukset ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä. Ne ovat asiantuntijoiden laatimia yhteenvetoja yksittäisten sairauksien diagnostiikan ja hoidon vaikuttavuudesta. Auttamistyötä tekevien tulisi kuitenkin muistaa, että hoitosuositukset eivät korvaa terveydenhuollon ammattilaisen omaa arviota yksittäisen potilaan parhaasta mahdollisesta diagnostiikasta, hoidosta ja kuntoutuksesta hoitopäätöksiä tehtäessä. Kun tähän lisätään vakavan traumatisoitumisen aiheuttamien häiriöiden puutteellinen huomiointi diagnoosijärjestelmissä, tullaan tietynlaisen rakenteellisen ongelman äärelle. Miten saada asianmukaista hoitoa sellaiseen vaivaan, jota ei diagnoosijärjestelmien mielestä ole olemassakaan? Tähän on toivottavasti tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Toinen hankaluus tulee näyttöön perustuvan hoitamisen vaatimuksessa. En tarkoita, että terveydenhuollon pitäisi olla Villi Länsi, jossa kaikenlainen hoitamiseen verhoiltu toiminta olisi sallittua ja hyväksyttävää. Tarkoitan sitä, että vankkaan kliiniseen kokemukseen perustuvan hoitokäytännön soisi olevan yhtä arvokasta kuin vaikkapa niiden menetelmien, joiden tieteellinen tutkiminen on helppoa niiden yksinkertaisuuden vuoksi (esim. käsikirjoihin perustuvat strukturoidut hoitomallit). Olen huomannut, että nykyään autettavan on oltava sopiva johonkin tiettyyn kustannustehokkaaseen menetelmään, jotta hän olisi hyvä potilas. Mutta miten ihmeessä on voitu luoda strukturoituja menetelmiä, jotka sopivat kaikille ja auttavat kaikkiin vaivoihin? Tämä alkaa kuulostaa jo yliluonnolliselta.

Onko ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus vain pelkkää sanahelinää laatukäsikirjoissa? On tieteellinen fakta, että traumatisoitumisen aiheuttamissa seurauksissa on havaittavissa tiettyjä lainalaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tämä antaa auttajalle tukevan teoriaperustan oman työnsä laadukkaaseen ja tehokkaaseen toteuttamiseen. Auttajan ei kuitenkaan pidä olla siinä illuusiossa, että hän jotenkin tietäisi paremmin tai voisi ylhäältä päin määritellä, mikä kenellekin on hyväksi. Autettavan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa. Jos oikeasti halutaan huomioida ihmisen yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, huomataan, ettei ole mahdollista laatia sellaista menetelmää, jonka muottiin kaikki sopivat. Jokin aika sitten erään sairaanhoitopiirin uutislehdessä suositeltiin nettiterapioita. Nämä nähtiin erityisen hyvinä siksi, että etäyhteyden turvin ”turha empatia karsiutuu pois hoitosuhteesta”. Tässä esimerkissä tulee näkyväksi nykypsykiatrian koventuneet arvot, joiden pohjalta ei suinkaan saada aikaiseksi laadukkaampaa hoitamista. Eikä edes niitä kustannussäästöjä pitkällä aikavälillä.

Psykiatria on lääketieteen erikoisalana siinäkin mielessä erityislaatuinen, että laadukas ja turvallinen hoitaminen tapahtuu tasavertaisessa ihmissuhteessa. On todennäköistä, että kirurgilla on parempi tietämys oman erikoisalansa asioista kuin keskivertopotilaalla. Psykiatriassa näin ei kuitenkaan välttämättä ole ja auttajan tulisi sietää se. Traumapsykoterapeuttisessa työskentelyssä terapeutin rooli on mielestäni se, että auttaja auttaa ihmistä parantamaan itse itsensä. Tämä näkökulma tiputtaa auttajan jalustaltaan tasavertaiseen yhteistyösuhteeseen autettavan kanssa, missä auttaja ei omista parempaa tietoa siitä, miten autettavan tulisi oma henkilökohtainen parantumiseen tähtäävä matkansa kulkea. Auttaja toki tarjoilee näkökulmia ja vaihtoehtoja, haasteitakin – antaa ammattitaitonsa autettavan henkilökohtaisen prosessin palvelukseen. Nykymaailmassa ei ole trendikästä antaa autettavalle tilaa ja kasvurauhaa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus huomioiden. Mutta kun inhimillisyys jää auttamistyössä taka-alalle, hoitaminen voi muuttua kaltoinkohteluksi silmänräpäyksessä.

Kerroin alussa sosiaalialaa opiskelevasta ystävästäni. Hän oli pohtinut, pystyykö hän tähän työhön. Tämä on mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Ammattitaidon syvää ydintä on tietää omat rajansa. Auttaja on se villi kortti, joka voi romahduttaa huolella rakennetun näyttöön perustuvan korttitalon. Jos auttajan henkilökohtaisia ominaisuuksia pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, laittaisin tärkeimmäksi piirteeksi vahvan kyvyn itsereflektioon. Varhaista vuorovaikutusta koskevissa teorioissa vanhemman reflektiokyky nähdään erittäin keskeisenä tekijänä riittävän hyvän vuorovaikutussuhteen syntymisessä. Auttamistyössä on kyse samasta asiasta. Auttajan tulisi tohtia ja haluta kysyä itseltään säännöllisin väliajoin ”Pystynkö minä tähän työhön?”. Auttajan tulisi tohtia kuunnella ja aidosti kuulla oma vastauksensa. Kaikki eivät pysty kaikkeen eikä tarvitsekaan. Tätä työtä tekevät ne, jotka pystyvät tekemään sitä – tärkeintä on tietoisuus siitä, miten minä auttajana vaikutan toiseen ihmiseen. Tällä tavoin hoitamisesta tulee autettavalle turvallista. Turvallisuus on onnistuneen traumahoidon kivijalka. Hoitojärjestelmissä ihmiset traumatisoituvat niin kutsutun hoitamisen vuoksi. Tästä tulisi pystyä käymään reflektoivaa keskustelua.

Joku saattaa ajatella tätä lukiessaan, että mikä minä olen sanomaan auttajien ominaisuuksista yhtään mitään? En ole mitenkään erityinen. Olen täsmälleen yhtä epätäydellinen ja vajavainen kuin me ihmiset yleensä olemme. Teen joka päivä lujasti töitä sen eteen, että olisin turvallinen auttaja kaikille kohtaamilleni ihmisille. Traumailmiölle tyypillistä on välttely ja vaikeneminen. Ne eivät kuitenkaan edistä hyvien hoitokäytäntöjen kehittämistä eivätkä autettavien kokemusta turvallisuudesta. Vastalääkkeenä vaikenemiselle ja välttelylle toimivat esimerkiksi häpeän käsittely ja puheeksi ottaminen, joiden avulla kyetään ottamaan vastaan autettavien omakohtaiset kertomukset kokemuksistaan hoidon piirissä ja ohjaamaan nykypsykiatriaa kohti turvallisia hoitokäytäntöjä.

Jonna Södervall – Väyrynen on traumapsykoterapeutti, joka haluaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun tärkeistä aiheista sekä omalta osaltaan tukea traumatietoisuuden lisääntymistä ammattilaisten ja kansalaisten keskuudessa.

LÄHDE:

Lehtovuori, Pirjo: Psykoterapeutin henkilökohtaisten ominaisuuksien merkitys psykoterapiassa ja niiden vaikutus tuloksellisuuteen identiteettihaastattelun perusteella. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 602.  http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7310-0

Kuva: Seija Hirstiö

Vertaisuus, henkinen koti

Vertaisuus, henkinen koti

Viiden naisen nettisivujen ympärille on muodostunut avointa vertaisuutta ja samassa heimoutumista. Se tuntuu yhtä ainutlaatuiselta kuin kirjakin kaikkine sisältöineen. Kuinka isoja muutosvoimia ovatkaan ryhmäytymisen vaikutukset. Hyvä lauma antaa yksilölle turvan, se oikeastaan perustuu turvallisuuteen. Läheisyyteen ilman pelkoa, jossa järkikin toimii kirkkaammin, jolloin hyväksytään myös erilaisuutta!

Ihmisten heimoutumista tapahtuu niin hyvässä kuin pahassa. Tuntuu erityisesti viime aikoina uutisoituvan miten moniaalla maailmalla nousee lyhytnäköisyys ja populismi, joista viimein versoo myös mustavalkoinen kukka, rasismi. Tämä perustuu kai siihen, että sosiaalinen side ja yhteenkuuluvuus ajavat totuuden ohi! Totuus uhrataan ja ajattelu jätetään, ehkä pelokkaana, vihassa tai alistuneena, jollekin toiselle, jota sitten seurataan. Heimoutumisen voima voi myös sokaista.

Totuuden kriittinen etsintä, vapaasti ajattelemaan kannustava keskusteleva ilmapiiri sekä empatia toisen ja itsen kärsimykselle ovat ne mitkä parantavat sekä meidät että maailmaa. Kaikki sateenkaaren värit ovat kauniita. Viiden naisen sivut muodostavat ystävällisessä, rehellisessä yhteisöllisyydessään tähän aikaan ja maailmaan erään hyvyyden voiman.

Kun ihminen, jolla on ollut monenlaisia vaikeuksia kuulua joukkoon, saavuttaa sen kokemuksen, ovat seuraukset koskettavia, merkillisiä ja niin selvästi uusia. Ihmisen uudistumisesta ajattelen nykyisin niin, että jokin osa itsessä löytää jonkun toisen kolkan sielusta uudella tavalla, pitää kädestä niin kuin ei ennen. Ihmisestä värähtää ennen kuulematon sointu. Silloin tuntee olevansa todempi. Kuten itselleni, monelle tämä blogi on jo muodostunut tärkeäksi yhteiseksi paikaksi. Turvapaikaksikin.

Todellista rohkeutta tarvitaan tulla enemmän esille. Altistua, paljastua. Kelpaamisen epävarmuus lienee meille ihmislajin edustajille ikuinen kysymys. Saanko olla osa tätä ryhmää, voinko, saanko liittyä ja tulla hyväksytyksi? Viiden naisen antama malli on huima!

Minulle on ollut suurimpia oivalluksia ymmärtää sosiaalisuutta evoluution kautta. Miten ihmistenvälisen yhteistyön kohentuminen on ollut niin hieno valintaetu, että se on muokannut peruuttamattomasti lajimme hermostoa! Hermostomme soveltuukin nyt hyvin hienovaraiseen kanssaihmisten kohtaamiseen. Miten tästä vuorovaikutuksesta sitten aikojen saatossa syntyi tosissaankin tietoisuus, jonka tarkoitus oli yhteistoiminnan edelleen parantuminen. Evoluutio on yrittänyt parhaansa jotta pystyisimme saamaan yhdessä tuloksia aikaan! Trauma kuitenkin usein toimii vastavirtaan, eristää ihmistä ja ihmisen osia. Vertaisuus voi olla sitä hienovaraisuutta parhaimmillaan.

Dissosiaatioon liittyvien kokemusten kanssa ei ole helppoa löytää ja kohdata vertaistaan, liittyä ja päästä vertailemaan kokemuksia. Tai siis, näin on ollut pitkään, yksin ja salassa. Niin vaikea voi olla löytää ihmisiä, joilla olisi laadullisesti riittävän samankaltaisia kokemuksia. Sehän on aidon vertaisuuden edellytys.

Vuosikausia traumojen kanssa työskennelleenä olen kuitenkin tehnyt myös sen mielenkiintoisen havainnon, että vaikka vaikeat kokemukset (tai selviytymiskeinot ja hoitokokemuksetkin) olisivat hyvinkin erilaiset, saattavat ihmiset kokea syvää keskinäistä vertaisuutta! Ajattelen että varmaankin seurauksissa voi olla niin paljon samaa. Luonto on järjestänyt niin, että traumasta seuraa jotakin tietynlaista. Tuntuu että se tietynlainen on nyt paremmin jaettavissa, yhdessä kohdattavissa lukemattomissa muodoissaan. Tiedostettu trauma voi olla vahva yhteinen nimittäjä. Seissyt vesi alkaa virrata vastaan. Elämme keskellä nupullaan olevaa puuta.

Vaikka kehitys tuntuu välillä olevan tuskastuttavan hidasta, jatkossa, myös tämän heimomme ansiosta, tietoisuus traumasta, sen monimuotoisuudesta ja seurauksena syntyvästä dissosiaatiosta tulee uudistamaan monen ihmisen elämää. Trauma näyttelee niin suurta osaa mielenterveydenhäiriöissä, ettei sitä ole monen helppo hyväksyä. Kaikki me ihmiset vältämme vaistomaisesti ahdistavaa, näin tapahtuu myös kollektiivisesti sopimalla ja vahvistamalla. Kaikki eivät ymmärrä, että traumaan liittyvät tunteet ovat oikeasti sietämättömiä. Ne selitetään pois, keinolla millä tahansa. Muutosvoimien tulee olla tiedostavia, empaattisia ja pitkäjänteisiä. Se voi olla myös vertaisten muodostaman ryhmittymän ennennäkemätöntä pioneerityötä!

Jaettu todellisuus on ymmärrettävämpää. Vertaistaan kannustaessa tuntee mikä elämässä merkitsee ja kantaa. Horisontissa siintää entistä jaetumpia ja parantavampia suomalaisia todellisuuksia.

Turvallisuus avaa silmät. Ei olisi ikinä nähnyt, ei arvannut. Mitkä värit!

En oikeastaan tiedä mikä olisi hienompaa kuin tuntea vertaisuutta. Tähän joukkoon haluan kuulua! Siinä kehittyä! Eikö se muuten tarkoita, että löytää itselleen uusia kehiä? Voisiko tästä alkaa somempi elämä? Joka tapauksessa tuntuu, että vertaisena pää on enemmän pystyssä ja rintakin rottingilla.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonominen hermosto ja turvallisuus

Autonomisen hermoston toiminta on uuden näkemyksen valossa vahvasti kytköksissä myös mielenterveyteen. Hoidan työssäni yksinomaan lapsuudessaan vakavasti traumatisoituneita ihmisiä. Käsittelen tässä artikkelissani turvallisuuden kokemusten ratkaisevaa merkitystä autonomisen hermoston kypsymiselle ja psyykkiselle terveydelle.

JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa.

IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistamina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta vaatii syntyäkseen ja kehittyäkseen kokemuksia turvallisuudesta. Tämä hermoston osien yhteistoiminta muodostaa ”turvallisuustutkan”, joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa.

AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimiseen liittyvistä virhearvioista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustautua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tällainen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti.

LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen, vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämä on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.

AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/ai- kuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tällainen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun häiriintymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.

TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esimerkiksi vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten, jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, päihteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avunhakemisen kynnys on erittäin korkea.

AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen ”tässä ja nyt” tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisesta todellisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat – ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.

Turvallisuuden tunteen saavuttamisesta ja luottamuksen lisääntymisestä kertoo joskus vastaanotolla se, että potilaan ajattelukyky yhtäkkiä tilapäisesti kohentuu, mikä on hyvin miellyttävä kokemus. Tällainen kehitys voi tapahtua psykoterapiassa. Se kertoo hyvin konkreettisesti vähittäisestä parantumisesta lapsuuden traumoista. Mutta, autonomisen hermoston toimintaa korjaavan turvallisen vuorovaikutussuhteen luominen ei ole helppoa, myöskään traumaterapeutille, koska traumatisoituneen sietämättömät tunnetilat ovat niin usein odottamassa nurkan takana. Ne voivat milloin tahansa muuttaa ilmapiiriä yhtäkkiä turvattomuuden suuntaan. Oleellista on virheiden korjaaminen ja turvallisuuden palauttaminen. Mutta tärkeää on myös sen täsmällinen selvittäminen, mistä tämä reaktio syntyi! Se voi johtua yhtä lailla terapeutin tahdittomuudesta tai vaikkapa ohi kulkeneesta ambulanssin äänestä.

SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kun hän on rauhassa ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kun hänellä on jokin ”järkeä sumentava” voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä ”järkeä heikentävät” tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloiksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytyä traumamuistoihin.

Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidossa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kun terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.

SUOMESSA ON toistaiseksi huomioitu melko vähän uutta teoriaa autonomisesta hermostosta. Sillä on kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska se auttaa traumaterapeuttia, ja siten myös potilasta paranemisen polulla.

KOLME SIGNAALIA

Autonomisen hermoston kolme erillistä osaa polyvagaalisen teorian mukaan.

1. TURVALLISUUS saa autonomisen hermoston kehittyneimmän osan aktivoitumaan. Tällöin ihminen on levollinen ja rauhan tilassa. Tämä hermostollinen rakenne kypsyy ja voimistuu kokemusten myötä. Eli mitä enemmän ihminen saa oikeasti turvallisia kokemuksia tai turvallisuutta palauttavia kokemuksia, sitä vahvemmaksi tämä sisäinen rakenne muovautuu. Tässä tilassa ihmisen oppimis- ja käsityskyky ovat parhaimmillaan. Mitä enemmän turvallisuuden kokemus ja tunne sisäistyvät, sitä enemmän syntyy tunteiden säätelytaitoa. Ja mielenterveyttä.

2. VAARA sytyttää aktiivisen puolustautumisen. Tällaiseen puolustautumiseen liittyvät sellaiset tunnetilat ja reaktiot kuin paniikki, ahdistus, taistelu (aggressio), pako (pelko). Näiden kaikkien tarkoitus on palauttaa turvallisuuden kokemus, eliminoida uhka.

3. KUOLEMANVAARA laukaisee passiivisen puolustautumisen silloin kun aktiiviset puolustautumisen keinot ja mallit eivät johda tuloksiin tai vain heikentävät tilannetta, ihminen alistuu ja lamaantuu. Tähän ovat yhdistettävissä masennustilat, ja tunteista erityisesti häpeä. Häpeä on ymmärrettävissä “pettymyksenä vastavuoroisuuden odotuksissa”.

Kirjoittanut Anssi Leikola,
kokemusasiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri ja
kirjamme johdannon kirjoittaja

 

Artikkeli on julkaistu ensin: Pelastakaa Lapset -lehti 1/2016

Pin It on Pinterest